Part 4

Sitten Possu tuli teelle, ja me joimme teetä, kun Harry tuli sisälle eikä sanonut sanaakaan, vaan antoi minulle aika ison laatikon ja sanoi, että se oli minulle. Sitten minä avasin laatikon, ja ihan tottakin siellä oli tusina mitä komeimpia orkideja. Sitten minä etsin korttia, mutta eihän siellä tietenkään mitään korttia ollut, ja minä tartuin Possuun ja sanoin, että minun oli häntä oikein hartaasti syleiltävä, koska kukkien täytyi olla häneltä. Mutta hän sanoi, ettei hän ollut niitä lähettänyt. Mutta minä sanoin, että hän se tietysti oli, sillä minä sanoin, että Lontoossa oli vain yksi ainoa herrasmies, joka oli niin herttainen ja jalomielinen ja jolla oli niin lämmin sydän, että hän lähettäisi tytölle tusinan orkideja, niinkuin hän nyt oli tehnyt. Hän tahtoi edelleenkin kieltää. Mutta minä sanoin tietäväni, että se oli hän, koska Lontoossa ei ollut toista niin ihmeellisen ihmeellistä ja merkillistä herrasmiestä, että lähettäisi tytölle tusinan orkideja joka päivä, kuten hän. Niin minun täytyi tosiaan pyytää anteeksi, että halasin häntä niin kiihkeästi, mutta minä sanoin hänelle, että minä olin niin täynnä sysäyksiä ja innoituksia, että kun minä tiesin hänen aikovan lähettää minulle tusinan orkideja joka päivä, riemastuin siitä niin kovin, etten voinut itseäni hillitä.

Sitten Dorothy ja Gerald tulivat sisälle, ja minä kerroin heille, mikä ihmeen ihmeellinen herrasmies Possu näytti olevan, ja sanoin heille, että kun herrasmies lähettää tytölle tusinan orkideja joka päivä, niin hän tosiaan oli mielestäni kuin prinssi. Ja Possu punastui kovin ja oli tosiaan kovin, kovin mielissään eikä enää kieltänyt, että hän oli kukat lähettänyt. Sitten minä aloin hupsutella hänen kanssaan ja sanoin hänelle, että hänen oli pidettävä varansa, koska hän tosiaan oli hyvin komean näköinen ja minä olin niin herkkä, että vielä jonakuna päivänä saatoin unohtaa itseni ja muiskauttaa hänelle suukkosen. Ja Possu tunsi tosiaan hyvin, hyvin suurta mielihyvää siitä, että hän oli niin komean näköinen herrasmies. Hän ei voinut olla punastumatta tuon tuostakin ja nauraa irvisti kaiken aikaa koko naamallaan toisesta korvasta toiseen.

Sitten hän kutsui meidät päivällisille, ja hän ja Gerald menivät muuttamaan vaatteita päivällistä varten. Ja sitten Dorothylla ja minulla oli heidän mentyään pikku riitakin, kun Dorothy kysyi minulta, oliko minun isäni murtovaras vai maantierosvo. Mutta minä vastasin hänelle, etten minä ollut kyllin hienostumaton kuluttaakseni aikaani herrasmiehelle, joka oli vain palkattu ammattitanssija, silloin kun hänellä oli jotakin hommaa. Ja Dorothy sanoi, että Gerald oli herrasmies, koska hän oli kirjoittanut hänelle aateliskilvellä varustetun kirjelipun. Mutta minä käskin hänen koettaa, kelpaisiko se kilpi syötäväksi. Ja sitten meidän täytyi mennä pukeutumaan.

Nyt tänä aamuna Harry, se meidän poikatuttavamme, joka on hotellin juoksupoika, herätti minut kello kymmeneltä, koska hänellä oli tusina orkideja laatikossa Possulta. Ja kun Possu nyt tottuu ostamaan tusinan orkideja joka päivä, niin lopuksi näyttää timanttinauha hänestä varsin hyvältä kaupalta. Sillä minä ajattelin aina, että rahojen tuhlaus on vain totuttu tapa, ja jos saa herrasmiehen ostelemaan tusinan orkideja kerrallaan, oppii hän tosiaan varsin hyviä tapoja.

Huhtikuun 21 p:nä.

No, niin, eilen illalla minä vein Possun ostoksille Bond Street-nimiselle kadulle. Ja minä vein hänet jalokivimyymälään, sanoen haluavani hopeista kuvaraamia, koska minun oli saatava hänen valokuvansa ja tahdoin kehystää sen sellaiseen. Sillä minä sanoin Possulle, että kun tyttö joutuu tuntemaan niin uhkean herrasmiehen kuin hänet, haluaa hän pitää hänen kuvaansa toalettipöydällään voidakseen sitä oikein paljon katsella. Ja Possu tuli ihan nenästä vedetyksi. Katselimme siis hopeisia kuvakehyksiä. Mutta sitten minä sanoin hänelle, että minusta ei hopearaami tosiaan ollut kyllin hyvä hänen muotokuvalleen; olinhan vain unohtanut, että oli kultaraamejakin, kunnes niitä täällä näin. Aloimme siis katsella kultaisia valokuvaraameja. Ja sitten kävi ilmi, että hänen kuvansa oli otettu upseerin univormussa. Silloin minä sanoin hänelle, että hänen täytyi näyttää niin komealta upseeripuvussa, että kultakehyksetkään eivät minusta olleet kyllin hyviä; mutta kun siellä ei ollut platinakehyksiä, täytyi meidän ostaa paras, minkä löysimme.

Sitten minä kysyin häneltä, voisiko hän huomenna pukeutua vormuunsa, koska minä kernaasti näkisin hänet siinä, ja sitten menisimme rouva Weeksin teekutsuihin. Ja sitten hän tuli tosiaan hyvin iloiseksi, sillä hän irvisti koko naamallaan ja lupasi noudattaa pyyntöäni. Sitten minä sanoin hänelle, että minunlaiseni pikku etana näyttäisi olemattoman vähäpätöiseltä astuessaan hänen komean univormunsa rinnalla. Ja sitten me aloimme katsella rannerenkaita, mutta muuan hänen naistuttavansa, joka on hyvä ystävä hänen vaimolleen, joka asuu heidän maahuvilassaan maalla, tuli myymälään, ja Possu aivan hermostui, kun hänet tavattiin jalokivikaupasta, jollaisessa ei ollut käynyt moniin vuosikausiin, ja niin meidän oli pakko mennä tiehemme.

Tänä aamuna Gerald soitti Dorothylle ja sanoi, että ylihuomenna heillä on puutarhakutsut teatterinäytäntöineen ja siellä myydään ihmisille tavaroita hyväntekeväisyydestä, ja hän kysyi, tahtoisimmeko Dorothy ja minä tulla myös myyjättäriksi myydäksemme ihmisille hyväntekeväisyystavaroita. Ja me lupasimme tulla.

Ja nyt minun täytyy soittaa rouva Weeksille ja sanoa tuovani sir Francis Beekmanin teelle huomenna, ja toivon, että kaikki käy hyvin. Mutta minä toivon todella, ettei Possu kertoisi niin monia juttuja. Tarkoitan, ettei minulla ole mitään herrasmiestä vastaan, joka kertoo paljon juttuja, mutta herrasmies, joka kertoo paljon juttuja ja aina samoja juttuja, on kovin ikävystyttävä. Tarkoitan, että Lontoo on tosiaan epäkasvattava, kosken täällä näy muuta oppivan kuin joitakuita Possun juttuja, joiden unhottamisessa minulla on täysi työ. Niinpä alankin saada Lontoosta vallan kylläkseni.

Huhtikuun 22 p:nä.

Eilen Possu tuli univormussaan, mutta hän oli ihan kauhuissaan, kun oli saanut kirjeen. Tarkoitan, että hänen vaimonsa on tulossa Lontooseen, se kun aina tulee Lontooseen kerran vuodessa käännättääkseen vanhat vaatteensa, koska täällä on tyttö, joka tekee sen kovin, kovin halvalla. Ja hän aikoo asua sen rouvashenkilön luona, joka näki meidät jalokivikaupassa, koska aina käy halvemmaksi kineesata jonkun ystävän luona. Mutta minä yritin reipastuttaa Possua, sanoen, ettei se rouvashenkilö kaiketikaan meitä nähnyt, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi uskonut silmiäänkään tavatessaan hänet jalokivikaupassa. Mutta minä en kertonut hänelle, että Dorothyn ja minun kai on parasta pian lähteä Pariisiin. Sillä Possun seura alkaa vähitellen todellakin kysyä tytön hermoja. Mutta sainpa Possun oikein ihastumaan vormuunsa, kun sanoin, että tunsin sopivani hänen seuraansa vain timanttidiadeemissa. Ja sitten minä sanoin hänelle, että vaikka hänen vaimonsa oli Lontoossa, sopi meidän silti olla ystäviä, koska minä en voinut olla häntä ihailematta, vaikka hänen vaimonsa olikin Lontoossa. Ja minä sanoin hänelle tosiaan uskovani, että tällainen asia oli melkein aina kohtalon sormen jälki. Ja sitten me menimme teelle rouva Weeksin luo. Ja Possu sopi rouva Weeksin kanssa timanttidiadeemin kaupasta, suostuen pulittamaan rahat, ja rouva sai melkein halvauksen; mutta hän pitää asian salassa, kun ei sitä kuitenkaan kukaan uskoisi. Nyt minulla siis on timanttidiadeemi, ja minun täytyy myöntää, että kaikki aina kääntyy parhain päin. Mutta minä lupasin Possulle, että jäisin ainaiseksi Lontooseen ja että pysyisimme aina ystävinä. Sillä Possu sanoo aina, että minä olen ainoa, joka ihailen häntä hänen oman itsensä tähden.

Huhtikuun 25 p:nä.

Niin, viime päivinä meillä on ollut niin paljon hommaa, ettei minulla ole ollut aikaa kirjoittaa mitään päiväkirjaan, koska nyt olemme laivassa, joka näyttää varsin pieneltä laivalta ja purjehtii Pariisiin, jonne pääsemme tänä iltapäivänä. Sillä ei kestä läheskään yhtä kauan matkustaa Pariisiin kuin Lontooseen. Tarkoitan, että tuntuu ihan omituiselta ajatella matkan Lontooseen kestävän kuusi vuorokautta, kun Pariisiin ehtii yhdessä päivässä.

Ja Dorothy on ihan kiukuissaan, kun hän ei tahtonut tulla, sillä hän on sokeasti rakastunut Geraldiin ja Gerald sanoi, ettei meidän tosiaankaan tulisi lähteä Lontoosta ennenkuin olimme käyneet Englantia katsomassa, kun nyt kerran satuimme täällä olemaan. Mutta minä sanoin hänelle, että jos Englanti oli samallainen paikka kuin Lontoo näkyy olevan, niin tiedän jo tosiaan liian paljon mokomasta välittääkseni. Tarkoitan, että Gerald sukelsi esiin asemalla, tuoden Dorothylle rannerenkaan, ja silloin minä sanoin Dorothylle, että hän sai kiittää onneaan, kun pääsi eroon moisesta miehestä. Mutta Dorothyn täytyi tulla mukaan, koska herra Eisman maksaa hänen matkakulunsa, sillä hän tahtoo, että Dorothy on minun esiliinani.

Ja viimeinen homma Lontoossa oli se puutarhajuhla. Ja minä myin aika paljon punaisia ilmapalloja. Minä myin kahdestakymmenestä punnasta punaisen ilmapallon Harry Lauderille, kuuluisalle skotlantilaiselle herrasmiehelle, joka on se kuuluisa skotlantilainen tenori. Ja Dorothy sanoi, ettei minun tarvinnut ostaa matkalippua Pariisin laivaan, sillä jos minä sain sen kitupiikin ostamaan punaisen ilmapallon, niin kyllä maar minä saatoin Kanaalin yli kävelläkin.

Eikä Possu tiedä, että me olemme lähteneet, mutta minä postitin hänelle kirjeen sanoen, että kyllä halusin tavata hänet jonkun ajan päästä joskus. Ja minä olin tosiaan iloinen päästessäni pois huoneistamme Ritzissä. Tarkoitan, että viisi-kuusikymmentä kappaletta orkideja tosiaan herättää tytössä hautajaistunnelmaa. Sitten minä lähetin sähkösanoman herra Eismanille, ilmoittaen hänelle, ettemme voineet mitään oppia Lontoossa, koska tiesimme liian paljon, ja että Pariisiin tultuamme voisimme edes oppia franskaa, jos niin haluaisimme.

Ja minä olen tosiaan kovin, kovin utelias, kun olen kuullut kovin paljon Pariisista ja aavistan, että sen täytyy olla paljoa kasvattavampi kuin Lontoo; ja sormeni syyhyvät nähdäkseni Ritzin hotellin Pariisissa.

PARIISI ON JUMALAINEN

Huhtikuun 27 p:nä.

Pariisi on jumalainen. Tarkoitan, että Dorothy ja minä saavuimme Pariisiin eilen, ja se on tosiaan jumalainen. Sillä kun me tulimme laivasta ja kävimme tullissa, oli hirveän kuuma ja tuntui lemuavan aika lailla, ja kaikki ranskalaiset herrasmiehet tullitoimistossa kirkuivat aika paljon. Silloin minä vilkaisin ympärilleni ja keksin ranskalaisen herrasmiehen, joka oli tosiaan kovin komeassa vormussa, ja hän näkyi olevan kovin, kovin tärkeä herra, ja minä annoin hänelle kahdenkymmenen frangin verran Ranskan rahaa, ja hän oli kovin, kovin kohtelias, tuuppi kaikki muut kumoon ja kiikutti matkalaukkumme tullitoimiston läpi. Sillä minun mielestäni on kaksikymmentä frangia kovin vähän herrasmiehelle, jolla jo takissaankin on vähintään sadan dollarin edestä kultakaluunaa, housuista puhumattakaan.

Tarkoitan, että minusta ranskalaiset herrasmiehet kirkuvat aina aika paljon, varsinkin autonajajat, kun ne vaan saavat juomarahaksi pienikokoisen kellervän lantin, jota sanotaan "viideksikymmeneksi sangtiiniksi". Mutta hyvä asia kaikissa ranskalaisissa herrasmiehissä on se, että joka kerta kun ranskalainen herrasmies alkaa huutaa, voi aina tukkia hänen suunsa viidellä frangilla, olkoon hän kuka tahansa. Tarkoitan, että on niin virkistävää kuulla ranskalaisen herran lakkaavan parkumasta, että se tosiaan olisi hyvä kauppa kymmenelläkin frangilla.

Tulimme sitten Ritzin hotelliin, ja Ritzin hotelli on jumalainen. Sillä kun tyttö saa istua suloisessa tarjoiluhuoneessa ja nauttia ihania samppanjagrogeja ja katsella kaikkia Pariisin tärkeitä ranskalaisia ihmisiä, niin minusta se on jumalaista. Tarkoitan, että kun tyttö saa istua siellä ja katsella Dollyn sisaria ja Helmenhohtavaa ja Maybelle Gillman Coreyta ja rouva Nashia, niin sille ei ole maailmassa vertaa. Sillä kun katselee rouva Nashia, ja kuulee, mitä rouva Nash on herrasmiehiltä saanut, niin tytön täytyy pidätellä henkeään.

Ja kun tyttö kävelee ympäriinsä ja lueskelee kaikkia kylttejä kaikkine kuuluisine ja historjallisine nimineen, saa se hänet tosiaan pidättelemään henkeään. Sillä kun Dorothy ja minä olimme kävelyllä ja olimme kävelleet vain muutamia katuvälejä, niin niillä muutamilla katuväleillä luimme kaikki historjalliset nimet, kuten Cotyn ja Cartierin, ja minä tiesin, että näimme jotakin kasvattavaa vihdoinkin ja ettemme olleet tehneet matkaamme turhaan. Tarkoitan, että minä tosiaan yritän kasvattaa Dorothya ja herättää hänessä kunnioituksentunnetta. Niinpä seisoimme kerran Vantomi-nimisen torin kulmassa, ja jos kääntää selkänsä sen keskelle pystytettyyn muistopatsaaseen, niin näkee pelkkiä Cotyn kylttejä. Ja minä sanoin Dorothylle, eikö tosiaan ollut kirpaiseva ajatella seisovansa sillä historjallisella paikalla, missä herra Coty valmistaa kaikki hajuvetensä. Mutta Dorothy sanoi, että herra Coty oli kai tullut Pariisiin ja haistanut, että Pariisissa saattoi tehdä afäärejä sillä alalla. Dorothy, nähkääs, ei tosiaan opi koskaan mitään kunnioittamaan.

Sitten saimme nähdä jalokivikaupan ja näimme sen ikkunassa jalokiviä, ja meistä ne tuntuivat olevan kovin, kovin huokeahintaisia, mutta hinnat oli niihin kaikkiin merkitty frangeissa, eikä Dorothy ja minä oikeastaan olla niin suuria matemikkoja, että osaisimme laskea, kuinka paljon frangit tekevät rahassa. Menimme siis sisälle ja kysyimme, ja hinta näkyi olleen ainoastaan kaksikymmentä dollaria, eivätkä ne kuulu olleen timantteja, vaan "similiä", mikä on erään sanan nimi, joka merkitsee jäljennös. Silloin Dorothy sanoi; että "similiksi" pitäisi tytön sanoa herrasmiestä, joka hänelle mokomaa tarjoo. Tarkoitan, että olisin joutunut tosiaan hämilleni, mutta herrasmies ei näkynyt ymmärtävän Dorothyn englantia.

Näin ollen tulee tyttö tosiaan alakuloiseksi ajatellessaan, ettei tiedä, onko se mitään muuta kuin mukailua. Tarkoitan, että herrasmies voisi pettää tytön antamalla hänelle lahjan, joka on ainoastaan kahdenkymmenen dollarin arvoinen. Kun siis herra Eisman ensi viikolla tulee Pariisiin ja jos hän haluaa antaa minulle lahjan, niin pyydän häntä ottamaan minut mukaan, koska hän on erinomaisen taitava ja tottunut nuuskimaan halpoja esineitä. Ja kun herrasmies jalokivikaupassa sanoi, että monen monilla Pariisin kuuluisilla tytöillä oli mukailuja kaikista jalokivistään, jotka he pistivät kassakaappiin, ja että he käyttivät vain mukailuja ollakseen komeita ja voidakseen huoleti pitää hauskaa samalla kertaa, niin minä sanoin hänelle, etten luullut kenenkään tytön, joka oli hieno neiti, voivan ajatellakaan pitää niin hauskaa, ettei muistaisi katsoa jalokiviensä perään.

Sitten palasimme Ritziin ja purimme matkalaukkumme erään tosiaan herttaisen viinurin avulla, joka toi meille herkullisen puolisen. Hän on nimeltään Leon ja puhuu englantia melkein kuin ameriikkalainen. Ja Dorothy ja minä haastelemme hänen kanssaan melko paljon. Ja Leon sanoi, ettei meidän tulisi oleskella Ritzissä kaikkea aikaamme, vaan että meidän tosiaan pitäisi käydä Pariisia katsomassa. Silloin Dorothy sanoi menevänsä alas eteiseen tavatakseen jonkun herran, joka näyttäisi meille Pariisia. Parin minuutin päästä hän soitti minulle eteisen puhelimesta ja sanoi minulle: "Olen täällä tavannut ranskalaisen peipposen, joka on ranskalainen aatelismies varakreivin tittelillä, niin juoksehan nyt pian alas." Ja minä sanoin: "Kuinka on ranskalainen joutunut Ritziin?" Dorothy vastasi: "Hän pistäysi tänne sadetta pakoon eikä ole huomannut, että se on jo tauonnut." Ja minä sanoin: "Kai sinä tapasi mukaan olet löytänyt jonkun, jolla ei ole edes millä auton maksaa. Mikset ottanut ameriikkalaista herrasmiestä, jolla on aina rahaa?" Niin Dorothy sanoi, että hän oli luullut ranskalaisen herrasmiehen tuntevan Pariisin paremmin. Minä vastasin: "Eihän se hölmö edes tiedä, että sade on tauonnut." Mutta alas minä menin kuitenkin.

Ja se varakreivi oli todella oikein ihastuttava. Sitten me ajoimme katselemaan Pariisia ja näimme, kuinka jumalainen se tosiaan on. Tarkoitan, että Eiffel-torni on jumalainen, ja se on paljon kasvattavampi kuin Lontoon Tower, koska Lontoon tornia ei voi edes nähdä, jos sattuu seisomaan kahden katumitan päässä. Mutta kun tyttö katselee Eiffel-tornia, tietää hän jotakin katselevansa. Sillä minä luulen, että tosiaan olisi vaikea olla Eiffel-tornia huomaamatta.

Sitten menimme Madrid-nimiseen paikkaan teelle? Ja siellä oli tosiaan jumalaista. Tarkoitan, että näin Dollyn sisaret ja Helmenhohtavan ja rouva Coreyn ja rouva Nashin kaikki jälleen uudestaan.

Sitten menimme päivälliselle ja sitten Mongmartiin, ja siellä oli tosiaan jumalaista, koska näimme heidät kaikki jälleen uudestaan. Tarkoitan että Mongmartissa on oikea ameriikkalainen jazzorkesteri ja aika paljon new-yorkilaisia, jotka me tunsimme, ja tuntui vallan siltä kuin olisimme olleet New Yorkissa, mikä oli jumalaista. Ja sitten me palasimme Ritziin. Sitten Dorothylla ja minulla oli pikku riitakin, kun Dorothy sanoi, että minä meidän Pariisia katsellessamme kysyin varakreiviltä, mikä oli sen tuntemattoman sotilaan nimi, joka oli haudattuna aika suuren muistopatsaan alle. Silloin minä sanoin, ettei aikomukseni ollut sitä kysyä häneltä, jos niin teinkään, sillä minähän tarkoitin vain kysyä häneltä sen sotamiehen äidin nimeä, sillä kuolleen sotamiehen äiti on aina se, jota minä aina näyn ajattelevan enemmän kuin sitä kuollutta sotamiestä, joka on kuollut.

Ja se ranskalainen varakreivi aikoo käydä tapaamassa aamulla, mutten minä aio ottaa häntä vastaan. Sillä ranskalaiset herrasmiehet tuottavat tosiaan aina pettymyksen. Tarkoitan, että ne vievät meidät vallan veikeihin paikkoihin, joissa tuntee elämänsä vallan hauskaksi ja luulee tosiaan viettävänsä ihanan hetken. Mutta kun tulee kotiin ja miettii sitä kaikkea, niin kaikki, mitä tyttö on saanut, on kahdenkymmenen frangin hintainen viuhka, joka ei rahassa merkitse juuri mitään, ja nukke, joita ravintoloissa lahjoitellaan ilmaiseksi. Tarkoitan, että tytön tulee pitää varansa Pariisissa, sillä muutoin hänellä olisi Pariisissa niin hauskaa, ettei hän pääsisi puusta pitkään. Sen vuoksi tosiaan ajattelenkin, että ameriikkalaiset herrasmiehet ovat sittenkin parhaita, sillä vaikka suutelo kädelle tuntuukin varsin ihanalta, niin timantti- ja safiirirannerengas kestää iankaiken. Sitä paitsi en luule, että minun tulisi lähteä kenenkään pariisilaisen herrasmiehen mukaan, koska herra Eisman saapuu tänne ensi viikolla, ja hän sanoi minulle, että ainoat herrasmiehet, joiden kanssa hän soisi minun seurustelevan, ovat nerokkaat herrasmiehet, jotka voivat kasvattaa tytön aivoja. Mutta minä en tosiaan näy näkevän monta herrasmiestä täällä Ritzissä, jotka näyttävät siltä, että kehittäisivät tytön aivoja. Huomenna siis lähdemme ostoksille ja minusta näyttää tosiaan liian paljolta toivoa löytäväni herrasmiestä, jota herra Eisman pitäisi sopivana tyttöjen älyjen kehittäjäksi ja joka viitsisi lähteä meidän kanssamme ostoksille.

Huhtikuun 29 p:nä.

Eilen vasta oli päivä. Tarkoitan, että Dorothy ja minä olimme juuri lähdössä ostoksille, kun puhelin soi ja ilmoitettiin, että lady Francis Beekman oli alhaalla ja halusi tulla yläkertaan. Siitä minä ihan hämmästyin. Tarkoitan, etten tiennyt, mitä sanoin, ja niin sanoin: hyvä on. Sitten minä kerroin Dorothylle, ja me löimme viisaat päämme yhteen. Sillä lady Francis Beekman kuuluu olevan sen sir Francis Beekman-nimisen herrasmiehen vaimo, joka ihaili minua Lontoossa ja näkyi ihailevan minua niin paljon, että kysyi saisiko hän lahjoittaa minulle timanttidiadeemin. Ja näytti siltä, että hänen vaimonsa oli täytynyt siitä kuulla, ja näytti todella siltä, että hän sen vuoksi oli saapunut suoraa päätä Lontoosta. Ja kun ovelle kolkutettiin oikein, oikein kovaa, pyysin minä häntä tulemaan sisälle. Ja lady Francis Beekman tuli sisälle ja hän oli aika kookas rouva, joka paljonkin muistutti Bill Hartia. Tarkoitan, että lady Francis Beekman Dorothyn mielestä muistutti paljonkin Bill Hartia, vaikka hän tosiaan sanoo hänen vielä enemmän muistuttavan Bill Hartin hevosta. Ja hän lienee sanonut, että jollen heti antaisi takaisin timanttidiadeemia, nostaisi hän siitä aika melun ja tärvelisi minun maineeni. Sillä hän sanoi, että koko jutussa täytyi tosiaan olla jotakin vinossa. Sir Francis Beekman ja hän kuuluivat näetten olleen naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta, ja viimeinen lahja, jonka hän vaimolleen antoi, oli vihkisormus. Silloin Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Rouvaseni, yhtä vähän te voitte tärvellä minun ystävättäreni mainetta kuin upottaa Veitsin laivaston."

Tarkoitan, että olin aivan ylpeä Dorothysta, kun hän täten puolusti mainettani. Sillä minusta ei tosiaan ole mikään niin ihmeellistä kuin kaksi tyttöä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan sekä myötä- että alamäessä. Sillä näyttipä lady Francis Beekman kuinka tarmokkaalta tahansa, täytyi hänen tajuta, ettei hän kyennyt upottamaan kokonaista laivastoa, joka oli täynnä laivoja. Ja niin hänen täytyi heretä mainettani uhkaamasta. Sitten hän sanoi, että hän raahaisi minut tuomioistuimen eteen ja sanoisi, että se oli ollut sopimatonta vaikutusta. Mutta minä vastasin hänelle. "Jos te tulette tuo hattu päässänne lakitupaan, niin saammepa nähdä, tarvitaanko siihen tuomarin mielestä mitään sopimatonta vaikutusta, että Sir Francis Beekman tulee vilkaisseeksi johonkuhun tyttöön." Silloin Dorothy avasi suunsa, ja Dorothy sanoi: "Ystävättäreni on oikeassa, lady Beekman. Teidän pitäisi olla kuningatar saadaksenne käydä rauhassa tommoinen hattu päässänne." Ja lady Francis Beekman näkyi ihan suuttuvan. Ja sitten hän sanoi, että hän lähettäisi hakemaan sir Francis Beekmanin, joka oli äkkiä lähtenyt Skotlantiin metsästämään, kun sai kuulla, että lady Francis Beekman oli saanut kuulla. Silloin Dorothy sanoi: "Tarkoitatteko, että olette päästänyt sir Francis Beekmanin valtoimeksi niiden Skotlannin tuhlarien joukkoon?" Ja Dorothy sanoi, että hänen olisi parasta katsoa miehensä perään, jottei se jonakuna iltana joutuisi poikaviikarien seuraan ja tuhlaisi puolta pennyä ihan turhaan. Tarkoitan, että aina rohkaisen Dorothya suulauteen, kun meidän on haasteltava lady Francis Beekmanin kaltaisten hienostumattomien ihmisten kanssa, koska Dorothy puhuu hienostumattomien ihmisten kanssa heidän omaa kieltään paremmin kuin minunlaiseni sivistynyt tyttö. Ja Dorothy sanoi: "Parasta on, ettette lähetä hakemaan sir Francis Beekmania, sillä jos minun ystävättäreni todella tahtoisi käydä sir Francis Beekmanin kimppuun, niin hänestä tulisi niin putipuhdas, ettei jäisi jäljelle muuta kuin hänen arvonimensä." Ja sitten minäkin puhuin suuni puhtaaksi ja sanoin, että minä olin ameriikkalainen tyttö ja että me ameriikkalaiset tytöt emme piittaa arvonimistä, koska me ameriikkalaiset tytöt aina sanomme, että se mikä kelpaa Washingtonille, kelpaa meillekin. Mutta lady Francis Beekman näkyi tulevan yhä vihaisemmaksi kaiken aikaa.