Part 9

"Niinkö? Minä sivuutin Barterin tiellä. Minusta hän näytti vähän nyrpeältä."

Vaivautunut ilme väikkyi mrs Pendycen kasvoilla.

"Oh, en minä luule, että se oli syynä siihen." Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten hillitäkseen oman pelkonsa. "Jos olisin tietänyt, että sinä tulet, olisin kutsunut Cecil Tharpin. Vic on saanut niin kultusia pikku pentuja. Tahtoisitko sinä yhden? Kaikilla niillä on tuo soma musta pilkku silmien tienoilla."

Hän tarkasteli poikaansa kuin vain äiti voi -- hellittämättä, yksityiskohtaisesti, kaihoisasti, jokaista hänen pikku liikettään, jokaista muutosta hänen kasvoillaan, ja ennen kaikkea sitä salattua jotakin, joka ilmaisee ihmisen luonteenlaadun ja mielentilan.

"Hän on onneton jostakin", ajatteli hän. "Hän on muuttunut viime näkemästäni, enkä minä voi päästä siitä selville. Minusta tuntuu, kuin olisin niin kaukana hänestä -- niin kaukana."

Ja jollain tavoin hän tunsi, että hänen poikansa oli tullut kotiin tänä iltana, koska hän oli yksinäinen ja onneton ja vaisto saattoi hänet kääntymään äidin puoleen.

Mutta mrs Pendyce tiesi, että yritys päästä lähemmäksi häntä saattaisi hänet yhä vain etääntymään, ja kun hän ei voinut sietää sitä, ei hän kysellyt pojaltaan mitään, vaan käytti kaiken voimansa salatakseen pojaltaan tuskan, jota tunsi.

Hän meni alakertaan käsi poikansa kainalossa ja nojautui raskaasti häneen, kuin koettaen taaskin päästä lähelle häntä ja unohtaa tunteen, jota oli kokenut kaiken talvea -- tunteen siitä, että hänet oli työnnetty ulkopuolelle, että häntä pidettiin tietämättömyydessä ja pakonalaisuudessa.

Mr Pendyce molempine tyttärineen oli salongissa.

"Päivää, George", sanoi kartanonherra kuivasti, "on hauska, että tulit. Kuinka saatat sietää Lontoota tähän vuodenaikaan? Kun nyt kerran olet täällä, voisit jäädä muutamaksi päiväksi. Tahtoisin kuljetella sinua maatilalla; sinähän et tiedä mistään mitään. Minä saatan kuolla minä hetkenä hyvänsä, eihän sitä voi koskaan tietää. Päätähän nyt jäädä tänne."

George loi häneen nurpean katseen.

"Pahoittelen", sanoi hän, "mutta minä olen luvannut mennä kaupunkiin".

Mr Pendyce nousi ja seisoi selin takkaan.

"Kas niin", sanoi hän, "minä pyydän sinulta yksinkertaista asiaa omaksi parhaaksesi -- ja -- sinä olet luvannut mennä kaupunkiin. Niin käy aina, ja äitisi pitää sinun puoltasi. Bee, mene soittamaan minulle jotakin."

Kartanonherra ei sietänyt pianonsoittoa, mutta hän ei keksinyt muuta käskyä, jota olisi täytynyt totella.

Se, ettei ketään vieraita ollut läsnä, ei suurestikaan muuttanut niitä juhlamenoja, mitä Worsted Skeynesissä pidettiin päivän miellyttävänä huippukohtana. Ruokalajien lukumäärä rajoittui kuitenkin seitsemään, eikä samppanjaa juotu. Kartanonherra joi lasin tai pari punaviiniä, sillä, kuten hän sanoi: "Rakas isäukkoni joi pullon portviiniä joka ikinen ilta, eikä siitä hänelle koskaan koitunut mitään. Jos minä nauttisin yhtä rajusti, tappaisi se minut yhdessä vuodessa."

Hänen tyttärensä joivat vettä. Mrs Pendyce, joka kaikessa salaisuudessa suosi samppanjaa, joi hiukkasen espanjalaista burgunderia, jonka mr Pendyce oli hankkinut hänelle vartin kohtuulliseen hintaan ja joka aterian jälkeen suljettiin erikoisella tulpalla. Hän tarjosi sitä Georgelle.

"Maistapas hiukan minun burgunderiani, rakas; se on kovin hyvää."

Mutta George kieltäytyi ja pyysi silmäniskulla whiskyä ja soodaa hovimestarilta, joka toi sen varsin keltaisena.

Päivällisen vaikutuksesta kartanonherra taas pääsi tasapainoon, vaikkakin hän vielä katsoi jonkin verran synkästi tulevaisuuteen.

"Te nuoret", sanoi hän, katsellen vallan ystävällisesti Georgeen, "olette sellaisia individualisteja. Te pidätte toimenanne vain huvittelua. Korttipelinne ja kilpa-ajonne ja biljardinne ja mitä kaikkea teillä onkaan, kuluttavat teidät loppuun, ennenkuin olette viisikymmenvuotiaitakaan. Te ette käytä mielikuvitustanne. Viheriöivän vanhuuden pitäisi olla teidän ihanteenanne, mutta sensijaan se näyttää olevan viheriöivä nuoruus. Haha!" Mr Pendyce katseli tyttäriään, kunnes nämä sanoivat:

"Mutta, isä, kuinka sinä _voit?"_

Norah, jolla oli enemmän temperamenttia heistä kahdesta, lisäsi:

"Eikö isä ole aivan kauhea, äiti?"

Mutta mrs Pendyce katseli poikaansa. Hän oli niin monena iltana toivonut näkevänsä hänen istuvan siinä.

"Pelaammeko piquet'tä tänä iltana, George?"

George katsahti häneen ja nyökkäsi nyrpeänä.

Paksulla pehmeällä matolla pöydän ympärillä liikkuivat hovimestari ja toinen palvelija. Vahakynttiläin valo lankesi hillittynä hopeihin ja hedelmiin ja kukkiin, tyttöjen valkoisille kauloille ja Georgen vereville kasvoille ja välkkyvälle paidanrinnukselle, se loisti hänen äitinsä pitkien valkoisten sormien jalokivissä, valaisi kartanonherran suoraselkäistä ja yhä hienonnäköistä vartaloa; ilma oli raukea atsalean ja narsissin tuoksusta. Bee ajatteli lempein silmin nuorta Tharpia, joka tänään oli hänelle kertonut rakastavansa häntä, ja ajatteli, mahtoiko isä vastustaa. Hänen äitinsä ajatteli Georgea, luoden arkoja silmäyksiä tämän alakuloisiin kasvoihin. Ei mitään muita ääniä kuulunut kuin haarukoitten kalina ja Norah'n ja kartanonherran äänet, heidän puhellessaan pikkuseikoista. Korkeista avonaisista akkunoista näkyi hiljainen avara maisema; setripuiden yläpuolella näkyi aprikoosinvärinen ja rahanmuotoinen täysikuu, ja sen valossa lepäsivät hiljaiset, kuiskivat lakeudet puoleksi lumottuina, puoleksi unessa, ja kaikki tämän pienen kuun valaiseman piirin ympärillä oli rannatonta, tuntematonta pimeyttä -- pimeyttä, joka peitti heidän silmistään rauhattoman maailman.

ONNETON YÖ

Kempton Parkin suurten kilpa-ajojen iltana, missä kilpailuissa "Ambler", tämä uusi suosikki, jäi jälkeen, oli George Pendyce juuri pistänyt avaimen huoneensa oveen, jonka hän oli vuokrannut läheltä mrs Bellew'n asuntoa, kun muuan mies äkkiä astui takaapäin hänen luokseen sanoen:

"Mr George Pendyce, luullakseni?"

George kääntyi.

"Kyllä; mitä tahdotte?"

Mies pisti soikean kuoren Georgen käteen.

"Herroilta Frost ja Tuckett."

George avasi sen ja luki paperin yläreunasta:

_Meriasioita, testamentteja ja avioeroja_. Jaspar Bellew'n nöyrä anomus --

Hän kohotti silmänsä, ja hänen kummallisen kylmä, hillitty, juro katseensa sai lähetin painamaan silmänsä maahan, kuin olisi hän iskenyt jo lyötyä miestä.

"Kiitos. Hyvästi."

Hän sulki oven ja luki läpi asiakirjan. Se sisälsi muutamia täsmällisiä yksityiskohtia ja päättyi vahingonkorvausvaatimukseen, ja George hymyili.

Jos hän olisi saanut tämän asiakirjan kolme kuukautta sitten, ei hän olisi suhtautunut siihen näin. Kolme kuukautta sitten hän olisi raivostuneena tuntenut joutuneensa kiinni. Hänen ajatuksensa olisivat kulkeneet näin: "Minä olen saattanut hänet kiikkiin, minä olen saattanut itseni kiikkiin. Minä en olisi koskaan uskonut, että tällaista saattoi tapahtua. Tämä on ihan pirua! Minun täytyy tavata joku -- minun täytyy estää tämä. Tästä täytyy löytyä jokin ulospääsy." Koska hänellä oli vain vähän mielikuvitusta, olisivat hänen ajatuksensa iskeneet siipensä tätä häkkiä vasten, ja heti paikalla hän olisi yrittänyt toimia. Mutta nyt ei ollut kolme kuukautta sitten, vaan --

Hän sytytti savukkeen ja istuutui sohvaan, ja voimakkain tunne hänen sydämessään oli kummallinen toivo, jonkinmoinen hirtehisilo. Hän tahtoi mennä heti tapaamaan mrs Bellew'ta, vielä tänä iltana; hänellähän oli tekosyy -- eikä mitään pakkoa odottaa häntä täällä -- odottaa -- odottaa, kunnes hän sattumalta tulisi.

Hän nousi juomaan hiukan whiskyä ja meni sitten taas istumaan sohvaan.

"Ellei hän ole täällä kello kahdeksan, niin minä menen sinne."

Häntä vastapäätä oli miehenkorkuinen peili ja hän kääntyi seinään päin välttääkseen sitä. Hänen kasvoilleen oli kiteytynyt synkän päättäväinen ilme, ikäänkuin hän ajattelisi: "Minä tahdon näyttää heille kaikille, ettei minua ole lyöty vielä."

Avaimen kalahtaessa lukkoon hän hypähti sohvalta ja hänen kasvoilleen palasi niiden naamio. Mrs Bellew tuli huoneeseen tapansa mukaan, riisui iltakaapunsa ja seisoi hänen edessään paljain hartioin. George katseli hänen kasvojaan, ajatellen, mahtoiko hän tietää asian.

"Arvelin, että minun oli paras tulla", sanoi hän. "Minä otaksun, että sinä olet saanut saman viehättävän lahjan."

George nyökkäsi. Oli minuutin hiljaisuus.

"Juttu on oikeastaan naurettava. Surkuttelen sinua, George."

George naurahti myös, mutta toisella tavalla.

"Tahdon tehdä kaiken voitavani", sanoi hän.

Mrs Bellew tuli hänen lähelleen.

"Minä olen silmäillyt Kempton-kilpailujen tuloksia. Mikä surkean huono onni! Sinulla kai on ollut aika tappio. Poika-parka! Onnettomuus tulee harvoin yksinään."

George tuijotti maahan.

"Ei se mitään merkitse, kun minulla on sinut."

Hän tunsi mrs Bellew'n käsivarret niskallaan, mutta ne olivat viileät kuin marmori; hän kohtasi hänen katseensa, ja se oli pilkallinen ja säälivä.

Heidän ajoneuvonsa joutuivat yleiseen virtaan, jossa vaunut kiitivät kuin henkensä kaupalla itäisiä kaupunginosia kohti ohi suuren puiston, missä äskenpuhjenneet lehdet pudistelivat helmojaan kuin balettitanssijat tuulessa, ohi Stoalaisten ja muiden klubien, rätisten ja huojuen, etusijasta kiistäen, sivuuttaen omnibusseja, jotka hämärässä näyttivät kodikkailta lamppuineen ja juhlallisesti vastakkain istuvine ihmisriveineen.

Blafardissa hoikka tumma palveluspoika otti vastaan mrs Bellew'n kaavun kunnioittavin sormin, pikku juomanlaskijan suu hymyili kärsivien silmien alapuolella. Samat punavarjoiset kynttilät valaisivat hänen käsivarsiaan ja hartioitaan, samat vihreät ja keltaiset kukat versoivat uljaasti samoissa sinisissä maljakoissa. Ruokalistalle oli kirjoitettu samat ruokalajit. Sama joutilas silmä tuijotti nurkasta punaisten kaihtimien raosta, tylsä ihmettely katseessaan.

Monta kertaa tämän päivällisen kestäessä katsoi George salaa hänen kasvojaan, ja niiden ilme hämmästytti häntä, niin huoleton se oli. Ja vastoin viimeistä mielialaansa, mikä oli ollut synkkä ja kylmä, mrs Bellew oli nyt kaikkein rajuimmalla tuulellaan.

Hänen naurunsa oli niin tarttuva, että ihmiset katselivat ympärilleen muista pikku pöydistä, jotka olivat täynnä nyt, kun huvittelukausi oli alkanut; ja George tunsi jonkinmoista vastenmielisyyttä. Mikä pani tämän naisen nauramaan, kun hänen oma sydämensä oli raskas? Mutta hän ei puhunut mitään; hän tuskin uskalsi katsoakaan mrs Bellew'ta, peläten silmiensä tulkitsevan hänen tunteensa.

"Meidän pitäisi selvittää asemamme", ajatteli hän, "katsoa todellisuutta silmiin. Jotakin on tehtävä; ja tuossa hän vain nauraa ja saa kaikki katsomaan itseään!" Tehtävä! Mutta mitä saattoi tehdä, kun kaikki oli kuin lentohiekkaa?

Toiset pikku pöydät tyhjenivät vähitellen.

"George", sanoi mrs Bellew, "vie minut jonnekin, missä voimme tanssia!"

George tuijotti häneen.

"Rakas tyttöseni, kuinka minä voisin? Ei ole mitään sellaista paikkaa!"

"Vie minut johonkin boheemipaikkaasi!"

"Ei sinun sovi mennä sellaisiin."

"Miks'ei? Kuka välittää siitä, minne me menemme tai mitä me teemme?"

"Minä välitän!"

"Ah, George, sinä ja sinun tapaisesi elätte vain puolielämää!"

Äkkiä George vastasi:

"Mitä sinä luulet minun olevan? Heittiönkö?"

Mutta hän tunsi pelkoa eikä suuttumusta.

"No ajetaan sitten East Endiin. Tehdään herran tähden jotakin vähän sopimatonta."

He ottivat ajurin ja ajoivat itäänpäin. Ensi kertaa oli nyt kumpikin heistä siinä tuntemattomassa maassa.

"Sulje kaapusi, rakas; se herättää huomiota täällä."

Mrs Bellew nauroi.

"Sinä tulet olemaan aivan kuin isäsi, kun olet kuusikymmenvuotias, George."

Ja hän avasi kaapunsa yhä enemmän. Kadunkulmassa soittavan posetiivin ympärillä tanssi muutamia koreapukuisia tyttöjä.

Mrs Bellew käski ajurin pysähtyä.

"Katsellaan noita lapsia!"

"Sinä vain näyttelet meitä katuyleisölle."

Mrs Bellew laski kätensä vaunun ovelle.

"Minulla olisi suuri halu mennä tuonne tanssimaan heidän kanssaan."

"Sinä olet hullu tänä iltana", sanoi George. "Istu alallasi!"

Hän ojensi käsivartensa ja salpasi mrs Bellew'lta tien. Ohikulkijat katselivat uteliaina tätä pikku kohtausta. Alkoi kerääntyä joukkoa.

"Ajakaa!" huusi George.

Joukko hurrasi heille, ajuri rapsautti hevostaan, he ajoivat taas itäänpäin.

Kello löi juuri kaksitoista, kun he vihdoin astuivat ajurista lähellä vanhaa kirkkoa Chelsea Embankmentin luona, ja he olivat tuskin puhuneet tuntiin.

Ja kaiken aikaa George oli tuntenut:

"Tämän naisen hyväksi minä olen uhrannut kaiken. Tähän naiseen minä tulen olemaan kytketty. Tästä naisesta minä en voi irroittaa itseäni. Jos voisin, en tahtoisi häntä enää koskaan nähdä. Mutta minä en voi elää ilman häntä. Minun pitää yhä edelleen kärsiä sekä silloin, kun hän on luonani, että silloin, kun hän on poissa luotani. Ja Jumala tietää, kuinka tämä kaikki päättyy!"

George tarttui hänen käteensä pimeässä, se oli kylmä ja turta kuin kivi. George koetti nähdä hänen kasvonsa, mutta ei voinut lukea mitään näistä vihertävistä silmistä, jotka tuijottivat eteensä kuin kissan silmät pimeässä.

Kun ajuri oli mennyt, seisoivat he katsellen toisiansa katulampun valossa. Ja George ajatteli:

"Siis täytyy minun jättää hänet näin, ja mitä tulee sitten?"

Mrs Bellew pisti avaimen oveensa ja kääntyi häneen. Hiljaisella tyhjällä kadulla, missä tuuli suhisi korkeiden talojen nurkkauksissa ja lyhdyt lepattivat, näytti hänen ilmeensä ja asentonsa niin omituiselta, liikkumattomalta, sfinksimäiseltä. Vain hänen Georgeen kiintyneet silmänsä näyttivät elävän.

"Hyvää yötä", mutisi George.

Mutta nainen viittasi hänet luokseen.

"Ota minusta mitä voit!" sanoi hän.

MR PENDYCEN PÄÄ

Ken tarkasteli takaapäin mr Pendycen päätä hänen istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä, missä hänen oli tapana viettää useimmat aamut kello puoli kymmenestä yhteentoista tai kahteenkintoista, saattoi huomata, että sen muoto loi varsin paljon valaistusta hänen säätyynsä ja luonteeseensa. Ääriviivoiltaan se oli miltei kansallinen. Se pullistui taaksepäin ja kapeni sitten nopeasti ohueksi ja suonikkaaksi niskaksi, se oli ahdas korvien kohdalta ja ohimoilta, kun taas alaleuka pisti esiin, niin että takaraivosta leuan kärkeen vedetty viiva olisi ollut erinomaisen pitkä. Katsoja sai ehdottomasti sen vaikutelman, että tämän kallon tavaton pituus tulkitsi suurta luonteen kiinteyttä ja toimitarmoa ja puutteellinen leveys ahdasta itsepintaisuutta, mikä hetkittäin mahtoi ilmetä härkäpäisyytenä. Kapea riitelijän kaula, joka jo varsin matalalta oli karvojen peitossa, ja älykkäät korvat vahvistivat tätä vaikutelmaa. Ja kun hänen kuivan punakat kasvonsa, joihin itätuuli oli luonut keltaisen ja aurinko ruskean vivahduksen, tulivat näkyviin lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja harmaine, hieman tyytymättömine silmineen, ei katsojalla enää saattanut olla mitään epäilystä siitä, että hänen edessään oli englantilainen ja maanomistaja ja -- kaikella kunnioituksella mr Pendycen päinvastaista vakaumusta kohtaan -- individualisti. Hänen päänsä ei tosiaan muistuttanut mitään niin paljon kuin Doverin amiraliteettipatsasta -- tuota kummaa, pitkää, kaitaista kappaletta, jonka päässä on pieni taite tai mutka ja joka aina ensimmäisenä häiritsee näille maille saapuvien ulkomaalaisten mielenrauhaa herättäen heissä ihmettelyä ja pelkoa.

Hän istui hyvin liikkumattomana pöytänsä ääressä, jonkin verran kumartuneena papereittensa yli sellaisen miehen tavoin, jonka täytyy ponnistaa selvitäkseen asioistaan. Silloin tällöin hän selaili almanakkaa vasemmalla puolellaan tai joitain papereita monissa lokeroissaan. Avoinna ja melkein hänen kätensä saavuttamattomissa oli paksu nidos _Punch_ia -- ja maanomistajana oli hänellä tästä aikakautisesta julkaisusta miltei ammattimainen tuntemus. Joutohetkinä oli hänen päävirkistyksenään hellien selailla näitä iäkkäitä piirustuksia, ja John Bullin kuvaa katsellessa häneltä ei koskaan jäänyt ajattelematta: "Keksiäkin tehdä englantilaisesta tuommoinen paksu junkkari!"

Oli kuin taiteilija olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti, kieltäytyessään ottamasta häntä itseään esikuvaksi ja luovuttaessaan tämän kunnian toiselle, joka oli jo melkein vanhentunut. Kuullessaan mr Pendycen lausuvan näin väitti kirkkoherra tarmokkaasti vastaan, sillä hän oli itse vankkarakenteinen ja kävi yhä vankemmaksi.

Mutta pyrkiessään näin olemaan luonteenomaisia englantilaisia uskoivat sekä mr Pendyce että mr Barter olevansa kuitenkin varsin kaukana Yrjöjen ja Viktorian aikaisen ajan vanhoista pihvi- ja olut-, portviini- ja satula tyypeistä. He olivat aikansa tasalla olevia maailmanmiehiä, jotka oppikoulu- ja yliopistokasvatuksensa avulla olivat saavuttaneet elämäntottumuksen, ihmis- ja maailmantuntemuksen ja henkisen kehitystason, joka ei ollut koskaan tarvinnut mitään kohentelua. Kumpikin, mutta varsinkin mr Pendyce, otti selvän kaikesta, mikä oli mennyt eteenpäin, käymällä pääkaupungissa kuusi tai seitsemän, jopa kahdeksankin kertaa vuodessa. Tällöin he harvoin ottivat vaimonsa mukaan, heillä kun melkein aina oli tärkeitä toimia suoritettavana -- toveri-, kirkollisia tai puoluepäivällisiä, krikettikilpailuja, kirkonkokouksia, Gaiety-teatteri ja mr Barterilla Lyceum. Kumpikin kuului myös klubiinsa -- kirkkoherra erääseen mukavaan vanhanaikaiseen paikkaan, missä hän sai lyödä korttia tarvitsematta pelata uhkapeliä, ja mr Pendyce The Templeen, kuten sopii miehelle, joka on vyöryttänyt kaikkia yhteiskunnan kysymyksiä mielessään ja tullut siihen tulokseen, ettei ole mitään todellista vakuutta muuta kuin menneisyydessä.

He menivät aina Lontooseen napisten, mutta tämä oli välttämätöntä, jopa terveellistäkin heidän vaimojensa vuoksi; ja he aina palasivat sieltä napisten, maksojensa vuoksi, jotka suloinen maalaisrauha aina onneksi paransi seuraavaan käyntiin mennessä. Täten he pysyivät vapaina maalaismaisuudesta.

Herransa työhuoneen hiljaisuudessa lintukoira John, jonka pää niinikään oli pitkä ja kapea, oli laskenut sen käpälälleen, ikäänkuin tämän äänettömyyden vaivaamana, ja kun hänen herransa kakisti kurkkuaan, huiskautti se häntäänsä ja käänsi häneen pienen valkoisen kehän ympäröimän silmänsä kuonoansa liikuttamatta.

Kello naksutti pitkän kapean huoneen päässä; korkeista, kapeista akkunoista lankesi päivänvalo koko seinän täyttävissä lasikaapeissa olevien kirjojen korkeihin, kapeihin selkiin; ja tämä keveästi nahalle hajuava huone näytti sopivalta sijalta, missä jokin pitkä, kapea ihanne saatettiin kehittää pitkään, kapeaan päähänsä saakka.

Mutta mr Pendyce olisi torjunut jokaisen käsityksen, että perinnäisyyteen pohjautuvilla ihanteilla saattaisi olla mitään päätä.

"Antakaa minun tehdä velvollisuuteni ja hoitaa tilaani niinkuin rakas isävanhukseni sitä hoiti ja luovuttaa se pojalleni, jos mahdollista laajennettuna", näin hän toisinaan lausui, hyvin usein ajatteli ja tuon tuostakin rukoili. "Sen enempää minä en tahdo."

Ajat olivat huonot ja uhkaavat. Oli varsin mahdollista, että radikaalinen hallitus palaisi valtaan ja koko maa joutuisi hunningolle. Olihan vain luonnollista ja inhimillistä, että hän rukoili sen olotilan säilymistä, johonka hän uskoi, sen olotilan, johonka hän kuului ja joka oli kiteytynyt sanoihin "Horace Pendyce". Hänen tapansa ei ollut toivottaa tervetulleiksi uusia aatteita. Uuden aatteen, joka hyökkäsi kartanonherran sieluun, otti heti vastaan koko kansa taisteluun nousten ja se joko estettiin maahan nousemasta tai, jos se jo oli maalla, otettiin se heti vangiksi. Ajan oloon tämä onneton otus, jonka valitus ja ähkynä kuului läpi vankilanmuurien, sai vapauden pelkästä ihmisystävällisyydestä ja rauhallisen elämän harrastuksesta, ja sille myönnettiin joitakin etujakin, mutta aina se kuitenkin pysyi "tuona kummana muukalaisraukkana". Muutamana päivänä maan synnynnäiset asukkaat huomaamattomuudessaan sallivat sen mennä naimisiin tai havaitsivat, että se jollakin sopimattomalla tavalla oli hankkinut maailmaan aviottomia lapsia; ja heidän kunnioituksensa tapahtunutta tosiseikkaa kohtaan, kaikkea kohtaan, mikä jo kuului menneisyyteen, esti heitä silloin yrittämästä toimittaa sitä takaisin naimattomuuden tai sen lapsia syntymättömyyden tilaan ja aivan vähitellen he alkoivat sietää tätä tunkeilevaa saalasta. Näin kehittyivät ajatukset mr Pendycen mielessä. Koiransa Johnin lailla, jolla oli vanhoilliset vaistot, hän jokaisen oudon olion lähestyessä asettui poikkiteloin tielle, haukkuen ja hampaitaan näyttäen; ja toisinaan tuotti hänelle suorastaan kärsimystä se ajatus, että jonakin päivänä ei Horace Pendyce enää olisi siinä haukkumassa. Ei kuitenkaan usein, sillä hänellä oli vähän mielikuvitusta.

Koko aamun hän oli käsitellyt Worsted Scottonin omistusoikeuden vanhaa riitakysymystä, minkä alueen hänen isänsä oli antanut aidata ja kerta kaikkiaan opettanut häntä pitämään Worsted Skeynesin erottamattomana osana. Asia oli miltei yläpuolella epäilyn, sillä torpparit, jotka aitaamisen aikana olivat suuressa köyhyydessä leivänhintojen takia, olivat suhtautuneet siihen aivan tylsästi aina viimeiseen vuoteen saakka, minkä laki vaati, jotta kartanonherran haltuunotto tulisi päteväksi, kunnes äkkiä muuan mies, Peacockin isä, oli repinyt reiän aitaukseen ja päästänyt sinne karjansa, minkä takia koko onneton kysymys taas ratkesi auki. Tämä oli tapahtunut vuonna 1885, ja aina siitä lähtien oli ollut alituisia, oikeudenkäyntiä hipovia hankauksia. Mr Pendyce ei koskaan päästänyt unohduksiin sitä, että tuo Peacock oli kaiken takana; sillä hänellä ei ollut tapana uskoa periaatteita toimintaperusteiksi, vaan hän johti kaiken tosiseikoista ja henkilökohtaisuudesta, lukuunottamatta tietenkin sitä, milloin hän itse toimi, jolloin hän hiukan ylpeästi myönsi, että se johtui periaatteista. Hän ei koskaan ajatellut eikä puhunut abstraktisista asioista, osaksi koska hänen isänsä ennen häntä oli välttänyt niitä, osaksi koska hänet oli koulussa niistä vieroitettu, mutta etupäässä siksi, että hän luonteenlaatunsa mukaisesti ei tuntenut mitään harrastusta sellaisiin epäkäytännöllisiin asioihin.

Hänelle oli senvuoksi ihmettelyn aiheena, että hänen omat alustalaisensa näyttäytyivät kiittämättömiksi. Hän täytti velvollisuutensa heitä kohtaan, minkä kirkkoherra, jonka huostaan oli uskottu heidän sielunsa, olisi ollut ensimmäinen myöntämään; hänen tiluskirjansa osoittivat sen, niistä kun kävi ilmi, että hänen keskimääräinen bruttotulonsa nousi vuosittain tuhanteen kuuteensataan puntaan ja (lukuunottamatta Worsted Skeynesin ylläpidon vaatimia satunnaisia menoja) hänen nettotappionsa kolmeensataan puntaan.

Myös vähemmän maallisiin seikkoihin nähden, sellaisiin kuin jumalanpalvelusten laiminlyöminen, taipumus salametsästykseen tai siveelliseen höllyyteen, saattoi hän hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että kirkkoherra sai olla varma hänen avustuksestaan. Kouriintuntuva tapaus sattui viime kuussa, jolloin hän, huomattuaan erään metsänvartijansa -- muuten pystyvä mies toimessaan -- aikaansaaneen ruman jutun postinkuljettajan vaimon kanssa, oli erottanut tämän nuoren miehen ja ilmoittanut hänen tupansa vuokrattavaksi.

Hän nousi, meni seinälle kiinnitetyn tilansa kartan ääreen, jonka hän kiersi auki vetämällä vihreästä silkkinuorasta, ja tutkisteli sitä siinä huolellisesti asetellen sormensa milloin sinne, milloin tänne. Hänen koiransa nousi myös ja asettui vaatimattomasti isäntänsä jalkoihin. Mr Pendyce liikahti ja potkaisi sitä. Koira vinkaisi.

"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" sanoi mr Pendyce. Hän palasi tuolilleen, mutta kun hän oli merkinnyt väärän kohdan, oli hänen pakko minuutin kuluttua palata kartan ääreen. Lintukoira, joka kuvitteli, että sitä äsken oli oikeudenmukaisesti kohdeltu, läheni puoliympyrää myöten ja heilutti häntäänsä. Tuskin oli se saapunut mr Pendycen jalan luo, kun ovi avautui ja ensimmäinen palvelija toi kirjeen hopeatarjottimella.

Mr Pendyce otti kirjeen, luki sen ja lausui kirjoituspöytäänsä kääntyen: "Vastausta ei tule."