Part 3

Ja kun olimme voittaneet palkinnot, oli minun määrä mennä laivankannelle kävelemään herra Bartlettin kanssa, koska hän kuuluu kovin mielellään katselevan kuutamoa. Ja minä pyysin häntä menemään edeltäpäin minua odottamaan ja sanoin tulevani sinne myöhemmin, koska olin luvannut tanssin herra Mountginzille. Niin hän kysyi minulta, kuinka kauan minä vielä tanssisin, mutta minä käskin hänen mennä sinne ylös odottamaan, sitten hän saisi nähdä. Sitten herra Mountginz ja minä tanssimme oikein ihanan tanssin ja joimme samppanjaa, kunnes majuri Falcon keksi meidät, sillä hän oli etsinyt minua, ja sanoi etten minä tosiaan saisi pitää herra Bartlettia odottamassa. Minä menin siis ylös kannelle, ja herra Bartlett odotteli minua siellä ja hän näkyy tosiaan olevan minuun mielettömästi rakastunut, koska hän ei ole saanut unta silmäänsä sen jälkeen, kun meistä tuli ystävät. Sillä hän ei ollut luullut, että minulla tosiaan oli älyä, mutta nyt kun hän sen tietää, kuuluu hän etsineen minunlaistani tyttöä vuosikausia, ja hän sanoi minulle, että oikea paikka minulle kotiin palattuani oli Washington, jossa hän asuu. Niin minä mainitsin hänelle, että minun käsittääkseni sellainen oli melkein aina kohtalon sormen jälki. Ja niin hän tahtoi, että huomenna astuisin maihin Ranskassa ja tekisin saman matkan Viiniin kuin hänkin, koska Viini kuuluu olevan Ranskassa. Ja jos jatkaa matkaa Englantiin saakka, niin joutuu liian etäälle. Mutta minä sanoin hänelle, etten sitä voinut, koska ajattelin, että jos hän todella oli minuun sokeasti rakastunut, niin hän sensijaan matkustaisi Lontooseen. Mutta hän sanoi minulle, että hänellä tosiaan oli hyvin vakavia asioita Viinissä, mikä oli kovin, kovin suuri salaisuus. Mutta minä sanoin hänelle, etten uskonut hänellä olevan asioita, vaan että oikeastaan oli kysymys jostakin tytöstä, sillä mitkäpä asiat voivat niin tärkeitä olla? Silloin hän sanoi, että ne olivat Washingtonissa istuvan Yhdysvaltain hallituksen asioita, joita hän ei voinut kellekään ilmaista. Sitten me katselimme kuutamoa melko paljon. Sitten minä sanoin hänelle, että lähtisin kyllä Viiniin, jos todella tietäisin, että oli kysymys asioista eikä jostakusta tytöstä, koska minä en voinut käsittää, että asiat saattoivat olla niin tärkeitä. Niin hän kertoi minulle kaikki. Setä Sam kuuluu haluavan joitakuita uusia ilmalaivoja, joita jokainen muukin näkyy haluavan, varsinkin Englanti, mutta setä Samilla on oikein ovela keino niitä saada, mikä on liian pitkä päiväkirjaani pantavaksi. Niin me istuimme edelleen ja näimme auringon nousevan ja minä ihan kangistuin ja sanoin hänelle, että minun täytyy mennä hyttiini, koska laiva joka tapauksessa tänään laskee maihin Ranskassa, ja minä sanoin, että jos minä lähden laivasta Ranskassa matkustaakseni hänen kanssaan Viiniin, täytyy minun sulloa tavaroitani.

Niin minä menin alas hyttiini ja panin maata. Sitten tuli Dorothy sisälle, ja hän oli ollut kannella tennis-shampinjoonin kanssa, mutta ei ollut huomannut auringonnousua, sillä hän ei tosiaan rakasta luontoa, vaan aina tuhlaa aikaansa ja tärvelee vaatteensa, vaikka minä aina sanon hänelle, ettei hänen tulisi juoda samppanjaa pullonsuusta laivankannella, koska laivan kiikkuessa aina valuu paljon ohi. Niinpä minä aion syödä puolista hytissäni ja lähettää kirjelapun herra Bartlettille ilmoittaakseni hänelle, etten voi astua maihin Ranskassa lähteäkseni hänen kanssaan Viiniin, kun minulla on paha päänsärky, mutta tavannen hänet joskus jossakin muualla. Ja kun majuri Falcon aikoo tulla tänne kello kahdeltatoista, niin minä olen tullut ajatelleeksi, miksi kaikeksi herra Bartlett nimitteli minua Little Rockissa, ja olen aivan kiihdyksissä. Tarkoitan, että herrasmies ei koskaan kärsi tuollaisista asioista, mutta tyttö saa aina kärsiä. Siksipä aionkin kertoa majuri Falconille koko ilmalaiva-asian, koska hän todella haluaa tietää. Enkä minä loppujen lopuksi luule, että herra Bartlett on herrasmies, kun hän minua niin pahoin nimitteli Little Rockissa, olkoonpa siitä kulunutkin seitsemän vuotta. Tarkoitan, että majuri Falcon on aina herrasmies, ja hän haluaa todella tehdä paljon meidän hyväksemme Lontoossa, sillä hän tuntee Walesin prinssin ja hän luulee, että Dorothy ja minä pitäisimme Walesin prinssistä, kunhan kerran saisimme hänet todella nähdä. Siis minä aion viipyä hytissäni, kunnes herra Bartlett Ranskassa lähtee laivasta, sillä minä en tosiaankaan taida välittää herra Bartlettia enää koskaan tavata.

Huomenna siis olemme Englannissa aikaisin ja reippaina, ja minä tunnen tosiaan ihanaa väristystä, koska herra Eisman lähetti minulle langattoman tänä aamuna, niinkuin hän tekee joka aamu, ja hän kehoittaa minua käyttämään hyväkseni jokaista, kenet tapaamme, koska matkustelu on korkein kasvatuksen muoto. Tarkoitan, että herra Eisman on aina oikeassa, ja majuri Falcon tuntee kaikki Lontoon nähtävyydet, niin että tosissaan näyttää siltä kuin Dorothylle ja minulle tulisi Lontoossa oikein hauskaa.

LONTOO EI TODELLA OLE MITÄÄN

Huhtikuun 17 p:nä

No niin, Dorothy ja minä olemme nyt todella Lontoossa. Tarkoitan, että me saavuimme Lontooseen eilen junassa, kun laiva ei purjehdi Lontooseen saakka, vaan pysähtyy rannalle, ja sitten on noustava junaan. Tarkoitan, että New Yorkissa on kaikki paljoa paremmin, sillä laiva tulee ihan New Yorkiin asti, ja minä alan ajatella, ettei Lontoo sittenkään ole kovin kasvattava kaupunki. Mutta minä en kertonut sitä herra Eismanille, kun sähkötin hänelle eilen illalla, sillä herra Eisman lähetti minut oikeastaan Lontooseen kasvatettavaksi, ja minusta olisi kiusallista kertoa hänelle, että Lontoo tuottaa pettymyksen, kun me New Yorkissa olemme niin paljon pitemmällä.

Ja sitten Dorothy ja minä jouduimme Ritziin, ja se on herttaisen täynnä ameriikkalaisia. Tarkoitan, että luulisi tosiaan olevansa New Yorkissa, koska minun mielestäni aina on matkustelussa ihaninta se, että aina tapaa ameriikkalaisia ja aina tuntee olevansa kotona.

Niinpä Dorothy ja minä eilen menimme Ritziin puoliselle ja näimme oikein sievän ja vaaleaverisen tytön lähimmässä pöydässä, ja minä nyhkäisin Dorothya pöydän alitse, kun minusta ei ole hienoa nyhkäistä ketään pöydän yli, sillä minähän opetan Dorothylle hyviä tapoja. Ja minä sanoin: "Tuo on aika veikeä pikku tyttö, niin että hänen täytyy olla ameriikkalainen tyttö." Ja niin hän olikin. Hän kutsui pääviinuria ihan ameriikkalaisella puhetavalla ja oli kovin vihainen ja sanoi sille: "Minä olen käynyt tässä hotellissa jo kolmekymmentäviisi vuotta ja tämä on ensi kerta, kun minun on täytynyt odottaa." Ja minä tunsin hänen äänensä, sillä hän oli todellakin Fanny Ward. Sitten minä pyysin häntä tulemaan meidän pöytäämme, ja kaikki kolme olimme oikein riemuissamme, kun oli näin päästy yhteen. Sillä minä ja Fanny olemme tunteneet toisemme jo viitisen vuotta, mutta minusta tuntuu ikäänkuin tuntisin hänet paremminkin, koska äiti tunsi hänet neljäkymmentäviisi vuotta sitten, kun hän ja äiti kävivät yhdessä koulua, ja äiti on aina lukenut hänen kaikista häistään kaikissa sanomalehdissä. Fanny asuu siis nyt Lontoossa ja on kuuluisa yhtenä Lontoon veikeimmistä tytöistä. Tarkoitan, että Fanny on melkein historjallinen, sillä kun tyttö pysyy veikeenä viisikymmentä vuotta, alkaa hän todella tulla historjalliseksi. Jos siis äiti ei olisi kuollut verisuonten kovettumiseen, niin hänellä ja Fannyllä ja minulla olisi ollut vallan hauskaa Lontoossa, sillä Fanny käy mielellään ostoksilla.

Sitten me menimme ostamaan hattuja, mutta sensijaan että olisimme menneet naisten osastoon menimmekin lasten osastoon, ja Fannyjä minä ostimme muutamia oikein veikeitä hattuja, koska lastenhatut maksavat vain puolet ja Fanny aina ostelee niitä. Tarkoitan, että Fanny tosiaan pitää hatuista, ja ostaessaan niitä lasten osastosta joka viikko hän säästää tosiaan aika paljon rahaa.

Sitten palasimme Ritziin tavataksemme majuri Falconin, sillä majuri Falcon kutsui meidät kanssaan teelle erään hienon naisen luo, jonka nimi on lady Shelton. Ja majuri Falcon kutsui Fannyäkin mukaamme teelle, mutta Fanny oli pahoillaan, koska hänen täytyi mennä soittotunnilleen.

Ja siellä lady Sheltonin luona me tapasimme useita henkilöitä, jotka näkyivät olevan englantilaisia. Tarkoitan, että jotkut Lontoon tytöistä kuuluvat olevan ladyja, mikä näkyy olevan loordin vastakohta. Ja jotkut, jotka eivät ole ladyja, ovat "kunnioitettavia". Mutta jotkut taas eivät ole sitä eikä tätä, vaan ovat ihan niinkuin mekin, niin että heitä voi nimittää vain neideiksi ja rouviksi. Mutta lady Shelton oli ihan riemastunut, kun sai meidät ameriikkalaiset vieraikseen. Tarkoitan, että hän vei Dorothyn ja minut peräsaliin ja yritti myydä meille muutamia otsanauhoja. Semmoisia hän näkyy tekevän ompelemalla joukon lasihelmiä nauhanpätkään, joka iltaisin sidotaan pään ympäri. Niinpä minä kysyin häneltä, kuinka paljon ne maksoivat, ja hän ilmoitti hinnaksi viisi puntaa. Silloin minä kysyin, kuinka paljon se teki rahassa, ja se kuului olevan kaksikymmentäviisi dollaria. Tarkoitan, että minulle tulee Lontoossa aika kiusa Dorothyn vuoksi, sillä hän ei saisi sanoa, mitä hän sanoi englantilaisesta ladystä. Tarkoitan, ettei hänen olisi sopinut sanoa lady Sheltonin otsanauhojen olevan hänen mielestään todella hyödyllisiä jollekulle, sillä jokaisen tytön, joka niistä maksaisi kaksikymmentäviisi dollaria, pitäisi saada päänsä siteihin.

Sitten lady Shelton vei Dorothyn, majuri Falconin ja minut tätinsä asuntoon, joka oli siinä likellä ensimmäisen kadunkulman takana. Sillä hänen tätiään kuulutaan nimitettävän kreivittäreksi, ja hän kasvattaa koiria. Ja hänen tädilläänkin oli vieraskutsut, ja hänen tukkansa näytti ihan punaiselta, ja sellaiseksi vanhanpuoleiseksi naiseksi hän oli kovin paljon maalattu. Ja ensimmäinen kysymys, jonka hän meille teki, koski niitä hänen sisarentyttärensä helminauhoja. Hän kysyi, olimmeko niitä ostaneet. Me vastasimme hänelle siis kieltävästi. Mutta hän ei näkynyt käyttäytyvän niinkuin hänenlaisensa vanhanpuoleisen kreivittären tulisi. Sillä hän sanoi: "Siinä menettelitte ihan oikein, rakkaat ystävät, älkää salliko sisarentyttäreni puijata teitä. Ne nauhat menevät muodista pois ennenkuin viikkoakaan on kulunut." Sitten hän kysyi meiltä, haluaisimmeko ostaa koiran. Enkä silloin voinut hillitä Dorothya, ennenkuin hän ehti sanoa: "Kuinka pian ne koirat menevät muodista?" Mutta minä en luule kreivittären menetelleen, niinkuin kreivittären tulisi menetellä, sillä hän nauroi kovin, kovin äänekkäästi, nimitti Dorothya ihan verrattomaksi, tarttui Dorothyyn ja suuteli häntä ja piti kättään hänen vyötäisillään kaiken aikaa. Tarkoitan, että kreivittären ei tulisi rohkaista Dorothya, muutoin hän on yhtä hienostumaton kuin Dorothy näkyy olevan. Mutta minä sanoin kreivittärelle, ettemme tarvinneet koiraa.

Sitten minä tapasin oikein ihastuttavan englantilaisen ladyn, jolla oli hyvin, hyvin kaunis timanttidiadeemi käsilaukussaan, sillä hän sanoi, että hän oli arvellut joitakuita ameriikkalaisia olevan seurueessa, ja se olisi todella ollut hyvin, hyvin edullinen kauppa. Tarkoitan, että timanttidiadeemi on minusta ihastuttava, kun en todellakaan ennen ollut tullut ajatelleeksi timanttien käyttämistä sellaisessa paikassa ja olin luullut, että minulla oli melkein yksi kutakin koristelajia, kunnes sain nähdä timanttidiadeemin. Se englantilainen rouva, jonka nimi on rouva Weeks, sanoi, että se oli ollut hänen perheensä omaisuutena monet monituiset vuodet, mutta timanteilla on se mainio ominaisuus, että ne aina näyttävät uusilta. Ja minun alkoikin tehdä sitä kovin mieleni ja kysyin häneltä, mitä se maksoi rahassa, ja sen hinta kuului olevan 7500 dollaria.

Sitten minä katselin ympärilleni huoneessa ja havaitsin herrasmiehen, joka näytti oikein hienolta. Ja minä kysyin majuri Falconilta, kuka hän oli, ja hän ilmoitti, että se oli sir Francis Beekman, ja hän kuuluu olevan kovin, kovin varakas. Sitten minä pyysin majuri Falconia esittelemään meidät toisillemme, ja kun se oli tehty, pyysin minä sir Francis Beekmania pitämään hattuani sillä välin, kun minä koetin timanttidiadeemia, sillä minä saatoin käyttää sitä nauhassa takaraivolla, kun tukkani on bobattu, ja minä sanoin sir Francis Beekmanille, että se minusta tosiaan näytti aika veikeeltä. Niin se näytti hänestäkin, mutta hän sanoi, että häntä odotettiin muualle. Ja sitten kreivitär tuli minun luokseni, ja hän on todella hyvin sivistymätön, sillä hän sanoi minulle: "Älkää tuhlatko aikaanne hänelle", ja selitti, että jos sir Francis Beekman rovonkaan tuhlaisi, niin erään herra Nelson-nimisen herrasmiehen muistopatsas ottaisi hatun päästään ja kumartaisi. Tarkoitan, että jotkut henkilöt ovat niin epäsivistyneitä, että heillä näkyy olevan epäsivistyneitä ajatuksia kaikesta.

Niin, minun sydämeni himoitsee todella sitä timanttidiadeemia, ja ihan minä hermostuin, kun rouva Weeks sanoi menevänsä hauskaan illatsuun eilen illalla, siellä kun olisi liuta ihastuttavia ameriikkalaisia, jotka sen kyllä nappaisivat. Olin niin levoton, että annoin hänelle sata dollaria, jotta hän säilyttäisi timanttidiadeemin minun varalleni. Sillä mitäpä hyötyä on matkustelemisesta, jollei käytä tilaisuuksia hyväkseen, ja onhan tosiaan kovin harvinaista, että saa ostaa mitään edullisella kaupalla englantilaiselta naiselta. Niinpä minä eilen illalla sähkötin herra Eismanille ja kerroin herra Eismanille, ettei hän näy tietävän, kuinka kalliiksi sivistyksen hankkiminen matkustamalla käy, ja sanoin, että tosiaan tarvitsisin kymmenentuhatta dollaria ja ettei minun toivoakseni olisi tarvis lainata niitä rahoja keltään tuntemattomalta englantilaiselta herrasmieheltä, vaikka se herra olisi erittäin komeakin. Ja niin minä tuskitteluni vuoksi en voinut nukkua koko yönä, sillä jollen minä saa rahoja sitä timanttidiadeemia ostaakseni, voi käydä kovin vaikeaksi saada niitä sataa dollaria takaisin englantilaiselta naiselta.

Mutta nyt minun täytyy tosiaan pukeutua, sillä majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut katsomaan kaikkia Lontoon nähtävyyksiä. Mutta minä tosiaan luulen, että jollen saa sitä timanttidiadeemia, niin koko käyntini Lontoossa tietää minulle pettymystä.

Huhtikuun 18 p:nä.

Eilen oli kerrassaan mainio päivä. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli noutamaan Dorothyn ja minut Lontoon kaikkia nähtävyyksiä katselemaan. Ja minä tuumin, että olisi ihanaa, jos seurassamme olisi toinenkin herrasmies. Niinpä käskin majuri Falconin soittamaan sir Francis Beekmanille. Tarkoitan, että minä sain sähkösanoman herra Eismanilta, joka ei sanonut voivansa lähettää kymmentätuhatta dollaria, mutta lupasi lähettää tuhat dollaria, mikä tosiaan olisi vain pelkkä pisara pytyssä timanttidiadeemin hinnan avuksi. Mutta sir Francis Beekman sanoi, ettei hän voinut tulla, mutta minä kiusasin häntä yhtä mittaa puhelimitse, kunnes hän lupasi tulla.

Kun majuri Falcon ajoi omaa autoaan, istui Dorothy hänen kanssaan, ja minä istuin sir Francis Beekmanin kanssa, mutta minä sanoin hänelle, etten minä aikonut nimittää häntä sir Francis Beekmaniksi, vaan että todella aioin nimittää häntä Possuksi.

Lontoossa pidetään kovin, kovin suurta melua ihan tyhjästä. Tarkoitan, että Lontoo ei tosiaan ole mitään. Niinpä ne pitävät suurta melua tornista, joka tosiaan ei ole edes niin korkea kuin Hickoxin rakennus Little Rockissa Arkansasissa ja kelpaisi ainoastaan savupiipuksi johonkin torniimme New Yorkissa. Ja sir Francis Beekman tahtoi, että menisimme katsomaan sitä tornia, koska hän sanoi, että eräältä oikein kuuluisalta kuningattarelta siellä muuanna aamuna katkaistiin pää, ja Dorothy huudahti: Olipa se aika hupsu, kun nousi sinä aamuna vuoteeltaan! Se on tosiaan ainoa järkevä sana, minkä Dorothy Lontoossa on lausunut. Emme siis viitsineet astua ulos autosta.

Emmekä me sitten enää menneet katsomaan useampia nähtävyyksiä, koska eräässä kovin, kovin sirossa uudessa ravintolassa, nimeltä Kafee dö Parii, todella tarjoillaan ihastuttavia samppanjagrogeja, jollaisia ei voisi saada New Yorkissa, ei rahalla eikä rakkaudella, ja minä sanoin Possulle, että matkustellessa täytyy todella käyttää hyväkseen kaikkea, mitä kotona ei ole saatavissa.

Ja kun Dorothy ja minä sitten olimme Kafee dö Pariissa sivelemässä ihojauhetta neniimme naisten pukuhuoneessa, tapasimme ameriikkalaisen tytön, jonka Dorothy oli tuntenut Folliesissa, mutta joka nyt asuu Lontoossa. Ja hän kuvaili meille Lontoon kiireestä kantapäähän. Ja herrasmiehillä kuuluu Lontoossa olevan sellainen perin kummallinen tapa, etteivät he anna tytöille paljon lahjoja. Tarkoitan, että englantilaiset tytöt todella näkyvät tyytyvän kultaiseen savukeimukkeeseen tai jonkinlaiseen rannerenkaaseen, joka on vain kultaa ilman mitään kiviä ja jonka ameriikkalaiset tytöt tosiaan antaisivat palvelijattarelleen. Ja hän sanoi, että siitä voi arvata, minkälaisia englantilaiset herrasmiehet ovat, kun tietää, etteivät edes englantilaiset säätyläisnaiset heiltä mitään saa. Ja hän sanoi, että sir Francis Beekman oli tosiaan kautta Lontoon kuulu siitä, ettei hän tuhlannut edes niin paljoa rahoja kuin englantilaiset herrasmiehet yleensä. Ja Dorothy ja minä jätimme sitten hyvästi Dorothyn tyttötuttavalle, ja Dorothy virkkoi: "Sanokaamme näille kahdelle miestuttavallemme, että meillä on paha päänkivistys ja että palaamme Ritziin, missä miehet ovat ameriikkalaisia." Sillä Dorothy sanoi, että sir Francis Beekmanin seura on liian suuri hinta muutamista lasillisista samppanjagrogia. Mutta minä sanoin Dorothylle, ettei vielä kannattanut hellittää ja että minusta olisi somaa, jos ameriikkalainen tyttö osaisi kasvattaa sellaista englantilaista herrasmiestä kuin Possua.

Niin me palasimme pöytään, ja minun täytyy melkein myöntää, että Dorothy on oikeassa Possuun nähden, koska se mielellään haastele? aika paljon ja aina juttelee eräästä ystävästään, joka oli vallan kuuluisa kuningas Lontoossa, nimeltä kuningas Edward. Ja Possu sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi niitä sukkeluuksia, joita kuningas Edward aina veisteli, ja ettei hän koskaan unohtaisi sitä kertaa, kun oltiin huvipurressa ja kaikki istuivat pöydän ympärillä ja kuningas Edward nousi ja sanoi: "En välitä, mitä te teette, hyvät herrat, mutta minä poltan sikaarin." Ja sitten Possu nauroi kovin, kovin äänekkäästi, ja tietysti minäkin nauroin kovin, kovin äänekkäästi ja sanoin Possulle, että hän oli ihan ihmeellinen leikinlaskija. Tarkoitan, että voi aina tietää, milloin on naurettava, koska Possu aina nauraa ensimmäiseksi.

Ja sinä iltapäivänä kuulivat useat rouva Weeksin naistuttavat, että minä aioin ostaa timanttidiadeemin, ja he soittivat meille ja pyysivät meitä kotiinsa teelle, joten Dorothy ja minä menimme ja otimme mukaamme herrasmiehen, jonka Dorothy oli tavannut eteisessä ja jolla on kovin, kovin komea ulkonäkö, mutta hän on vain englantilainen ammattitanssija eräässä kahvilassa, milloin hänellä on hommaa.

Menimme sitten teelle erään rouvan luo, jonka nimi oli lady Elmsworth, ja hänellä taas näkyi olevan meille ameriikkalaisille myytävänä öljyvärillä maalattu öljyvärikuva jostakin esi-isästään. Mutta minä sanoin hänelle, että minun isäni oli vähintäänkin yhtä kaunis, mutta ettei minulla ollut hänestä mitään muotokuvaa, sillä aina kun kehoitin häntä menemään valokuvaajalle, vihelteli hän vain eikä ollut tietääkseenkään.

Kun me sitten tapasimme rouvan, nimeltä lady Chizzleby, joka halusi kutsua meidät kotiinsa teelle, niin sanoimme hänelle, ettemme tosiaan tahtoneet ostaa mitään. Mutta hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään myydä, vaan että hän olisi lainannut meiltä viisi puntaa. Emme siis menneet ja olen todella iloinen, ettei herra Eisman saapunut Lontooseen, koska kaikki englantilaiset rouvat kutsuisivat hänet teelle ja hän saisi kokonaisen vaununlastin helminauhoja päänsä siteiksi ja antiikkisia koirankuvia, joista ei kellään ole iloa.

Ja eilen illalla Possu ja minä ja Dorothy ja tanssija, jonka nimi on Gerald, menimme Kit-Kat-kerhoon, koska Geraldilla ei ollut mitään parempaa hommaa, kun hän on työttömänä. Ja sitten Dorothy ja minä hiukan riitelimmekin, kun minä sanoin Dorothylle, että hän tuhlasi paljon aikaa hukkaan lähtiessään työttömän herrasmiehen kanssa, mutta Dorothyn tapaista on aina pihkaantua johonkuhun ihan tosissaan eikä hän koskaan opi, kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että minusta aina tuntuu siltä, että jos tytöstä on todella hauskaa herrasmiehen seurassa, joutuu hän ihan alakynteen, eikä siitä voi mitään todellista hyvää koitua.

No, tästä illasta tulee oikea ilta, koska majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut tanssiin erään ladyn taloon tänä iltana tavataksemme siellä Walesin prinssin tänä iltana. Ja nyt minun täytyy valmistautua Possun seuraan, koska hänestä ja minusta näkyy tulevan vallan hyvät ystävät, vaikkei hän olekaan vielä minulle kukkia lähettänyt.

Huhtikuun 19 p:nä.

Eilen illalla tapasimme todellakin Walesin prinssin. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli hakemaan Dorothya ja minua ja saattoi meidät erään ladyn taloon, jossa oli hyväntekeväisyysjuhla armeliaisuutta varten. Walesin prinssi on todella ihmeellinen. Tarkoitan, että jollei hän olisikaan prinssi, olisi hän sittenkin ihmeellinen, sillä milloin vain harjoitetaan hyväntekeväisyyttä jotakin armeliaisuutta varten osaa hän seurustella ihmisten kanssa aivan kuin olisi siihen tottunut. Ja sitten hän aina tanssii ihan jokaisen kanssa juuri armeliaisuudesta. Ja majuri Falcon vei Dorothyn ja minut hänen luokseen ja esitteli meidät toisillemme, ja minä tulin kovin liikutetuksi, kun hän pyysi minua tanssiin. Ja minä päätin kirjoittaa päiväkirjaani jok'ikisen sanan, minkä hän sanoi, niin että aina voin palata sitä lukemaan ja yhä lukemaan, kun olen oikein vanha. Ja sitten me aloimme tanssia, ja minä kysyin häneltä vieläkö hän jaksoi pitää hevosista, ja hän sanoi, että kyllä vaan. Ja kun meidän tanssimme oli päättynyt, pyysi hän Dorothylta tanssia, mutta Dorothy ei koskaan opi, kuinka pitää prinssin edessä käyttäytyä, sillä hän heitti minulle viuhkansa ja sanoi: "Pidä tätä sillävälin, kun minä sipsutan uuden lehden Englannin historjaan", ja ihan Walesin prinssin nenän edessä. Ja minä olin kovin, kovin harmissani Dorothyn tanssiessa Walesin prinssin kanssa, koska hän jutteli Walesin prinssille herkeämättä kaiken aikaa, ja kun tanssi oli päättynyt, kirjoitti Walesin prinssi kalvosimeensa muutamia hänen alati käyttämiään jokapäiväisyyksiä. Ja jos hän siis mainitsee jollekulle mahtavalle henkilölle, että hän on "kiva mies", ja toistaa jonkun muun, Dorothyn käyttämän puolivillaisuuden, niin varmaankin minua moititaan siitä, että olen tuonut moisen tytön englantilaisiin seurapiireihin. Kun siis Dorothy palasi, oli meillä pienoinen riitakin, koska Dorothy sanoi, että minusta Walesin prinssin tavattuani on tulemassa liian englantilainen. Mutta tositeossa minä aionkin sanoa, että usein muistelen isäukkoa, joka elelee siellä Arkansasissa ja hänellä oli usein tapana kertoa, että hänen isoisänsä oli tullut jostakin Australia-nimisestä paikasta Englannista, joten minä tosiaan sanonkin, ettei ole ihmekään, jos Englanti joskus purskahtaa minussa näkyviin. Sillä jos tyttö ikäänkuin puhuu Englannin murteella, on se minusta tosiaan varsin somaa.

Huhtikuun 20 p:nä.

Eilen illalla minä todella ajattelin, että minun tulisi alkaa kasvattaa Possua kohtelemaan tyttöä niinkuin ameriikkalaiset herrasmiehet tyttöjä kohtelevat. Niinpä pyysin häntä tulemaan teelle saliimme hotelliin, koska minulla oli pahanlainen päänkivistys. Tarkoitan, että tosiaan näytän varsin sirolta vaaleanpunaisessa kotipuvussani. Ja minä lähetin erään näppärän hotellipojan, Dorothyn ja minun tuttavani, joka on vallan veikeä poika, nimeltään Harry, ja jonka kanssa me haastelemme aika paljon. Ja minä annoin Harrylle kymmenen puntaa englantilaisten rahaa ja käskin hänen mennä kaikkein kalliimman kukkaskauppiaan myymälään ostaakseen minulle kovin, kovin kalliita orkideja kymmenellä punnalla ja tuodakseen ne saliimme neljännestä yli viiden mitään muuta virkkaamatta kuin että ne olivat minulle.