Part 4

Mrs Pendyce ei liioitellut. Worsted Skeynesin vieraat tänä Rutlandshire-ajojen yönä olivat melkein kaikki seudun väkeä, alkaen Gertrude Winlow'sta, joka kääntelehti arvokkaana kuin keveästi väritetty veistokuva, nuoreen Tharpiin saakka, joka sileine kasvoineen ja vaaleine pyöreine päineen tanssi kuin harjoittelisi esteratsastusta. Eräässä sopessa saattoi nähdä vanhan lordi Quarrymanin, Gaddesdonin herran, puhelemassa Sir James Maldenin ja kirkkoherra Hussell Barterin kanssa.

Mrs Pendyce virkkoi:

"Teidän miehenne ja lordi Quarryman puhelevat salametsästäjistä; minä näen sen heidän eleistään. Minä en voi auttaa, että minulla on hiukan myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan."

Lady Malden pudotti silmälasinsa.

"Jamesilla on varsin oikea käsitys heistä", virkkoi hän. "Se on sellainen kavala rikos. Jota kavalampi rikos on, sitä tärkeämpää on estää se. Saattaahan näyttää kovalta rangaista ihmisiä leivän tai nauriin varkaudesta, vaikka niin tietysti täytyy tehdä; mutta minulla ei ole yhtään myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan. Niin monet heistä ovat sitä pelkästä urheiluharrastuksesta!"

Mrs Pendyce vastasi:

"Kas nyt kapteeni Maydew tanssii hänen kanssaan. Maydew _on_ hyvä tanssija. Eivätkö heidän askelensa hyvästi soinnu yhteen? Eivätkö he ole onnellisen näköisiä? Minun _on_ niin mieleen, että ihmiset huvittelevat. On niin kauhean paljon tarpeetonta surua ja kärsimystä maailmassa. Minä luulen, että se kaikki todellisuudessa johtuu siitä, että ihmiset eivät tahdo tehdä myönnytyksiä toisilleen."

Lady Malden katseli häntä sivulta suipistaen suutansa; mutta mrs Pendyce, syntyisin Totteridge, hymyili edelleen. Hän oli syntynyt tiedottomaksi naapuriensa arvosteluista.

"Helen Bellew", hän virkkoi, "oli niin viehättävä lapsena. Hänen isoisänsä oli minun äitini serkku. Minkä se tekee hänestä? Ainakin hän on serkkuni Gregory Vigilin serkunlapsi. Gregory on Hampshiren Vigilejä; tunnetteko häntä?"

Lady Malden vastasi:

"Gregory Vigiliako? Häntä, jolla on tuuhea, harmahtava tukka? Olen joutunut tekemisiin hänen kanssaan Y.N.L.P:ssa."

Mutta mrs Pendyce tanssi ajatuksissaan.

"Mikä kelpo mies! Mitä se merkitsee -- tuo --?"

Lady Malden loi häneen terävän katseen.

"Yhdistys naisten ja lasten pelastamiseksi, tietenkin. Tietenkin te sen tunnette?"

Mrs Pendyce hymyili edelleen.

"Ah, niin, sehän on sopivaa. Kuinka kaunis vartalo mrs Bellew'lla onkaan? Hän vaikuttaa niin virkistävästi. Minä kadehdin naista, jolla on sellainen vartalo; näyttää kuin ei se koskaan voisi käydä vanhaksi. 'Yhdistys naisten pelastamiseksi.' Gregory harrastaa niin kaikkea sellaista. Mutta hän ei näytä koskaan oikein menestyvän, oletteko huomannut sen? Tässä keväällä hän oli kovin kiintynyt erääseen naiseen. Hän luullakseni joi."

"Niin he tekevät kaikki", sanoi lady Malden; "se on nykyajan meno".

Mrs Pendyce rypisti otsaansa.

"Useimmat Totteridgeistä", hän sanoi, "olivat kovia juomareita. He tärvelivät terveytensä. Tunnetteko Jaspar Bellew'ta?"

"En."

"On niin sääli, että hän juo. Hän tuli tänne kerran päivällisille, ja minä epäilen, että hän mahtoi olla päissään jo tullessaan. Hän saattoi minut pöytään; hänen pienet silmänsä ihan polttivat minua. Hän ajoi rattaansa ojaan kotimatkalla. Tuollaiset jutut leviävät kovasti. Sääli häntä. Hän on niin mieltäkiinnittävä. Horace ei voi häntä sietää."

Valssimusiikki on loppunut. Lady Malden nosti lasit silmilleen. Aivan heidän ohitseen menivät George ja mrs Bellew. He poistuivat kuulumilta, mutta mrs Bellew'n viuhkan leyhkäys oli värähdyttänyt lady Maldenin käherrettyä otsatukkaa ja hänen ylähuulensa haivenia.

"Miks'ei hän ole miehensä luona?" kysyi hän äkkinäisesti.

Mrs Pendyce nosti kulmakarvojaan.

"Kuinka kysytte sellaista, mihinkä hyvin kasvatettu nainen ei vastaa?" näytti hän sanovan, ja puna häivähti hänen poskilleen.

Lady Malden sävähti, mutta niinkuin jokin hänen sisässään tapahtunut räjähdys olisi tunkenut nämä sanat hänen suustaan, hän virkkoi:

"Teidän tarvitsee vain katsahtaa häneen nähdäksenne kuinka vaarallinen hän on."

Mrs Pendycen poskien väri tummeni niin, että hän muistutti punastuvaa tyttöä.

"Jokainen mies", hän sanoi, "rakastuu Helen Bellew'hin. Hän on niin mahdottoman eloisa. Serkkuni Gregory on ollut rakastunut häneen monta vuotta, vaikka hän _on_ hänen holhoojansa tai uskottu miehensä, tai kuinka sitä nyt nimitetään. Se on aivan romanttista. Jos minä olisin mies, niin minä itsekin olisin rakastunut häneen." Puna haihtui, ja hänen poskilleen palasi niiden luontainen -- kuihtuneen ruusun -- väri.

Taaskin hän oli kuulevinaan nuoren Trefanen äänen: "Oi, Margery, minä rakastan sinua", ja oman puoleksi kuiskatun vastauksensa: "Poika raukka!" Taaskin hän katseli taakseen, elämänsä metsän läpi, missä hän niin kauan oli vaeltanut, ja missä joka puu oli Horace Pendyce.

"Mikä vahinko, ettei voi olla aina nuori!" hän sanoi.

Ulko-ovesta, joka oli selällään pihakentälle päin, näkyi, kuinka täysikuu valoi seudun vaalealla kultaisella loisteella, ja siinä näyttivät setripuitten oksat tummilta, kuin olisi ne mustalla painettu taivaan harmaanvihreälle paperille; kaikki oli viileää, äänetöntä taikamaailmaa siellä ulkona, ja jonkun matkan päästä kuului pöllön huhunta.

Kirkkoherra Hussell Barter oli astumaisillaan ulko-ovesta hengittämään vähän raitista ilmaa, kun hän pysähtyi nähdessään tuuhean pensaan takana puoleksi kätkeytyneen parin. Kylki kyljessä he katselivat kuutamoa, ja hän tunsi heidät mrs Bellew'ksi ja George Pendyceksi. Ennenkuin hän ehti astua eteenpäin tai vetäytyä taaksepäin, hän näki Georgen tavoittavan mrs Bellew'n käsivarsiinsa. Mrs Bellew näytti taivuttavan päätään taaksepäin ja sitten vievän kasvonsa lähelle Georgen kasvoja. Kuunvalo lankesi heihin ja valaisi naisen täyteläistä, valkoista kaulankaarta. Worsted Skeynesin kirkkoherra näki myös, että hänen silmänsä olivat suljetut ja hänen huulensa raollaan.

KIRKKOHERRA HUSSELL BARTERIN VAIKUTUS

Pitkin tupakkahuoneen seiniä riippui nahkapaneelin yläpuolella kuvia ratsumiehistä, joilla oli yllään yöpaidat ja yömyssyt, punaiset takit ja korkeat hatut, ja niiden alla oli sopivia säkeitä. Kaksi paria hirvensarvia varjosti takkaa; ne olivat muistoja mr Pendycen hirvimetsistä, Strathbegallysta, jonka hän nyt oli luovuttanut pois; sieltä hän vanhan kunnon apurinsa Angus Mc Banen myötävaikutuksella oli toimittanut turvaan nämä laakson kuninkaiden kruunut. Niiden välissä oli taulu, mikä kuvasi polvihousuihin pukeutunutta henkilöä, jolla oli pyssy kainalossa ja hymy huulilla, kahden kookkaan hirvikoiran raastaessa kuolevaa uhriaan ja erään naisen lähestyessä ponyn selässä.

Kartanonherra ja Sir James Malden olivat vetäytyneet pois; jäljellejääneet vieraat olivat ryhmittyneet takan ympärille. Gerald Pendyce seisoi sivupöydän ääressä, jossa oli tarjottimella karahvi, laseja ja soodavettä.

"Kuka haluaa pisaran pikarista? Pienen pisaran pikarista? Kirkkoherra, pisara pikarista? George, pisara --"

George pudisti päätään. Hymy oli hänen huulillaan, mutta tällä hymyllä oli etäisyyden leima, kuin se olisi kuulunut toiseen olomuotoon ja eksynyt tämän maailmanmiehen huulille vastoin hänen tahtoaan. Hän näytti koettavan kukistaa sen, vääntää kasvonsa niiden tavalliseen hahmoon, mutta hymy purkautui läpi kuin oudon voiman työntämänä. Se oli saanut hänet, hänen ajatuksensa, hänen tottumuksensa ja hänen vakaumuksensa valtaansa; kaikki hänen moitteettomuutensa oli riisuttu hänen yltään, kuten mieheltä, joka helteisenä ettoneen hetkenä aikoo heittäytyä viileään veteen, suurestikaan välittämättä, miten hän nousee sieltä ylös takaisin.

Ja outoutensa takia, ei tulkitsemansa tunteen vuoksi, tämä hymy kiinnitti joka miehen huomion puoleensa, samoin kuin ihmisjoukossa oudoimmat kasvot vetävät puoleensa kaikkien katseet.

Kirkkoherra Hussell Barter katsoi kulmiaan rypistäen hymyä, ja outoja ajatuksia välähteli hänen päässään.

"Setä Charles, pisara pikarista -- ihan pieni pisara pikarista?"

Kenraali Pendyce siveli poskipartaansa.

"Hitusen verran", hän virkkoi, "hitusen verran. Kuulemani mukaan ystävämme Sir Percival aikoo asettua ehdokkaaksi taas."

Mr Barter nousi seisomaan, selkä takkaa vasten.

"Kuulumatonta!" hän sanoi. "Hänelle olisi heti sanottava, ettemme saata hyväksyä häntä."

Geoffrey Winlow vastasi tuolistaan:

"Jos hän asettuu ehdokkaaksi, tulee hän valituksi; ei heillä ole varaa menettää häntä." Ja puhallettuaan verkkaisesti savupilven sikaristaan: "Minun täytyy sanoa, etten minä oikein ymmärrä, mitä se hänen julkiseen elämäänsä kuuluu."

Mr Barter työnsi alahuulensa esiin.

"Paatunut mies", hän sanoi.

"Mutta semmoinen nainen! Mitäpä mies voi tehdä, kun tuo kerran on saanut hänet käsiinsä?"

"Kun minä majailin Halifaxissa", alkoi kenraali Pendyce, "oli hän paikkakunnan kaunotar --"

Uudelleen mr Barter työnsi esiin alahuulensa.

"Älkäämme puhuko hänestä -- letukasta!" Sitten äkkiä Georgelle: "Anna meidän kuulla mielipiteesi, sinä George! Uneksitko voitostasi, heh?" Ja hänen äänensävynsä oli erikoinen.

Mutta George nousi.

"Minun on liian uni", hän virkkoi. "Hyvää yötä." Lyhyeen nyökäten hän poistui huoneesta.

Oven edessä oli tumma tammipöytä, täynnä hopeisia kynttilänjalkoja; vain yksi ainoa kynttilä paloi ja loi ohuen kultaisen juovan samettiseen pimeyteen. George sytytti kynttilänsä, ja toinen kultajuova syttyi hänen eteensä; sitä myöten hän alkoi nousta portaita. Hän kantoi kynttiläänsä rintansa tasalla, ja valo loisti sivuille ja hänen valkoiseen paidanrinnukseensa ja hänen kaunismuotoisiin vereviin kasvoihinsa sen yläpuolella. Se loisti myös hänen silmiinsä, jotka olivat harmaat ja hieman verestävät, ikäänkuin niiden pinnan alta intohimot väkivaltaisesti pyrkisivät näkyviin. Portaiden käänteessä hän pysähtyi. Pimeydessä hänen yllään ja allaan lepäsi herraskartano hiljaa; kaikki sen pieni päivän elämä, sen vähäiset äänet, liikkeet, sen tulemiset ja menemiset, itse sen hengitys, näytti vaipuneen uneen. Kaikki sen elämä oli keskittynyt siihen valopiiriin, missä George seisoi kuunnellen. Hänen sydämensä sykintä oli ainoa ääni, siinä vähäisessä äänessä kuului koko tämän avaran talon valtimonlyönti. Hän seisoi kauan, liikkumatonna, kuunnellen sydämensä sykintää, kuin unissakävijä. Sitten kohosi pimeydestä naurun kaiku. George hätkähti. "Kirottu pappi!" hän mutisi ja alkoi taas nousta portaita, mutta nyt hän liikkui määrätietoisesti ja piteli kynttiläänsä korkealla, niin että valo lankesi kauas pimeyteen. Hän meni oman huoneensa ohi ja seisahtui taas. Kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen otsalleen syöksyi veri ja sykki hänen ohimosuonissaan; siinä näkyi myös, kuinka hänen huulensa värisivät ja hänen kätensä vapisi. Hän ojensi tämän kätensä ja kosketti ovenripaa, sitten hän taas seisoi hiljaa kuin kuvapatsas ja kuunteli naurua. Hän nosti kynttilän, ja se valaisi joka sopen. Hänen kurkkunsa loksahti kuin hänen olisi ollut vaikea niellä...

Barnard Scrollsissa, lähimmällä asemalla Worsted Skeynesistä, astui seuraavana iltapäivänä nuori mies ensi luokan vaunuun junaan, joka 3.10 lähtee kaupunkiin. Tällä nuorella miehellä oli Newmarket-takki, hienot valkeat hansikkaat ja monokkeli. Hänen kasvonsa olivat verevät, ja hänen kastanjanruskeat viiksensä hyvin harjatut, ja hänen sinisten silmiensä liehittelevä ilme näytti sanovan: "Katsokaa minua -- tulkaa, katsokaa minua -- voikos olla parempaa hyvinvoinnin kuvaa?" Hänen matkalaukkunsa ja hatturasiansa, parasta nahkaa kumpikin, olivat varustetut nimikirjoituksella: "E. Maydew, 8:s lansieerirykm."

Vaunussa istui nainen, nurkkaan nojautuneena, leukaan saakka turkkiinsa verhottuna, ja kohdatessaan hänen viileän ironisen katseensa pudotti mies monokkelinsa ja ojensi kätensä.

"Ah, mrs Bellew, miten hauskaa tavata teidät niin pian uudelleen. Oletteko menossa kaupunkiin? Viehättävät tanssiaiset eilen, eikö niin? Mainio vanha veikko, tuo kartanonherra, ja mrs Pendyce on niin hirveän miellyttävä nainen."

Mrs Bellew tarttui ojennettuun käteen ja nojautui takaisin nurkkaansa. Hän oli hieman kalpeampi kuin tavallista, mutta se "puki" häntä, eikä kapteeni Maydew mielestään koskaan ollut nähnyt niin viehättävää olentoa.

"Olen saanut viikon loman, jumalankiitos. Hirveän tylsä vuodenaika nyt. Ketunajo on onnellisesti ohi, emmekä me ala ennenkuin ensimmäisenä päivänä."

Hän kääntyi akkunaan. Ulkona päivänpaisteessa vilisivät pensasaidat kullankeltaisina ja ruskeina ohi, junan liitelevien savupilvien saattamina. Nuori Maydew puisteli päätään niiden kauneudelle.

"Maaseutu on vielä varsin sumea", hän sanoi. "On kovin sääli, että te olette lakannut ajometsästyksestä."

Mrs Bellew ei vaivautunut vastaamaan, ja juuri tämä itsevarmuus, maailmaakokeneen naisen viileä levollisuus, hänen tyynet, melkein välinpitämättömät silmänsä lumosivat tämän nuoren miehen. Hän katsahti häneen vallan arkana.

"Otaksun, että tahdotte tulla orjakseni", näyttivät nämä silmät sanovan, "mutta minä en todellakaan voi auttaa teitä".

"Pidittekö Georgen hevosen puolta? Minulle ne olivat tavattoman onnistuneet kilpa-ajot. Minä olen Georgen koulutoveri. Hauska vanha veikko, se George."

Mrs Bellew'n silmien syvyydessä näytti jotakin liikahtavan, mutta nuori Maydew katseli hansikkaitaan. Häntä suretti vaunun ovenrivan niihin jättämä tahra.

"Te kai tunnette hyvin hänet, veikko Georgen?"

"Varsin hyvin."

"Kun muutamilla ihmisillä on menestystä, käyvät he niin merkillisen salaperäisiksi. Pidättekö kilpa-ajoista, mrs Bellew?"

"Intohimoisesti."

"Niin minäkin." Ja hänen silmänsä jatkoivat: "Miten viehättävää olla samaa mieltä kuin te", sillä aivan kuin hypnotisoituina eivät ne voineet riistäytyä irti näistä kalpeista kasvoista, täyteläisistä huulista ja heikosti hymyilevistä silmistä korkean valkean turkinkauluksen yläpuolella.

Pääteasemalla hänen palvelustarjouksensa torjuttiin, ja jokseenkin nolona, hattu kädessä, hän jäi katselemaan, kuinka mrs Bellew meni menojaan. Mutta jo ajurissa hänen kasvoilleen palasi niiden entinen ilme, ja hänen silmänsä näyttivät sanovan pikku kuvastimelle: "Katsokaa minua -- tulkaa, katsokaa minua -- voiko olla parempaa hyvinvoinnin kuvaa?"

SUNNUNTAI WORSTED SKEYNESISSÄ

Valkoisessa aamupäivähuoneessa, joka samalla oli hänen budoaarinsa, istui mrs Pendyce, helmassaan avattu kirje. Hänen oli tapana sunnuntaiaamuisin istua täällä tuntikausi, ennenkuin hän meni viereiseen huoneeseen pannaksensa hatun päähänsä kirkkoon menoa varten. Hänen ilonsa oli tämän tunnin ajan istua askartelematta mitään akkunan ääressä, joka oli avoin, jos sää sen salli, ja katsella kotitarhaa ja kyläkirkon matalaa tornia, joka kohosi jalavaryhmien keskeltä. Ei ole tiettyä, mitä hän ajatteli näinä tunteina, lukuunottamatta niitä lukemattomia edellisiä sunnuntaiaamuja, jolloin hän oli istunut siinä, kädet helmassa, odottaen kartanonherran kehoitusta lähteä liikkeelle, jonka tämä antoi astuessaan klo 10.45 huoneeseen ja sanoessaan: "Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt!" Hän oli istunut siinä, kunnes hänen kerran tummanruskea tukkansa oli vaihtunut harmaaksi; hän oli edelleen istuva siinä, kunnes se oli valkea. Kerran oli tuleva päivä, jolloin hän ei enää istunut siinä, mutta luultavasti oli mr Pendyce, vielä hyvin säilyneenä, joka tapauksessa astuva sisään ja sanova: "Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt", ja sitten vasta huomaava hairahduksensa.

Mutta tämä oli sellaista, mitä saattoi odottaa eikä mitään tavatonta, samoin tapahtui sadoissa herraskartanoissa yltympäri "kolmen kuningaskunnan", missä odottaen hiustensa vaihtuvan valkeiksi istuivat naiset, jotka kauan ennen olivat jonkun hienon kirkon alttarilla luopuneet kuvitelmistaan ja kaikista muutoksista ja mahdollisuuksista tässä katoavassa elämässään.

Tuolin ympärillä makasivat "rakkaat koirat" -- niidenkin tapa oli se, ja silloin tällöin skyeterrieri (joka oli käymässä kovin vanhaksi) ojensi pitkän kielensä ja nuoli hänen pientä teräväkärkistä kenkäänsä. Sillä mrs Pendyce oli ollut kaunis nainen, ja hänen jalkansa olivat yhtä pienet kuin ennenkin.

Hoikkajalkaisella pöydällä hänen vieressään oli posliinikulho täynnä kuivuneita ruusunlehtiä, ja niiden päälle oli pirskoitettu jotakin nestettä, jolla oli orjanruusun tuoksu, tapa, jonka hän oli oppinut äidiltään Totteridgein kotikartanossa Warwickshiressa, mikä kauan sitten oli myyty mr Abraham Brigtmanille. Mrs Pendyce, joka oli syntynyt 1840, piti imelistä hajuvesistä eikä kammonut käyttää niitä.

Jälkikesän aurinko oli lempeä ja kirkas, ja mietiskelevät, lauhkeat ja kirkkaat olivat mrs Pendycen silmät, jotka oli kiinnitetty hänen helmassaan olevaan kirjeeseen. Hän käänsi sen ja alkoi lukea sitä uudelleen. Ryppy käväisi hänen otsallaan. Usein ei Horace Pendycen hyvää tarkoittavan ja tarkan sensuurin läpi hänen käsiinsä tullut kirjettä, joka olisi vaatinut hänen ratkaisuaan tai sisältänyt vastuunalaisuutta. Moni seikka oli hänen huolenpitonsa alainen, mutta niillä tavallaan ei ollut mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa.

Näin kuului kirje:

Y.N.L.P., Hanover Square, 1 p, marrask. 1891.

Rakas Margery!

Minun täytyy tavata sinua ja puhella kanssasi eräästä seikasta, joten pistäydyn siellä sunnuntai-iltapäivänä. Menee useampia junia. Mikä soppi tahansa kelpaa minulle yömajaksi, jos talonne on täynnä, kuten se tähän vuodenaikaan mahtanee olla. Lähemmin ajatellen tahdon nyt jo mainita, minkä johdosta haluan tavata sinua. Tietenkin sinulle on tunnettua, että Helen Bellew'n isän kuoleman jälkeen minä olen hänen ainoa holhoojansa. Hänen nykyinen asemansa on jokaiselle naiselle sietämätön, ja minä olen vakavasti päättänyt, että siitä pitää tehtämän loppu. Tuo mies Bellew ei ansaitse mitään hienotunteisuutta. Minä en voi kirjoittaa hänestä kuohahtamatta, minkä vuoksi en kirjoita hänestä ollenkaan. Heidän pesäerostaan on nyt kaksi vuotta, ja siihen oli minun mielestäni mies kokonaan syypää. Laki on pitänyt Heleniä armottomassa ja avuttomassa asemassa kaiken tämän ajan; mutta nyt me jumalankiitos voimme luullakseni ryhtyä ajamaan avioeroa. Sinä tunnet minut kyllin hyvin käsittääksesi, mitä minä olen läpikäynyt, ennenkuin olen tullut tähän tulokseen. Taivas tietää, että jos voisin löytää jonkun toisen keinon, millä hänen tulevaisuutensa saatettaisiin turvata, minä valitsisin sen mieluummin kuin tämän, joka on minulle mitä vastenmielisin, mutta minä en sitä voi. Sinä olet ainoa nainen, jolla minä voin uskoa olevan harrastusta häntä kohtaan, ja minun täytyy tavata Bellew'ta. Älä vaivaa lihavaa ja moitteetonta Bensonia ynnä hänen kallisarvoisia hevosiaan minun tuloni johdosta; minä aion tulla käyden ja itse kantaa hammasharjani.

Sinun harras serkkusi _Gregory Vigil_.

Mrs Pendyce hymyili. Hän ei huomannut mitään pilaa, mutta hän käsitti viime lauseen sanamuodosta, että Gregory oli lausunut sellaisen ja hän halusi ottaa sen ystävällisesti vastaan; täten hymyillen ja otsaansa rypistäen hän mietiskeli kirjeen yli kumartuneena. Hänen ajatuksensa harhailivat. Viimeinen häväistysjuttu -- lady Rose Bethanyn avioero -- oli järkyttänyt koko kreivikuntaa, ja vieläkin täytyi olla varovainen sanoissaan. Horacelle ei olisi mieleen ajatus uudesta avioerojutusta, joka vielä siksi läheisesti koskisi Worsted Skeynesiä. Helenin lähtiessä torstaina hän oli sanonut:

"En pahoittele hänen lähtöään. Hänen asemansa on kiero. Ihmiset eivät pidä siitä. Maldenit olivat aivan --"

Ja mrs Pendyce muisti hehkuvin sydämin mitä oli huudahtanut:

"Ellen Malden on niin auttamattoman porvarillinen!"

Eikä edes mr Pendycen paheksuva ilme ollut hävittänyt tämän purkauksen tuottamaa mielihyvää.

Horace parka! Lapset tulivat isäänsä, Georgea lukuunottamatta, joka muistutti enoansa Hubertia. Se rakas poika oli palannut klubiinsa perjantaina -- päivää jälkeen kuin Helen ja muut olivat menneet. Mrs Pendyce olisi toivonut hänen jäävän. Hän olisi toivonut -- kurttu hänen kulmillaan syveni. Liian paljo Lontoon elämä oli Georgelle pahaksi! Liian paljon --. Mielikuvituksessaan hän kiiti Lontooseen, missä hän nykyään oleskeli vain kolme viikkoa kesä- ja heinäkuussa tyttöjen takia, juuri kun hänen puutarhansa oli parhaimmillaan ja jolloin kaikki tosiaan oli sellaista hurinaa, ettei hän koskaan tiennyt, nukkuiko vai oliko valveilla. Se ei ollut Lontoon näköistä ensinkään -- ei sen Lontoon näköistä, jonka kevätpilvien tai aikaisen talven lyhdynvalon alla kaikki kulkijat näyttivät niin mielenkiintoisilta, kuin he eläisivät kaikenmoisia outoja ja jännittäviä vaiheita, outoja ja jännittäviä huveja, kaikenmoisten vaarojen alaisina, joskus nälkäisinä, kodittominakin -- _niin_ mieltä lumoavina, _niin_ erilaisina --

"Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt!"

Parhaillaan vaihtaen urheilunuttua mustaan takkiin astui mr Pendyce huoneen läpi lintukoira Johnin saattamana. Hän kääntyi ovella, ja lintukoira John kääntyi myös.

"Minä toivon hartaasti, että Barter rajoittuu lyhyeen tänä aamuna. Minun pitää puhua Fox-vanhukselle tuosta uudesta silpunleikkauskoneesta."

Emäntänsä ympärillä lepäävät kolme koiraa kohottivat päätään; vanha skyeterrieri päästi hiljaisen murinan. Mrs Pendyce kumartui sivelemään sen kuonoa.

"Roy, Roy, kuinka _saatat_ noin, rakas?"

Mr Pendyce sanoi:

"Tuo vanha koira on kohta menettänyt kaikki hampaansa; meidän on kai tehtävä loppu siitä."

Hänen vaimoonsa se näytti koskevan.

"Oi ei, Horace -- ei, ei!"

Kartanonherra rykäisi.

"Meidän täytyy ajatella koiraa!" hän sanoi.

Mrs Pendyce nousi ja seurasi miestään huoneesta hermostuneesti rutistaen kirjeen kokoon.

Kapea polku johti pihakentän poikki kirkkoa kohti, ja sitä myöten oli nyt koko talon väki liikkumassa. Sulkahattuiset palvelustytöt kiiruhtivat ryhmissä, kaksin ja kolmisin; hovimestari seurasi verkkaisesti itsekseen. Palvelija ja ratsupoika saapuivat sitten, jättäen jälkeensä ilmaan pomadan tuoksua. Senjälkeen kenraali Pendyce, päässään korkea litteäkupuinen huopahattu, kädessä espanjanruoko ja rukouskirja; hän käveli Been ja Norah'n välissä, joilla myös oli rukouskirjat ja foksterrieri kummallakin sivullaan. Viimeksi kartanonherra, päässä korkea hattu, kuusi tai seitsemän askelta vaimonsa edellä, jolla oli pieni samettipäähine.

Naakat olivat lopettaneet kaartelunsa ja vaakkumisensa; vain "viiden minuutin kellojen" katkonainen kaiuton helinä rikkoi sunnuntaihiljaisuuden. Vanha hevonen, jota ei vielä ollut otettu pois syötöltä, seisoi liikkumatonna, lepuuttaen toista takajalkaansa, pää polkua kohti kääntyneenä. Hautausmaan veräjän sisäpuolella kirkkoherra, tanakkana ja tukevana, matala hattu vinosti kaljulla otsallaan, puhutteli vanhaa kuuroa torpparia. Hän kohautti hattuaan ja nyökkäsi naisille; sitten hän lopettamatta lausettaan hävisi sakaristoon. Urkujen ääressä mrs Barter puuhaili rekisterin kanssa ollakseen valmiina soittamaan miehensä kirkkoon, ja hänen puolittain loistavat, puolittain pelokkaat silmänsä olivat kiinteästi tähdätyt sakariston oveen.

Kartanonherra ja mrs Pendyce tulivat, nyt melkein rinnakkain, käytävää pitkin ja istuutuivat tyttäriensä ja kenraalin viereen ensimmäiseen penkkiin vasemmalla. Se oli korkea ja täytetty. He polvistuivat korkeille punaisille jakkaroille. Mrs Pendyce pysyi niin yli minuutin ajan vaipuneena ajatuksiin; mr Pendyce nousi aikaisemmin ja, katsellen alaspäin, potkaisi jakkaraa, joka oli asetettu liian lähelle istuinta. Kiinnittäen lasit nenälleen hän tutkisteli vanhaa kulunutta raamattua; sitten hän nousi, meni kuoripulpetille ja alkoi ottaa selvää päivän tekstistä. Kello lakkasi soimasta; kuului sihisevä, suriseva ääni; mrs Barter oli alkanut soittaa ja kirkkoherra oli astunut sisään valkoiseen messukaapuun pukeutuneena. Selin häneen haki mr Pendyce edelleenkin tekstiä. Jumalanpalvelus alkoi.