Part 11

Mr Pendyce kompastui kumoon; hänen sankonsa heltisi hänen käsistään, ja hän makasi pitkällään siinä mihin oli kaatunut, liian uupuneena liikahtaakseen. Hän saattoi vielä kuulla kirkkoherran huudot ja hänen kirveensä räsähtelyn. Joku auttoi hänet jaloilleen, ja vavisten niin, että hän tuskin saattoi seistä, hän otti kirveen erään juuri saapuneen tukevan nuorukaisen kädestä, ja asettuen kirkkoherran viereen iski heikosti laudoitusta vastaan. Liekit ja savu täyttivät nyt koko navetan ja tulivat tulvimalla aukosta, jonka he olivat saaneet tehdyksi. Mutta ei kumpikaan hellittänyt. Hurjalla iskulla raivasi mr Barter tien auki. Heidän takanaan hurrattiin, mutta mikään elukka ei tullut esiin. Kaikki kolme olivat kuolleet savuun ja liekkeihin.

Kartanonherra, joka saattoi nähdä sisään, heitti kirveensä maahan ja peitti silmänsä käsillään. Kirkkoherran suusta pääsi ääni, joka muistutti synkkää kirousta, ja hänkin heitti kirveensä maahan.

Repeytynein ja mustunein vaattein seisoi kartanonherra kaksi tuntia myöhemmin navetan raunioilla. Tuli oli sammunut, mutta tuhka hehkui vielä. Pelästynyt ja läähättävä John-koira nuoli isäntänsä kenkiä, aivan kuin olisi pyytänyt anteeksi, että se oli pelännyt niin kovasti ja pysytellyt niin etäällä. Mutta jokin sen silmissä näytti sanovan:

"Pitikö sinun tosiaan panna toimeen tällainen tulipalo, isäntä?"

Musta käsi tarttui kartanonherran käsivarteen, ja käheä ääni lausui:

"Minä en unohda tätä, herra!"

"Herra varjelkoon, Peacock!" vastasi mr Pendyce, "mitäs turhia! Kai teillä on palovakuutus?"

"Kyllä, minulla on palovakuutus, mutta minä ajattelen elukoita!"

"Oh!" sanoi kartanonherra kauhistuen.

Nelipyörärattaat veivät hänet ynnä kirkkoherran yhdessä kotiin. Heidän jalkojensa alle olivat kummankin koirat ryömineet ja murisivat siellä hiljaa toisilleen. Joukko hurrasi heidän lähtiessään.

He lähtivät vaiteliaina ja kuolemanväsyneinä. Mr Pendyce sanoi äkkiä:

"Minä en saa noita elukkaparkoja mielestäni, Barter!"

Kirkkoherra nosti käden silmilleen.

"Minä rukoilen Jumalaa, ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä sitä näkyä uudestaan. Elukkaparat, elukkaparat!"

Ja tunnustellen salaa koiransa kuonoa hän jätti kätensä eläimen lämmintä, pehmeää, joustavaa suuta vasten, joka nuoli sitä yhä uudestaan.

Omalla puolellaan mr Pendyce huomaamatta teki aivan samoin.

Ajoneuvot menivät ensin pappilaan, missä mrs Barter lapsineen seisoi ovensuussa. Kirkkoherra pisti päänsä takaisin rattaisiin, sanoen:

"Hyvää yötä, Pendyce. Sinä tulet olemaan kankea huomenna. Minä aion antaa vaimoni hieroa itseäni Ellimanilla!"

Mr Pendyce nyökkäsi, nosti hattuaan ja rattaat jatkoivat matkaansa. Hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä -- verrattain miellyttävä tunne alkoi vallata hänet. Tosin hän tulisi olemaan kankea huomenna, mutta olihan hän tehnyt velvollisuutensa. Hän oli näyttänyt heille, mitä vanha veri merkitsee, tehnyt jotain tukeakseen sitä järjestelmää, mikä oli -- hän itse. Ja hänellä oli uudenlainen ystävällinen tunne Peacockia kohtaan. Mikään ei siinä määrässä kuin pieni vaara ollut omiaan lisäämään alempien luokkien uskollisuutta; silloin he ainakin tunsivat, että tarvittiin johtajia!

John-koira pisti kuononsa esiin hänen polviensa välistä ja käänsi häneen punapohjaiset silmänsä.

"Isäntä", näytti se sanovan. "Minä tunnen itseni vanhaksi. Minä tiedän, että on asioita tässä elämässä, joihin minun ymmärrykseni ei riitä, mutta sinä, joka tiedät kaiken, toimitat kyllä niin, että me saamme olla yhdessä kuolemassakin."

Vauhti hiljeni kujan päähän päästyä, ja kartanonherran ajatukset saivat uuden suunnan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin hän olisi voittanut Barterin kilpajuoksussa maantiellä. Barter oli vain neljäkymmentäviisivuotias. Olisi ollut liikaa vaadittua antaa hänelle neljäntoista vuoden etumatka ja kuitenkin voittaa hänet. Hän tunsi omituista ärtymystä Barteria kohtaan -- mies oli esiintynyt hyvin edukseen! Hän ei ollut karttanut mitään! Elliman oli liian tuimaa! Homocea oli paikallaan. Margery saisi hieroa häntä. Ja ikäänkuin vaimon nimen mieleenjuolahduttamana muistui äkkiä mr Pendycen mieleen George, ja ohi oli huojennus, jota hän oli huolistaan tuntenut. Mutta John-koira, joka vainusi kodin lähestyvän, alkoi hiljaa vikistä, jotta rattaat pysähtyisivät, ja huiskutti huolimattomasti häntäänsä isäntänsä kenkää vasten.

Hyvin kankeana, kulmat rypyssä ja alahuuli tärisevänä kartanonherra astui rattailta ja alkoi vaivalloisesti nousta portaita, jotka veivät hänen vaimonsa huoneeseen.

PUISTO

Joka vuoden toukokuussa tulee päivä, jolloin Hyde Park on kuin lumottu. Viileä tuulenhenki lepahduttaa lehtiä, helteinen aurinko välkkää Long Waterilla, joka oksalla, joka ruohonkorressa. Linnut laulavat pienten sydäntensä yltäkylläisyydestä, soittokunta antaa iloisimpien säveltensä kaikua, vaaleat hattarat kiitävät kilpaa korkealla sinisellä taivaalla. Tarkkaan ei voi sanoa, miksi ja millä lailla tämä päivä eroaa edelläkäyneistä ja myöhemmin tulevista; on kuin puisto puhuisi: "Tänään minä elän; mennyt on mennyttä; tulevasta minä en välitä!"

Ja ne, jotka tänä päivänä sattumalta joutuvat puistoon, eivät voi olla joutumatta lumouksen valtaan. Heidän askeleensa vilkastuvat, heidän liepeensä liehuvat, heidän keppinsä heiluvat, heidän silmänsäkin loistavat -- silmät, jotka ovat niin tylstyneet katujen katselemisesta; ja jokainen, jolla on lemmitty, ajattelee häntä ja käy hänen kanssaan milloin missäkin keskellä vaeltavaa joukkoa. Näille puisto ja kaikki siellä käyvät lempeätunteiset kuolevaiset nyökäyttävät päätään ja hymyilevät.

Iltapäivällä oli lady Maldenin luona Prince's Gatella ollut kokous, missä on käsitelty työläisnaisten asemaa. Siellä oli syntynyt jonkin verran kiihkeä keskustelu, sillä eräs henkilö oli noussut ja todistanut jotakuinkin kumoamattomasti, että työläisnaisilla ei ollut minkäänlaista asemaa ensinkään. Gregory Vigil ja mrs Shortman olivat yhdessä poistuneet tästä kokouksesta ja sivuutettuaan Serpentine-lammikon he oikaisivat nurmikon poikki.

"Mrs Shortman", sanoi Gregory, "emmekö me teistä ole hiukan hulluja kaikki?"

Hän kantoi hattua kädessään, ja hänen kaunis harmahtava tukkansa, joka oli pörröttynyt kokouksen kiihotuksessa, ei ollut vielä laskeutunut alalleen hänen päähänsä.

"Niin, mr Vigil, minä en oikein --"

"Me _olemme_ kaikki hiukan hulluja! Mitä tuo lady Malden oikein tarkoitti moista puhuessaan? Minä inhoan häntä."

"Oh, mr Vigil! Hän tarkoittaa niin hyvää!"

"Tarkoittaa hyvää?" matki Gregory. "Minä inhoan häntä! Miksi menimmekään hänen ilkeään salonkiinsa? Katsokaa tuota taivasta!"

Mrs Shortman katsoi taivaaseen.

"Mutta, mr Vigil", sanoi hän vakavasti, "muuten eivät asiat koskaan tulisi toimitetuiksi. Toisinaan minusta tuntuu, kuin te katselisitte kaikkea liiaksi siltä kannalta kuin niiden _pitäisi_ olla!"

"Linnunrata!" sanoi Gregory.

Mrs Shortman nyrpisti suutaan; hän tunsi, että hänen oli mahdoton tottua Gregoryn pilantekotapaan.

He olivat harvasanaisia loppumatkallaan Y.N.L.P:hen, missä miss Mallow istui kirjoituskoneensa ääressä ja luki novellia.

"Täällä on useampia kirjeitä teille, mr Vigil."

"Mrs Shortman sanoo, että minä olen epäkäytännöllinen", vastasi Gregory. "Onko se totta, miss Mallow?"

Miss Mallow'n poskien puna levisi hänen viettäville olkapäilleen saakka.

"Oi, ei. Te olette erinomaisen käytännöllinen, mutta -- kenties -- enhän minä tiedä, mutta kenties te koetatte aikaansaada mahdottomia, mr Vigil."

"Bilcock Buildings!"

Oli minuutin hiljaisuus. Sitten alkoi mrs Shortman kirjoituspöytänsä ääressä sanella, ja kirjoituskone rupesi nakuttamaan.

Avattu kirje edessään istui Gregory nojaten päätä käsiinsä. Ääni lakkasi kuulumasta, kirjoituskone lakkasi nakuttamasta, mutta Gregory ei liikahtanut. Kääntyen hieman istuimillaan katsoivat molemmat naiset häntä. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja kääntyivät heti muuanne. Muutama hetki myöhemmin he taas jäivät katsomaan häntä. Yhä vieläkään ei Gregory liikahtanut. Arka huomauttamisen halu alkoi viritä kummankin naisen silmissä.

"Mr Vigil", sanoi mrs Shortman lopuksi. "Mr Vigil, luuletteko --"

Gregory kohotti kasvonsa; ne olivat punastuneet tukanrajaan saakka.

"Lukekaa tämä, mrs Shortman!"

Ojentaen tälle vaaleanharmaan kirjepaperin, jossa oli kotkan kuva ja tunnuslause _Strenuus aureaque penna_ hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa. Ja sillä välin kuin hän pitkin, kevein askelin käveli edestakaisin, kirjoituspöydän ääressä istuva nainen luki tarkkaan läpi kirjeen ja konekirjoittajatar istui liikkumattomana, punastunein ja kateellisin kasvoin.

Mrs Shortman taittoi kirjeen kokoon, asetti sen pöydälle ja sanoi katsettaan kohottamatta:

"Tietenkin asia on hyvin paha tuolle tyttöparalle, mutta, mr Vigil, niin täytyy tosiaankin _aina_ olla, jotta estettäisiin --"

Gregory pysähtyi, ja hänen loistavat silmänsä hämmensivät mrs Shortmanin; ne näyttivät hänestä epäkäytännöllisiltä. Hän jatkoi painokkaasti:

"Ellei siitä seuraisi mitään häpeää, ei olisi mitään mahdollisuutta ehkäistä sitä. Minä tunnen maaseudun paremmin kuin te, mr Vigil."

Gregory nosti kädet korviinsa.

"Meidän täytyy heti hankkia hänelle jokin paikka."

Akkuna oli selkosen selällään, niin ettei hän voinut työntää sitä enemmän auki, ja hän seisoi siinä kuin katsellen äskeistä kohtaa taivaalla. Ja taivas oli hyvin sininen, ja suuria valkoisia hattaralintuja kiiti sen yli.

Hän kääntyi akkunasta pois ja avasi toisen kirjeen.

Lincoln's Inn Fields 24 p. toukok. 1892.

Parahin Vigil!

Tavatessani eilen holhokkisi sain häneltä kuulla, ettei hän ole kertonut sinulle erästä seikkaa, mikä -- kuten pelkään -- tulee suuresti huolettamaan sinua. Minä kysyin häneltä suoraan, toivoiko hän, että sinut pidettäisiin jutusta erillä, ja hän vastasi: 'On parempi, että hän saa sen tietää, mutta minä olen pahoillani hänen puolestaan.' Pääasia on seuraava: Bellew on joko saanut vainua siitä, että me pidämme häntä silmällä, tai on joku juorunnut siitä hänelle, joka tapauksessa hän on ehtinyt ennen meitä, pannut alulle oikeusjutun holhokkiasi vastaan ja sekoittanut George Pendycen juttuun. George näytti minulle haasteen. Jos se käy välttämättömäksi, on hän valmis vannomaan, että syytös on perusteeton. Hän tietysti asettuu 'kunnianmiehen' tavan mukaiselle kannalle.

Minä menin heti tapaamaan holhokkiasi. Hän tunnusti syytöksen oikeaksi. Minä kysyin häneltä, halusiko hän puolustautua ja tehdä vastasyytteen miestään vastaan. Tähän hän sanoi: 'Se on minulle täydellisesti yhdentekevää.' Minä en saanut hänen suustaan mitään muuta kuin tämän, ja vaikka se kuului kummalta, niin minä luulen, että se on totta. Hän näyttää olevan välinpitämättömässä mielentilassa ja tuntee tuskin mitään erikoista vihamielisyyttä miestään kohtaan.

Haluan tavata sinua, mutta vasta sitten, kun olet huolellisesti harkinnut tämän asian. Velvollisuuteni on kiinnittää huomiotasi eräisiin seikkoihin. Jos oikeusjuttu tulee käyntiin, on se oleva hyvin epämiellyttävä Georgelle ja vielä epämiellyttävämpi, milteipä tuhoisa, hänen omaisilleen. Syyttömät saavat tällaisissa tapauksissa melkein aina kärsiä eniten. Jos vastasyyte nostetaan, tulee siitä asianomaisten yhteiskunnallisen aseman vuoksi heti _cause celèbre_ ja se tulee otaksuttavasti antamaan puheenaihetta oikeusistuimelle ja päivälehdistölle useammaksi päiväksi, kenties pitemmäksikin ajaksi, ja sinä tiedät, mitä se merkitsee. Ja taas puolustautumatta jääminen sotii, katsoen siihen mitä on tiedossamme, siveellistä näkökantaa lukuunottamattakin, taisteluvaistojani vastaan. Minä neuvoisin senvuoksi tekemään kaiken, mikä mahdollista on, jotta estettäisiin juttu ensinkään tulemasta oikeuden eteen.

Minä olen neljätoista vuotta vanhempi mies kuin sinä. Minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta sinua kohtaan ja haluaisin säästää sinua kärsimykseltä. Kohtauksiemme kuluessa olen varsin tarkkaan huomioinut holhokkiasi, ja vaikka minä kenties loukkaan sinua, aion nyt puhua suuni puhtaaksi. Mrs Bellew on varsin merkillinen nainen. Muutamain minun läsnäollessani tekemäisi vihjausten perusteella uskon, että sinulla on hänestä tuiki väärä käsitys. Luullakseni hän kuuluu niihin intohimoisiin luonteisiin, joihin me turhaan haaskaamme arvostelujamme, moitteitamme, jopa myötätuntoammekin. Jos tällainen nainen kuuluu maalaissukuun ja olosuhteitten kautta joutuu seuraelämään, tulee hän aina herättämään huomiota. Jos sinä selvittäisit tämän itsellesi, niin sinä luullakseni säästäisit itseltäsi tuntuvasti kärsimystä. Lyhyesti sanoen minä pyydän sinua olemaan ottamatta häntä ja hänen olosuhteitaan liika vakavasti. On aina olemassa koko joukko sellaisia miehiä ja naisia kuin hänen miehensä ja hän, ja he tulevat aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä olemaan julkisen huomion esineinä. Jos muut painuvatkin pohjaan, pysyy hän kyllä pinnalla, yksinkertaisesti koska hän ei voi sille mitään. Haluaisin, että sinä näkisit asiat sellaisina kuin ne ovat.

Uudelleen pyydän sinua, rakas Vigil, suomaan minulle anteeksi, että kirjoitan sinulle näin, ja uskomaan, että ainoa haluni on säästää sinulta turhaa kärsimystä.

Tule tapaamaan minua niin pian kuin olet miettinyt asiaa.

Sinun harras ystäväsi _Edmund Paramor_.

Gregory liikahti kuin sokea ihminen. Molemmat naiset olivat heti jalkeilla.

"Mikä teidän on, mr Vigil? Voimmeko auttaa teitä?"

"Kiitos, ei se ole mitään. Olen saanut eräitä huonoja uutisia. Aion mennä hengittämään vähän raitista ilmaa. Minä en tule takaisin enää tänään."

Hän otti hattunsa ja meni.

Hän käveli puistoa kohti, tietämättään hakien väljintä paikkaa, raikkainta ilmaa. Hän oli liittänyt kätensä yhteen selkänsä taakse, hänen päänsä oli kumarruksissa. Ja luonto kun ennen kaikkea on ironinen, sattui, että hän pyrki puistoon juuri tänään, kun se oli iloisimmillaan. Ja kaukana puistossa, niin lähellä keskustaa kuin mahdollista, hän panihe pitkäkseen nurmikolle. Pitkän hetken hän makasi liikkumatta pidellen käsiä silmillään, ja huolimatta mr Paramorin huomautuksesta, että hänen kärsimyksensä oli turha, hän kärsi.

Eniten hän kärsi täydellisestä yksinäisyydestään, sillä hän oli hyvin yksinäinen mies, ja nyt hän oli kadottanut sen, minkä hän uskoi omistavansa. On vaikeata eritellä kärsimystä, vaikeata sanoa, kuinka paljon hän kärsi, koska hän rakastuneena tuohon naiseen oli salassa ajatellut saavansa hiukkasen vastarakkautta, ja kuinka paljon hän kärsi siitä, että hänen yksityinen kuvansa hänestä, kuva, jonka hän itsekseen oli maalannut, oli veitsellä raadeltu rikki. Ja hän makasi ensin kasvoillaan, sitten selällään, yhä pitäen kättä silmillään. Ja hänen ympärillään makasi muita miehiä ruohikossa, ja toiset olivat yksinäisiä, toiset nälkäisiä ja jotkut nukkuivat; ja toiset makasivat siinä, koska oli miellyttävää olla joutilaina ja paistattaa päivää; ja muutamien vieressä makasivat heidän tyttönsä, ja näitä ei Gregory sietänyt nähdä, sillä hänen sielunsa ja aistinsa isosivat. Viereisillä istutuksilla oli kyyhkysiä, jotka eivät hetkeksikään lakanneet kuhertelemasta. Hetkeksikään eivät rastaat lopettaneet lemmenlaulujaan eikä aurinko helteistä, suloista paistettaan eivätkä hattarat lemmenleikkiään ylhäällä taivaalla. Oli päivä, joka oli vailla menneisyyttä ja vailla tulevaisuutta, ja silloin ei ihmisen ole hyvä olla yksinään. Eikä kukaan mies katsonut häneen, koska se ei ollut kenenkään miehen asia, mutta siellä täällä joku nainen loi silmäyksen tähän solakkaan mieheen, jolla oli käsi silmillä, ja ihmetteli kenties, mitä käden takana mahtoi olla. Jos he olisivat sen tienneet, olisivat he hymyilleet naishymyään, kun hän niin oli saattanut yhdestä heistä erehtyä.

Gregory makasi aivan hiljaa, katsellen, ja koska hän oli uskollinen sielu, ei hän moittinut naista, vaan kuin jousi, jota on jännitetty liikaa, palasi hänen mielensä hyvin, hyvin hitaasti entiselleen, ja koska hän ei sietänyt nähdä asioita semmoisina kuin ne olivat, alkoi hän taas nähdä ne semmoisina kuin ne eivät olleet.

"Hänet on pakotettu tähän", ajatteli hän. "Syy on George Pendycen. Minun silmissäni hän on, hänen täytyy olla, sama kuin ennen."

Hän kääntyi taas kasvoilleen. Ja pian isännästään eksynyt koira haisteli hänen kenkiään ja asettui istumaan vähän matkan päähän odottamaan, että Gregory jotenkin auttaisi sitä, sillä sen vainu sanoi, että hän kuului senlaatuisiin ihmisiin.

EPÄMÄÄRÄINEN ASEMA WORSTED SKEYNESISSÄ

Kun Georgen vastaus vihdoin saapui, olivat kurjenmiekat täydessä kukassa Worsted Skeynesin skottilaisessa puutarhassa. Ne kasvoivat suurin joukoin ja niitä oli kaikenvärisiä, purppuraisista vaalean harmaisiin, ja niiden läpitunkeva suloinen tuoksu häilyi ilmassa.

Tätä vastausta odotellessa oli mr Pendycen tavaksi tullut käyskennellä näiden istutusten välissä, käsi selän takana, sillä hän oli vielä vähän jäykkä, ja seitsemän askeleen päässä seurasi häntä musta John-koira, joka vaivautuneena käänsi liikkuvaisia sieraimiaan joka puolelle.

Tällä tavoin he kaksi viettivät joka päivä tunnin kello kahdestatoista yhteen. Kumpikaan ei olisi osannut sanoa, miksi he siinä kävelivät, sillä mr Pendyce kammoksui joutilaisuutta ja John-koira vieroi kurjenmiekkojen tuoksua; itse asiassa kumpikin tässä totteli sitä luonteensa osaa, joka on yläpuolella järjen. Ja vaikka mrs Pendyceä myös halutti tämän tunnin kuluessa kävellä kukkiensa keskellä, totteli hänkin sitä osaa itsestään, joka on järjen yläpuolella ja joka sanoi hänelle, että oli parempi jättää se tekemättä.

Mutta Georgen vastaus saapui vihdoin.

Stoalaisten klubi.

Rakas isä!

Kyllä, Bellew on nostanut oikeusjutun. Olen sen johdosta ryhtynyt asian vaatimiin toimenpiteisiin. Mitä tulee pyytämääsi lupaukseen, niin en minä voi antaa mitään sellaista. Voit sanoa Bellew'lle, että tahdon ensin nähdä hänen menevän hiiteen.

Sinun harras poikasi _George Pendyce_.

Mr Pendyce sai kirjeen aamiaispöydässä istuessaan ja hänen lukiessaan sitä oli huoneessa aivan hiljaista, sillä kaikki olivat nähneet kuoressa olevan käsialan.

Mr Pendyce luki sen kahteen kertaan, kerran silmälasit nenällään ja kerran ilman, ja luettuaan sen toiseen kertaan hän pisti sen povitaskuunsa. Ainoakaan sana ei jäänyt häneltä huomaamatta; hänen silmänsä, jotka olivat hiukan vaipuneet sisään muutamana viime päivänä, katsoivat suuttumusta ilmaisten hänen vaimonsa kalpeihin kasvoihin. Bee ja Norah katsoivat alas, ja koirat, neljä luvultaan, olivat aivan hiljaa, aivankuin nekin olisivat ymmärtäneet asian. Mr Pendyce työnsi lautasensa takaisin, nousi ja poistui huoneesta.

Norah katsahti ylös.

"Mikä on kysymyksessä, äiti?"

Mrs Pendycen päätä huimasi, mutta hän sai itsensä heti hillityksi.

"Ei mikään, rakkaani. Tänä aamuna on kovin kuuma, eikö sinustakin? Minä menen vain huoneeseeni ja otan vähän hajusuolaa."

Hän poistui, vanhan Royn saattamana; John-koira, joka isäntänsä äkkiä lähtiessä oli jäänyt oven taakse, riensi hänen edellään.

Norah ja Bee työnsivät lautasensa pois.

"Minä en voi syödä, Norah", sanoi Bee. "On kauheata, kun ei tiedä mitä tapahtuu."

Norah vastasi:

"On ihan sietämätöntä olla tyttö. Voisi aivan yhtä hyvin olla koira kuin tyttö, kun ei kuitenkaan saa mitään tietää!"

Mrs Pendyce ei mennyt huoneeseensa; hän meni kirjastoon. Hänen miehensä istui kirjoituspöytänsä ääressä, Georgen kirje edessään. Kynä oli hänellä kädessään, mutta hän ei kirjoittanut.

"Horace", sanoi mrs Pendyce lempeästi, "tässä on John-raukka!"

Mr Pendyce ei vastannut, mutta ojensi alaspäin kynättömän kätensä. John-koira peitti sen suudelmilla.

"Annatko minun nähdä kirjettä?"

Mr Pendyce ojensi sen hänelle sanomatta sanaakaan. Mrs Pendyce kosketti kiitollisena miehensä olkaa, sillä tämän epätavallinen vaiteliaisuus liikutti hänen mieltään. Mr Pendyce ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan tuijotti kynäänsä ikäänkuin hämmästyneenä siitä, ettei se omasta aloitteestaan kirjoittanut vastausta. Mutta äkkiä hän viskasi sen pois ja katseli ympärilleen, ja hänen katseensa näytti sanovan: "Sinä toimitit tämän pojan maailmaan -- katso nyt tulosta!"

Hänellä oli ollut niin monet päivät aikaa ajatella ja mielessään osoitella poikansa luonteen epäilyttäviä kohtia. Tämän viikon ajalla hänelle oli käynyt yhä selvemmäksi, kuinka George ilman hänen vaimoaan olisi ollut täsmälleen hänen itsensä kaltainen. Sanoja kohoili hänen huulilleen ja kuoli siihen. Epäilys, tokko hänen vaimonsa oli yhtä mieltä hänen kanssaan, tietoisuus, että hän tunsi myötätuntoa poikaansa kohtaan, varmuus, että nämä sanat: "Voit sanoa Bellew'lle, että minä tahdon nähdä hänen ensin menevän hiiteen!" herättivät jotain vastakaikua hänessä itsessäänkin -- kaikki tämä ja sen lisäksi ajatus, joka ei koskaan poistunut hänen mielestään: "Nimi -- kartano", sai hänet vaikenemaan. Hän käänsi päänsä pois ja tarttui uudelleen kynäänsä.

Mrs Pendyce oli nyt lukenut kirjeen kolmeen kertaan ja vaistomaisesti pistänyt sen povelleen. Eihän se ollut hänen, mutta Horace tietenkin osasi sen ulkoa ja saattaisi kiukuissaan repiä sen rikki. Tämä kirje, jota he niin kauan olivat odottaneet, ei kertonut hänelle mitään -- hän tiesi kaikki, mitä se saattoi hänelle kertoa. Hänen kätensä oli pudonnut mr Pendycen olkapäältä, eikä hän asettanut sitä siihen takaisin, vaan seisoi siinä sormiaan väännellen, ja kapeista akkunoista lankeava päivänvalo hyväili häntä hiuksista alas polviin saakka. Siellä täällä tämä sädevirta muodosti pieniä valolampia -- hänen silmissään, joille se antoi liikuttavan, ahdistuneen loisteen; -- omituisessa, sydämen muotoisessa, kaiverretusta teräksestä tehdyssä medaljongissa, jota hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat kantaneet ennen häntä ja joka nyt ei sisältänyt _heidän_ poikiensa tukkaa, vaan Georgen kiharan; -- hänen timanttisormuksissaan ja ametisteilla ja helmillä koristetussa rannerenkaassaan, jotka hänellä oli yllään, koska hän piti sievistä esineistä. Ja lämpimässä päivänpaisteessa levisi hänestä lavendelin tuoksu. Kirjaston oven takaa kuuluva raapiva ääni ilmaisi, että "rakkaat koirat" tiesivät, ettei hän ollut makuuhuoneessaan. Mr Pendycekin tunsi tämän lavendelintuoksun, ja jollakin omituisella tavalla se lisäsi hänen pahanoloaan. Mrs Pendycen äänettömyyskin vaivasi häntä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen oma äänettömyytensä vaivasi mrs Pendyceä. Hän laski kynän kädestään.

"Minä en voi kirjoittaa, kun sinä seisot siinä, Margery!"

Mrs Pendyce poistui päivänpaisteesta.

"George sanoo, että hän ryhtyy toimenpiteisiin. Mitä se tarkoittaa, Horace?"

Tämä kysymys, joka osui kartanonherran epäilysten polttopisteeseen, lopetti hänen mykkyytensä.

"Minä en tahdo tulla tällä tavoin kohdelluksi!" sanoi hän. "Minä tahdon mennä itse tapaamaan häntä!"

Hän lähti 10.20 junalla ja sanoi palaavansa 5.55 junalla.

Heti seitsemän jälkeen samana iltana kääntyivät eräät rattaat, joita nuori ratsurenki ajoi ja kastanjanruskea laukkipää tamma veti, Worsted Skeynesin asemalle ja pysähtyivät piletinmyymälän eteen. Kun mr Pendycen nelipyöräiset rattaat, joita ruskea hevonen veti, saapuivat vähän myöhemmin, oli niiden pakko asettua edellisten taakse. Minuutti ennen junan tuloa lordi Quarrymanin vaunut ja raudikkopari kaarsi sisään, ajoi molempien edellisten ohi, ja asettui rivin etunenään. Tätä pientä ajoneuvojen riviä lukuunottamatta aseman kärrit ja parin talonpojan kiesit seisoivat siinä, perä asemarakennukseen kääntyneinä. Ja tässä järjestelyssä oli jotakin sopusointuista ja säädyllistä, ikäänkuin kaitselmus itse olisi johtanut niitä ja osoittanut itsekullekin paikkansa. Ja kaitselmus oli tehnyt vain yhden erehdyksen -- sen, että se oli asettanut kapteeni Bellew'n rattaat suoraan pilettimyymälää vastapäätä, sen sijaan että siinä olisivat seisoneet lordi Quarrymanin vaunut ja niitä lähinnä mr Pendycen nelipyörärattaat.