Part 10

Hän istui hiljaisessa huoneessaan tähän asiakirjaan tuijottaen, ja hänen kasvoillaan vaihteli suuttumus, pelästys, epäilys ja hämminki. Hän ei pystynyt oikein selvittämään ajatuksiaan muuten kuin ääneen puhumalla, ja hän mutisi itsekseen. Lintukoira John, joka yhä vielä uskoi tehneensä jonkin rikoksen, laskeutui maahan, kiinni hänen jalkaansa.

Mr Pendycen oli sitä helpompi omaksua aikansa vallitseva siveellinen käsityskanta, kun hän ei koskaan ollut sitä syvästi tutkistellut. Mitään tilaisuutta rikkoa sitä vastaan ei hänellä ollut käytännössä ollut, ja tämä teki hänen asemansa vahvemmaksi. Hän oli pikemmin tottumuksesta ja perintötavasta kuin periaatteesta ja omasta vakaumuksesta moitteeton siveellinen luonne.

Ja lukiessaan siinä yhä uudelleen tämän kirjeen läpi hän tunsi itseään yököttävän.

Kirje kuului seuraavasti:

The Firs, 20 p. toukokuuta.

Hyvä herra!

Te lienette tai kenties ette liene kuullut, että minä olen haastanut poikanne mr George Pendycen vastaamaan avioerojutussa vaimoani vastaan. Yhtä vähän Teidän kuin poikanne, vaan ainoastaan mrs Pendycen takia, joka on ainoa kunnioittamani nainen näillä tienoin, minä olen halukas luopumaan kanteesta, jos poikanne kunniasanallaan lupaa, ettei hän enää käy tapaamassa vaimoani.

Olkaa hyvä ja vastatkaa minulle pikaisesti.

Erinomaisella kunnioituksella _Jaspar Bellew_.

Perintötavan tunnustaminen -- ja se oli kartanonherran luonteenlaadun mukaista -- saattaa sattumalta joutua ristiriitaan yksilön oman yksityiselämän ja mukavuuden kanssa. Hänen säädyssään oli perinnäisenä käsityksenä, että nuorten miesten pikkusynteihin oli suhtauduttava suvaitsevaisesti. Nuoret miehet ovat, sanoi hän, nuoria miehiä. Heidän piti, oli hänen tapansa huomauttaa, saada kylvää rikkaruohonsa. Sellainen oli hänen teoriansa. Ainoa vaikeus oli nyt siinä, että hänen piti sovittaa se omaan yksityistapaukseensa, vaikeus, jonka toiset olivat saaneet kokea entisaikoina ja toiset kokisivat tulevina aikoina. Mutta koska hän ei ollut filosofi, ei hän havainnut ristiriitaa teoriansa ja pelkonsa välillä. Hän näki tämän kirjeen järkyttävän koko hänen maailmaansa eikä hän ollut mies sitä alistuvaisesti kärsimään; hän tunsi, että muiden piti kärsiä mukana. Oli ennenkuulumatonta, että tämän Bellew'n tapainen lurjus, tyhjänpäiväinen juomari, mies, joka oli ollut vähällä ajaa hänen ylitseen, pystyisi järkyttämään Worsted Skeynesin seesteistä rauhaa.

Oli vallan tämän röyhkilään tapaista esittää moinen syytös hänen poikaansa vastaan. Se oli vallan sen kirotun röyhkilään tapaista! Ja mennen äkkiä soittokellon luo hän potkaisi koiraansa korvalle.

"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" Mutta vihdoinkin varmana siitä, että oli tehnyt jonkun rikoksen, koira kätkeytyi kaukaiseen soppeen, mistä se ei saattanut nähdä mitään, ja painoi kuononsa permantoon.

"Pyydä rouvaa tulemaan tänne!"

Hänen seistessään siinä takan luona vaimoaan odottamassa hänen pitkän ja kapean päänsä muodot tulivat selvemmin kuin koskaan näkyviin. Hänen niskansa oli käynyt silmäänpistävästi punaisemmaksi; hänen silmänsä, jotka olivat kuin haavoittuneen joutsenen, näyttivät tunkevan läpi kaiken, mitä hän näki.

Tuon tuostakin kutsuttiin mrs Pendyce miehensä työhuoneeseen, ja mies sanoi silloin hänelle: "Minä haluan kysyä sinun neuvoasi. Se-ja-se on tehnyt niin ja niin... Minä olen tehnyt päätökseni."

Hän tuli näin ollen muutaman minuutin kuluttua. Noudatettuaan miehensä kehoitusta: "Katsopas tätä, Margery!" luki hän kirjeen ja tuijotti mieheensä masentunein katsein ja tämä katsoi häneen takaisin suuttumus omassaan. Sillä tämähän oli ihan traagillista.

Kaikkien ei ole suotu katsella asioita laajalta näkökannalta -- katsella yli erämaan kaukaisten kalpeiden virtojen ja punertavan kanervan ja kuutamoisten lampien, missä halavat seisovat tummina auringonlaskua vasten ja kaukana kuuluu kuovin valitus -- tai nähdä kalliojyrkänteiltä yli viinintumman, hämäräisen meren -- tai korkeiden vuorten rinteiltä katsella autereeseen häipyvää tai auringossa välkkyvää, vilisevää etäisyyttä.

Useimpien on suotu alituisesti tuijottaa taloriviin tai takapihaan tai -- kuten mrs ja mr Pendycen -- nähdä Worsted Skeynesin vihreät vainiot, siistit puistot ja skottilainen puutarha. Ja tämän taivaanrannan yllä vaappui heidän vanhimman poikansa haaste avioero-oikeuteen kuin pilvenlonka, joka uhkaa hävityksellä.

Mikäli tällainen tapaus saattoi toteutua -- ja mielikuvitus ei Worsted Skeynesissä ollut ylen eloisa -- uhkasi se hävityksellä tätä aatteiden ja ennakkoluulojen ja toiveiden sopusointuista rakennusta. Silloin ei ensinkään hyödyttäisi sanoa: "Mitä se meitä liikuttaa? Ajatelkoot ja puhukoot ihmiset mitä heitä haluttaa." Worsted Skeynesissa -- ja Worsted Skeynes edusti kaikkia herraskartanoita -- oli vain yksi seurapiiri, yksi kirkko, yksi koiralauma, kutakin lajia vain yksi. Oli liian tärkeätä, että vaakunakilpi pysyi tahrattomana. Ja kun nämä kaksi, jotka olivat eläneet yhdessä kolmekymmentäneljä vuotta, katsoivat toisiinsa, oli heidän katseessaan uusi ilme; heidän tunteensa olivat kerrankin samat. Mutta koska miehellä aina on arempi kunniantunto, eivät heidän ajatuksensa olleet samat, sillä mr Pendyce ajatteli: "Minä en voi uskoa sitä -- sehän häpäisee meidät kaikki!" ja mrs Pendyce ajatteli: "Poikaseni!"

Jälkimmäinen puhui ensin:

"Oh, Horace!"

Kuullessaan hänen äänensä sai kartanonherra voimansa takaisin.

"Siinä ollaan nyt, Margery! Ethän toki usko, mitä tuo junkkari sanoo? Hänen pitäisi saada raippoja. Hän tietää, mitä minä ajattelen hänestä. Se on uusi näyte hänen kirotusta röyhkeydestään! Hän oli vähällä ajaa minun ylitseni, ja nyt --"

Mrs Pendyce keskeytti:

"Mutta, Horace, minä pelkään, että se on totta! Ellen Malden --"

"Ellen Malden?" sanoi mr Pendyce. "Mitä hänellä on tekemistä --" Hän vaikeni, tuijottaen synkästi Worsted Skeynesin karttaan, joka yhä oli kierrettynä auki kuin tunnuskuvana kaikesta, mikä tässä oli vaaranalaisena. "Jos todellakin tuo Georgesta on totta", pääsi häneltä, "on hän suurempi tomppeli kuin olen luullut. Tomppeli? Konna hän on!"

Taas oli hiljaista.

Mrs Pendycen sai tuo sana punastumaan, ja hän puri huultaan.

"George ei koskaan voi olla konna!" sanoi hän.

Mr Pendyce vastasi synkästi:

"Häpäisee nimensä!"

Mrs Pendyce puri yhä kovemmin huultaan.

"Mitä ikinä George lieneekin tehnyt", sanoi hän, "on hän varmasti käyttäytynyt gentlemannin tavoin!"

Kartanonherran suu vääntyi yrmeään hymyyn.

"Ihan naisten tapaista!" sanoi hän.

Mutta hymy haihtui ja kummankin kasvoille tuli avuton ilme. Kuten käy ihmisten, jotka ovat eläneet yhdessä tuntematta tosi myötätuntoa toisiaan kohtaan -- vaikkakin he todellisuudessa olivat jo kauan sitten lakanneet olemasta siitä tietoisia -- he nyt tunsivat ikäänkuin hämmästystä, kun heidän harrastuksensa hetkellisesti kävivät yhteen. Ei ollut enää hyvä olla eri mieltä. Se ei auttaisi heidän poikaansa, vaikka he siitä vaikenisivatkin.

"Minä kirjoitan Georgelle", sanoi mr Pendyce lopuksi. "Minä en tahdo uskoa mitään, ennenkuin olen kuullut häntä. Otaksun, että hän sanoo meille toden."

Mutta hänen äänensä värähti.

Mrs Pendyce vastasi sukkelaan:

"Oh, Horace, punnitse tarkoin mitä sanot! Minä olen varma siitä, että hän kärsii!"

Hänen herkkä, iloon taipuisa mielensä kärsi myös, ja kyyneleitä kohosi hänen silmiinsä. Mr Pendycen silmät olivat liian pitkänäköiset huomatakseen niitä. Tämä vamma oli hänessä lisääntynyt naimisiin mentyä.

"Minä aion sanoa hänelle, mitä pidän oikeana", sanoi hän. "Minä tulen punnitsemaan sanojani aikani; minä en aio antaa tämän lurjuksen kiihottaa itseäni."

Mrs Pendyce pyyhkäisi huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan.

"Minä toivon, että sinä näytät kirjeen minulle", sanoi hän.

Kartanonherra katsahti häneen ja huomasi, että hän vapisi ja oli aivan kalpea, ja vaikka tämä ärsytti häntä, vastasi hän melkein ystävällisesti:

"Ei se asia sovi sinulle, rakkaani."

Mrs Pendyce astui askeleen häntä kohti; hänen lempeissä kasvoissaan ilmeni omituinen päättäväisyys.

"Hän on minun poikani, Horace, yhtä paljon kuin sinun."

Mr Pendyce käännähti vaivautuneesti.

"Ei sinun kannata tässä hermostua, Margery. Minä teen mikä paras on. Te naiset menette päästänne pyörälle. Tuo kirottu mies valehtelee! Ellei hän --"

Tällöin lintukoira nousi sopestaan ja eteni keskelle huonetta. Se seisoi siinä kaareksi kääntyneenä ja katsoi synkästi isäntäänsä.

"Se on -- se on ihan kirottua!" sanoi mr Pendyce.

Ja ikäänkuin vastaten kaiken Worsted Skeynesin puolesta, lintukoira John tarmokkaasti huiskutti sitä hännän tynkää, mikä sillä oli jäljellä.

Mrs Pendyce astui yhä lähemmäksi.

"Entä jos George kieltäytyy antamasta sinulle tuota lupausta, mitä sinä silloin aiot, Horace?"

Mr Pendyce ällistyi.

"Lupausta? Mitä lupausta?"

Mrs Pendyce sysäsi kirjettä.

"Lupausta, ettei hän enää käy häntä tapaamassa."

Mr Pendyce teki torjuvan eleen.

"Minä en aio ottaa mitään määräyksiä tuolta Bellew'lta", sanoi hän. Sitten hetkisen mietittyään: "Ei käy laatuun antaa hänelle mitään voitonvaraa. Georgen täytyy luvata se minulle joka tapauksessa."

Mrs Pendyce puristi huulensa yhteen.

"Mutta luuletko, että hän tahtoo?"

"Luulenko -- luulenko, että kuka tahtoo? Että luulenko minä, että hän tahtoo. Miks'et saata selvästi ilmaista ajatuksiasi, Margery? Jos George tosiaan on saattanut meidät tähän pulaan, saa hän myös saattaa meidät siitä pois."

Mrs Pendyce punastui.

"George ei tule koskaan jättämään häntä pulaan."

Kartanonherra sanoi ärtyneesti:

"Pulaan! Kuka tässä puhuu siitä? George on velvollinen tekemään sen _häntä_ kohtaan. Ei siksi, että hän ansaitsisi mitään hienotunteisuutta, jos hän tosiaan --. Et suinkaan sinä tarkoita, että George kieltäytyisi? Ei hän toki koskaan ole sellainen aasi!"

Mrs Pendyce kohotti kätensä ja teki eleen, joka hänen luonteenlaatuunsa katsoen oli intohimoinen.

"Oh, Horace", sanoi hän, "etkö sinä käsitä? _George rakastaa häntä!"_

Mr Pendycen alahuuli tärisi, mikä hänessä oli mielenjärkytyksen merkki. Kaikki hänen luonteensa vanhoillinen tarmo, kaikki se määrätön mykkä voima, mikä piilee uskossa oleviin oloihin, kaikki se itsepintainen muutoksien pelko ja viha, se mittaamaton mielikuvituksen puute, joka aikojen alusta saakka oli tehnyt Horace Pendycestä maansa itsevaltiaan, kohosi hänen kovasti koetellussa sielussaan.

"Mitä ihmettä se tähän kuuluu?" huusi hän vimmoissaan. "Te naiset! Te ette sitten käsitä mitään! Haaveellisia, typeriä, epäsiveellisiä -- sitä te olette. Älä herran nimessä pane hänen päähänsä mitään sellaisia käsityksiä."

Tämän purkauksen edessä mrs Pendycen kasvot jähmettyivät; vain hänen silmäluomiensa nykäykset ilmaisivat, että hänen hermonsa värisivät. Äkkiä hän nosti kädet korvilleen.

"Horace!" huusi hän, "älä -- Oh, John _raukka!"_ Kartanonherra oli äkkiä raskaasti polkaissut koiran käpälää. Elukka ulvahti surkeasti. Mr Pendyce laskeutui polvilleen ja nosti sen jalkaa.

"Kirottu koira!" änkytti hän. "Oh, John poloinen!"

Ja molemmat pitkät kapeat päät olivat hetken ajan lähellä toisiaan.

KIRKKOHERRA JA MAANOMISTAJA

Yhteiskunta-ihmisen ponnistukset, jotka ammoisista ajoista olivat kohdistuneet pysyvien olojen luomiseen, olivat saavuttaneet huippukohtansa Worsted Skeynesissä. Vapaana kaupallisista pyyteistä -- sillä tila ei enää palkinnut hoitajaansa --, vapaana laajenemispyrinnöistä, täynnä aikojen perintöä ja tunnelmaa se oli kuin aito jalokivi, joka ei kaivannut mitään vakuuksia. Kuin kehdossaan viihtyivät siellä kaikki ne perinnäiset laitokset, joista maa eniten ylpeili. Tosiaan mr Pendyce oli näkevinään ajan, jolloin hän puolueelleen tekemiensä palveluksien takia saisi nimittää itseään lordi Worstediksi ja oman kuolemansa jälkeen saisi edelleen istua ylähuoneessa poikansa persoonassa. Mutta kartanonherran sydämessä oli toinenkin tunne -- ilma ja metsät ja vainio olivat hänen sydämessään virittäneet rakkauden tähän hänen ja hänen isäinsä kotiin.

Ja täten tunki kauhea levottomuus läpi koko talon Jaspar Bellew'n kirjeen saavuttua. Kenellekään ei mitään kerrottu, ja kuitenkin jokainen tiesi, että jotakin oli kysymyksessä; ja jokainen, aina koiriin saakka, osoitti omalla tavallaan myötätuntoaan talon isäntää ja emäntää kohtaan.

Päivän toisensa jälkeen kävelivät tytöt uudella golf-kentällä umpimähkään lyöden pallojaan; siinä kaikki mitä he saattoivat tehdä. Levottomuus oli tarttunut Cecil Tharpiinkin, joka Beeltä oli saanut sen ehdollisen myöntymyksen, minkä olosuhteet sallivat. Been harmaan tamman loukkaantunutta etujalkaa käsiteltiin tavalla, jonka Tharp äskettäin oli keksinyt, ja tallissa hän tunnusti Beelle, että rakas vanha kartanonherra näytti "menettäneen ruokahalunsa", joten hänestä ei näyttänyt sopivalta vaivata häntä tällä hetkellä. Silittäen tammansa kaulaa katsoi Bee häneen arasti ja mietiskelevästi.

"Se koskee Georgea", sanoi hän; "minä tiedän, että se koskee Georgea! Oh Cecil! Minä toivoisin olevani poika!"

Nuori Tharp myönsi vasten tahtoaan:

"Niin, mahtaa olla ilkeää olla tyttö."

Keveä puna näkyi Been poskilla. Häntä hiukan loukkasi, että Tharp oli samaa mieltä; mutta hänen kihlattunsa siveli tamman sääriä.

"Isä on todellakin pahalla tuulella", sanoi hän. "Minä toivoisin, että George menisi naimisiin."

Cecil Tharp nosti ympyräisen päänsä; hänen yksinkertaiset, vilpittömät kasvonsa olivat hehkuvan punaiset kumarruksesta.

"Se on selvä kuin päivä", sanoi hän. "Tamma voi erinomaisesti, Bee. Minä luulen, että George huvittelee liiaksi."

Bee käänsi kasvonsa pois ja mutisi:

"Minua inhottaisi asua Lontoossa." Ja hänkin kumartui tunnustelemaan tamman säärtä.

Mrs Pendycen mielestä tunnit näinä päivinä kuluivat uskomattoman hitaasti. Kolmenkymmenen pitkän vuoden ajan hän oli odottanut kaikkea eikä mitään; tavallaan hänellä oli kaikki mitä hän saattoi toivoa -- eikä mitään, niin että odotukseltakin oli katkennut sen ota, mutta oli peloittavaa tällä tavoin odottaa jännittyneenä jotakin määrättyä. Tuskin kului hetkeäkään hänen palauttamatta mieleensä Georgea yksinäisenä ja ristiriitaisten tunteiden repimänä. Kun hänen omat intohimonsa jo ammoin olivat lamaantuneet Worsted Skeynesissä, saivat hänen kuvitteluissaan pojan sieluntaistelut jättiläismäisiä mittoja; eikä hänen äidinvaistonsa erehtynytkään tämän intohimon voimaan nähden. Oudoin, ristiriitaisin tuntein odotti hän tulosta; toisena hetkenä hän ajatteli: "Se on hulluutta; hänen _täytyy_ luvata -- se on liian hirveää!" ja toisena: "Ah! mutta kuinka hän voi, jos hän rakastaa häntä? Se on mahdotonta; entä tuo nainen sitten -- ah! hirveää se on!"

Kenties hän on haaveellinen, kuten mr Pendyce oli sanonut; kenties ajatteli hän vain mitä hänen poikansa piti kärsiä. Hammas oli liian suuri, näytti hänestä, ja kuten entisaikoina, jolloin hän vei Georgen mukanaan Cornmarketiin, jotta häneltä otettaisiin pakottava hammas pois, ja aina istui poikansa kättä pidellen, sillävälin kuin pikku hammastohtori veti, ja tunsi hänen nykäyksensä omassakin suussaan, niin halusi hän nyt jakaa hänen kanssaan tämän toisenkin "nykäyksen", joka oli niin peloittavan väkivaltainen.

Mrs Bellew'ta kohtaan hän tunsi vain jonkinmoista epämääräistä mustasukkaista kipua; ja tämä tuntui hänestä itsestäänkin oudolta, mutta, ajatteli hän taas, kenties hän oli haaveellinen.

Nyt hän huomasi, mikä arvo on vakaantuneella elämäntottumuksella. Hänen päivänsä olivat niin täynnä puuhaa, että ahdistus pakostakin painui pinnan alle. Yöt olivat paljon peloittavammat, sillä silloin hänen ei pitänyt kestää vain omaa jännitystänsä, vaan -- kuten luonnollista, koska hän oli vaimo -- Horace Pendycen pelko myös. Poloisen kartanonherran mielestä tämä oli ainoa aika, jolloin hän voi saada vapahdusta murheestaan; ja sen vuoksi hän meni entistä aikaisemmin vuoteeseen. Yhä uudestaan toistamalla mielessään pelkojaan ja arveluitaan hän sai lopuksi vähän lepoa. Miks'ei George ollut vastannut? Mitä poika ajatteli; ja yhä niin edespäin, kunnes pelkkä ajatusten yksitoikkoisuus tuotti hänelle unen tarpeen. Mutta hänen vaimonsa vaivat jatkuivat vielä, kun linnut, jotka olivat uneliaasti alkaneet, jo lauloivat täyttä aamukuoroaan. Silloin vasta rouva-parka hiljaa kääntyi, peläten herättävänsä miehensä, ja vaipui uneen.

Sillä George ei ollut vastannut.

Kylään tekemillään aamukäynneillä tunsi mrs Pendyce nyt ensi kertaa, siitä saakka kuin hän oli ruvennut siellä käymään, oman ahdinkonsa avulla astuneensa sen epäluulon muurin yli, mikä tähän saakka oli vieroittanut hänet köyhempien naapurien sydämistä. Häntä ihmetytti se epähienous, millä hän teki heille kysymyksiä ja tunkeutui heidän huoliinsa, mihinkä hänet saattoi salainen halu vapautua omista ajatuksistaan; ja häntä hämmästytti, kuinka hyvän vastaanoton tämä sai -- kuinka he suorastaan näyttivät pitävän siitä, ikäänkuin olisivat tietäneet sillä tekevänsä hänelle hyvää. Muutamassa mökissä, missä hän kauan oli surkuttelevalla ihmettelyllä pannut merkille kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön, joka näytti hiipivän piiloon kaikkien katseilta, hänelle esitettiin avunpyyntökin; tyttö kääntyi hänen puoleensa peloittavan salaperäisenä takapihalla, missä mrs Barter ei saattanut heitä kuulla.

"Oh, rouva! Toimittakaa minut pois täältä! Minä olen ahdingossa -- se tulee pian, enkä minä tiedä, mitä tehdä."

Mrs Pendyce värisi ja ajatteli koko kotimatkan: "Poloinen pikku olento -- poloinen pikku olento!" ja hän vaivasi päätään kysymyksellä, kenelle hän voisi uskoa tämän asian ja kysyä neuvoa; ja jotakin kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön kauhusta ja salaperäisyydestä siirtyi häneen, sillä hän ei keksinyt ketään -- ei edes mrs Barter voinut tulla kysymykseen, sillä vaikka hänen sydämensä oli lempeä, kuului se kuitenkin kirkkoherralle. Silloin hänelle valkeni; hän tuli ajatelleeksi Gregorya.

"Kuinka minä saatan kirjoittaa hänelle", ajatteli hän, "kun minun poikani --"

Mutta hän kirjoitti kuitenkin, sillä Totteridgein vaisto hänen sisimmässään sanoi, että muiden oli toimitettava asiat hänen puolestaan; uskalsipa hän vaikkakin kaukaisesti, viittailla siihen, mitä hänellä oli sydämellään. Ja Pendycein vaakunan kotkansilmän ja tunnuslauseen: _Strenuus aureaque penna_ alla oli hänen näin kuuluva kirjeensä:

Rakas Grig!

Voitko tehdä mitään pienelle tyttöraukalle täältä kylästä, joka on 'ahdingossa' -- ymmärräthän, mitä minä tarkoitan. Sitä pidetään niin kauheana syntinä näillä seuduin, ja hän näyttää niin nääntyneeltä ja pelästyneeltä, pikku raukka! Hän on kaksikymmenvuotias. Hän tarvitsee paikan, missä hän voi salata onnettomuutensa, ja toisen minne mennä, kun se on ohi. Kukaan ei tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan täällä, missä hänen asiansa tunnetaan, sanoo hän; ja tosiaankin minä olen jo kauan pannut merkille, kuinka kalpealta ja nääntyneeltä hän näyttää, ja kuinka hänellä on suuret mustat pelästyneet silmät. Minä en voi kääntyä kirkkoherramme puoleen, sillä vaikka hän monessa suhteessa on hyvä mies, on hän niin jyrkkä mielipiteissään; ja Horace tietenkään ei voi tehdä mitään. Minä _niin_ tahtoisin tehdä jotain hänen hyväkseen; minä voisin säästää vähän rahaa, mutta minä en voi keksiä mitään paikkaa minne hän voisi mennä, ja siinä on pulma. Häntä näyttää myös ahdistavan ajatus, että asia on tuleva ilmi, minne hän meneekin. Eikö se ole kauheaa? Tee jotain, jos voit. Minä olen varsin huolissani Georgesta. Toivoakseni se rakas poika voi hyvin. Jos sinä joskus menet hänen klubinsa ohi, niin voisitko pistäytyä sinne ja kysellä hänen kuulumisiaan? Hän on toisinaan niin hidas kirjoittamaan. Hauska olisi nähdä sinua täällä, rakas Grig; seutu on niin kaunis juuri nyt, tammet varsinkin, eivätkä omenapuut ole vielä kukkineet loppuun, mutta kai sinulla on liika kiire. Mitenkä Helen Bellew voi? Onko hän kaupungissa?

Sinun harras serkkusi _Margery Pendyce_.

Kello neljä samana iltapäivänä ilmoitti kovasti hengästynyt toinen palvelija hovimestarille, että Peacockin talossa oli tulipalo. Hovimestari kiiruhti heti kirjastoon. Mr Pendyce, joka oli istunut hevosen selässä koko aamun, seisoi ratsastuspuvussaan, väsyneenä ja nääntyneenä Worsted Skeynesin kartan edessä.

"Mitä tahdot, Roster?"

"Peacockin talossa on tulipalo, herra."

Mr Pendyce katsoi häneen hämmästyneenä.

"Mitä?" sanoi hän. "Tulipalo keskellä kirkasta päivää! Tyhmyyksiä!"

"Te voitte nähdä liekit talon edustalta, herra."

Uupunut ja napiseva ilme haihtui mr Pendycen kasvoilta.

"Soittakaa tallikelloa!" sanoi hän. "Käske kaikki tuomaan sankoja ja tikapuita! Lähetä Higson Cornmarketiin tamman selässä. Mene sanomaan mr Barterille ja hälytä kylä. Älä seiso siinä -- herra varjelkoon! Soita tallikelloa!" Ja tempaisten ratsastuspiiskansa ja lakkinsa hän juoksi hovimestarin ohi, John-koira kintereillään.

Porraspuiden yli ja polkua myöten, joka lävistäjänä meni ohrapellon yli, hän liikkui kankein jaloin, ja hänen koiransa, joka ei vielä ollut oivaltanut tilannetta, tepasteli hiukan ihmeissään hänen edellään. Kartanonherra oli pian hengästynyt -- siitä, kun hän viimeksi oli juossut neljännesmailin, oli kaksikymmentä vuotta tai enemmän. Kuitenkaan hän ei vähentänyt vauhtiaan. Kaukana hänen edellään juoksi ratsupoika, hänen takanansa joku työmies ja palvelija. Worsted Skeynesin tallikello alkoi soida. Mr Pendyce kiipesi porraspuiden yli ja pääsi tielle, missä hän törmäsi yhteen kirkkoherran kanssa, joka myöskin juoksi kasvot punaisina kuin tomaatti. He juoksivat rinnan.

"Mene sinä edeltä!" huohotti mr Pendyce lopulta, "ja sano heille, että minä olen tulossa!"

Kirkkoherra epäröi -- hänkin oli lopen hengästynyt -- ja lähti läähättäen menemään. Painaen kädellä kylkeään käveli kartanonherra vaivalloisesti eteenpäin; hän ei pystynyt enää juoksemaan. Tienkäänteessä olevasta aukosta hän näki äkkiä vaaleanpunaiset tulikielet taivasta vasten.

"Herra varjelkoon!" änkytti hän ja rupesi sulasta kauhusta juoksemaan taas. Nämä peloittavat kielet nuolivat ilmaa erään avaran ladon, muutamien olkisuovien, tallien ja ullakkohuoneiden kattojen yläpuolella. Puolisen tusinaa ihmisiä kaatoi sangoilla vettä liekkeihin. Kartanonherralle ei selvinnyt, kuinka merkityksettömiä heidän ponnistuksensa olivat. Vavisten ja tuntien ilkeää kipua keuhkoissaan hän heitti takin yltään, tempasi sangon kookkaalta maatyömieheltä, joka luovutti sen kunnioittavasti, ja liittyi sammuttajien joukkoon. Peacock, talon viljelijä, juoksi hänen ohitseen; hänen kasvonsa ja pyöreä punainen partansa olivat noiden liekkien väriset, joita hän koetti sammuttaa; pysähtymättä valuivat kyyneleet hänen silmistään pitkin kuumia kasvoja. Hänen vaimonsa, pieni tumma vääräsuinen nainen, rehki kuin riivattu pumpun ääressä. Mr Pendyce huohotti hänelle:

"Tämä on kauheata, mrs Peacock -- tämä on kauheata!"

Kaikkien näkyvillä mustassa puvussaan ja valkeissa paidanhihoissaan hakkasi kirkkoherra kirveellä navetan seinälaudoitusta -- sen ovi oli jo liekkien vallassa. Melskeen yli kuului hänen äänensä, kun hän huusi määräyksiä, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota.

"Mitä siellä navetassa on?" huohotti mr Pendyce.

Mrs Peacock, jonka ääni oli käheä vimmasta ja surusta, vastasi:

"Vanha hevonen ja lehmistä kaksi!"

"Herra varjelkoon!" huusi kartanonherra ja syöksyi eteenpäin sankoineen.

Muutamia kyläläisiä tuli juosten paikalle, ja hän huusi heille, mutta mitä hän sanoi, sitä eivät tienneet he eikä hän itsekään. Hevosen ja lehmien huutoihin ja korskuntaan, liekkien lakkaamattomaan sähinään hukkuivat kaikki heikommat äänet. Ihmishuudoista kuului vain kirkkoherran ääni räsähtelevien kirveeniskujen välistä.