Part 7

"Tarkoitan, että hänen ei pidä anoa avioeroa vain siksi, että hän on onneton tai joutunut sellaiseen asemaan, mihinkä minkään naisen ei pitäisi joutua, vaan ainoastaan siksi, että häntä on loukattu määrätyllä lainopillisella tavalla; ja jos hän -- esim. suomalla anteeksiantonsa -- on antanut tuomioistuimelle lainopillisia syitä kieltää häneltä avioeron, niin se kielletään häneltä. Avioeron saadaksesi, Vigil, pitää sinun olla kova kuin teräs ja viekas kuin kissa. Ymmärrätkö nyt?"

Gregory ei vastannut.

Mr Paramor katsoi häntä tutkivasti ja melkein säälivästi kasvoihin.

"Minä en tahdo panna juttua käyntiin tällä hetkellä", sanoi hän. "Oletko vielä avioeron puolella? Minä sanoin sinulle kirjeessäni, etten ole varma siitä, oletko sinä oikeassa?"

"Kuinka saatat kysyäkään, Paramor? Tuon miehen viimeisen käytöksen jälkeen minä olen enemmän kuin koskaan sen ajatuksen puolella."

"Siinä tapauksessa", sanoi mr Paramor, "on meidän pidettävä tarkoin silmällä Bellew'ta ja toivottava parasta".

Gregory ojensi kätensä.

"Sinä puhuit siveellisyydestä", hän sanoi, "minä en voi selittää sinulle, kuinka kuvaamattoman viheliäinen koko asia minusta on. Hyvää yötä."

Ja kiivaasti kääntyen hän lähti pois.

Hänen mielensä oli myrskyinen ja hänen sydämensä haavoittunut. Hän kuvitteli Helen Bellew'n, hänelle naisista rakkaimman, olevan suuren, limaisen käärmeen silmukoissa, ja tieto, että jokainen onnettomissa naimisissa oleva mies ja nainen oli, joko omasta, kumppaninsa tai ei kenenkään syystä, samassa syleilyssä, ei tuottanut hänelle minkäänlaista huojennusta. Hän kulki kauan tuulisilla kaduilla, ennenkuin meni kotiinsa.

BLAFARDISSA

Silloin tällöin kohoaa meidän nykypäiväisen sivistyksemme pinnalle joku noista suurista ja hyvistä ihmisistä, jotka kaikkien suurien ja hyvien miesten lailla tiedottomina työnsä hyvyydestä ja suuruudesta jättävät jälkeensä säilyvän muistomerkin itsestään, ennenkuin menevät perikatoon.

Niin on myös Stoalaisten klubin perustajan laita. Hän kohosi pinnalle vuonna 187--, vailla muuta omaa kuin vaatteensa ja aatteensa. Yhdessä vuodessa hän oli pannut Stoalaisten klubin pystyyn, kerännyt kymmenentuhatta puntaa, menettänyt vielä enemmän ja vaipunut pohjaan taas.

Stoalaisten klubi pysyi elossa hänen jälkeensä aatteensa kuolemattoman kauneuden vuoksi. Vuonna 1891 se oli voimakas yhdyskunta, kenties ei vallan niin eristäytyvä kuin aikaisemmin, mutta pääasiassa yhtä hieno ja ylimyksellinen kuin mikä Lontoon klubi tahansa, lukuunottamatta sitä ainoaa tai niitä paria, joihin kukaan ei ole koskaan päässyt. Aate, jonka sen perustaja oli pannut rakennuksen pohjaksi, oli kaikkien suurten aatteiden lailla yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen -- niin yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen, että oli hämmästyttävää, kuinka kukaan ei ollut sitä aikaisemmin keksinyt. Se sisältyi järjestyssäännön ensimmäiseen pykälään:

"Kenelläkään tämän klubin jäsenistä älköön olko minkäänlaista ammattia."

Tästä klubin nimi -- klubin, joka oli tunnettu kautta Lontoon viiniensä ja keittiönsä oivallisuudesta.

Se sijaitsi Piccadillyn varrella, vastapäätä Green Parkia, ja sen alakerran tupakkahuoneen monien akkunoitten läpi oli yleisöllä onni kaikkina vuorokauden aikoina nähdä lukuisia Stoalaisia eri asennoissa lukemassa päivälehtiä tai tuijottamassa ulos akkunasta.

Muutamat heistä, jotka eivät johtaneet yhtiöitä, viljelivät hedelmiä, omistivat huvipursia, kirjoittivat kirjoja tai harrastivat jotain teatteria. Enemmistö täytti elämänsä kasvattamalla hevosia, metsästämällä kettuja tai ampumalla lintuja. Muutamien yksilöiden tiedetään kuitenkin soittaneen pianoa ja siirtyneen roomalaiskatoliseen uskontoon. Monet tutkivat vuosi vuoden jälkeen samoja mantereen paikkoja samoihin vuodenaikoihin. Jotkut kuuluivat vapaaehtoiseen ratsuväkeen; toiset nimittivät itseään asianajajiksi; joskus joku innostui maalaamaan taulun tai antautui hyväntekeväisyyteen. Heidän joukossaan olivat lyhyesti sanoen edustettuina kaikki ihmislaadut ja temperamentit, mutta heidän yhteinen tunnusmerkkinsä oli riippumaton toimeentulo, jonka kaitselmus usein oli niin järjestänyt, etteivät he voineet päästä siitä vapaiksi.

Mutta vaikka ammatittomuuden periaate kävi yläpuolella kaikkien säätyerojen, olivat Stoalaiset kuitenkin enimmäkseen maa-aatelistosta peräisin. Heitä johti jäsenten valinnassa se vaisto, että klubin hengen turvasivat parhaiten tähän säätyyn kuuluvat henkilöt, ja vanhimmat pojat, jotka melkein itsestään tulivat jäseniksi, kiiruhtivat viivyttelemättä esittämään nuoremmat veljensä, säilyttäen siten viinin mahdollisimman puhtaana ja ylläpitäen sitä hienoa vanhan herraskartanon tuoksua, jota ei missään pidetä niin suuressa arvossa kuin Lontoossa.

Nähtyään Gregoryn ajavan ohi omnibussin katolla George Pendyce meni pelihuoneeseen, ja kun se vielä oli tyhjä, hän vaipui katselemaan seinillä riippuvia tauluja. Siinä olivat kaikkien niiden Stoalaisklubin jäsenten kuvat, jotka mikä milloinkin olivat tulleet jonkun kuuluisan pilapiirtäjän ikuistamiksi jossain kuuluisassa hienon maailman lehdessä. Kun niihin ilmestyi joku Stoalainen, leikattiin hänet heti irti, pantiin kehyksiin ja lasiin ja ripustettiin tovereittensa viereen tähän huoneeseen. Ja George siirtyi seinästä toiseen, kunnes hän tuli viimeiseen. Siinä oli hän itse. Hän oli esitettynä siinä moitteettomaan vaateparteen pukeutuneena, kyynärpäät vähän koukussa ja kilpa-ajokiikari olan yli heitettynä. Hänen mahdottoman suurta päätään koristi musta hattu hyvin leveine lierineen. Taiteilija oli kauan ja huolellisesti harkinnut kasvoja. Huulet ja posket ja leuka oli muovailtu niin, että ne tulkitsivat kuvaamatonta elämäniloa, mutta niiden asettelu antoi aavistaa itsepintaisuutta ja kiivautta. Silmille oli annettu lasimainen loiste ja niiden väliin pantu pieni juova, kuin kuvattu parhaillaan ajattelisi:

"Kova työ, kova työ. Aateluus velvoittaa. Minun täytyy kestää!"

Alle oli kirjoitettu: "Ambler."

George seisoi kauan katselemassa tätä maineensa tunnusta. Hänen tähtensä oli noussut korkealle. Sielunsa silmillä hän näki pitkän sarjan kilpa-ajovoittoja, pitkän rivin päiviä ja öitä, ja niissä ja niiden ympärillä -- Helen Bellew'n; ja omituisen sattuman vaikutuksesta tuli hänen seisoessaan siinä taiteilijan lasimainen katse hänen silmiinsä ja pikku juova ilmestyi niiden väliin.

Hän kääntyi kuullessaan ääniä ja vaipui istumaan. Jos hänet olisi yllätetty näin tuijottamassa itseensä, olisi hänen sopivaisuusaistinsa saanut pahan kolahduksen.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän, kun hän poistui klubistaan ja ajoi Buckingham Gateen. Siellä hän lähetti pois ajurin ja käänsi pystyyn päällystakkinsa väljän turkiskauluksen. Hänen silkkihattunsa reunan ja tämän kauluksen välistä ei näkynyt mitään muuta kuin hänen silmänsä. Hän odotti yhteenpuristetuin huulin ja tutki tarkoin katseellaan jokaisen ohi menevän ajurin. Erään ripeää vauhtia tulevan heikossa lyhdyn valossa hän näki kättä ojennettavan merkiksi. Ajuri pysähtyi; George astui esiin varjosta ja nousi ajuriin. Se jatkoi matkaansa, ja mrs Bellew'n käsivarsi painui hänen omaansa vasten.

Tämä oli heidän yksinkertainen menettelytapansa, kun he halusivat mennä johonkin ravintolaan yhdessä.

Kolmannessa useammasta pienestä huoneesta, missä oli himmennetty valaistus, he istuivat pöydän ääreen nurkkaan, ja pöydän alla hiipi Helen Bellew'n kenkä lattiaa pitkin, kunnes se kosketti Georgen patenttijalkineita. Heidän silmissään oli kaikesta niiden muka varovaisuudesta huolimatta hehku, joka ei ottanut sammuakseen. Muuan vieras, joka maisteli punaviiniä tavallisen pöytänsä ääressä toisella puolen pientä huonetta, tarkasteli heitä kuvastimesta, ja hänen vanhaan sydämeensä läikähti lämmin hehku, puoleksi kateutta, puoleksi myötätuntoa; ymmärtävä hymy värähdytti hänen silmiään ympäröiviä ryppyjä. Niiden lempeys haihtui, ja jäljelle jäi pieni irve paljaaksi ajeltujen huulten ympärille. Naapurihuoneen oven takana kohtasi kaksi edeskäypää toisensa, ja heidän nyökkäyksissään ja vilkutuksissaan oli sama tiedoton myötätunto, sama tietoinen irve. Ja vanha vieras ajatteli:

"Kuinka kauan se kestänee?... Edeskäypä! ... kuppi kahvia ja laskuni!"

Hän oli aikonut mennä teatteriin, mutta hän jäi sensijaan katsomaan mrs Bellew'n valkeita hartioita ja loistavia silmiä loistavasta peilistä. Ja hän ajatteli:

"Heillä on nuoruus nyt! Ah, nuoruus!... Edeskäypä, lasi Benedictineä!" Ja kun hän kuuli Helen Bellew'n naurun, hänen vanhaan sydämeensä koski. "Ei kukaan", hän ajatteli, "tule enää koskaan nauramaan minulle noin!... Kuulkaa, edeskäypä, mitä tämä on? Te olette pannut laskuuni yhden jäätelön!" Mutta edeskäyvän mentyä hän katseli uudestaan peiliin ja näki heidän kilistävän lasejaan, jotka olivat täynnä kuohuvaa kultaista viiniä, ja hän ajatteli: "Olkoon onneksenne! Yhdestä noiden hampaiden välkkeestä minä antaisin, rakkaani --"

Mutta hänen katseensa lankesi paperikukkiin, jotka koristivat hänen pientä pöytäänsä -- keltaista ja punaista ja vihreää, kovaa, elotonta, koreaa. Hän näki ne äkkiä sellaisina kuin ne olivat, ja viininsakan lasissaan, liemitahrat liinalla ja syömiensä pähkinöiden jätteet. Hän puhkui ja rykäisi. "Tämä paikka ei enää ole sama kuin ennen", hän ajatteli. "Minä en tule tänne toistamiseen!"

Hän vääntäytyi päällystakkiinsa mennäkseen, mutta hän katsoi vielä kerran peiliin ja kohtasi heidän silmänsä kiintyneinä häneen itseensä. Niistä hän luki nuoruuden huoletonta sääliä vanhuutta kohtaan. Hänen silmänsä vastasivat heidän silmäinsä heijastukseen. "Odottakaahan! Teillä on nuoruus nyt! Minä en toivota teille mitään murhetta, armaani!" ja ontuen -- sillä toinen hänen jaloistaan oli rampa -- hän meni tiehensä.

Mutta George kumppaneineen jäi istumaan, ja jokaisesta viinilasista kävi heidän silmäinsä hehku yhä loistavammaksi. Sillä oliko nyt huoneessa ketään, josta heidän tarvitsi välittää? Ei elävää sielua! Vain hoikka tumma nuori edeskäypä, joka katsoi vähän kieroon ja oli keuhkotautinen, ja pieni juomanlaskija, jolla oli kalpeat ja kärsivän näköiset kasvot. Ja koko maailmalla näytti olevan heidän juomansa viinin väri; mutta he juttelivat yhdentekevistä asioista, ja vain heidän hilpeät ja loistavat silmänsä tosiaan puhuivat. Tumma nuori edeskäypä seisoi syrjässä liikkumattomana, ja hänen kierosilmäisessä katseessaan, joka oli kiintynyt Helen Bellew'n hartioihin, oli jossakin hurskaassa taulussa kuvatun pyhimyksen tiedoton kaipaus. Kenenkään huomaamatta pieni juomanlaskija kaasi itselleen tiskin takana lasin viiniä puolinaisesta pullosta. Punaisen kaihtimen raosta näkyi silmä ulkoa, tuijottavana ja uteliaana, kunnes sen omistaja jatkoi matkaansa koleassa ilmassa.

Kello oli paljon yli yhdeksän, kun he nousivat. Tumma nuori edeskäypä laski kaavun Helen Bellew'n ylle palvelevin käsin. Tämä loi katseen häneen, ja siinä oli ääretön lempeys. "Jumala tietää", hän näytti sanovan, "että jos minä voisin tehdä sinutkin onnelliseksi, niin minä tekisin sen! Miksi tarvitsee kenenkään kärsiä? Elämä on rikas ja hyvä!"

Nuoren edeskäyvän kierosilmäinen katse painui hänen edessään, ja mies kumartui kämmenelleen pudotetun rahan yli. Sukkelasti riensi pieni juomanlaskija heidän edelleen ovelle, hänen kärsivät kasvonsa vääntyivät pitkään hymyyn.

"Hyvää yötä, rouva; hyvää yötä, herra. Paljon kiitoksia!"

Ja hänkin jäi kumartamaan kämmenensä yli ja hänen hymynsä haihtui.

Mutta ajurissa Georgen käsivarsi kiertyi Helen Bellew'n ympäri kaavun alla, ja he kantautuivat eteenpäin rientävien vaunujen virrassa, jossa kulki samanlaisia pareja kuin he, erillään kaikesta muusta paitsi toinen toisensa silmistä, kaikesta muusta paitsi toinen toisensa kosketuksesta; ja poispäin kääntynein katsein he puolihämyssä puhelivat toisilleen matalalla äänellä.

TOINEN OSA

GREGORY ALOITTAA UUDEN SOTARETKEN

Muurin ympäröimän puiston toisessa päässä, minkä mr Pendyce oli teettänyt rakkaan vanhan Strathbeggalynsa mukaiseksi, oli hoitamaton päärynä- ja kirsikkasarka. Se kukki aikaisin; jo huhtikuun kolmannen viikon lopulla viimeinen kirsikkapuu oli puhjennut kukkaan. Niiden alla olevassa korkeassa ruohossa kohosi vuosi vuoden jälkeen runsaasti keltaisia ja valkeita narsisseja, jotka paistattivat teriänsä auringonvalossa, mikä siivilöityi kukkivain lehvien välitse.

Ja tänne mrs Pendycen oli tapana tulla, ruskeat varsihansikkaat käsissään, ja kumartumisesta hieman punoittavin kasvoin hän seisoi siinä, ikäänkuin kaiken tämän kukkeuden näkeminen olisi rauhoittanut häntä. Hänen ansionsa oli, että nämä vanhat puut vuosi vuodelta säästyivät leikkaukselta ja muilta parannuksilta, joita kartanonherran nero muuten olisi pannut toimeen. Mrs Pendyce oli kasvanut vanhaan totteridgeläiseen perintäuskoon, että hedelmäpuitten oli annettava olla rauhassa, kun sensijaan hänen miehellään oli asiasta käsitys, joka ei ollut enempää ajastaan jäljellä, kuin hänen muutkaan käsityksensä, ja hän kannatti kaikkia uusia menettelytapoja. Mrs Pendyce oli kamppaillut näiden puiden puolesta. Ne olivat toistaiseksi ainoa asia, minkä puolesta hän oli taistellut avioliittonsa aikana, ja Horace Pendyce muisti vieläkin epämieltymyksellä, jolta aika tosin oli taittanut kärjen, kuinka hänen vaimonsa oli seissyt selin heidän makuukamarinsa ovella ja lausunut: "Jos sinä leikkaat nuo puuraukat, niin minä en tahdo asua täällä!" Mr Pendyce oli heti ilmaissut vakaan päätöksensä leikata ne; mutta kun hän tuli lykänneeksi toimituksen päiväksi tai pariksi, seisoivat puut leikkaamattomina vielä kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin. Olipa hän alkanut tuntea melkein ylpeyttä siitä, että ne yhä edelleen kantoivat hedelmiä, ja hänen oli tapana puhua niistä näin: "Omituinen vaimoni päähänpisto, niitä ei ole koskaan leikattu. Ja merkillistä kyllä ne viihtyvät paremmin kuin mitkään muut!"

Tänä keväänä, jolloin kaikki oli niin pitkälle kehittynyt, käet jo täydessä kukunnassa ja Georgen syntymävuonna istutetun "uuden puutarhan" lehtikuusien lemu häälyi ilmassa kuin hienoimpien sitruunien tuoksu, tuli mrs Pendyce hedelmätarhaan tavallista useammin, ja hänen sielussaan tuntui värähdys, se vanha, puoleksi tuskallinen kaipaus, hän ei tiennyt mihin, jonka hän niin usein oli tuntenut ensimmäisinä vuosinaan Worsted Skeynesissä. Ja istuessaan siinä vihreäksimaalatulla penkillä tuuheimman kirsikkapuun alla hän myös tavallista enemmän ajatteli Georgea, ikäänkuin hänen poikansa sielu, joka värähteli ensimmäisen tosi intohimonsa kourissa, olisi anonut häneltä myötätuntoa.

Hän oli ollut kotonaan niin vähän koko tänä talvena, pari kertaa muutaman päivän metsästyksellä ja kerran yli sunnuntain, ja äitinsä mielestä hän oli näyttänyt laihalta ja huolestuneelta. Hän oli ensi kerran ollut jouluna poissa kotoa. Äärettömän varovasti oli mrs Pendyce ohimennen kysellyt häneltä, oliko hän tavannut Helen Bellew'ta, ja hän oli vastannut: "Kyllä minä hänet toisinaan tapaan!"

Salaa hän kaiken talvea tutki Timesistä, mainittaisiinko siinä Georgen hevosta, ja oli pahoillaan, kun ei löytänyt mitään. Eräänä helmikuun päivänä hän kuitenkin keksi sen ylimmäisenä muutamissa hevosluetteloissa, joissa oli paljon numeroita, ja hän kirjoitti heti iloisin mielin pojalleen. Vain yhdessä niistä neljästä luettelosta, joissa "Amblerin" nimi mainittiin, se esiintyi toisena. Georgen vastaus saapui suunnilleen viikon kuluttua.

Rakas äiti!

Sinä huomasit kevätkilpailuihin määrätyt painot. He ovat yksinkertaisesti sysänneet minut syrjään koko leikistä. Suuressa kiireessä

harras poikasi _George Pendyce_.

Kevään lähestyessä hänen itsenäisen Lontoon-käyntinsä haave, joka oli virkistänyt häntä kaiken talvea, kävi yhä usvaisemmaksi ja haihtui lopulta kokonaan. Hän lakkasi uneksimastakin siitä, kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan, eikä Georgekaan muistuttanut häntä siitä, ja kuten tavallista, hän lakkasi ihmettelemästäkin, miks'ei George muistuttanut häntä. Sensijaan hän ajatteli kesävierailuaan ja kaikkea sen rauhatonta seuraelämää jonkinmoisella raukealla levottomuudella. Sillä Worsted Skeynes, ja kaikki mitä Worsted Skeynes edusti, oli kuin raskas ratsumies, joka rautaisin käsin kuljetti häntä kapeata kujaa myöten; hän uneksi vapautuvansa saattajastaan avoimella kentällä, mutta sitäpä hän ei koskaan saavuttanut.

Hän heräsi kello seitsemän teetä juomaan ja seitsemästä kahdeksaan hän teki pikkumerkintöjä muistikirjaansa, minkä kestäessä mr Pendyce makasi selällään keveästi kuorsaten. Hän nousi vuoteesta kello kahdeksan. Kello yhdeksän hän tarjosi kahvia. Ajan kello puoli kymmenestä kymmeneen hän omisti taloudenhoitajattarelle ja linnuilleen, kello kymmenestä yhteentoista puutarhurille ja puvulleen. Kello yhdestätoista kahteentoista hän kirjoitti kutsukirjeitä henkilöille, joista hän ei välittänyt, ja myöntäviä vastauksia toisille, jotka eivät välittäneet hänestä; edelleen hän otti ja asetti asianmukaiseen järjestykseen šshekkejä, jotka tarvitsivat mr Pendycen allekirjoitusta; ja kuminauhalla hän sitoi yhteen kuitteja, joiden selkään oli tehty huolelliset merkinnöt; säännöllisesti kävi myös mrs Hussell Barter häntä katsomassa. Kello kahdestatoista yhteen hän tämän ja "rakkaiden koirien" saattamana käveli kylään, missä hän epäröiden seisoi häntä arastelevien ihmisten tuvanovilla. Puoli kahdesta kahteen hän söi aamiaispäivällisen. Kello kahdesta kolmeen hän lepäsi valkean aamuhuoneen sohvalla sanomalehti kädessään, yrittäen lukea parlamenttikeskustelua ja ajatellen muita asioita. Kolmesta puoli viiteen hän oli rakkaiden kukkiensa luona, mistä hänet saatettiin kutsua pois minä hetkenä tahansa ottamaan vastaan vieraita. Puoli viisi hän tarjosi teetä. Kello viiden aikaan hän kutoi kaulaliinaa tai sukkia Georgelle tai Geraldille ja kuunteli lempeästi hymyillen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kello kuudesta seitsemään hän sai kuulla kartanonherran vaikutelmat parlamentista ja asioista yleensä. Seitsemästä puoli kahdeksaan hän vaihtoi ylleen matalakauluksisen mustan puvun, jossa oli vanhoja pitsejä niskassa. Puoli kahdeksan hän söi päivällistä. Neljännestä vailla yhdeksän hän kuunteli, kun Norah soitti kaksi Chopinin valssia ja erään Baffin kappaleen nimeltä "Sérénade du Printemps" ja Bee lauloi "Mikadon" tai "Saucy Girlin". Kello yhdeksästä puoli yhteentoista hän pelasi peliä, jota nimitettiin piquet'ksi ja jonka hän oli isältään oppinut, siinä tapauksessa, että sai jonkun pelikumppanin; mutta kun tämä tapahtui harvoin, hän tavallisesti pani pasianssia itsekseen. Puoli yksitoista hän meni nukkumaan. Tasan puoli kaksitoista herätti hänet kartanonherra. Kello yksi hän vaipui uneen. Maanantaisin hän selvällä Totteridge-käsialallaan, jossa oli hienot pystyt vedot, laati kirjaluettelon, se sisälsi erotuksetta kaikki, mitä _Ladies' Paper_issa, oli suositeltu -- lehdessä, joka viikoittain saapui Worsted Skeynesiin. Säännöllisin väliajoin mr Pendyce antoi hänelle omansa, jonka hän oli suunnitellut _Times_in ja _Field_in mukaan lukuhuoneensa yksinäisyydessä; tämän hän lähetti omansa mukana.

Täten tuli kartano varustetuksi kirjallisuudella, joka taatusti soveltui sen tarpeisiin, eikä minkään sopimattoman kirjan ollut mahdollista eksyä sinne -- mikä seikka ei kuitenkaan olisi suuresti liikuttanut mrs Pendyceä, sillä kuten hän usein lausui lempeästi valittaen: "Rakkaani, minulla ei ole yhtään aikaa lukea."

Tänä iltapäivänä oli niin lämmin, että mehiläiset hyrisivät kaikkialla kukkasten keskellä ja rastaspari joka oli rakentanut pesänsä skottilaista puutarhaa vartioivaan marjakuuseen, oli kiihkeän levottomuuden vallassa, kun yksi poikasista oli pudonnut pesästä. Emolintu viipyi ääneti pitkän puistonurmikon reunalla, koettaen esimerkillään tyynnyttää pikku olennon piipitystä, joka saattoi houkutella sen luokse jonkun ison ihmisolennon.

Vanhimman kirsikkapuun alla istuen kuunteli mrs Pendyce mistä ääni tuli ja, saatuaan sen selville, otti maasta linnunpoikasen, ja kun hän tunsi kaikkien pesien paikan, hän asetti sen kehtoonsa takaisin, lintuvanhempien äänekkäästi ilmaistessa kauhuaan. Sitten hän palasi penkilleen istumaan taas.

Sielussaan hänellä oli jotain emorastaan kauhun tapaista. Maldenit olivat tehneet tavanmukaisen käyntinsä ennen vuotuista kaupunkiin muuttoaan, ja se erikoinen hehku, minkä lady Malden pystyi kohottamaan hänen poskilleen, ei ollut niistä vielä poistunut. Tosin hän sai tyydytystä ajatuksesta, että "Ellen Malden on niin porvarillinen", mutta tänään se ei rauhoittanut hänen sydäntään.

Kalpean tyttärensä, joka ei koskaan jättänyt häntä, ja kahden kalpean koiran saattamana, joiden oli pakko juosta koko matka ja jotka senjälkeen makasivat vaunujen alla kieli ulkona suusta, lady Malden oli saapunut ja viipynyt senjälkeen kokonaisen tunnin; ja kolmen neljänneksen ajan häntä näytti ikäänkuin vaivaavan täyttämättömän velvollisuuden tunto; loppuneljänneksen ajan mrs Pendyceä taas oli vaivannut täytetyn velvollisuuden tunto.

"Rakkaani", oli lady Malden sanonut, käskettyään kalpeata tytärtään menemään talvipuutarhaan, "minä olen, kuten te tiedätte, viimeinen, joka viitsii levittää juorua, mutta luullakseni on velvollisuuteni kertoa teille, että olen kuullut puhuttavan kaikenlaista. Nähkääs, poikani Fred" (josta lopuksi oli tuleva Sir Frederick Malden) "kuuluu samaan klubiin kuin teidän poikanne George -- Stoalaisiin. Kaikki nuoret miehethän kuuluvat siihen -- tarkoitan, jos heillä on jokin asema. Valitettavasti ei ole mitään epäilystä siitä; teidän poikanne on nähty syövän päivällistä -- kenties minun ei pitäisi mainita nimeä -- Blafardissa mrs Bellew'n kanssa. Otaksun, että te ette tiedä, minkälainen paikka Blafard on -- joukko pikku huoneita, mihin ihmiset menevät, kun eivät tahdo itseään nähtävän. Minä en tietenkään ole koskaan ollut siellä, mutta voin oivallisesti kuvitella sen. Eikä yhden kerran, vaan usein. Ajattelin, että minun oli puhuttava siitä teille, koska se minusta on häpeäksi mrs Bellew'lle hänen nykyisessä asemassaan."

Sinivalkoisessa ruukussa kasvava atsalea oli heidän välillään; siihen kätki mrs Pendyce poskensa ja silmänsä; mutta kun hän nosti kasvonsa taas, oli hän kohottanut kulmakarvansa niin ylös kuin saattoi, ja hänen huulensa värisivät suuttumuksesta.

"Oh", sanoi hän, "ettekö tienneet sitä? Eihän siinä mitään ole; sehän on viimeistä muotia!"

Lady Malden epäröi hetken, sitten hän punastui kiivaasti; hänen luonteenlaatunsa ja periaatteensa pääsivät taas keskinäiseen tasapainoon.

"Jos se on viimeistä muotia", lausui hän arvokkaasti, "luulen, että meidän on aika palata kaupunkiin".

Hän nousi, ja hänen noustessaan näytti hänen ruumiinrakenteensa niin epäsuhtaiselta, että mrs Pendycen päässä välähti:

"Miksi minä pelästyin? Hänhän on vain --" Ja sitten nopeasti: "Naisraukka! Mitä hän voi sille, että hänen jalkansa ovat lyhyet!"

Mutta hänen mentyään rinnan kalpean tyttärensä kanssa, kalpeiden koirien vielä kerran juostessa vaunujen jäljestä, Margery Pendyce painoi kätensä sydämelleen.

Ja täällä mehiläisten ja kukkien keskellä, missä rastaat joka hetki virittivät uusia lauluja ja ilma niin raukaisevasti lemusi, ei hänen sydämensä tahtonut tyyntyä, vaan sykki kuin uhkaisi vaara häntä itseään; ja hän oli näkevinään Georgen taas pikkupoikana likaisessa palttinapuvussaan, olkihattu takaraivolla, punakkana ja toimessaan, sellaisena kuin hän tuli äitinsä luo joltakin seikkailulta.

Ja äkkiä purskahti mielenliikutus esiin syvältä hänen sydämestään ja tämän kevätpäivän sydämestä; hänet valtasi tunne, että jokin mahtava, armoton voima erotti hänet pojasta; ja ottaen esiin pienen kirjaillun nenäliinansa hän puhkesi itkuun. Hänen ympärillään hyrisivät mehiläiset huolettomina, kukat varisivat, siivilöityvä auringonvalo peitti hänet kuvioillaan, jotka olivat kuin hänen omaa hienoa pitsiään. Karjatalolta päin kuului lehmäin ammunta, jotka olivat matkalla lypsettäviksi, ja -- outo ääni tässä hyvinjärjestetyssä talossa -- leikkipillin etäinen piipahdus.

"Äiti, äiti, ä-ä-itii!"

Mrs Pendyce pyyhkäisi nenäliinalla silmiään, ja vaistomaisesti totellen hyvän kasvatuksen ohjeita menettivät hänen kasvonsa heti kaikki mielenliikutuksen jäljet.

"Äiti! Oh, siellähän sinä olet! Gregory Vigil on täällä!"