Part 3

"Tuo Bellew on kumma haukka. Häntä nimitetään hurjapääksi täällä. Hän juo kuin kala ja ratsastaa kuin paholainen. Hänen vaimonsa rakasti kiivasta menoa, hänkin. Olen pannut merkille, että tuollainen pariskunta on jokaisessa metsästysseudussa. Oletteko koskaan nähnyt häntä? Hintelä, korkeaolkainen mies, jolla on valkea naama, pienet mustat silmät ja punaiset viikset."

"Hänen vaimonsahan on vielä nuori nainen?"

"Kolmekymmentä tai kolmekymmentä kaksi."

"Miks'eivät he tulleet toimeen keskenään?" Kuului tulitikun raapaisu.

"Vanha juttu padasta ja kattilasta."

"On helppo havaita, että miesten ihailu häntä miellyttää. Sellainen on aina tehnyt naisille pahoja kepposia!"

Winlow'n verkkaisa ääni taas:

"Heillä oli lapsi, luullakseni, mutta se kuoli. Ja sitten -- siellä tapahtui jokin juttu, tiemmä; mutta ei siitä koskaan päästy oikein selville. Bellew joutui pois rykmentistään sen asian vuoksi. Hänen vaimonsa saa kaikenmoisia päähänpistoja, sanotaan, ettei hänelle ole mikään kylliksi kiihottavaa; tahtoo luistella ohuella jäällä, tahtoo jonkun miehen luistelevan perässään. Jos se miespoloinen painaa enemmän kuin hän, niin sinne hän jää."

"Tuo muistuttaa hänen isäänsä, Cheriton-vanhusta. Minä tunsin hänet klubissa -- hän oli niitä vanhan ajan kartanonherroja -- nai toisen vaimonsa kuusikymmenvuotiaana ja hautasi hänet kahdeksankymmenen vanhana. Vanhaksi 'Claret ja Piquet'ksi' [Claret = punaviini. Piquet = eräs korttipeli.] he nimittivät häntä. Hänellä oli enemmän aviottomia lapsia kuin kenelläkään muulla Devonshiressä. Näin hänen pelaavan kahden ja puolen tikkejä viikkoa ennen kuolemaansa. Se on veressä. Paljonko George painaa? -- haha?"

"Ei se ole mikään naurun asia, Brandwhite. Meillä on aikaa yhteen peliin ennen päivällistä, jos teitä haluttaa, Winlow?"

Taaksepäin työnnettyjen tuolien ääni, askeleita, ovi sulkeutui. George oli yksin taas, punainen täplä kummallakin poskellaan. Nuo epämääräiset mielteet ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä olivat haihtuneet, ja haihtunut hyvin ansaitun levon tunne. Hän nousi, astui esiin sopukastaan ja käveli edestakaisin tiikerintaljalla uunin edessä. Hän sytytti savukkeen, heitti sen pois ja sytytti toisen.

Luistelu ohuella jäällä! Se ei häntä pidättäisi! Heidän juorunsa ei häntä pidättäisi eikä heidän ivansa, ne vain yllyttäisivät häntä yhä kiihkeämmäksi.

Hän heitti pois toisenkin savukkeen. Hänen oli outoa mennä salonkiin tähän päivän aikaan, mutta hän meni kuitenkin.

Avaten rauhallisesti oven hän näki solakoiden öljylamppujen valaiseman pitkän miellyttävän huoneen ja mrs Bellew'n istuvan pianon ääressä laulamassa. Teeastiat olivat vielä pöydällä toisessa päässä, mutta jokainen oli lopettanut. Niin kaukana muista kuin mahdollista, akkunasopen suojassa, kenraali Pendyce ja Bee pelasivat sakkia. Huoneen keskustassa olevan lampun ympärille ryhmittyneinä lady Maiden, mrs Winlow ja mrs Brandwhite olivat kääntäneet kasvonsa pianoon päin, ja jonkinmoinen nurpeus tai hämmästys näkyi näillä kasvoilla, jonkinmoinen ajatuksen: "Meillä oli juuri mitä mieltäkiinnittävin puheenaine; meitä ei olisi pitänyt keskeyttää" ilme.

Uunin edessä seisoi, pitkät sääret hajallaan, Gerald Pendyce. Ja vähän erillään istui mrs Pendyce, tummat silmät laulajaan kiintyneinä ja koruompelus helmassaan, ja hänen hameensa liepeellä makasi Roy, vanha skyeterrieri.

"Jos oisin tiennyt, kun suutelin, että hetken vain lempiä voisin, niin kultalippaaseen sulkenut ma sydämeni ainiaks oisin. Ah murhetta -- lempi on suloinen, kun ensi päivät vaihtuu, mut vanhana kohta jäähtyy se ja kasteen lailla haihtuu!"

Tämän laulun George kuuli väreilevän ja kuolevan kaunisäänisen, vähän epävireessä olevan pianon kielillä.

Hän tuijotti laulajaan, ja vaikka hän ei ollut soitannollinen, tuli hänen silmiinsä katse, jonka hän kiiruhti salaamaan.

Hiljainen sorina kuului huoneen keskustasta, ja uunin äärestä Gerald huudahti: "Kiitos, se oli erinomaista!"

Kenraali Pendycen ääni kuului akkunasopesta: "Sakki!"

Mrs Pendyce tarttui koruompelukseensa, jolle oli tipahtanut kyynel, ja virkkoi hiljaa:

"Kiitos, rakkaani; se oli ihastuttava."

Mrs Bellew poistui pianon luota ja istuutui hänen viereensä. George siirtyi akkunan soppeen. Hän ei ymmärtänyt sakkipelistä mitään, eipä hän edes voinut sietää sitä, mutta täältä hän huomiota herättämättä saattoi katsella mrs Bellew'ta.

Ilma oli unettava ja hyvänhajuinen; setripölkky oli juuri pantu tuleen; hänen äitinsä ja mrs Bellew'n äänet, jotka puhelivat jotain, mitä George ei saattanut kuulla, lady Maldenin, mrs Brandwhiten ja Geraldin äänet, jotka käsittelivät joitakin naapureita, mrs Winlow'n ääni, joka milloin myönsi, milloin kielsi, kaikki tämä sulautui miellyttäväksi unettavaksi sorinaksi, jonka tuolloin tällöin katkaisi kenraali Pendycen ääni, kun hän uhkasi "sakkia!" Been virkkaessa siihen: "Oh, setä!"

George tunsi vimmastuvansa. Miksi piti näillä kaikilla olla niin mukava ja miellyttävä olo, sill'aikaa kuin sammumaton tuli hehkui hänessä itsessään. Ja hän kiinnitti synkän katseensa naiseen, joka tällä tavoin tanssitti häntä pillinsä mukaan.

Hän teki tökerön liikkeen ja töyttäsi sakkipöytää. Kenraali sanoi hänen takanaan: "Katso eteesi, George! Mitä nyt!" George meni äitinsä luo.

"Saanko katsoa tuota, äiti?"

Mrs Pendyce nojautui taapäin tuolissaan ja ojensi käsityönsä hymyillen miellyttävän yllätyksen vaikutuksesta.

"Rakas poikaseni, siitä sinä et ymmärrä mitään. Se tulee uuden pukuni rintamukseen."

George tarttui käsityöhön. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta sitä kääntäessään ja kiertäessään hän saattoi hengittää rakastamansa naisen lämpöä. Kumartuessaan ompeluksen yli hän kosketti mrs Bellew'n olkapäätä; se ei vetäytynyt pois, vaan heikko painahdus näytti vastaavan hänen omaansa. Äidin ääni palautti hänet:

"Oh, neulani, rakas! Sinä olet kovin kiltti, mutta kenties -- --"

George antoi ompeluksen takaisin. Mrs Pendyce otti sen kiitollisin katsein. Tämä oli ensi kerta, jolloin poika oli osoittanut jotakin harrastusta hänen työhönsä.

Mrs Bellew oli tarttunut palmunlehtiviuhkaan verhotakseen kasvojaan tulelta. Hän lausui verkkaan:

"Jos me voitamme huomenna, niin minä kirjailen teille jotakin, George."

"Entä jos menetämme?"

Mrs Bellew kohotti katseensa, ja vaistomaisesti George liikahti niin, ettei hänen äitinsä voinut nähdä sen katseen loihtuvoimaa häneen.

"Jos me menetämme", virkkoi mrs Bellew, "niin minä vajoan maan sisään. Meidän täytyy voittaa, George."

George naurahti vaivautuneesti ja silmäsi nopeasti äitiinsä. Mrs Pendyce oli alkanut vetää neulaansa edestakaisin hieman hämmästynyt ilme kasvoillaan.

"Se jää aivan kaikumaan korviin, tuo laulamasi pikku laulu, rakas ystävä", virkkoi hän.

Mrs Bellew vastasi: "Sanat ovat niin tosia, eikö totta?"

George tunsi hänen katseensa kasvoillaan ja koetti vastata siihen omallaan, mutta nämä puoleksi hymyilevät, puoleksi uhkaavat silmät tuntuivat kiertävän ja kääntävän häntä kuin hänen kätensä äsken olivat kiertäneet ja kääntäneet äidin koruompelusta. Taaskin tuo puoleksi hämmästynyt ilme häivähti mrs Pendycen kasvoilla.

Äkkiä kuului kenraali Pendycen ääni hyvin voimakkaana:

"Mattiko? Joutavia, Bee, joutavia! Mitäs hittoa, niinhän se on!"

Tätä purkausta seurasi äänten sorina huoneen keskustasta, ja takan ääreen astuen Gerald heitti toisen setripölkyn tuleen. Savu pöllähti sisään.

Mrs Pendyce nojautui taapäin tuolissaan, hymyillen ja rypistäen hienoa ohutta nenäänsä.

"Viehättävää!" hän sanoi, mutta hänen katseensa viipyi pojan kasvoilla ja siinä näkyi epämääräinen levottomuus yhä.

HUVITTELUPAIKKA

Kaikista niistä paikoista, missä taitavasti sekoittamalla ruoskaa ja kannuksia, kauroja ja whiskyä saadaan hevoset siirtämään jalka toisen eteen tarpeettoman nopeasti, jotta miehet helpommin voisivat vaihtaa pieniä metallinpalasia, Newmarketin kangas on "etevin, hauskin ja paras".

Tällä paikalla, joka tarjoaa niin hyvän tilaisuuden rahan liikehtimisen tutkimukseen -- kilpa-ajourheilun salainen vaikutin on tarjota esimerkki ikiliikkujasta (ainoakaan vedonlyöjä kun ei ole tyytynyt pitämään tappioitaan tai voittojaan tapahtuneena tosiseikkana) -- tällä paikalla on ilmanala, jolla on verraton kyky tuottaa brittiläistä temperamenttia.

Puuttumatta kohtuullista määrää tuota oleellista luonteen muovailijaa, itätuulta, sillä on samalla kaikkein paahtavin aurinko, koleimmat rajuilmat, vetisimmät sateet kaikista senkokoisista paikoista "kolmessa kuningaskunnassa". Se pyrkii -- vieden siinä suhteessa voiton Lontoon kaupungistakin -- synnyttämään ja kehittämään individualismia, tuota tavoiteltavaa "saakeli soikoon" mielialaa, mikä on jokaisen englantilaisen ylpeys ja varsinkin jokaisen maalaisherrasmiehen. Sanalla sanoen -- sen itsetietoisen salamyhkäisyyden emona, mikä torjuu kaiken vieraan sekaantumisen ja oleellisena osana kuuluu tämän maan kristillisyyteen -- Newmarketin kangas on ennen kaikkia muita maanomistajaluokkien huvittelupaikka.

Puoli tuntia ennen kuin Rutlandshire-ajon piti alkaa, seisoi kilpailuherroja parin kolmen hengen ryhmässä hevostarhassa kuvailemassa toisilleen erittäin varovaisesti niiden hevosten vahvoja puolia, joita vastaan he olivat panneet vetoa, ja niiden heikkoja puolia, joiden puolesta he olivat panneet, tai päinvastoin, kuvaten samalla harjoittajain ja jokkeyden viimeisiä riitaisuuksia. Kauimpana syrjässä George Pendyce, hänen harjoittajansa Blacksmith ja hänen jokkeynsa Swells puhelivat matalalla äänellä. Moni on hämmästynyt sitä tiukkaa salamyhkäisyyttä, mikä on tunnusmerkillistä kaikille, jotka ovat hevosten kanssa tekemisissä. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Hevonen kuuluu niihin jaloluontoisiin ja jollakin tavoin huolimattomiin eläimiin, jotka varmasti päästävät kaiken menemään piloille, ellei niihin tartuta tanakasti ensi hetkestä saakka. Oleellinen seikka on, että miehellä, joka on hevosten kanssa tekemisissä, on täydellisesti ilmeettömät kasvot, muussa tapauksessa eläin ei koskaan tiedä, mitä siltä tahdotaan. Minä enemmän siltä tahdotaan, sitä ilmeettömämpiä täytyy sen ystävien olla, muuten he saavat surkean tappion murehtiakseen.

Tästä syystä Georgen kasvot olivat vielä tavallistaan levollisemmat, hänen harjoittajansa ja jokkeynsa virkut, päättäväiset ja ilmeettömät. Pienikasvuisella Blacksmithillä oli kädessään lyhyt pykäläinen keppi, jolla hän vastoin tavallisuutta ei ropsinut sääryksiään. Hänen silmäluomensa riippuivat hänen terävien silmiensä yli, hänen ylähuulensa ulkoni alahuulen ohi, eikä hänen kasvoissaan ollut mitään karvoja. Jokkey Swellsin teräväpiirteiset kasvot, joissa oli esiinpistävät kulmakarvat ja melkein olemattomat posket, saivat Georgen riikinkukonsinisen kilpailulakin alla sen tummanruskean sävyn, mikä vanhoilla tavaroilla on.

"Ambler" oli ostettu hevossiittolasta, jotka omisti eversti Dorking, mies, joka periaatteesta ei antanut kaksivuotisten kilpailla, eikä se ollut kolmivuotiaanakaan juossut. Kun se parissa kotikilpailussa näytti osoittavan taipumuksia, sen annettiin ottaa osaa estejuoksuun Fanessa, mutta ilmeisesti se ei vielä ollut valmis ja vietiin syrjään yleisön nähtäviltä.

Kasvatustallissa oli alusta saakka tähdätty Rutlandshire-kilpailuihin, ja heti kun Goodwoodista oli päästy, annettiin tehtävä Barneyn huostaan, joka oli tunnettu kyvystään sopivimmalla hetkellä kiinnittää yleisön huomion määrättyyn hevoseen. Samoihin aikoihin kävi ilmi, että yleisö oli päättänyt kannattaa "Ambleria" ainakin seitsemällä yhtä vastaan. Ymmärtäväisesti pani Barney heti likoon tallirahaston, ja kun se oli tehty, havaitsi George, että hänellä oli mahdollisuus voittaa neljätuhatta puntaa tyhjää vastaan. Jos hän nyt olisi päättänyt panna vetoa tämän summan käypähintaan kahdeksan yhtä vastaan, niin hän luonnollisesti täydellä varmuudella olisi voittanut neljäsataa, eikä hevosen olisi tarvinnut koskaan kilpaillakaan. Mutta George, joka tosin olisi ollut mielissään sellaisesta summasta, ei ollut omansa moiseen. Se soti hänen periaatteitaan vastaan. Sitäpaitsi hän luotti hevoseensa ja oli kylliksi Totteridge rakastaakseen kilpailua sen itsensä takia. Jos hän kärsisi tappionkin, saisi hän nauttia siitä mielentyyneydestä, millä hän voisi tappion kantaa, ylemmyydentunnostaan muiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet niin suuria harrastajia kuin hän itse.

"Tule katsomaan, kun hevosta satuloidaan", sanoi hän veljelleen Geraldille.

Eräässä pitkän rivin pilttuista seisoi "Ambler" odottamassa viimeistelyä. Se oli tummanruskea hevonen, noin kuusitoista kämmenen mittaa korkea, sillä oli hyvänmuotoiset lavat, suorat sääret, pieni pää ja "rotanhäntä", kuten nimi kuuluu. Mutta huomattavin sen piirteistä oli kuitenkin silmä. Tuon suuren lempeän silmän syvyydessä oli melkein kaamea loiste, ja kun se käänsi sitä valkoisessa kehässään ja loi ympäröiviin oudon ymmärtäväisen katseen, niin he ymmärsivät, että se käsitti pohjaan saakka kaiken mitä sen ympärillä tapahtui. Se oli vasta kolmivuotias eikä ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jolloin ihmiset sovittavat käytäntöön tiedon hedelmät, ja kuitenkin oli tuskin epäilystä siitä, ettei se vanhentuessaan ilmaisisi paheksuvansa sitä järjestelmää, millä miehet löivät rahaa sen kustannuksella. Ja tällä valkokehäisellä silmällään se katseli Georgea, ja vaiteliaasti katsoi George takaisin siihen, oudosti hämmästellen hevosen pitkää, tyyntä, rohkeaa silmäystä. Liian paljonhan riippui tästä sydämestä, joka sykki syvällä lämpöisen, tumman silkkisen karvan alla, hengestä, joka hehkui sen tyynestä rohkeasta silmästä, ja hän kääntyi pois.

"Satulaan, jokkeyt!"

Kovakatseisen, lakkipäisen, vaatteisiin verhotun kaksijalkaisen joukon läpi marssivat nämä nelijalkaiset ylväinä, silkkikarvaisessa alastomuudessaan loistaen ruskean eri vivahduksissa, kuin kulkien kohti kuolemaa -- näky, joka oli kauneimpia maailmassa. Viimeinen niistä hävisi veräjästä ulos, joukko hajosi.

Alhaalla Tattersallin aidakkeen luona seisoi yksinään George. Hän oli tunkenut ruumiinsa sopukkaan, mistä hän pitkän kiikarinsa avulla saattoi tähytä loistavanväristä käännöspyörää kahden kilometrin pituisen kilparadan päässä. Tänä hänen tulevaisuudelleen niin merkityksellisenä hetkenä hän ei voinut sietää tovereittensa seuraa.

"Nyt ne lähtivät!"

Hän ei enää katsonut, nosti vain olkapäitään ja kangisti kyynärpäitään, niin ettei kenkään pystynyt tulkitsemaan hänen tunteitaan.

"Lemmitty on lyöty. Mikä on tuo sinisellä merkitty etunenässä?"

Kaukana yksinään radalla, kiitäen sitä pitkin kuin kotiin lentävä lintu, saapui "Ambler". Ja Georgen sydän hypähti kuin kala, joka kesäiltana hypähtää tummasta vedenkalvosta.

"Ne eivät tule saamaan kiinni sitä. Ambler voittaa helposti! Ambler!"

Vaiteliaana keskellä huutavaa joukkoa ajatteli George: "Minun hevoseni! minun hevoseni!" ja pelkkä mielenliikutus sai kyyneliä kokoontumaan hänen silmiinsä. Kokonaisen minuutin hän seisoi aivan hiljaa; sitten hän, vaistomaisesti kohentaen hattuaan ja kaulahuiviaan, lähti rauhallisesti vaeltamaan tarhaa kohti. Hän antoi harjoittajansa viedä Amblerin takaisin ja yhtyi häneen punnitushuoneessa.

Pieni jokkey istui satulaansa hoidellen välinpitämättömänä ja äreänä, odotellen sanoja: All right!

Blacksmith virkkoi rauhallisesti:

"Niin, herra, me selvisimme hyvin. Neljä hevosenmittaa. Minä olen sanonut Swellsille, että minun laskuuni hän ei enää ratsasta. Kokonainen kultakaivos on siinä heitetty hukkaan. Miksi ihmeessä hänen piti tuolla tavoin yksinään saapua perille? Nyt me emme pääse 'City'-kilpailuihin alle yhdeksän painon. Se voi saada miehen ihan itkemään!"

Ja katsahtaen harjoittajaansa George näki pikku miehen huulten värähtävän.

Hien peitossa, takajalat levällään seisoi Ambler tallissaan, kiukutellen tallirengin huolenpitoa; se lakkasi hetkeksi viskomasta päätään katsahtaakseen omistajaansa, ja taas kohtasi George tuon pitkän, ylvään, tyynen katseen. Hän laski hansikoidun kätensä hevosen vaahtopilkkuiselle kaulalle. Ambler keikautti päätään ja käänsi sen pois.

George meni ulkoilmaan ja suuntasi kulkunsa katsojalavalle. Hänen harjoittajansa sanat olivat vuodattaneet pisaran myrkkyä hänen maljaansa. "Kultakaivos heitetty hukkaan!"

Hän meni Swellsin luo. Hän oli lausumaisillaan sanat: "Mikä pani teidät komeilemaan tuolla tavoin?" Hän ei lausunut niitä, sillä sisässään hän tunsi, ettei hänen sopinut kysyä jokkeyltään, miks'ei hän ollut pidättänyt ja voittanut vain yhden pituuden verran. Mutta pikku jokkey ymmärsi heti.

"Mr Blacksmith on ollut kimpussani, herra. Uskokaa minua: se on omaa laatuaan, tuo hevonen. Minusta oli paras antaa sen juosta niinkuin sitä halutti. Muistakaa minun sanoneen: se tietää mitä se tahtoo. Ja kun ne ovat sellaisia, on paras antaa niiden olla rauhassa."

Ääni virkkoi hänen takanaan:

"Mainiota, George, onnittelen sinua! Itse minä kyllä en olisi sillä tavoin ratsastanut. Hänen olisi pitänyt sovitella etäisyyttä. Kylläpä on vauhtia siinä hevosessa! Mutta nykyään ei enää osata ratsastaa!"

Kartanonherra ja kenraali Pendyce seisoivat siinä, suorina ja hintelinä, yhdennäköisinä ja kuitenkin niin erinäköisinä, ja molempien silmät näyttivät sanovan:

"Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä; siitä ei voi olla eri käsityksiä; minä olen aivan samaa mieltä."

Heidän takanaan seisoi mrs Bellew. Hän ei voinut hillitä silmiään ripsiensä alla, ja niiden loisto ja väri vaihteli lakkaamatta. George asteli verkalleen hänen vieressään. Helenin olennossa oli voitonriemua ja hellyyttä, väri syveni hänen poskillaan, hänen vartalonsa notkui. He eivät katsoneet toisiinsa.

Hevostarhan aitausta vasten nojasi mies ratsastuspuvussa, hän oli hoikkavartaloinen, hänellä oli hevosmiehen suorakulmaiset korkeat olkapäät, ja hintelät, vähän käyrät sääret. Hänen kapeilla, ohuthuulisilla, kesakkoisilla kasvoillaan, lyhyeksileikattuine punaisine viiksineen ja hiuksineen, oli outo kalpeus. Hän seurasi Georgen ja tämän kumppanin hahmoja pienillä, tuikeilla, tummanruskeilla silmillään, joissa paholaiset näyttivät tanssivan. Joku löi häntä käsivarrelle.

"Hei Bellew! Onko sinulla ollut hyvä onni tänään?"

"Hitto vieköön, ei! Mennään ottamaan ryyppy."

Yhä katsomatta toisiinsa George ja mrs Bellew kävelivät veräjää kohti.

"Minä en välitä nähdä mitään enempää", virkkoi mrs Bellew. "Haluaisin lähteä pois samalla."

"Lähdetään tämän ajon jälkeen", virkkoi George. "Viimeisessä ei ole mitään nähtävää."

Suuren katsomolavan takana, keskellä kohisevaa laumaa, hän pysähtyi.

"Helen?" lausui hän.

Mrs Bellew nosti silmänsä ja katsoi suoraan Georgeen.

Pitkä on avomaantie Roustonin rautatieasemalta Worsted Skeynesiin. George Pendycen mielestä, joka ajoi rattaita, Helen Bellew'n istuessa hänen vieressään, se tuntui kestävän vain hetken -- sen ihmeellisen hetken, jolloin taivas on auki ja sen ihanuus näkyy. Muutamat miehet kohtaavat sen näyn vain kerran, muutamat monta kertaa. Se tulee pitkän talven jälkeen, kun kukkivat lehvät riippuvat; se tulee kuivan kesän jälkeen, kun puut käyvät kultaan; ja millä väreillä se on maalattu -- onko se härmää ja tulta, viiniä ja purppuraa, tunturikukkien loistoa vaiko syvän, hiljaisen veden tummaa vihreää -- sen saattaa näkijä yksin kertoa. Mutta se on varmaa -- tämä näky riistää siltä, ken sitä katsoo, kaiken tietoisuuden muusta maailmasta, kaiken tunnon laista ja järjestyksestä, todellisesta menneisyydestä ja todellisesta nykyisyydestä. Tulevaisuus on siinä, tuoksuisena, laulavana, timantinvälkkyisenä, kuin milloin korkeiden töyräiden välistä äkkiä tulee näkyviin kukkiva omenapuun lehvä, joka värähtelee tuulessa, mehiläisten laulua hymisten.

George Pendyce tuijotti tällaiseen näkyyn harmaan tamman selän yli, ja toinen, joka hänen vieressään istui turkiksiinsa käärittynä, kosketti hänen käsivarttaan omallaan. Ja selin heihin istui ratsupoika, pidellen itseään kiinni, tien luistaessa ohi hänen allaan, ja hänellä oli oma näkynsä, sillä hän oli voittanut viisi puntaa ja hänen silmänsä olivat suljetut. Ja harmaalla tammalla oli näky lämpimästä valoisasta tallistaan ja kauroista, joita valui sen seimeen, ja se kiiti kevein kavioin raittia myöten, jolle sivulamput loivat kaksi tanssivaa sädettä, valaisten pyökkirivejä sen kummallakin puolen, missä koillistuuli humisi. Kerran toisensa jälkeen se päristeli tyytyväisenä siitä, että kiidettiin kotia kohti, ja sen sieraimien keveä vaahto pärskyi takana istuvien kasvoilla. Ja he istuivat ääneti, värähdellen toistensa käsivarsien kosketuksesta, heidän poskensa hehkuivat tuulisessa pimeydessä, heidän loistavat silmänsä tuijottivat suoraan eteensä.

Ratsupoika heräsi äkkiä unelmistaan.

"Jos minä omistaisin moisen hevosen kuin mr George ja minulla olisi moinen korea nainen vieressäni kuin mrs Bellew, niin istuisinkohan minä tuolla tavoin, haastamatta sanaakaan?"

MRS PENDYCEN TANSSIAISET

Mrs Pendyce katsoi velvollisuudekseen koota seudun herrasväen tanssiaisiin -- rohkea yritys seudussa, missä asujaimien mielet tai pikemminkin heidän jalkansa olivat luodut tanakampia toimituksia varten. Miehet tuottivat hänelle päävaikeuden, sillä todella kansallisesta kankeudesta huolimatta vain harva tyttö ei "rakastanut tanssia".

"Ah, tanssi; minä niin pidän siitä! Oh, poloinen Cecil Tharp!" Ja vähän merkitsevällä pikku hymyllä mrs Pendyce osoitti verevää, rotevaa nuorukaista, joka tanssi hänen tyttärensä kanssa. "Hän polkee Beetä kaiken aikaa ja rutistaa häntä niin, kuin pelkäisi kaatuvansa nenälleen. Oh, kultaseni, mikä tölmäys! Mikä onni, että Bee on niin kiltti ja tanakka. Minusta on hauska nähdä tuota kunnon poikaa. Kas tässä tulevat George ja Helen Bellew. George parkahan ei aivan pääse hänen tasalleen, mutta hän on parempi kuin useimmat herroista. Eikö Helen Bellew olekin suloinen tänä iltana?"

Lady Malden nosti silmälasinsa pidellen niitä kilpikonnankuorisesta varresta.

"Niin, mutta hän on tuollainen nainen, jota ei voi koskaan katsoa näkemättä että hänellä on -- on -- ruumis. Hän on liian -- liian -- ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Hän on melkein -- melkein ranskalaisnainen!"

Mrs Bellew oli sivuuttanut heidät niin läheltä, että hänen merenvihreän pukunsa lieve sipaisi heidän jalkojaan ja siitä hulmahti tuoksu kuin kukkalavasta. Mrs Pendyce nyrpisti nenäänsä.

"Paljon kauniimpi. Hänen vartalonsa on niin viehättävä", sanoi hän.

Lady Malden pohti.

"Hän on vaarallinen nainen. James on aivan yhtä mieltä kanssani."

Mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan. Oli vivahdus ylenkatsetta tässä vähäisessä eleessä.

"Hän on hyvin kaukainen sukulainen minulle", hän virkkoi. "Hänen isänsä oli aivan merkillinen mies. Vanhaa devonshireläistä sukua. Boveyn Cheritonit mainitaan Twisdomissa. Minä pidän siitä, että nuoret huvittelevat."

Pehmeä hymy valaisi hienoja ryppyjä hänen suunsa ympärillä. Hänen lavendelinsinisenmustien samettinauhojen juovittaman silkkiliivinsä alla hänen sydämensä sykki ripeämmin kuin tavallista. Hän ajatteli erästä yötä nuoruudessaan, jolloin hänen vanha leikkitoverinsa, nuori Trefane henkikaartista, tanssi hänen kanssaan melkein koko illan, ja kuinka hän akkunastaan näki auringon nousevan ja itki hiljaa, koska hän oli naimisissa Horace Pendycen kanssa.

"Minua aina säälittää nainen, joka osaa tanssia niinkuin hän. Minua olisi haluttanut kutsua tänne muutamia herroja kaupungista, mutta Horace ei huoli muista kuin täkäläisistä. Se ei ole oikein tyttöjä kohtaan. En ajattele niin paljon heidän tanssiaan kuin heidän puheluaan -- aina vain ensi jahtipäivästä, eilisestä ketunajosta ja huomisesta lintumetsästyksestä ja heidän foksterriereistään (vaikka minä hirveästi pidän noista rakkaista koirista) ja sitten siitä uudesta golf-radasta. Se todella vaivaa minua toisinaan." Taaskin mrs Pendyce katseli huoneeseen, huulillaan lempeä hymy, ja kaksi vähäistä ryppyä syntyi hänen otsalleen, hänen vielä tummanruskeiden kulmakarvojensa säännöllisten kaarien väliin. "He eivät näytä pystyvän huvittelemaan. Minusta tuntuu, kuin he eivät oikein välittäisi siitä. He vain odottelevat huomisaamua, päästäkseen ulos tappamaan jotakin. Beekin on semmoinen."