Part 5

Tavallisesta lasiakkunasta korkealla kirkon oikeanpuoleisessa siivessä loi aurinko säteen suoraan Pendycein penkkiin. Viimein se viivähti mrs Barterin kasvoilla, valaisten hänen pehmeät, ryppyiset, pelokkaasti punastuneet poskensa, hänen otsansa uurteet ja hänen loistavat silmänsä, jotka jännittyneinä ja arkoina vaelsivat hänen miehestään nuotteihin ja takaisin. Jokainen kurttu ja kulmienrypistys kirkkoherran kasvoilla sai soiton värähtämään, kuin olisi kouristus käynyt soittajan sielussa. Pendycein penkissä molemmat tytöt veisasivat äänekkäästi ja varsin tunteikkaasti. Mr Pendyce veisasi myöskin ja pari kertaa hän hämmästellen silmäsi veljeänsä kuin ei tämä aikaansaisi kyllin kovaa ääntä. Mrs Pendyce ei veisannut, mutta hänen huulensa liikkuivat ja hän seurasi katseellaan lukemattomia tomuhiukkasia, jotka tanssivat pitkässä viistossa auringonsäteessä. Sen kultainen keila väistyi verkkaan pois hänen luotaan ja hävisi sitten kuin loihdun ajamana. Mrs Pendyce antoi katseensa vaipua. Jotakin oli auringonsäteen keralla karannut hänen sielustaan; hänen huulensa eivät enää liikkuneet.

Kartanonherra veisasi äänekkäästi pari säveltä, lausui puheäänellä kolme, veisasi taas kaksi, virsi loppui. Hän nousi paikaltaan, laski kätensä pulpetin reunoille, kumartui eteenpäin ja alkoi lukea tekstiä. Hän luki kertomusta Abrahamista ja Lootista, ja heidän karjastaan ja lammaslaumastaan ja siitä, kuinka he eivät voineet asua yhdessä, ja lukiessaan hän kuin oman äänensä lumoamana ajatteli:

"Tämän tekstin minä luen hyvin, minä Horace Pendyce. Minä olen Horace Pendyce -- Horace Pendyce. Amen, Horace Pendyce!"

Ja ensimmäisestä vasemmanpuoleisesta penkistä mrs Pendyce kiinnitti silmänsä häneen, sillä se oli hänen tapansa, ja ajatteli, kuinka hän kevään taasen tultua menisi kaupunkiin, yksin, ja asuisi Greenin hotellissa, missä hän aina oli asunut isänsä kanssa tyttönä ollessaan. George oli luvannut pitää huolta hänestä ja tehdä hänen kanssaan kierroksen teattereissa. Ja unohtaen, että oli ajatellut näin joka syksy viimeisen kymmenen vuoden kuluessa hän hymyili lempeästi ja nyökkäsi. Mr Pendyce lausui:

"Ja minä tahdon tehdä siemenesi runsaaksi kuin tomun maan päällä; niin että jos joku voi laskea tomun maan päällä, silloin voidaan laskea sinunkin siemenesi. Nouse, käy maan läpi pitkin sen pituutta ja leveyttä; sillä minä tahdon antaa sen sinulle. Silloin Abraham siirsi telttansa ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronissa, ja rakensi sinne alttarin Herralle. Tähän päättyy ensimmäinen teksti."

Aurinko, joka nyt oli saavuttanut toisen akkunan, loi taas kultaisen juovan kirkon läpi; taaskin lukemattomat tomuhiukkaset tanssivat ja jumalanpalvelus jatkui.

Syntyi hiljaisuus. Lintukoira John, joka makasi tantereella kirkon ulkopuolella, työnsi pitkän mustan kuononsa kirkkotarhan veräjän alitse; foksterrierit, jotka kärsivällisesti istuivat ruohostossa, teroittivat korviaan. Yksitoikkoisesti puhuva ääni rikkoi hiljaisuuden. Lintukoira John huokasi, foksterrierien korvat painuivat, ne makasivat raskaasti toisiaan vasten. Kirkkoherra oli ruvennut saarnaamaan. Hän saarnasi hedelmällisyydestä, ja heti alkoi kuusi hänen lastaan levottomasti liikahdella oikeanpuoleisessa penkissä. Mrs Barter, joka istui sivuittain ja vailla selkänojaa, tuijotti jäykästi miehensä selkään; hämmennyksen ryppy näkyi hänen kulmillaan. Aika-ajoin hän liikahteli kuin koskisi hänen selkäänsä. Kirkkoherra valvoi silmillään seurakuntaansa, jottei vain kukaan heistä vaipuisi uneen. Hän puhui kauaskaikuvalla äänellä.

Jumala -- hän sanoi -- toivoi ihmisten olevan hedelmällisiä, tarkoitti heidät olemaan hedelmällisiä, käski heidän olla hedelmällisiä. Jumala -- hän sanoi -- loi ihmiset ja loi maan; Hän loi ihmisen olemaan hedelmällisen maan päällä; Hän ei luonut ihmistä kysymään eikä vastaamaan eikä väittelemään. Hän loi hänet olemaan hedelmällinen ja omistamaan maan. Kuten he olivat kuulleet tämänaamuisessa kauniissa tekstissä, oli Jumala säätänyt rajat, avioliiton rajat, joiden piirissä ihmisen tuli lisääntyä; näiden rajojen piirissä oli hänen velvollisuutensa lisääntyä ja lisääntyä ylenpalttisesti, kuten Aabrahamkin lisääntyi. Nykypäivinä on vaaroja, loukkuja ja ansoja monta; nykypäivinä ihmiset kaikkialla ja avoimesti, häpeämättä, saarnasivat häpeällisiä oppeja. Olkoot he varuillaan. Hänen pyhä velvollisuutensa on sulkea pois sellaiset ihmiset sen seurakunnan piiristä, jonka Jumala on hänen huomaansa uskonut. Heidän suurimman runoilijansa sanaa käyttäen: "Tällaiset ihmiset ovat vaarallisia", -- vaarallisia kristinuskolle, vaarallisia maalle ja kansalliselle elämälle. Heitä ei ole maailmaan pantu noudattamaan synnillistä taipumustaan, tottelemaan kuolevaista järkeään. Jumala vaatii uhreja ihmisiltä. Isänmaanrakkaus vaatii uhreja ihmisiltä, se vaatii heitä hillitsemään taipumuksensa ja halunsa. Se vaatii heiltä heidän ensimmäisenä velvollisuutenaan miehinä ja kristittyinä, että he ovat hedelmällisiä ja lisääntyvät, voidakseen viljellä tämän hedelmällisen maan, mutta ei itsekkäästi, ei vain heitä itseään varten. Se vaatii heitä lisääntymään, jotta he ynnä heidän lapsensa voisivat lyödä kuningattarensa ja maansa viholliset ja pitää korkealla Englannin nimeä kaikissa taisteluissa kaikkia vastaan, jotka röyhkeästi yrittävät raastaa sen lipun tomuun.

Kartanonherra avasi silmänsä ja katsoi kelloaan. Pannen kätensä ristiin hän rykäisi, sillä hän ajatteli silpunleikkuukonetta. Hänen vieressään hymyili mrs Pendyce kuin unessa, katse tähdättynä alttariin. Hän ajatteli: "Millwordilla, Bond Streetillä, on tavallisesti viehättäviä pitsejä. Kenties minä keväällä voisin -- -- Tai myös Goblinilla, heidän _point de Venise_ --"

Neljä penkkiriviä heidän takanaan istui iäkäs mökkiläisvaimo suorana kuin tyttö, uurtuneilla vanhoilla kasvoillaan haltioitunut ilme. Hän ei koskaan liikahtanut, hänen silmänsä näyttivät juovan kirkkoherran jokaisen huulien liikkeen, hänen koko olentonsa näytti riippuvan hänen sanoissaan. Tosin hänen himmeät silmänsä näkivät vain sumua, eivätkä hänen poloiset kuurot korvansa voineet kuulla sanaakaan, mutta hän istui sopessaan tapansa mukaan eikä ajatellut mitään. Ja kenties oli parempi niin, sillä hän oli lähellä loppuaan.

Auringon lämmittämässä ruohikossa kirkkotarhan ulkopuolella makasivat foksterrierit toinen toistaan vasten, muka muristen, ja niiden pienet kirkkaat silmät tähystivät kirkon ovea, ja lintukoira Johnin läähättävät sieraimet olivat yhä uutterassa työssä veräjän alla.

GREGORY VIGIL EHDOTTELEE

Kello kolmen tienoissa samana iltapäivänä hintelä mies käveli Worsted Skeynesin lehtokujaa myöten; toisessa kädessään hänellä oli hattunsa, toisessa pieni ruskea laukku. Hän pysähtyi silloin tällöin ja veti syvään henkeä, levittäen suoran nenänsä sieraimia. Hänellä oli jalomuotoinen pää, jonka ohimoilla oli harmahtavia hiuksia. Hänen vaatteensa olivat väljät, hänen askelensa ripeät. Seistessään keskellä tietä, vetäen syviä henkäyksiä, kosteat siniset silmät pilviin tähdättyinä, hän kiinnitti puoleensa kultarintakertun huomion; se hypähti rhododendronpensaasta häntä katsomaan ja alkoi hänen ohi mentyään viheltää. Gregory Vigil kääntyi ja puristi humoristisia huuliaan, ja lukuunottamatta sitä, että häneltä täydellisesti puuttui kaikki pyylevyys, hän jossakin määrin muistutti tätä lintua, jota pidetään erikoisen englantilaisena.

Hän kysyi mrs Pendyceä korkealla, sulavalla äänellä, joka oli hyvin miellyttävä kuulla, ja hänet saatettiin heti valkeaan aamupäivähuoneeseen.

Mrs Pendyce tervehti häntä sydämellisesti. -- Hänellä oli voimakas sukulaistunne, kuten usein naisilla, jotka ovat saaneet tottua miestensä huulilta kuulemaan puheenpartta "Vai niin! _Sinun_ sukuasi!"

"Ymmärräthän, Grig", sanoi hän serkun istuuduttua, "kirjeesi oli varsin hermostuttava. Hänen pesäeronsa kapteeni Bellew'sta on aiheuttanut paljon puhetta täällä. Niin, tiedänhän minä, että se on varsin tavallista sellainen, mutta Horace on niin --! Kaikki kartanonomistajat ja papit ja kansa ovat aivan samaa maata täällä. Tietysti minä olen suuresti mieltynyt häneen, hänhän on niin viehättävän näköinen; mutta, Gregory, hänen miehensä ei todellakaan ole minulle vastenmielinen. Hän on hurjapää -- mutta sehän on pikemminkin virkistävää; ja tiedäthän, että minun mielestäni Helen on vähän hänen kaltaisensa siinä suhteessa."

Veri syöksyi Gregory Vigilin otsalle, hän pyyhkäisi tukkaansa ja sanoi:

"Hänen kaltaisensa? Sen miehen kaltainen? Voiko ruusu olla artisokan kaltainen?"

Mrs Pendyce jatkoi:

"Minusta oli äärettömän hauskaa, kun hän oli täällä. Se oli ensi kerta sen jälkeen, kun hän poistui The Firsistä. Miten kauan siitä on? Kaksi vuottako? Mutta, tiedätkö, Grig, Maldenit joutuivat aivan pois tasapainosta hänen tähtensä. Luuletko, että avioero tosiaan on välttämätön?"

Gregory Vigil vastasi: "Pelkään, että on."

Mrs Pendyce vastasi levollisesti serkkunsa katseeseen; enintään hän vain kohotti kulmiaan hiukan tavallista enemmän; mutta ikäänkuin salaisen levottomuuden vaikutuksesta hän alkoi punoa ja puristaa sormiaan. Hän oli näkevinään edessään Georgen ja mrs Bellew'n vieri vieressä. Se oli epämääräistä äidintunnetta, vaistomaista pelkoa. Hän pysäytti sormensa, antoi katseensa vaipua ja virkkoi:

"Tietysti, rakas Grig, jos minä voin auttaa sinua jollain tavoin -- Horacelle on niin vastenmielistä kaikki, mikä on sanomalehtien kanssa tekemisissä."

Gregory Vigil vetäisi henkeä.

"Sanomalehdet!" hän virkkoi. "Kuinka se on inhoittavaa! Ajatella, että meidän sivistyksemme sallii naisia heitettävän koirain eteen! Ymmärräthän, Margery, minä ajattelen häntä. Tässä asiassa minä en pysty ottamaan huomioon mitään muuta."

Mrs Pendyce mutisi: "Tietysti, rakas Grig, minä täysin ymmärrän."

"Hänen asemansa on sietämätön; kenenkään naisen ei pitäisi joutua sellaiseen elämään, kaikkien parjauksen alaiseksi."

"Mutta, rakas Grig, en minä luule hänen välittävän siitä; minusta hän oli niin erinomaisen virkeällä mielellä."

Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.

"Kukaan ei ymmärrä häntä", hän virkkoi. "Hän on niin uljas."

Mrs Pendyce vilkaisi häneen, ja vähäinen ironinen hymy häivähti hänen kasvoillaan.

"Kukaan ei voi katsella häntä näkemättä, että hän on uljas. Mutta, Grig, kenties sinä et täysin ymmärrä häntä myöskään!"

Gregory Vigil raapaisi korvallistaan.

"Minun täytyy avata akkuna hetkeksi", hän virkkoi.

Taas mrs Pendycen sormet alkoivat vääntyä ja taas hän pysähdytti ne.

"Meitä oli oikein suuri seura täällä viime viikolla, ja nyt täällä on vain Charles. Georgekin on mennyt pois; hän tulee olemaan pahoillaan, kun ei tavannut sinua!"

Gregory ei kääntynyt eikä vastannut, ja mrs Pendycen kasvoille tuli taas tarkka katse.

"Oli niin hauskaa sille rakkaalle pojalle voittaa kilpa-ajoissa! Minä pelkään, että hän lyö hieman vetoa! On niin rauhoittavaa, että Horace ei tiedä siitä."

Vieläkään ei Gregory puhunut.

Mrs Pendycen kasvoilta hävisi pelokas katse, ja niihin ilmestyi jonkinmoinen hiljainen ihailu.

"Rakas Grig", hän virkkoi, "miten sinä hoidat tukkasi. Se _on_ niin kaunista ja pitkää ja aaltoilevaa!"

Gregory kääntyi punastuen.

"Olen aikonut leikkauttaa sen jo aikoja sitten. Tarkoitatko todellakin, Margery, ettei miehesi saata ymmärtää, minkälaiseen asemaan Helen on joutunut?"

Mrs Pendycen katse kiintyi hänen helmaansa.

"Näethän, Grig", hän alkoi, "hän oleskeli täällä aika paljon, ennenkuin hän lähti The Firsistä, ja sittenhän hän on sukua minulle -- vaikkakin varsin kaukaista. Eihän voi koskaan tietää, mitä tuollaisissa kauheissa jutuissa voi sattua. Horace tulee varmasti sanomaan, että hänen pitää palata miehensä luo tai että, jos se on mahdotonta, hänen pitää ajatella yhteiskuntaa. Lady Rose Bethanyn tapaus on järkyttänyt kaikkia, ja Horace _on_ hermostunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta ihmiset täällä ovat kovasti sitä vastaan, että naiset asettuvat omille jaloilleen. Sinun pitäisi kuulla mr Barteria ja Sir James Maldenia ja monia muita; hassua on, että naiset ovat heidän puolellaan. Tietysti se on kummallista minusta, kun niin monet Totteridget menivät tiehensä tai tekivät jotain hassua. Minä en voi olla tuntematta myötätuntoa heitä kohtaan, mutta minun täytyy ajatella -- --. Et voi uskoa, kuinka täällä maalla juorutaan ihmisten teoista, ennenkuin he ovat niitä tehneetkään! Ei ole muuta puheenaihetta kuin ne ja metsästys!"

Gregory Vigil tarttui päähänsä.

"Hyvä, jos tämä esittää ritariston nykyistä kehityskantaa, niin minä kiitän Jumalaa, etten ole aatelismies!"

Mrs Pendycen silmät sävähtivät.

"Ah!" hän virkkoi, "sitä minä olen niin usein ajatellut".

Gregory rikkoi hiljaisuuden.

"Minä en mahda mitään maaseudun tavoille. Minun velvollisuuteni on selvä. Kukaan muu ei voi pitää hänestä huolta."

Mrs Pendyce huokasi ja virkkoi nousten tuolistaan: "No niin, rakas Grig, mennään nyt saamaan vähän teetä."

Worsted Skeynesissä tarjottiin tee sunnuntaisin hallissa, ja kirkkoherra vaimoineen oli tavallisesti mukana. Nuori Cecil Tharp oli tullut käyden, koirineen, jonka saattoi kuulla ynisevän hiljaa oven ulkopuolella. Jalat ristissä ja sormenpäät vastakkain painettuina nojautui kenraali Pendyce taaksepäin tuolissaan ja tuijotti seinään. Kartanonherra piteli kädessään uusinta linnunmunaansa, näytellen sen pilkkuja kirkkoherralle.

Nurkassa urkuharmonin takana, jota ei koskaan soitettu, Norah jutteli kylän hokkeyklubista mrs Barterin kanssa, joka istui katse mieheensä kiinnitettynä. Toisella puolen takkaa Bee ja nuori Tharp, joiden tuolit näyttivät olevan varsin lähellä toisiaan, puhelivat hevosistaan matalalla äänellä, luoden arkoja silmäyksiä toisiinsa. Hämärä laskeutui, halot rätisivät, ja silloin tällöin keskeytti kodikkaan puheensorinan lyhyt unelias äänettömyys, täynnä sulaa lämpöä ja hyvinvointia, kuten lintukoira Johnin äänettömyys sen nukkuessa isäntänsä jalkaa vasten.

"Niin", virkkoi Gregory hiljaa, "minun täytyy mennä puhuttelemaan tuota miestä".

"Onko tosiaankin välttämätöntä, Grig, ensinkään puhutella häntä? Tarkoitan -- jos olet tehnyt päätöksesi --"

Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.

"Se on vain kohtuullista, luullakseni!" -- Ja mennen hallin poikki hän poistui niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin mrs Pendyce todennut hänen poistuneen.

Puoli tuntia myöhemmin olivat mr Pendyce ja hänen tyttärensä Bee kotimatkalla aseman luona, kylän ja Worsted Skeynesin välisellä tiellä, oltuaan sunnuntaikäynnillään vanhan hovimestarinsa Bigsonin luona. Kartanonherra puheli parhaillaan.

"Hän riutuu pois -- vanha kunnon Bigson riutuu pois. Minä en voi kuulla mitä hän sanoo, kun hän mutisee niin; ja hän unohtaa kaiken. Ajatteles, että hän on unohtanut minun olleen Oxfordissa. Mutta me emme saa hänen vertaisiaan palvelijoita enää nykyään. Tuo mies, jonka me nyt olemme saaneet, on unelias otus. Unelias! Hän on -- Mitä tuo on, tuolla tiellä? Ei kukaan saa tuolla lailla ajaa! Kuka se on! Minä en voi nähdä."

Keskellä tietä lähestyivät rattaat täyttä vauhtia. Bee tarttui isänsä käsivarteen ja työnsi sitä tarmokkaasti, sillä mr Pendyce seisoi paikallaan kuin patsas pelkästä paheksumisesta. Rattaat sivuuttivat hänet yhden jalan etäisyydeltä ja hävisivät kaartaen asemalle päin. Mr Pendyce kääntyi niiden jälkeen.

"Kuka se oli? Hävytöntä! Ja vielä lisäksi sunnuntaina! Miehen täytyi olla päissään; hän oli vähällä ajaa jalkojeni yli. Huomasitko, Bee, hän oli vähällä --"

Bee vastasi:

"Se oli kapteeni Bellew, isä; minä näin hänen kasvonsa?"

"Bellew? Tuo päihtynyt lurjus? Minä haastan hänet oikeuteen. Huomasitko, Bee, hän oli vähällä --"

"Kenties hän oli saanut huonoja uutisia", sanoi Bee. "Tuolla juna nyt lähtee. Minä toivon, että hän saavutti sen."

"Huonoja uutisia! Onko se mikään aihe ajaa minun ylitseni? Sinä toivot, että hän saavutti sen -- minä toivon, että hän myöhästyi. Se lurjus! Minä toivon, että hän ajaisi itsensä kuoliaaksi!"

Tähän kiihtyneeseen tapaan mr Pendyce jatkoi, kunnes he saapuivat kirkolle. Kulkiessaan kirkonkäytävää myöten he sivuuttivat Gregory Vigilin, joka oli penkissä nojautuneena eteenpäin, kyynärpäät pulpetilla ja peittäen käsillään silmänsä...

Kello yksitoista samana yönä seisoi eräs mies mrs Bellew'n huoneiston oven ulkopuolella Chelseassa ja soitti kiivaasti kelloa. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, mutta hänet pienet tummat silmänsä kipunoivat. Ovi avattiin, ja Helen Bellew seisoi siinä iltapuvussa, pidellen kynttilää kädessään.

"Kuka te olette? Mitä tahdotte?"

Mies astuu valokehään.

"Jaspar! Sinäkö? Mitä ihmettä --"

"Minä tahdon puhua kanssasi."

"Puhua? Tiedätkö mikä vuorokauden aika nyt on?"

"Aika -- ei mitään sellaista ole. Voisit sinä nyt antaa minulle suudelman kahden vuoden jälkeen? Minä olen juonut, mutta en ole päissäni."

Mrs Bellew ei suudellut häntä eikä myöskään vetänyt kasvojaan pois. Mitään hätääntymisen merkkiä ei näkynyt hänen jäänharmaissa silmissään. Hän sanoi: "Jos minä päästän sinut sisään, niin lupaatko sanoa sanottavasi sukkelaan ja mennä tiehesi?"

Pienet ruskeat pirut tanssivat Bellew'n kasvoilla. Hän nyökkäsi. He seisoivat uunin ääressä arkihuoneessa, ja molempien huulilla väreili erikoinen hymyily.

Oli vaikeata katsella ylen vakavasti henkilöä, jonka kanssa oli elänyt vuosia, jonka kanssa oli yhdessä kokenut inhimillisen intohimon, lähentymisen ja vieraantumisen, joka tunsi kaikki nuo jokapäiväiset pikkuseikat, mitä yhdessä eläneet miehet ja naiset tuntevat toisistaan, jonka kanssa lopuksi oli lakannut yhdessä elämästä, vihatta, vain siksi, että luonto niin vaati. Kummallakaan heistä ei ollut mitään salattua, ja hymyillen heikosti kuin itse tiedon hymyä Jaspar Bellew ja Helen, hänen vaimonsa, katselivat toisiaan.

"Niin", lausui mrs Bellew taas, "mitä varten sinä olet tullut?"

Bellew'n kasvot olivat muuttuneet. Niiden ilme oli kaihtava; hänen suunsa nytkähteli; ryppy oli muodostunut silmäin väliin.

"Kuinka -- sinä -- voit?" hän virkkoi paksulla, mutisevalla äänellä.

Mrs Bellew'n kirkas ääni vastasi:

"No, Jaspar, mitä sinä haluat?"

Pienet ruskeat paholaiset hypähtelivät jälleen Jasparin silmiin.

"Sinä olet hyvin sievä tänä iltana!"

Hänen vaimonsa nyrpisti suutaan.

"Kyllä minä olen suunnilleen sama kuin aina ennenkin", sanoi hän.

Bellew'ta puistatti rajusti. Hän kiinnitti silmänsä lattiaan vähän mrs Bellew'n vasemmalle puolen; äkkiä hän nosti ne. Ne olivat aivan elottomat.

"Minä olen aivan selvä", mutisi hän paksusti; sitten, yllättävän nopeasti, alkoivat hänen silmänsä taas kipunoida. Hän astui askelen lähemmäksi.

"Sinä olet minun vaimoni!" hän sanoi.

Mrs Bellew hymyili.

"Nyt sinun täytyy mennä!" vastasi hän ja ojensi paljaan käsivartensa torjuakseen hänet. Mutta Bellew peräytyi itsestään; taas olivat hänen silmänsä kiinnitetyt lattiaan vähän mrs Bellew'n vasemmalle puolen.

"Mitä tuo on?" änkytti hän. "Mitä se on -- tuo musta --?"

Kaikki pirullisuus, ivailu, ihailu, hajamielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan; ne olivat kalpeat ja tyynet ja äärettömän kärsivät.

"Älä aja minua pois", hän änkytti, "älä aja minua pois!"

Mrs Bellew katsoi häneen tylysti; sitten hänen silmiensä epäluulo vaihtui jonkinmoiseksi sääliksi. Hän astui nopeasti askelen eteenpäin ja laski kätensä hänen olalleen.

"Kaikki hyvin, poikaseni, kaikki hyvin!" hän sanoi. "Ei täällä ole mitään."

MR PARAMOR SELITTELEE

Mrs Pendyce, joka miehensä toivomuksen mukaisesti yhä asusti samassa huoneessa kuin tämä, valitsi mr Pendycen vuoteestanousun edellä käyvän kymmenen minuuttia esittääkseen hänelle Gregoryn päätöksen. Hetki oli suotuisa, sillä mr Pendyce oli vain puoleksi hereillä.

"Horace", virkkoi mrs Pendyce, ja hänen kasvonsa näyttivät nuorilta ja levottomilta, "Grig sanoo, että Helen Bellew'n ei pidä enää jäädä nykyiseen asemaansa. Tietysti minä kerroin hänelle, että se pahoittaisi sinua, mutta Grig sanoo, että hän ei voi edelleen olla näin, että hänen yksinkertaisesti pitää ottaa avioero kapteeni Bellew'sta."

Mr Pendyce makasi selällään.

"Mitä nyt?" hän virkkoi.

Mrs Pendyce jatkoi:

"Minä tiesin, että se pahoittaisi sinua; mutta minusta tosiaankin" -- hän kiinnitti silmänsä kattoon -- "meidän pitäisi ajatella vain häntä".

Kartanonherra nousi istumaan.

"Mitä sinä sanot Bellew'sta?" hän virkkoi.

Mrs Pendyce jatkoi raukealla äänellä ja silmiään liikuttamatta:

"Älä nyt suutu enemmän kuin on tarpeellista, rakas ystävä, se _on_ niin ikävää. Jos Grig sanoo, että hänen pitää ottaa avioero kapteeni Bellew'sta, niin minä olen varma, että hänen pitää."

Horace Pendyce pudottautui tömähtäen pielukselle, ja hänkin makasi silmät kattoon kiinnitettyinä.

"Ottaako avioero hänestä?" hän virkkoi. "Luulisinpa niin! Se mies pitäisi hirttää, moinen lurjus. Kerroinhan sinulle, kuinka hän toissa iltana oli ajaa minun ylitseni. Hän elää aivan kuin häntä haluttaa ja on koko naapuristolle esimerkkinä paholaisen konsteissa. Ellen minä olisi pitänyt varaani, olisi hän kaatanut minut kuin keilan ja Been kaupanpäällisiksi."

Mrs Pendyce huokasi.

"Vaara _oli_ lähellä", hän virkkoi.

"Ottaako avioero hänestä", päätteli mr Pendyce, "luulisinpa niin! Hänen olisi pitänyt ottaa avioero hänestä jo kauan sitten! Vaara oli niin lähellä kuin ikinä mahdollista; vain askel eteenpäin, niin jalkani olisi katkennut!"

Mrs Pendyce käänsi katseensa katosta.

"Ensin", hän virkkoi, "minä ajattelin, oliko se aivan -- mutta minä olen hyvin iloinen, että sinä otat asian tältä kannalta".

"Otan asian! Voin sanoa sen sinulle, Margery, tämäntapainen asia panee ihmisen ajattelemaan. Koko ajan kuin Barter eilen saarnasi, minä ajattelin, mitä ihmettä tälle maatilalle olisi tapahtunut, jos -- jos --" Ja hän katseli ympärilleen rypistellen kulmiaan. "Asioiden ollessa nykyiselläkin kannallaan minä saan vain kaiken menemään tasan. Mitä Georgeen tulee, niin hän pystyy tällä hetkellä sitä hoitamaan yhtä vähän kuin sinä; hän aiheuttaisi tuhansien tappioita."

"Minä pelkään, että George on liian paljon Lontoossa. Tästä syystä minä ajattelin -- minä pelkään, että hän liian paljon seurustelee --"

Mrs Pendyce keskeytti; puna peitti hänen poskensa; hän oli nipistänyt itseään lujasti lakanoitten alla.

"George", virkkoi mr Pendyce, jatkaen omia mietteitään, "on vailla älyä. Hän ei koskaan selviytyisi sellaisesta miehestä kuin Peacock -- ja sinä yllytät häntä! Hänen pitäisi mennä naimisiin ja kotiutua."

Mrs Pendyce, jonka poskien puna haihtui, sanoi:

"George muistuttaa paljon Hubert-raukkaa."

Horace Pendyce veti kellonsa pieluksen alta.

"Oh!" Mutta hän pidätti jatkon: "sinun sukusi!" sillä Hubert Totteridge ei ollut vielä ollut vuottakaan vainajana. "Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan. Sinä pidätät minua puheillasi; minun pitäisi jo olla kylvyssä."

Verhottuna pyjama-pukuun, jossa oli hyvin leveät siniset juovat, silmät harmaina, viikset harmaina, hoikkana ja suoraselkäisenä hän seisahtui ovelle.

"Tytöillä ei ole hituistakaan mielikuvitusta. Mitä luulet Been sanoneen? 'Minä toivon, ettei hän myöhästynyt junasta.' Myöhästynyt junasta! Hyvä Jumala! Ja minä olin vähällä -- olin vähällä --" Kartanonherra ei lopettanut lausettaan; mitkään muut sanat kuin raaoilta ja hillittömiltä tuntuvat eivät olisi riittävästi tulkinneet hänen käsitystään väittämänsä vaaran suuruudesta, ja hänen luontoaan ja kasvatustaan vastaan soti liioitella ruumiillista uhkaa.

Murkinalla hän oli tavallista ystävällisempi Gregorylle, joka aikoi lähteä ensimmäisessä junassa. Mr Pendyce kohteli yleensä häntä pikemminkin epäluuloisesti, kuten vaimon serkkua kohdellaan, varsinkin jos tällä on huumorin tajua.

"Oikein kelpo mies", oli hänen tapansa sanoa hänestä, "mutta radikaali läpikotaisin". Mitään muuta nimitystä hän ei keksinyt Gregoryn omituisuuksille.