Part 2

Worsted Skeynesin kirkkoherra ei ollut solakka, ja hänen päänsä oli käynyt jonkin verran kaljuksi paljosta ajattelusta. Hänen leveät kasvonsa, jotka olivat suorakulmaiset tukanrajasta leuan kärkeen saakka, olivat verevät ja sileäksi ajellut ja muistuttivat muodoltaan Yrjöjen aikaisia muotokuvia. Hänen poskensa olivat täyteläiset ja poimuttuneet, hänen alahuulensa pullotti tavallisesti eteenpäin, ja hänen kulmakarvansa varjostivat hänen täyteläisiä, vaaleita silmiään. Hänen käytöstapansa oli arvovaltainen ja hän lausui sanansa äänellä, jonka pitkäaikainen toiminta saarnastuolissa oli tehnyt huomattavan kantavaksi -- silloinkin kun hän otti osaa yksityiseen keskusteluun, oli häntä tosiaan vaikea olla kuulematta. Kenties hän tuttavallisessakin puhelussa mielellään näki, että hänen sanansa kantoivat hedelmää. Muutamissa suhteissa hän todellakin oli tyypillinen. Hän ei sietänyt epävarmuutta, epäröintiä, suvaitsevaisuutta -- paitsi kun hänen omat mielipiteensä olivat kysymyksessä. Mielikuvitusta kohtaan hän oli epäluuloinen. Hän havaitsi velvollisuutensa elämässä hyvin selkeästi, ja muiden kenties vielä selkeämmin, eikä hän suinkaan yllyttänyt seurakuntalaisiaan ajattelemaan itsenäisesti. Se tottumus näytti hänestä vaaralliselta. Hän lausui suoraan ajatuksensa ja milloin hän havaitsi jonkin erheen, hän puhui syntipukista "moraalittomana ihmisenä", "moisena lurjuksena", niin vakuuttavalla äänensävyllä, ettei hänen kuulijakuntansa voinut muuta kuin uskoa kysymyksenalaisen henkilön epäsiveellisyyden. Hänellä oli suorasukainen hupainen puhetapa, ja hän oli suosittu seurakunnassaan -- sillä hän oli hyvä kriketinpelaaja, vielä parempi kalastaja, oiva ampuja, vaikkakaan, kuten hän sanoi, hänellä ei ollut oikein aikaa metsästykseen. Hän vältti sekaantumasta laumansa maallisiin puuhiin, mutta hän valvoi sen rientoja terveelliseltä siveelliseltä näkökannalta lähtien, ja varsinkin hän yllytti sitä kannattamaan olevaa olojen järjestystä -- brittiläistä valtakuntaa ja Englannin valtiokirkkoa. Hänen papinvirkansa oli perinnöllinen, ja onneksi hänellä oli jonkin verran omaa varallisuutta, sillä hänellä oli suuri perhe. Hänen pöytäkumppaninsa oli Norah, nuorempi Pendycen kahdesta tyttärestä, jolla oli pyöreät avoimet kasvot ja päättäväisempi käytös kuin sisarellaan Beellä.

Hänen veljensä George, vanhin poika, istui hänen oikealla puolellaan. George oli keskimittainen, sileäksi ajellut kasvot punakan ruskeat ja leuka tanakka. Hänen silmänsä olivat harmaat; hänellä oli lujapiirteiset huulet ja tummat, huolellisesti harjatut hiukset, jotka olivat päälaelta hieman ohuet; niissä oli maailmanmiesten tukan erikoinen välke. Hänen vaatetuksensa oli täydellinen, olematta silmiinpistävä. Hänen kaltaisiaan on nähtävänä Piccadillyllä jokaiseen vuorokauden aikaan. Hän oli aikonut kaartiin, mutta oli epäonnistunut siihen vaadittavassa tutkinnossa, kuitenkin ilman omaa syytään, se kun johtui synnynnäisestä kykenemättömyydestä tavailuun. Jos hän olisi ollut nuorempi veljensä Gerald, hän otaksuttavasti olisi noudattanut Pendycen suvun perintötapaa ja astunut armeijaan kuin itsestään. Ja jos Gerald (nyttemmin kapteeni Pendyce), olisi ollut vanhin poika George, olisi hän mahdollisesti epäonnistunut. George eleli klubissaan kaupungissa kuudensadan suuruisella vuotuisella eläkesummalla ja istui suuren osan ajastaan akkunakomerossa, lukien Ruffin "Opasta kilpa-ajourheiluun".

Hän nosti silmänsä ruokalistasta ja katsoi varkain ympärilleen. Helen Bellew puheli parhaillaan hänen isänsä kanssa, valkea olkapää hieman poispäin kääntyneenä. George oli ylpeä levollisuudestaan, mutta outo kaipaus oli hänen kasvoissaan. Mrs Bellew tosiaan antoi aihetta siihen käsitykseen, että hänen näköisensä ihminen olisi ansainnut paremman aseman kuin mihin hän oli joutunut. Hänen vartalonsa oli solakka, notkea ja täyteläinen, ja nyttemmin, kun hän ei enää metsästellyt, oli se tullut yhä täyteläisemmäksi. Hänen hiuksillaan, jotka löysästi sidottuina kaartuivat hänen leveän matalan otsansa yli, oli erikoinen pehmyt loiste. Hänen huuliensa vaiheilla oli hekumallinen piirre. Hänen kasvonsa olivat liian leveät kulmakarvojen ja poskipäiden kohdalta, mutta silmät olivat suurenmoiset -- jäänharmaat, toisinaan melkein vihreät, aina loistavat, ja tummien ripsien varjostamat.

Oli jotain lumoutunutta Georgen katseessa, se oli kuin miehen, jonka on pakko katsoa vastoin tahtoaan.

Sitä oli kestänyt koko viime kesän, eikä hän vieläkään tietänyt, mitenkä asiansa olivat. Joskus näytti siltä, kuin Helen rakastaisi häntä, joskus taas Helen kohteli häntä kuin ei hänellä olisi mitään toivoa. Mikä alussa oli ollut hänelle leikkiä, oli nyt kuolemanvakavaa. Ja tämä jo itsessään oli traagillista. Se miellyttävä hengenrauha, joka on itse elämän tuoksu, oli tiessään; George ei voinut ajatella muuta kuin häntä. Oliko hän niitä naisia, jotka elävät miesten ihailusta, antamatta mitään itse? Vai odottiko hän, että valtansa yhä vakaantuisi? Näiden arvoitusten ratkaisua tavoitti George hänen kasvoiltaan sadat kerrat, maatessaan valveilla pimeässä. George Pendyce, joka oli maailmanmies ja tottumaton kieltäymyksiin, jonka yksinkertainen uskontunnustus oli "Elä ja nauti", vaistosi jotain pelättävää tässä kaipauksessa, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään, josta hän saattoi vapautua yhtä vähän kuin syömisestä, ja jonka loppua hän ei havainnut. George oli tuntenut Helenin hänen eläessään The Firsissä, hän oli tuntenut hänet metsästysretkiltä, mutta hänen intohimonsa ei ollut viime kesää vanhempi. Se oli äkkiä puhjennut ilmi tanssiaiskuhertelusta.

Seuramaailman mies ei tutkistele munaskuitaan, hän tunnustaa tilansa liikuttavan vilpittömästi. Hän on nälkäinen ja tarvitsee ruokaa. Hän on janoinen ja tarvitsee juomaa. Miksi hän on nälkäinen, milloin hän tuli nälkäiseksi, nämä kysymykset jäävät syrjään. Mikään siveellinen puoli asiassa ei häntä huolettanut; suhde naituun naiseen, joka eli erillään miehestään, ei ensinkään ollut hänen periaatteitaan vastaan. Mitä perästä seuraisi, sen hän jätti tulevaisuuden huomaan, niin täynnä kuin se olikin epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Hänen todellinen huolensa oli paljon likeisempää, paljon alkeellisempaa ja yksinkertaisempaa laatua, tunne siitä, että hän avuttomana luisui mukana virrassa, joka oli niin voimakas, ettei hän saanut jalantukea.

"Niinpä niin; paha juttu. Peloittava asia Sweetenhameille. Tuon nuoren miehen on täytynyt luopua ajatuksesta astua armeijaan. En voi ymmärtää, mitenkä Sweetenham-vanhuksen laita oli. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että hänen poikansa oli käynyt hullusti. Sanoisinpa, että Bethany itse oli ainoa, joka pysyi tietämättömänä. Epäilemättä täytyy moitteen kohdistua lady Roseen."

Pendyce puheli näin.

Mrs Bellew hymyili.

"Minun myötätuntoni on kokonaan lady Rosen puolella. Mitä sanotte te, George?"

George rypisti kulmiaan.

"Minä olen aina arvellut", virkkoi hän, "että Bethany on aasi".

"George", sanoi mr Pendyce, "on vailla moraalia. Kaikki nuoret miehet ovat vailla moraalia. Sen minä havaitsen yhä enemmän. Te olette lakannut ajometsästyksestä nyt, kuulen minä."

Mrs Bellew huokasi.

"Eihän voi metsästää melkein tyhjätaskuna."

"Niin, tehän asutte Lontoossa. Lontoo hävittää kaiken. Ihmiset eivät ole niin huvitettuja metsästyksestä ja maanviljelyksestä kuin ennen. Minä en ensinkään voi saada Georgea pysymään täällä. Nuoret miehet tahtovat olla nuoria miehiä."

Tehden täten yhteenvedon luonnonlaista kartanonomistaja tarttui taas veitseensä ja haarukkaansa.

Mutta hänen esimerkkiään eivät noudattaneet mrs Bellew ja George; toisen katse oli kiintyneenä lautaseen, ja keveä hymy väikkyi hänen huulillaan, toinen ei hymyillyt, ja hänen katseensa, jossa oli syvä soimaava kaipaus, kääntyi isästä mrs Bellew'hin ja mrs Bellew'sta äitiin. Ja kuin olisi salainen virta käynyt kaikkien näiden kasvojen ja hedelmien ja kukkien lomitse, mrs Pendyce lempeästi nyökkäsi pojalleen.

METSÄSTYS

Aamiaispöydän päässä istui mr Pendyce järjestelmällisesti syöden. Hän oli hieman vaitelias, kuten sopii perheenisän, joka juuri on pitänyt aamuhartauden, mutta tässä vaiteliaisuudessa samoin kuin hänen oikealla puolellaan olevassa puoleksi avattujen kirjeiden läjässä oli vivahdus itsevaltiutta.

"Olkaa kuin kotonanne -- tehkää mitä tahdotte, pukeutukaa kuin haluatte, syökää mitä mielitte, juokaa teetä tai kahvia, mutta --" Hänen jokainen silmänluontinsa, kaikki hänen harvasanainen, keveästi hyväntuulinen haastelunsa näytti toistavan tätä "muttaa".

Aamiaispöydän toisessa päässä istui mrs Pendyce, hopeisen teekeittiön takana, josta uhosi kevyt höyry. Hänen käsillään oli pysähtymätöntä puuhaa kupeista ja samalla aikaa hänen huulillaan oli puuhaa, kun hän otti osaa keskusteluun katkonaisin lausein, jotka eivät milloinkaan koskeneet häntä itseään. Hieman sysättynä syrjään vasemmalle ja kokonaan laiminlyötynä oli palanen paahdettua leipää pienellä valkealla lautasella. Kaksi kertaa hän tarttui siihen, levitti osalle siitä voita, ja pani sen pois taas. Hetken hän levähti, ja hänen katseensa, joka lankesi mrs Bellew'hin, tuntui sanovan: "Kuinka viehättävältä näytätkään, rakas ystävä!" Sitten hän tarttui sokeripihteihin ja alkoi taas.

Pitkän, valkealla liinalla katetun tarjoilupöydän täytti joukko syötävää, jommoista tavataan vain sen yhteiskunnan osan keskuudessa, mikä kasvattaa elukoita syödäkseen ne itse. Tämän liharuokarivin toisessa päässä oli kookas riistapiirakka, jonka taikinassa oli kolmikulmainen reikä; toisessa päässä oli soikeissa astioissa neljä kylmää peltopyytä, eri määrässä muokattuina. Niiden takana oleva hopeakulho sisälsi kolme terttua tummia ja yhden tertun vaaleita rypäleitä ynnä hopeisen rypäleveitsen, jolla ei ollut mitään käytäntöä (se oli niin tylsä), mutta joka kerran oli kuulunut eräälle Totteridgelle ja oli koristettu suvun vaakunalla.

Mitään palvelijoita ei ollut huoneessa, mutta sivuovi aukeni silloin tällöin, ja jotain tuotiin sisään, ja tämä antoi aavistaa, että oven taakse oli kokoontunut henkilöitä, jotka vain odottivat määräyksiä. Oli tosiaan kuin mr Pendyce olisi sanonut: "Voisihan hovimestari ja kaksi palvelijaa olla ojentamassa tavaroita, mutta tämä on yksinkertainen maakartano."

Aika-ajoin joku miehisistä vieraista nousi ruokaliina kädessään ja virkkoi jollekin naiselle: "Saanko tuoda teille jotain tarjoilupöydältä?" Kun evättiin, meni hän täyttämään oman lautasensa. Kolme koiraa -- kaksi foksterrieriä ja raihnas skyeterrieri -- vaelteli levottomina lattialla, nuuskien vieraiden ruokaliinoja. Ja seurasta kohosi puheen sorinaa, josta saattoi erottaa tämäntapaisia lauseita: "Mainio asema se siellä metsänreunassa! Muistatko sen lehtokurpan ilmaheittoa viime vuonna, Jerry?" "Ja meidän rakas kartanonherramme kun ei sipaissut edes höyhentäkään! Vai kuinka, kartanonherra?" "Dick -- Dick! Tuhma koira! Tule tänne näyttämään temppujasi! Hiljaa -- hiljaa! No noin! Eikös se ole kultunen?"

Mr Pendycen jalkojen juuressa tai hänen tuolinsa vieressä, mistä se saattoi nähdä, mitä syötiin, istui lintukoira John, ja aika-ajoin mr Pendyce otti pikku viipaleen jotain etusormensa ja peukalonsa väliin, sanoen:

"John! -- Syökää kunnollinen aamiainen, Sir James; huonosti murkinoinut mies ei kelpaa mihinkään, on minun tapana sanoa!"

Ja mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan ja silmäili huolissaan ympäri pöydän, sopertaen: "Vielä kuppi teetä, hyvä ystävä; saanko nähdä -- onko teillä sokeria?"

Kun kaikki olivat lopettaneet, syntyi vaitiolo, kuin itsekukin olisi koettanut unohtaa syömisensä, kuin itsekukin olisi tuntenut suorittaneensa arvotonta toimitusta; sitten mr Pendyce, lopettaen viimeisen rypäleensä, pyyhki suutaan.

"Teillä on neljännestunti käytettävänänne, hyvät herrat. Me lähdemme kello kymmenen ja viisitoista."

Mrs Pendyce jäi istumaan, huulillaan epämääräinen ironinen hymy, hän söi palan paahdetusta leivästään, joka nyt oli varsin vanha ja sitkeä, antoi lopun "kilteille koirille" ja virkkoi:

"George! Sinä tarvitset uuden metsästyskaulaliinan; tämän vihreä väri on aivan haalistunut. Minä olen aikonut hankkia tänne muutamia silkkisiä jo kauan sitten. Oletko saanut mitään tietoja hevosestasi tänä aamuna?"

"Kyllä, Blacksmith sanoo, että se on mainiossa kunnossa."

"Minä niin toivon, että se tuottaa sinulle voiton tässä kilpailussa. Enosi Hubert menetti kerran neljätuhatta puntaa Rutlandshire-ajoissa. Muistan sen hyvin. Isäni sai maksaa sen. Minä olen niin iloinen, ettet sinä lyö vetoa, rakas lapsi!"

"Rakas äiti, minähän lyön vetoa!"

"Oi George, toivoakseni et paljon! Älä herran tähden puhu siitä isällesi; hän on kuten kaikki Pendycet, hän ei tahdo panna mitään vaaraan."

"Rakas äiti, luultavasti minä en sitä tee; mutta todellisuudessa siinä ei ole mitään vaaraa. Minulla on tilaisuus voittaa joukko rahaa tyhjää vastaan."

"Mutta, George, onko se oikein?"

"Tietysti se on oikein!"

"Niin, enhän minä sitä käsitä!" Mrs Pendyce käänsi katseensa maahan, puna kohosi hänen valkeille poskilleen; hän nosti katseensa taas ja sanoi sukkelaan: "George, minä niin mielelläni löisin pienen vedon sinun hevosestasi -- _oikean_ vedon, sanokaamme yhden punnan edestä."

George Pendycen periaatteet eivät sallineet hänen ilmaista mitään mielenliikutusta. Hän hymyili.

"Hyvä on, äiti, minä suoritan sen puolestasi. Siitä kai tulee kahdeksan yhtä vastaan."

"Merkitseekö se, että jos minä voitan, niin minä saan kahdeksan?"

George nyökkäsi.

Mrs Pendyce tuijotti hajamielisenä hänen kaulaliinaansa.

"No olkoon sitten vaikka kaksi puntaa, yksi tuntuu kovin vähäiseltä menettää, kun minä niin kovin haluan sen voittavan. Eikö Helen Bellew ole vallan viehättävä tänä aamuna? On miellyttävää nähdä, kun nainen on parhaan näköinen aamulla."

George kääntyi pois salatakseen punastustaan.

"Hän on kyllä kukkean näköinen tosiaankin."

Mrs Pendyce silmäsi häneen; toisessa hänen kohotetuista kulmakarvoistaan piili pieni veitikka.

"Minä en tahdo pidättää sinua, rakkaani; sinä myöhästyt metsästyksestä."

Mr Pendyce oli vanhan koulun metsästäjä, joka vielä piti lintukoiria, joita hän nykyajan tapoja noudattaen ei voinut käyttää, ja hän vastusti varapyssyn pitämistä.

"Jokainen", oli hänen tapansa sanoa, "joka metsästää Worsted Skeynesissä, saa suoriutua vain yhdellä pyssyllä, kuten rakas isävanhukseni teki ennen minua. Hän saa kunnollisen urheilupäivän -- ei mitään tarhalintuja" (hän koetti näet pitää fasaanejaan laihoina, jotta ne lentäisivät paremmin); "mutta älköön hän odottako mitään tuollaista joukkotappoa -- sulaa teurastusta sellainen on!"

Hän oli tavattoman ihastunut lintuihin, se oli itse asiassa hänen lempiharrastuksensa, ja hän oli lasilaatikkoihin kerännyt huomattavan joukon yksilöitä sellaisista lajeista, jotka ovat vaarassa joutua sukupuuttoon, ja hän tosiaan tunsi eräänlaisella pendycelaisella tavalla, että hän täten teki niille palveluksen, ikäänkuin puolusti niitä maailmalta, joka pian ei enää saisi nähdä niitä hengissä. Hän toivoi myös, että kokoelmasta tulisi oleellinen osa hänen maatilaansa, ja että se siirtyisi hänen pojalleen ja pojanpojalleen hänen jälkeensä.

"Katsokaa tätä Dartford-kerttua", oli hänellä tapana sanoa; "viehättävä pikku olento, joka käy harvinaisemmaksi päivä päivältä. Minun oli hyvin vaikeata hankkia tämä kappale. Te ette uskoisi sanojani, jos minä kertoisin teille, mitä olen saanut maksaa siitä!"

Muutamia näistä harvinaisista linnuista hän oli itse ampunut, ja nuoruudessaan hän oli tehnyt retkiä vieraisiin maihin yksinomaan tätä tarkoitusta varten, mutta niiden suuri enemmistö hänen oli ollut pakko ostaa. Hänen kirjastossaan oli hylly hyllyn vieressä huolellisesti järjestettyjä teoksia tästä mieltäkiinnittävästä aineesta, ja hänen kokoelmansa harvinaisten, melkein sukupuuttoon hävinneiden lintujen munia kuului hienoimpiin, mitä "kolmessa kuningaskunnassa" oli. Yhtä munaa varsinkin hän ylpeänä osoitti viimeiseksi, mitä oli saatavissa sitä lajia. "Tämän haki minulle", hän saattoi kertoa, "vanha kelpo apurini Angus aivan linnun omasta pesästä. Siellä oli vain tämä ainoa muna. Tämä laji", hän lisäsi, hellästi pidellen tuota arkaa posliinimaista soikulaa ruskeassa, hienon mustan karvan peittämässä kädessään, "on nyt kuollut sukupuuttoon". Hän oli todellakin oikea lintujenlempijä, joka ankarasti tuomitsi kaupunkilaishölmöjä ja raakoja, sietämättömiä ihmisiä, jotka mitään kokoelmia omaamatta kevytmielisesti tuhosivat "kuningaskalastajia" tai muita harvinaisia lintuja pelkästä typeryydestä.

"Piiskaa niiden pitäisi saada", oli hänen tapana sanoa, sillä hänen mielestään mitään sellaista lintua ei pitänyt tappaa muuta kuin kokoelmia varten ja lukuunottamatta sellaisia poikkeuksellisia tapauksia kuin Dartford-kerttu oli -- vieraissa maissa Brittein saarten kaukaisemmissa osissa. Mr Pendycen luonnetta ja koko näkökantaa kuvasi hyvästi se, että milloin joku harvinainen siivekäs vieras ilmestyi hänen omalle tilalleen, puhuttiin siitä kuin merkkitapauksesta, ja sitä pidettiin hengissä mitä suurimmalla huolella toivossa, että se pesisi ja siirtyisi perintönä maatilan mukana. Mutta jos taas tuli tunnetuksi, että se kuului mr Fullerille tai lordi Quarrymannille, joiden tilukset olivat Worsted Skeynesin naapureita, ja jos oli uhkaamassa vaara, että se palaisi sinne takaisin, niin se viipymättä ammuttiin ja täytettiin, jottei se joutuisi hukkaan jälkimaailmalta. Kohtaus toisen tilanomistajan kanssa, jolla oli sama harrastus, -- ja sellaisia oli naapuristossa moniaita -- saattoi hänet pois tasapainostaan viikoksi, aivan synkälle mielelle, ja heti hän kaksinkertaisti ponnistuksensa lisätäkseen jotain entistä harvinaisempaa omaan kokoelmaansa.

Metsästysvalmistukset hän suoritti hyvin järjestelmällisesti. Pieniä paperilappuja, joihin oli kirjoitettu ampujien nimet, pantiin hattuun ja otettiin sieltä yksitellen, ja sen hän aina teki itse. Talon oikean siiven takana hän tarkasti ajomiehet, jotka marssivat hänen ohitseen pihasta ulos, kullakin kädessään pitkä keppi, eikä mitään ilmettä kasvoissa. Viisi minuuttia ohjeita metsänvartijalle, ja sitten ampujat lähtivät, kantaen kukin aseitaan ja patruunia määrän, joka riittäisi ensi ajoon vanhan tavan mukaan.

Kostea välke oli ruohostossa, kun aurinko kuivatti runsasta kastetta; rastaat hyppelivät ja riensivät piiloon, varikset vaakkuivat vanhoissa jalavissa. Tien käänteessä tulivat metsästysvaunut, jotka oli rakennettu mr Pendycen omien ohjeiden mukaan, takkuisen hevosen vetäminä ja vanhan miehen ohjaamina; verkalleen ne matkasivat ensimmäiseen pysähdyspaikkaan.

George tuli hiljakseen jäljestä, kädet syvällä taskuissa; hän nautti täysin siemauksin päivän rauhaa, lintujen liverrystä, joka oli niin heleää ja lempeää, koko luonnon elämän yhteissoittoa. Hän tunsi näreikköjen tuoksahduksen, ja hän ajatteli:

"Mikä ihastuttava metsästyspäivä!"

Kartanonherra, jonka puku oli huolellisesti valittu, niin ettei minkään linnun pitänyt häntä erottaa, ja jolla oli nahkasäärykset ja monien pikku reikien tuulettama kangaskypärä hänen omaa malliaan, astui poikansa luo; ja lintukoira John, jolla oli melkein yhtä suuri halu koota lintuja kuin sen isännällä, saapui myös.

"Sinä olet laitimmainen, George", sanoi hän, "sinä saat oivan tilaisuuden ampua lennosta!"

George tunnusteli maata jalallaan, puhalsi tomupilkun pyssynsä piipusta, ja öljyn haju saattoi hänet mielihyvästä värisemään. Kaikki oli unohtunut, Helen Bellew'kin. Sitten rikkoi hiljaisuuden kaukainen meteli; fasaanikukko tuli matalalla lentäen ulos vihreästä, auringonloisteisesta näreiköstä, sen silkkinen höyhenpuku välkkyi päivänpaisteessa, kun se kiersi oikealle ja hävisi pensaikkoon. Muutamia kyyhkysiä lensi ohi korkealla ilmassa. Alkoi kuulua keppien koputusta puita vasten; sitten tuli fasaani, puuskaisesti suhisten, suoraan päin. George heitti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Lintu pysähtyi lennossaan, syöksähti eteenpäin ja putosi tömähtäen päistikkaa keskelle nurmikkoa. Auringonloisteessa makasi kuollut lintu, ja riemukas hymy väikkyi Georgen huulilla. Hän nautti elämästä.

Metsästysretkiensä aikana kartanonherralla oli tapana koota vaikutelmia sielunsa muistikirjaan. Hän pani erikoisesti merkille ne, jotka ampuivat harhaan tai vain vahingoittivat lintuja, tai laskivat niihin lyijyä niin, että niiden kauppa-arvo väheni, tai taittoivat jänikseltä yhden jalan kerrallaan, saaden sen huutamaan kuin kidutetun lapsen, mikä ei ole muutamille ihmisille mieleen; tai ne, jotka maineestaan arkoina väittivät omikseen elukoita, joita eivät olleet ampuneet, tai kuvittelivat seuraavassa ajossa saavansa suuren saaliin, tai liian usein pyyhkäisivät kuulillaan esiinpistävän naapurinsa silmiä tai ampuivat liian monta ajomiestä sääriin. Tällaisten asioiden vastapainoksi hän kuitenkin tietämättään asetti sellaiset kieltämättömät yhteiskunnalliset tosiseikat kuin olivat Winlow'n isän arvonimi, Sir James Maldenin metsästysmaat, joiden riista myös pian oli ammuttava; Thomas Brandwhiten asema rahamaailmassa, kenraali Pendycen läheinen sukulaisuus ja Englannin valtiokirkon merkitys. Vain Foxleigh'ta vastaan hän ei voinut panna mitään merkille. Tämä mies tuhosi kaiken, mikä oli hänen ulottuvillaan, erehtymättömän täsmällisesti, ja se oli kenties onneksi, sillä Foxleigh'lla oli yhtä vähän arvonimeä, metsästysmaita, yhteiskunnallista asemaa kuin univormua! Ja kartanonherra punnitsi vielä yhtä seikkaa erikseen -- iloa tarjota heille kelpo urheilupäivän, sillä hänen sydämensä oli hyväntahtoinen.

Aurinko oli jo aivan laskenut kotimetsän taakse, kun ampujat seisoivat odottamassa päivän viimeistä ajoa. Laaksossa olevasta metsänvartijan mökistä, missä myöhäisiä purppurajuovia viipyi villin viinin ruskeassa verkossa, kohosi savuauerta, minkä tuulenhenkäys hajoitti. Ääniä ei kuulunut yhtään, vain tuota heikkoa hälyä -- ihmisten, elukoiden ja lintujen etäistä huhuilua -- joka ei koskaan tyyten kuole maalaisillassa. Korkealla metsän yläpuolella kaarteli vielä muutamia pelästyneitä kyyhkysiä, mitään muuta eloa ei ollut näkyvissä; mutta auringonsäde hiipi sivulta näreikköön ja valoi hehkullaan vääntyneet lehvät, kunnes koko metsä näytti värisevän kuin lumottuna. Tästä värisevästä metsästä oli haavoittunut jänis hiipinyt esiin ja laskeutui kuolemaan. Se makasi kyljellään mättäällä, takajalat se oli vetänyt alleen, sen etujalat olivat koholla kuin rukoilevan lapsen kädet. Se oli liikkumaton kuin kuollut, kaikki sen jäljelläoleva elämä oli keskittynyt sen mustiin, lempeihin silmiin. Vaikertamatta, napisematta, tiedottomana, lempeän silmäpoloisen harhaillessa, se palasi Maaemon helmaan. Sinne oli Foxleigh'kin kerran palaava, kysyen luonnolta, miksi se oli murhannut hänet.

AUTUAS HETKI

Oli iltapäivä, teen ja päivällisen välinen hetki, jolloin herraskartanon henki, tietoisena omasta oivallisuudestaan, oli vaipunut puoleksi uneen.

Kylvettyään ja vaihdettuaan vaatteita George Pendyce meni vedonlyöntikirjoineen tupakkahuoneeseen. Lukemiselle omistetussa sopukassa, jota vedolta ja tunkeilulta suojasi korkea nahkaverho, hän istuutui nojatuoliin ja torkahti.

Istuessaan siinä jalat ristissä, leuka toiseen kämmeneen nojaten, pulska vartalo lepoon lauenneena, hän uhosi saippuan tuoksua, aivan kuin hänen sielustaan tässä sen täydellisessä levossa lähtisi sen luontainen tuoksu. Hänen mielessään, joka oli unimaailman rajalla, värehti haihtuvia mielteitä ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä. Se on pitkän ulkoilmassa vietetyn päivän ja sen tuottaman ruumiillisen hyvinvoinnin tulos, sen turvallisuuden tunnon tulos, minkä vapaus kaikesta epämiellyttävästä ja vaaranalaisesta herättää. Hän heräsi puheääniin.

"George ei ole mikään huono ampuja!"

"Hän käyttäytyi aivan liian kömpelösti viime asemalla. Mrs Bellew oli hänen seurassaan. Linnut kiitivät hänen ylitseen kuin savu, eikä hän sipaissut höyhentäkään."

Se oli Winlow'n ääni. Hiljaisuus, sitten Thomas Brandwhiten:

"Oli hairahdus, että naiset tulivat mukaan. Minä itse en koskaan huoli heistä. Mitä te arvelette, Sir James?"

"Huono periaate -- hyvin huono."

Naurua -- Thomas Brandwhiten naurua, kuin miehen, joka ei ole koskaan täysin varma itsestään.