Part 8

Norah tuli polkua myöten, foksterrieri kummallakin sivullaan; hänen takanaan näkyivät hatuttoman Gregoryn verevät kasvot harmahtavien hiussiivekkeitten välissä.

"Te kai tahdotte puhella. Minä menen pappilaan. Tulkaa!"

Ja koiriensa saattamana Norah jatkoi matkaansa.

Mrs Pendyce ojensi kätensä.

"No, Grig", sanoi hän, "tämä on yllätys".

Gregory istui hänen vierelleen penkille.

"Minä olen tuonut sinulle tämän", sanoi hän. "Tahdon, että sinä näet sen, ennenkuin minä vastaan siihen."

Mrs Pendyce, joka epämääräisesti tunsi, että Gregory tahtoisi hänen käsittävän asiat samalla tavoin kuin hän itse ne käsitti, otti ojennetun kirjeen masentuvin mielin.

_Yksityinen_.

Lincoln's Inn Fields, 21 p. huhtik. 1892.

Parahin Vigil!

Minä olen nyt saanut haltuuni sellaisia todistuskappaleita, jotka tekevät mahdolliseksi haasteen meidän puoleltamme. Olen sen johdosta kirjoittanut holhokillesi ja odotan hänen ohjeitaan. Pahaksi onneksi me emme voi vedota pahoinpitelyyn, ja minun on ollut pakko kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että jos hänen miehensä puolustaa itseään, saattaa olla hyvin vaikea saada oikeusistuinta hyväksymään heidän eroansa _miehen_ laiminlyöntien perusteella -- vaikeata se on siinäkin tapauksessa, että hän ei puolustaudu. Avioerojutuissa on muistettava, että se, mikä on pidettävä asiasta erillään, usein on paljon tärkeämpää kuin mikä siihen on sekoitettava, ja senvuoksi olisi hyödyllistä tietää, aikooko hänen miehensä ryhtyä vastarintaan. Minä en neuvo sinua suorastaan asettumaan yhteyteen hänen miehensä kanssa, mutta jos olet selvillä asiasta, niin anna minulle tietoa. Minä vihaan humpuukia, rakas Vigil, ja minä vihaan kaikkea salakähmäisyyttä, mutta avioero on aina likainen juttu, ja niin kauan kuin laki pysyy nykyisenä, ja pyykki pestään julkisuudessa, ei kenenkään, syyllisen eikä syyttömän eikä myöskään meidän lakimiesten ole mahdollista välttää tahraamasta käsiämme tavalla tai toisella. Minä surkuttelen sitä yhtä suuresti kuin sinäkin.

Uusi mies kirjoittaa nyt runoja 'Tertiaryyn', muutamat ovat vallan ensiluokkaisia. Katsopas viime numeroa. Kukkani ovat tänä vuonna suurenmoisia. Ystävällisesti tervehtii

harras ystäväsi _Edmund Paramor_.

Mrs Pendyce pudotti kirjeen helmaansa ja katsoi serkkuansa.

"Hän oli Horacen toveri Herrow'ssa. Minä pidän hänestä suuresti. Hän on miellyttävimpiä miehiä, mitä minä tunnen."

Oli selvää, että hän yritti voittaa aikaa.

Gregory alkoi kävellä edestakaisin.

"Paramor on mies, jota minä kunnioitan suuresti. Minä luotan häneen enemmän kuin kehenkään muuhun."

Oli selvää, että Gregory myös yritti voittaa aikaa.

"Oh, ole niin kiltti ja varo minun narsissejani!"

Gregory laskeutui polvilleen ja nosti kukan, jota hän oli polkenut. Sitten hän ojensi sen mrs Pendycelle. Tällainen teko oli mrs Pendycestä niin outo, että se tuntui hieman naurettavalta.

"Rakas Grig, sinä voit saada luuvalon ja tärvelet hienon pukusi; ruohosta jää niin kauheita tahroja!"

Gregory nousi ja katsoi nolona polviinsa.

"Polvi ei ole mitä se ennen oli", sanoi hän.

Mrs Pendyce hymyili.

"Säästä polvesi Helen Bellew'ta varten, Grig. Minä olen aina ollut sinua viisi vuotta vanhempi."

Gregory siveli tukkansa ylös.

"Polvistuminen ei enää ole muodissa, mutta minä luulin, että te ette tietäisi sitä täällä maalla."

"Sinä et ole selvillä asioista, rakas Grig. Maalla se on vielä vähemmän muodissa. Kolmenkymmenen mailin piirissä sinä et löydä naista, joka haluaisi nähdä miehen polvistuvan eteensä. Siitä me olemme tottuneet pois. Hän luulisi, että hänestä tehdään pilaa. Me olemme jo päässeet turhamaisuudesta!"

"Lontoossa", sanoi Gregory, "tahtovat kai kaikki naiset olla miehiä; mutta minä luulin, että maalla --"

"Maalla, Grig, kaikki naiset tahtoisivat olla miehiä, mutta he eivät uskalla koettaa. He ovat jäljessä."

Ja kuin olisi ollut vikapää liian viisaisiin ajatuksiin, punastui mrs Pendyce.

Gregory lausahti äkkiä:

"Minä en siedä ajatella naisista tuolla tavoin."

Taaskin mrs Pendyce hymyili.

"Näetkös, rakas Grig, sinä et ole naimisissa."

"Minä vihaan ajatusta, että avioliitto muuttaa käsityksiämme. Margery, se inhottaa minua."

"Varo narsissejani!" mutisi mrs Pendyce.

Kaiken aikaa hän ajatteli: "Voi tuota kauheaa kirjettä! Mitä minun pitää tehdä?"

Ja kuin lukien nämä ajatukset lausui Gregory:

"Minä otaksun, että Bellew ei tule puolustautumaan. Jos hänessä on ritarillisuuden hiventäkään, on hän vain iloinen päästäessään vaimonsa vapauteen. Minä en tahdo koskaan uskoa, että kukaan mies olisi kyllin sydämetön tahtoakseen pitää häntä kahlehdittuna. Minä en väitä ymmärtäväni lakia, mutta minun mielestäni mies voi tässä toimia vain yhdellä tavalla -- ja Bellew on joka tapauksessa gentlemanni. Saat nähdä, että hän tulee toimimaan niinkuin sellainen."

Mrs Pendyce katseli helmassaan olevaa narsissia.

"Minä olen tavannut hänet vain kolme tai neljä kertaa, mutta minusta näytti, Grig, että hänen tapaisensa mies saattaa toimia tänään yhdellä ja huomenna toisella tavalla. Hän on niin kovin toisenlainen kuin kaikki muut täkäläiset miehet."

"Kun elämän syvät asiat tulevat kysymykseen", sanoi Gregory, "on toinen mies hyvin toisen kaltainen. Tunnetko ainoatakaan miestä, joka olisi niin vailla ritarillisuutta, että kieltäytyisi tällaisten olosuhteitten vallitessa?"

Mrs Pendyce katsoi häneen, kasvoillaan sekava ilme -- ihmettely, ihailu, ironia ja pelkokin kiistelivät hänen silmissään.

"Tiedän tusinoittain sellaisia."

Gregory tarttui otsaansa.

"Margery", sanoi hän, "minä vihaan sinun kyynillisyyttäsi. Minä en ymmärrä, mistä sinä olet sen saanut."

"Valitan, en tarkoittanut olla kyynillinen -- en todellakaan tarkoittanut. Minä puhuin vain siitä, mitä olen nähnyt."

"Nähnyt?" sanoi Gregory. "Jos minä arvostelisin sen mukaan, mitä minä näen joka päivä, joka hetki työssäni Lontoossa, niin minä tekisin itsemurhan viikon kuluessa."

"Mutta minkä mukaan sitten pitää arvostella?"

Vastaamatta käveli Gregory hedelmätarhan päähän ja seisahtui tuijottamaan yli skottilaisen puutarhan, kasvot hieman taivaaseen päin kääntyneinä. Mrs Pendyce tunsi hänen murehtivan, ettei serkku nähnyt sitä, mitä hän, Gregory, näki siellä ylhäällä, ja mrs Pendyce oli pahoillaan. Gregory tuli takaisin ja sanoi:

"Ei puhuta siitä sen enempää."

Mrs Pendyce otti nämä sanat epäröiden vastaan, mutta kun hän ei voinut ilmaista ahdistustaan ja epäilyksiään, jotka kalvoivat hänen sydäntään, sanoi hän, että tee oli valmista. Mutta Gregory ei tahtonut vielä lähteä päivänpaisteesta pois.

Salongissa Beatrix jo tarjosi teetä nuorelle Tharpille ja kirkkoherra Hussell Barterille. Ja kuullessaan näiden tutut äänet mrs Pendyce tunsi taas entistä rauhaa mielessään. Kirkkoherra astui heti hänen luokseen teekuppi kädessään.

"Vaimoni on saanut päänsärkyä", sanoi hän. "Hän aikoi tulla mukaani, mutta minä toimitin hänet makuulle. Mikään ei päänsärkyyn ole niin hyvä kuin makuullemeno. Me odotamme sitä kesäkuussa, kuten tiedätte. Saanko minä tuoda teekuppinne?"

Mrs Pendyce, joka jo päivälleen tiesi, mitä kesäkuussa odotettiin, istuutui ja katsoi mr Barteria keveästi ihmetellen. Hän oli todellakin hyvä mies; kuinka kiltisti hän teki toimittaessaan vaimonsa makuulle. Kirkkoherran leveät, punaisenruskeat kasvot, esiinpistävine, hieman humoristisine alahuulineen, näyttivät hänestä suorastaan ystävällisiltä. Roy, joka makasi mrs Pendycen jalkain juuressa, haisteli kirkkoherran jalkoja ja huiskutteli hiljaa häntäänsä.

"Tuo vanha koira pitää minusta", sanoi kirkkoherra; "ne tietävät, milloin ne tapaavat koirain ystävän -- ihmeellisiä olentoja, nuo koirat! Joskus minua haluttaa uskoa, että niillä mahtaa olla sielu!"

Mrs Pendyce vastasi:

"Horace sanoo, että se on tulemassa vanhaksi."

Koira katsoi ylös hänen kasvoihinsa, ja hänen huulensa värähti.

Kirkkoherra nauroi.

"Älkää murehtiko sitä; _siinä_ on kyllin elämää." Ja hän lisäsi odottamatta: "Minä en sietäisi toimittaa hengiltä koiraa, ihmisten ystävää. Ei, ei; pitäköön luonto huolen siitä."

Pianon ääressä Bee ja nuori Tharp kääntelivät "Saucy Girlin" lehtiä; huone oli tulvillaan atsaleojen tuoksua, ja mr Barter näytti melkein miellyttävältä istuessaan poikkiteloin kullatulla tuolilla ja katsellessaan lempeästi vanhaa koiraa.

Mrs Pendyce tunsi äkkiä halua vapauttaa sydämensä ja kuulla toisen ihmisen neuvoa.

"Kuulkaa, mr Barter", sanoi hän, "serkkuni Gregory Vigil on juuri tuonut minulle eräitä uutisia; minä puhun niistä vain näin meidän kesken. Helen Bellew aikoo pyytää avioeroa. Halusin kysyä teiltä, voisitteko sanoa minulle --" Katsahdettuaan kirkkoherran kasvoihin hän keskeytti.

"Avioeroa! Hm! Todellakin!"

Kauhun värähdys kävi mrs Pendycen läpi.

"Ettehän tietenkään mainitse siitä kenellekään, ei Horacellekaan. Eihän se ensinkään liikuta meitä."

Mr Barter kumarsi; hänen kasvoillaan oli sama ilme, mikä niillä usein oli pyhäkoulussa.

"Hm!" lausui hän taaskin.

Mrs Pendycen päässä välähti, että tämä mies, joka leveine leukoineen ja uhkaavine silmineen istui niin vankkana hauraalla tuolilla, tiesi jotain. Oli kuin hän olisi vastannut:

"Tämä asia ei ole naisille omansa; olkaa niin hyvä ja jättäkää se minun huomaani."

Lukuunottamatta lady Maldenin muutamia sanoja ja Georgen kasvojen ilmettä hänen sanoessaan: "Kyllä minä tapaan hänet toisinaan", mrs Pendycellä ei ollut mitään todisteita, ei mitään varmuutta, ei mitään kouriintuntuvia perusteita; ja kuitenkin hänen vaistonsa tajusi, että hänen poikansa oli mrs Bellew'n rakastaja.

Sen vuoksi hän tunsi pelkoa ja outoa toivoa nähdessään Gregoryn astuvan huoneeseen.

"Kenties", hän ajatteli, "hän saa Grigin lopettamaan jutun".

Hän kaatoi Gregorylle teetä, seurasi Beetä ja Cecil Tharpia talvipuutarhaan ja jätti molemmat miehet yksinään.

KIRKKOHERRA HUSSELL BARTERIN JATKUVA VAIKUTUS

Voidakseen ymmärtää ja myötätuntoisesti arvostella Worsted Skeynesin kirkkoherran tunteita ja toimintatapaa on otettava huomioon hänen syntyperänsä ja elämänvaiheensa.

Vanhan suffolkilaisen perheen toisena poikana hän oli noudattanut sukunsa perintätapaa, ja suoritettuaan Oxfordissa erinäisiä tutkintoja hän oli kahdenkymmenenneljänvuotiaana saanut todistuksen siitä, että hän pystyi jakamaan kumpaankin sukupuoleen kuuluville henkilöille niitä elämänohjeita, joita nämä itse olivat tavoitelleet kaksi tai kolme kertaa niin monen vuoden kuluessa. Hänen luonteensa, joka ei ollut koskaan ollut horjuvainen, oli tämän onnellisen olosuhteen vaikutuksesta yhä tiivistynyt, ja se esti sen itsetutkistelun ja sieluntaistelun, mitä toisinaan esiintyi hänen lähimmäisissään, saamasta mitään jalansijaa hänessä. Kun hän oli yhtä vähän alapuolella kuin yläpuolella keskinkertaisuuden, ei hänen päähänsä pistänyt ruveta arvostelemaan tai vastustamaan järjestelmää, joka oli kestänyt niin kauan ja tuotti hänelle niin paljon etuja. Kuten kaikki keskinkertaiset ihmiset uskoi hän auktoriteettiin, eikä suinkaan vähimmän sen vuoksi, että runsas mitta sitä oli uskottu hänen omiin käsiinsä. Olisi todellakin ollut liikaa vaatia, että mies, jolla oli hänen syntyperänsä, kehityksensä ja kasvatuksensa, olisi ruvennut tutkistelemaan koneistoa, johon hän itse rattaana kuului.

Täten hän oli kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä joutunut huomaamatta, erään sedän kuoltua, Worsted Skeynesin perheen joukkoon. Siellä hän oli sittemmin ollut. Hänelle oli alituinen ja hyvin ymmärrettävä murheen lähde, että toimi hänen kuollessaan ei tulisi siirtymään hänen vanhimmalle eikä lähinnä vanhimmalle pojalleen, vaan hänen vanhimman veljensä, kartanonomistajan, toiselle pojalle. Kahdenkymmenenseitsemänvuotiaana hän oli nainut miss Rose Twiningin, joka oli erään Huntingdonshiren pastorin viides tytär ja oli vähemmässä kuin kahdeksassatoista vuodessa toimittanut maailmaan kymmenen lasta ja odotti yhdettätoista, kaikki yhtä terveitä ja tukevia kuin hän itse. Takan yläpuolella hänen työhuoneessaan riippui perhetaulu, kehystetyn ja väritetyn raamatunlauseen alla: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", minkä hän oli valinnut tunnuslauseekseen ensimmäisenä virkavuonnaan, saamatta koskaan aihetta muuttaa sitä. Keskellä tätä perheryhmää istui mr Barter, ja hänen koiransa oli hänen jalkojensa välissä; hänen vaimonsa seisoi hänen takanaan, ja molemmin puolin levisivät lapset kuin viuhkan tai perhosen siivet. Heidän koulumaksunsa alkoivat käydä varsin tuntuviksi, ja hän valitteli sitä usein; mutta periaatteessa hän yhä hyväksyi omaksumansa tavan, ja hänen vaimonsa ei koskaan valitellut mitään.

Työhuone oli kalustettu tahallisen yksinkertaisesti; monta poikaa oli kaikessa ystävyydessä kuritettu siellä, ja eräässä kohden oli turkkilainen matto kulunut rikki, mutta olivatko sen tehneet heidän kyynelensä vaiko heidän polvensa, sitä ei edes mr Barterkaan tietänyt. Toisella puolen takkaa olevassa kaapissa hän säilytti uskonnollisia kirjojaan, joista monet olivat hyvin kuluneet; toisella puolen olevassa kaapissa hän säilytti mailojaan, joita hän alinomaa hoiteli; onkivapa ja kiväärilaatikko seisoivat vaatimattomasti nurkassa. Kirjoituspöydän laatikkojen välisessä solassa oli matto hänen palkinnonsaanutta bulldoggiaan varten, jolla oli tapana maata siellä vartioimassa herransa jalkoja, kun tämä kirjoitteli saarnojaan. Kirkkoherran vahvat puolet olivat samat kuin hänen koiransa; itsepintaisuuden, rohkeuden, suvaitsemattomuuden ja huumorin vanhat englantilaiset hyveet; hänen heikot puolensa eivät, olosuhteista johtuen, olleet koskaan tulleet hänen huomionsa esineiksi.

Kun hän siis huomasi olevansa kahden Gregory Vigilin kanssa, lähestyi hän tätä kuin koira lähestyy toista ja kävi heti asiaan käsiksi.

"Siitä on kauan, kun minulla oli ilo tavata teitä, mr Vigil", sanoi hän. "Mrs Pendyce on uskonut minulle uutiset, jotka te olette tuonut mukananne. Minun täytyy sanoa teille heti, että minä olen hämmästynyt."

Gregory astui äkkiä askeleen taapäin, kuin olisi hänen hienotunteisuuttaan loukattu.

"Niinkö!" sanoi hän jonkinmoisella värähtelevällä kylmäkiskoisuudella.

Kirkkoherra, joka sukkelaan pani merkille vastustuksen, toisti painokkaasti:

"Enemmän kuin hämmästynyt; itse asiassa minusta tässä täytyy olla jokin erehdys."

"Niinkö?" sanoi Gregory taas.

Ilme vaihtui mr Barterin kasvoilla. Se oli ollut vakava, mutta nyt se oli tullut synkäksi ja uhkaavaksi.

"Minun täytyy sanoa teille", lausui hän, "että jollakin tavoin -- jollakin tavoin tämä avioero on estettävä".

Gregory punastui pahastuksesta.

"Millä perusteilla? Minun tietääkseni holhokkini ei ole teidän seurakuntalaisenne, mr Barter, ja jos hän olisikin --"

Kirkkoherra kävi aivan lähelle häntä pää eteenpäin taipuneena, alahuuli esiin pistävänä.

"Jos hän tekisi velvollisuutensa", sanoi hän, "olisi hän se. Minä en tässä ajattele häntä -- minä ajattelen hänen miestään; _hän_ on minun seurakuntalaiseni, ja minä sanon, että tämä avioero on estettävä."

Gregory ei enää peräytynyt.

"Millä perusteilla?" sanoi hän taas, koko ruumis vavisten.

"Minä en halua puuttua yksityiskohtiin", sanoi mr Barter, "mutta jos te pakotatte minut siihen, niin en minä epäröi".

"Valitettavasti minun täytyy", vastasi Gregory.

"Nimiä mainitsematta minä siis sanon, että hän ei ole sopiva henkilö hakemaan avioeroa!"

"Mitä te tarkoitatte?" sanoi Gregory. "Te --"

Hän ei pystynyt jatkamaan.

"Te ette voi vaikuttaa minuun, mr Vigil", sanoi kirkkoherra ilkeästi nauraen. "Minun on täytettävä velvollisuuteni."

Vaivoin hillitsi Gregory itsensä.

"Te olette lausunut sellaista, mitä vain pappi saa rankaisematta lausua", sanoi hän jääkylmästi. "Olkaa niin ystävällinen ja antakaa selitys."

"Selitykseni", sanoi mr Barter, "on siinä, mitä olen omin silmin nähnyt".

Hän kohotti nämä silmät Gregoryyn. Niiden terät olivat supistuneet nuppineulanpään kokoisiksi, ympäröivissä vaaleanharmaissa kehissä oli samea välke, ja taas näitä ympäröivät valkuaiset verestivät.

"Jos teidän välttämättä pitää tietää se, niin minä olen omin silmin nähnyt hänen juuri tuolla talvipuutarhassa suutelevan erästä miestä."

Gregory kohotti kättään.

"Kuinka te uskallatte!" hän kuiskasi.

Taaskin mr Barterin ilmeikäs alahuuli työntäytyi esiin.

"Minä uskallan tuntuvasti enemmänkin, mr Vigil", sanoi hän, "kuten saatte huomata; ja minä sanon teille, estäkää tämä avioero, tai minä estän sen itse!"

Gregory kääntyi akkunaan päin. Palatessaan hän oli ulkonaisesti tyyni.

"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi", sanoi hän. "Pysykää vain harhaluulossanne, ajatelkaa mitä haluatte, tehkää mitä haluatte. Asia tulee käymään kulkuaan. Hyvästi, herra."

Ja kääntyen koroillaan hän poistui huoneesta.

Mr Barter syöksähti eteenpäin. Sanat "te olette käyttäytynyt säädyttömästi" sinkosivat ympäri hänen aivojensa, kunnes jokainen suoni hänen kasvoillaan ja niskassaan oli ratketakseen pullistunut, ja äännähtäen käheästi kuin kipua tunteva eläin hän seurasi Gregorya ovelle. Se sulkeutui hänen nenänsä edessä. Ja kun hän papiksivihkimyksessään oli ainaiseksi jättänyt rumien sanojen käytön, oli hän saamaisillaan halvauksen. Äkkiä hän tuli tietoiseksi siitä, että mrs Pendyce katseli häntä talvipuutarhan ovesta. Hänen kasvonsa olivat tuskallisen valjut, hänen kulmakarvansa kohotetut, ja tämän katseen edessä mr Barter sai takaisin jonkin verran itsehillintäänsä.

"Onko jotain hullusti, mr Barter?"

Kirkkoherra hymyili kirpeästi.

"Ei yhtään mitään", sanoi hän. "Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy poistua, siinä kaikki. Eräs seurakunnallinen asia vaatii läsnäoloani."

Hänen päästyään tielle meni huimauksen ja tukehtumisen tunne ohi, mutta rauhattomuus jäi. Hän oli itse asiassa joutunut tuollaiseen psykologiseen tilanteeseen, joka saattaa ihmisen todellisen luonnon näkyviin. Hän oli tottunut yrmeästi sanomaan itselleen: "Niin, niin, minulla on kiivas luonto, se menee pian ohi", mutta hänen itsevaltiaasta asemastaan johtui, ettei hän ollut koskaan tullut tuntemaan, kuinka itsepintainen mieli hänellä oli. Hän oli niin monen vuoden kuluessa tottunut päästämään tyytymättömyytensä heti ilmoille, että hän ei itsekään tuntenut vanhaenglantilaisen luonteensa mahtia, ei tietänyt, mihinkä rumiin tekoihin hän pystyi. Ei hän tietänyt sitä tälläkään hetkellä, hän oli vain rajattomasti ihmeissään siitä, että niin käsittämättömällä tavalla voitiin käyttäytyä hänen asemassaan olevaa miestä kohtaan, joka vain teki velvollisuutensa. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä sietämättömämmältä tuntui hänestä, että mrs Bellew'n tapainen nainen saisi röyhkeästi vedota maan lakiin omaksi edukseen -- nainen, joka ei ollut tavallista ilotyttöä parempi -- nainen, jonka hän oli nähnyt suutelevan George Pendyceä. Häntä olisi vain hämmästyttänyt viittaus siihen, että oli jotain mahtipontista tässä hänen rajattomassa ihmettelyssään, kun hänen pikku sielunsa julisti pikku tuomiotaan, kompastelussaan vähäistä tietään eteenpäin niin sokaistun varmana korkean taivaan alla, keskellä miljoonia olioita, jotka olivat yhtä tärkeitä kuin hän. Ja joka askeleelta, jonka hän astui, kävi hänen ihmettelynsä yhä synkemmäksi, yhä vankemmaksi hänen päätöksensä, ettei hän tulisi sallimaan mitään sellaista siveyden väärinkäyttöä, ei mitään sellaista epäkunnioitusta Hussell Barteria kohtaan.

"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi!" Tämä syytös koski kuin käärmeenpistos, eikä sen myrkky siitä vähentynyt, ettei hän mitenkään voinut huomata, missä suhteessa hänen käytöksensä muka oli ollut säädytön. Mutta hän ei edes koettanutkaan huomata sitä. Syytöksen törkeys häntä, pappia ja gentlemannia kohtaan, oli ilmeinen. Tässä oli kysymys siveydestä. Hän ei tuntenut mitään suuttumusta Georgea kohtaan; nainen se herätti hänen vanhurskaan vihansa. Sillä kauan oli hän ollut itsevaltias naisten kesken, ikäänkuin valtias yli elämän ja kuoleman. Tämä oli selvää epäsiveellisyyttä! Hän ei ollut koskaan hyväksynyt sitä, että tuo nainen jätti miehensä, hän ei ollut koskaan hyväksynyt häntä ensinkään! Hän suuntasi askeleensa The Firsiä kohti.

Pensasaitojen takaa katselivat uneliaat lehmät; vihreätikka naurahti saran tai parin päässä; vaahteroissa, jotka olivat puhjenneet ennen aikojaan, surisivat mehiläiset. Hymyilevässä kevätsäässä viettivät kenttien lukemattomat olennot huoletonta elämäänsä suoran mustan hahmon ympärillä, joka taivalsi tietä eteenpäin, pää kumarassa leveälierisen hatun alla.

Vanhan harmaan hevosen vetämissä vaunuissa -- ainoat ajoneuvot, mitä Worsted Skeynesin asemalla oli saatavissa -- George Pendyce sivuutti hänet tiellä; hän taipui taapäin päästäkseen huomaamatta ohitse. Hän ei ollut unohtanut kirkkoherran äänensävyä tupakkahuoneessa tanssiaisiltana. Georgella oli yhtä hyvä muisti kuin kellä tahansa. Vanhojen tärisevien vaunujen nurkkauksesta, jotka haisivat tallille ja ummehtuneelle tupakalle, hän kiinnitti alakuloiset silmänsä kuskin selkään ja vanhan hiirakon korviin eikä liikahduttanut niitä yhtään, ennenkuin vaunut pysähtyivät tallin ovelle.

Hän meni suoraan huoneeseensa, lähettäen sanan, että hän jäisi yöksi. Hänen äitinsä ilostui ja pelästyi uutisesta ja kiiruhti sukkelaan pukeutumaan päivälliseksi saadakseen nähdä hänet sitä ennen. Kartanonherra tuli vaimonsa huoneeseen juuri kun hän oli lähdössä. Mr Pendyce oli istunut kokouksissa kaiken päivää ja oli mielentilassa, jommoinen vain harvoin vaivasi häntä; tulevaisuus herätti hänessä levottomuutta.

"Miksi sinä et pidättänyt Vigiliä päivälliselle?" sanoi hän. "Minä olisin voinut lainata hänelle mitä hän tarvitsi yöksi. Olisin tahtonut neuvotella hänen kanssaan henkivakuutuksesta; hänhän on selvillä sellaisesta. Minun perintöveroni maksuun tarvitaan suuri summa rahaa. Ja jos radikaalit pääsevät valtaan, saattavat he hyvin korottaa sen viisikymmentä prosenttia."

"Minä aioin pidättää hänet", sanoi mrs Pendyce, "mutta hän meni tiehensä hyvästelemättä".

"Hän on kumma mies!"

Muutaman hetken mr Pendyce teki huomautuksiaan tästä hyvien tapojen rikkomisesta. Hän oli hyvin tarkka käyttäytymisestä seuraelämässä.

"Minä saan nyt taas ikävyyksiä tuon Peacockin takia. Hän on suurin härkäpää. -- Minne sinulla on semmoinen kiire, Margery?"

"George on täällä."

"Georgeko? No kai hän voi odottaa päivälliseen. Minun on kerrottava sinulle koko joukko asioita. Meillä on tänään esillä muuan murhapolttoasia. Vanha Quarryman oli poissa, joten minä johdin puhetta. Syytetty oli tuo Woodford, jonka me tuomitsimme salametsästyksestä -- jokseenkin törkeä juttu. Ja tämmöistä hän tekee päästyään vapauteen. Koettivat osoittaa häntä mielisairaaksi. Selvin kostoteko se oli, mitä minä olen tavannut. Me tietenkin panetimme hänet kiinni. Hänet saadaan helposti tuomituksi. Kaikista kauheista rikoksista murhapoltto on --"

Mr Pendyce ei keksinyt sanoja tulkitakseen käsitystään tällaisesta rikoksesta ja vetäen henkeä hampaidensa välitse hän poistui pukuhuoneeseen. Mrs Pendyce kiiruhti hiljaa ulos ja meni poikansa huoneeseen. Hän tapasi Georgen paitahihasillaan, kiinnittämässä nappeja kalvosimiinsa.

"Anna minun tehdä tuo, rakas poika! Kuinka surkeasti ovatkaan kiilloittaneet kalvosimesi! On niin hauskaa saada joskus auttaa sinua!"

George vastasi hänelle:

"Kiitos, äiti; kuinka olet voinut?"

Mrs Pendycen kasvoille tuli ilme, joka oli puoliksi surumieltä, puoliksi veitikkaa, mutta hyvin vetoava. "Mitä! Joko se nyt alkaa? Oh, älä työnnä minua luotasi!" näytti hän sanovan.

"Kiitos, oikein hyvin. Entä sinä, rakkaani?"

George ei kohdannut hänen katsettaan.

"Niin ja näin", sanoi hän. "Minä sain pahan kolauksen 'Cityssä' viime viikolla."

"Onko se jokin kilpa-ajo?" kysyi mrs Pendyce.

Ja jokin salainen ääni sanoi hänelle, että George oli vetänyt esiin tämän huonon uutisen kääntääkseen hänen huomionsa pois jostakin muusta, sillä George ei ollut koskaan ollut mikään surkeilija.

Mrs Pendyce istuutui sohvan reunalle, ja vaikka päivälliskellon kohta piti soida, pyyteli hän poikaansa istumaan viereensä.

"Onko sinulla mitään muita uutisia, rakkaani? Minusta on niin kovin kauan siitä kun tapasin sinua. Olen kai kertonut sinulle kaikki pikku tapahtumamme kirjeissäni. Tiedäthän, että pappilaan odotetaan pienokaista?"