Part 19

Hän astui huoneeseen, joka oli viisitoista jalkaa leveä ja kenties kymmenen korkea, jossa oli murjottava kanarialintu pienessä kullatussa häkissään, avattu piano, jolla oli esillä oopperapartituuri, sohva, jolle oli kasattu tyynyjä, ja sillä pahantuulinen nainen, jonka posket hehkuivat ja kyynärpäät nojasivat polviin, jonka leuka oli käden varassa ja katse tuijotti tyhjään. Huone oli tämän kokoinen ja se sisälsi nämä esineet, mutta Gregory toi siihen mukaansa jotakin, joka saattoi sen näyttämään toisenlaiselta hänen silmissään. Hän istuutui poiskääntynein silmin akkunan ääreen ja puheli hillityllä äänellä, missä toisinaan sorahti jotakin mielenliikutuksen tapaista. Hän aloitti kertomalla morfiinin orjuuteen joutuneesta naisestaan ja sitten hän kertoi, että hän tiesi kaiken. Sanottuaan tämän hän katsoi ulos akkunasta, minne rakennusmestarit huolimattomuudessaan olivat jättäneet kapean kaistaleen taivasta. Ja täten hän vetäytyi näkemästä Helen Bellew'n kasvojen halveksivaa, kärsimätöntä ilmettä, joka tuntui sanovan: "Sinä olet hyvä mies, Gregory, mutta koeta taivaan nimessä kerrankin nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat! Minä olen saanut kylläkseni tästä!" Ja hän välttyi näkemästä, miten mrs Bellew ojenteli käsivarsiansa ja haritti sormiansa kuin ärtyisä kissa ojentelee ja harittaa varpaitaan. Hän kertoi mrs Bellew'lle, ettei hän tahtonut pahoittaa hänen mieltään, mutta jos hän jotakin tarvitsi, piti hänen lähettää sana -- hän, Gregory, oli aina käsillä; ja hän katseli mrs Bellew'n jalkoihin, niin ettei hän nähnyt hänen huulensa käyrää. Hän kertoi mrs Bellew'lle, että tämä aina oli pysyvä hänen silmissään samana, ja hän pyysi häntä uskomaan sen. Hän ei nähnyt hymyä, joka ei koskaan hävinnyt mrs Bellew'n huulilta niin kauan kuin Gregory oli hänen luonaan -- sitä hymyä hän ei voinut tulkita, koska se oli elämän hymy ja naisen, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän näki sohvalla ihastuttavan olennon, jota hän oli vuosikausia kaihonnut, ja sitten hän meni pois ja jätti hänet seisomaan ovelle, huultansa purren. Ja koska Gregory vei silmänsä muassaan, ei hän nähnyt, mitenkä mrs Bellew taas istuutui sohvalle, samaan asentoon kuin ennen hänen käyntiään, kyynärpäät polvia vasten, leuka kämmenellä, synkät silmät, kuin pelurin, tuijottamassa etäisyyteen...

Korkeiden talojen välissä, kaduilla, jotka veivät Chelseasta pois, kulki monta miestä, jotka Gregoryn tavoin isosivat rakkautta, ja monta, jotka isosivat leipää, -- miehiä, jotka kulkivat parittain tai kolmisin, joukoissa tai yksinään, ja muutamien katse oli kiinnitettynä maahan ja toisten suoraan eteenpäin ja toisten taivaalle, mutta kaikilla oli jonkinlaista rohkeutta ja vilpittömyyttä poloisissa sydämissään. Sillä kirjoitettu on, että vain rohkeuden ja vilpittömyyden turvin ihmisten on elettävä, kulkivat he sitten Chelseahin päin tai sieltä pois. Mutta kaikista näistä miehistä ei ainoakaan olisi ollut hymyilemättä, jos hän olisi kuullut kuinka Gregory sanoi itsekseen: "Minulle hän on aina pysyvä samana!" Mutta ei ainoakaan olisi nauranut...

Stoalaisten päivällisaika lähestyi, kun Gregory pääsi Piccadillylle, ja toinen Stoalainen toisen jälkeen astui ajurista ja meni klubin ovesta sisään. Miespoloiset olivat olleet kaiken päivää kovassa työssä kilpa-ajoissa, krikettikentillä, Hurlinghamissa tai puistossa; muutamat olivat olleet Kuninkaallisessa Akatemiassa, ja heidän kasvoillaan oli tyytyväinen ilme: "Ah, hyvä Jumala -- vihdoinkin saamme levätä!" ja monet heistä eivät olleet syöneet ensinkään aamiaista, toivoen voivansa pitää painonsa alhaalla, ja monet, jotka olivat murkinoineet, eivät olleet voineet siitä niin hyvin kuin olisivat toivoneet, ja toiset olivat voineet liian hyvin, mutta kaikkien sydämissä paloi kirkas toivo, että he voisivat paremmin päivällispöydässä, sillä heidän jumalansa _oli_ hyvä, ja hän asui Stoalaisten klubin keittiön ja kellarin välissä. Ja kaikki -- sillä heillä oli kaikilla runollisuutta sieluissaan -- katselivat eteenpäin kohti niitä paratiisillisia hetkiä, jolloin he sikari hampaissa ja hyvää viiniä edessään uneksivat sitä jokapäiväistä untaan, joka saapuu jokaisen Stoalaisen luo viidellätoista shillingillä tai vähemmälläkin, kaikki mukaan laskettuna.

Pieneltä syrjäkadulta parin kivenheiton päässä Stoalaisten klubista oli pari ompelijatarta tullut hengittämään ulkoilmaa; toinen oli keuhkotautinen, koska hän ei ollut pystynyt riittävästi ruokkimaan itseään viimeisten vuosien kuluessa, ja toinen näytti siltä, kuin hän olisi samasta syystä piakkoin tulemassa keuhkotautiseksi. He seisoivat katukäytävällä katsellen esiin ajavia vaunuja. Muutama Stoalainen näki heidät ja ajatteli: "Tyttöparat! He ovat kovin kurjan näköisiä." Muutamat sanoivat keskenään: "Tuollaista ei pitäisi sallia. Tarkoitan, se on niin vastenmielistä nähdä, ja näyttää siltä, kuin ei heille voisi mitään tehdä. Eiväthän he ole kerjäläisiä, ja mitä silloin voi tehdä?"

Mutta useimmat Stoalaiset eivät katsoneet heihin ensinkään, tuntien, etteivät heidän lempeät sydämensä sietäisi tällaista vastenmielistä näkyä, ja peläten tärvelevänsä itseltään päivällisen. Gregory ei myöskään nähnyt heitä, sillä hän katseli sattumalta kohti taivasta juuri kun tytöt menivät kadun poikki ja hävisivät ohikulkijain joukkoon, sillä he eivät olleet koiria, jotka saattoivat haistaa, minkälainen mies hän oli.

"Mr Pendyce _on_ klubissa; minä ilmoitan teidät, herra." Ja heiluttaen vähän kättään, kuin olisi Gregoryn nimikortti ollut painava, antoi ovenvartija sen palveluspojalle, joka vei sen muassaan.

Gregory seisoi tyhjän lieden ääressä odotellen, ja hänen odotellessaan ei mikään herättänyt hänen huomiotaan, sillä Stoalaiset näyttivät hyvin luonnollisilta, aivan samanlaisilta miehiltä kuin hän itse, lukuunottamatta sitä, että heidän vaatteensa olivat hienommat, mikä sai hänet ajattelemaan: "Minä en huolisi asua täällä ja pukeutua päivälliseksi joka ilta."

"Mr Pendyce on hyvin pahoillaan, mutta hän on estetty tulemasta."

Gregory puri huultaan, sanoi: "Kiitos", ja meni pois.

"Sen vain Margery tahtoo tietää", ajatteli hän, "muu ei minua liikuta". Ja hän nousi raitiovaunuun ja kiinnitti silmänsä uudestaan taivasta kohti.

Mutta George ei ollut estetty. Haavoittuneen eläimen lailla, joka hakee turvaa luolastaan, istui hän mieliakkunassaan katsellen yli Piccadillyn. Hän istui siinä kuin olisi nuoruus jättänyt hänet, liikkumattomana, maahan painunein katsein. Oli kuin hänen jähmeässä mielessään olisi ratas kiertänyt ja survonut rikki hänen muistonsa viimeistä jyvästä myöten. Ja Stoalaiset, jotka eivät sietäneet nähdä miehen istuvan tuolla tavoin tänä pyhänä hetkenä, tulivat aika-ajoin hänen luokseen.

"Etkö aio ruveta syömään päivällistä, Pendyce?"

Sieluttomat elukat eivät puhu kenellekään tuskastaan -- niiden laki on vaitiolo. Niin Georgenkin. Ja joka kerta kuin joku Stoalainen tuli hänen luokseen, hän puri hampaansa yhteen ja sanoi:

"Heti paikalla, vanha veikko."

KÄVELYLLÄ JOHN-KOIRAN SEURASSA

Sattui niin, että John-koira -- joka hajusi kanervalle tai keksille herätessään yöunestaan -- joutui epäsuosioon sinä torstaina. Kesti kauan, ennenkuin sen pitkään ja kapeaan päähän pääsi tunkeutumaan mikään uusi ajatus, ja vasta neljäkymmentä tuntia sen jälkeen kuin mrs Pendyce oli mennyt, se täysin tajusi, että jotakin todella oli tapahtunut sen isännälle. Niiden kiihottuneiden minuuttien kuluessa, jolloin tämä vakaumus alkoi siinä kiteytyä, se oli ankarassa työssä. Se otti kaksi ja puoli tusinaa isäntänsä kenkiä ja tohveleita ja asetti ne tavallisuudesta poikkeaviin paikkoihin, sitten se makasi niiden päällä, kunnes ne olivat lämpimät, jätti ne sitten jollekin toiselle haudottavaksi ja kääntyi mrs Pendycen oveen päin. Kaiken tämän johdosta sanoi kartanonherra useampia kertoja: "John!" ja uhkasi sitä partaveitsen teroitushihnalla. Ja osaksi sen vuoksi, että se ei sietänyt jättää isäntäänsä hetkeksikään, -- kuritus oli saanut sen rakastamaan häntä niin kovasti -- ja osaksi tämän uuden aatteen johdosta, joka ei antanut sille mitään rauhaa, se makasi odotellen eteisessä.

Se oli kerran kiihkeässä nuoruudessaan tullut ajattelemattomuudesta seuranneeksi kartanonherran hevosta, ja tätä tekoa ei kukaan saanut sitä enää toistamaan. Se sekä tunsi henkilökohtaista vastenmielisyyttä tätä tarpeettoman isoa ja nopeaa eläinmuotoa kohtaan että epäili sen tarkoitusperiä isäntänsä suhteen; sillä kun eläin oli ottanut isännän selkäänsä, ei hänestä tuntunut hajua enää missään -- ei henkäystäkään siitä mieluisesta hajusta, joka teki hänet koiran sydämelle niin kalliiksi. Niin pian kuin hevonen tuli näkyviin, oli senvuoksi John-koiran tapana laskeutua vatsalleen makaamaan, etukäpälät kuonoa vasten painettuina ja kuono maata vasten, ja niin kauan kuin hevonen oli näkyvissä, ei sitä saatu liikahtamaan tästä asennosta, jossa se muistutti lepäävää sfinksiä.

Mutta tänä iltana se seurasi isäntäänsä kohtuullisen välimatkan päässä, häntä riippuvana, huuli nuokkuvana, hartiat kovassa työssä, kuono kohotettuna paheksumisen merkiksi sen naurettavan ja tarpeettoman korkeuden vuoksi, missä sen isäntä istui.

Mr Pendyce ratsasti verkkaan; hänen hyvinharjattuihin kenkiin puetut jalkansa ja Bedford-housuihin ja mahonginvärisiin sääryksiin verhotut säärensä liikkuivat hevosen ravin tahdissa. Pitkäliepeinen takki putosi sievästi hänen lanteilleen, hänen selkänsä ja hartiansa olivat hiukkasen verran kumarruksissa liikunnan helpottamiseksi, ja hänen siistin, valkean kaulaliinansa ja korkean harmaan hattunsa välissä näkyivät hänen laihat, harmaan poskiparran ja viiksien koristamat kasvonsa, joiden synkkä katse tuijotti itseensävaipuneena. Hänen hevosensa, ruskea, puhdasrotuinen tamma, ravasi levollisesti, ojentaen päätään eteenpäin, ja huiskutti häntäänsä. Ja niin he kaikki kolme kesäkuun päivänpaisteessa taivalsivat lehväistä tietä Worsted Scottoniin...

Tiistaina, sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce oli lähtenyt -- oli kartanonherra tullut kotiin tavallista myöhemmin, sillä hänen mielestään ei pieni kylmäkiskoisuus edellisen illan väittelyn jälkeen ollut vahingoksi. Paljastuksen jälkeinen ensimmäinen tunti oli ollut kuin yksi ainoa sekava ja kiihottunut minuutti ja se oli päättynyt hermopurkaukseen ja sähkösanomaan, jonka hän oli lähettänyt kenraali Pendycelle. Hän lähetti itse sähkösanoman, ja hänen palatessaan kylästä oli hänen päänsä kumarruksissa ja hän tunsi äkillistä häpeää -- outo ja peloittava tunne, jota hän ei muistanut koskaan ennen kokeneensa; se oli jonkinmoista lähimmäisten pelkoa. Hän olisi halunnut kulkea jotakin syrjätietä, mutta mitään sellaista ei ollut, oli vain valtamaantie ja polku, joka kylän kentän ja kirkkomaan kautta vei hänen omalle hevospihalleen. Muuan vanha torppari seisoi tienristeyksessä, ja kartanonherra kulki häntä kohti pää kumarruksissa kuin härkä päin aitaa. Hän oli aikonut sivuuttaa miehen ääneti, mutta hänen ja tämän vanhan murtuneen maamiehen välillä oli monen vuoden tekemä side. Vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, ei mr Pendyce olisi voinut sivuuttaa miestä, jonka isät olivat raataneet hänen isiensä hyväksi, syöneet hänen isiensä leipää ja kuolleet hänen isiensä kanssa, sanomatta sanaa ja huiskauttamatta kättään.

"Iltaa, herra; kaunis ehtoo. Hyvä heinäilma!"

Ääni oli epäröivä ja värähtelevä.

Mr Pendyce nosti käden hattuunsa.

"Iltaa, Hermon. Tosiaan hyvä heinäilma! Mrs Pendyce on lähtenyt Lontooseen. Ollaan poikamiehiä, hah!"

Hän jatkoi tietään.

Vasta kun hän oli jonkin matkaa edennyt, käsitti hän, miksi oli tämän ilmoituksen tehnyt. Hänen yksinkertaisesti täytyi kertoa se jokaikiselle; silloin ei kukaan saattanut hämmästyä.

Hän kiiruhti kotiin pukeutumaan päivälliseksi ja näyttääkseen, että kaikki oli tolallaan. Seitsemän ruokalajia oli hänelle tarjottava, vaikka taivas olisi murtunut; mutta hän söi vähän ja joi enemmän punaviiniä kuin hänen oli tapana. Päivällisen jälkeen hän istui työhuoneessaan avattujen akkunoiden ääressä, ja päivän- ja lampunvalon sekaantuessa toisiinsa hän uudelleen luki vaimonsa kirjeen. Samoin kuin John-koiran, samoin oli hänen isäntänsä laita -- uusi ajatus pääsi vain hitaasti tunkeutumaan hänen pitkään ja kapeaan päähänsä.

Margery oli ilmeisesti aivan suunniltaan Georgen takia; hän ei tajunnut mitä teki, mutta hän oli kyllä pian tuleva tietoihinsa. Hänen, Horace Pendycen, asia ei ollut ryhtyä toimenpiteisiin. Ja mihinkäpä toimenpiteisiin hän olisi voinut ryhtyä, ilman että hän siten tunnusti, että hän, Horace Pendyce, oli mennyt liian pitkälle, että Horace Pendyce oli väärässä? Se ei ollut koskaan ollut hänen tapanaan, ja tapaansa hän ei voinut muuttaa nyt. Jos Margery ja George mieluummin pysyivät itsepintaisina, saivat he kantaa seuraukset ja selviytyä niin hyvin kuin taisivat.

Hiljaisessa lampunvalossa, joka pehmenemistään pehmeni silkkisen vihreän kaihtimen alla, hän istui ajattelemassa menneisyyttä sekavasti. Ja kuin olisi jokin ilkeä loihtu hänet vallannut, ei näihin mykkiin unelmiin sekaantunut yhtään muuta kuin mieluisia muistoja, yhtään muita kuin viehättäviä kuvia. Hän koetti ajatella vaimoaan tylysti, hän koetti maalata hänet mustaksi; mutta ikäänkuin se nurinkurisuus, joka oli syntynyt maailmaan hänen syntyessään ja oli kuoleva hänen kuollessaan, olisi ilvehtinyt hänen kanssaan, tuli hänen vaimonsa hänen luoksensa kuin lempeyden hengetär vallitakseen hänen mielikuvitustaan. Hän tuli hänen luokseen suloisia tuoksuja uhoten, silkin kahistessa, ja hänen kysyvä äänensä kuului sanovan: "No, rakkaani?" kuin ei hän olisi ensinkään pahoillaan. Hän muisti, kuinka oli tuonut mrs Pendycen ensi kertaa Worsted Skeynesiin kolmekymmentäneljä vuotta sitten "niin arkana ja ruusunhentona, mutta ylimysnaisena kiireestä kantapäähän, se kullanmuru", kuten hänen vanha hoitajansa oli lausunut.

Hän muisti hänet Georgen syntymästä, jolloin hän oli valkea ja läpikuultava kuin vaha, silmät pelkkää terää ja huulilla epämääräinen hymy. Hän muisti niin monta muuta kuvaa hänestä näiltä vuosilta, mutta ei koskaan kuihtuneena eikä vanhana naisena, ei koskaan naisena, joka oli elänyt aikansa. Nyt kun hänellä ei häntä enää ollut, ymmärsi mr Pendyce ensi kertaa, ettei hänen vaimonsa koskaan ollut tullut vanhaksi, että hän yhä vielä oli "arka ja ruusunhento, mutta ylimysnainen kiireestä kantapäähän, se kullanmuru". Eikä hän saattanut sietää tätä ajatusta; se sai hänet tuntemaan olonsa niin viheliäiseksi ja yksinäiseksi lampunvalossa, jonka ympärillä harmaat sääsket leijuivat, ja John-koiran nukkuessa hänen jalallaan.

Siksi hän tarttui kynttiläänsä ja lähti ylös nukkumaan. Ovet, joiden takana olivat palvelijain huoneet, oli suljettu. Avaran talon koko muussa osassa hänen kynttilänsä oli ainoa valo, hänen askeleensa ainoa ääni. Hän nousi portaita verkkaan kuten oli tehnyt monia tuhansia kertoja, mutta ei koskaan niinkuin nyt, ja varjon lailla asteli hänen takanaan John-koira.

Ja luonto-emo, joka tuntee ihmisten ja koirain sydämet, josta kaikki tulevat ja johon kaikki taas palaavat, se valvoi, ja pian sen jälkeen kuin kumpikin oli laskeutunut levolle, toinen yksinäiselle vuoteelleen, toinen siniselle liinatyynylle ovennurkkaan, se vaivutti heidät uneen.

Mutta keskiviikko saapui ja sen mukana keskiviikon velvollisuudet. Ne, jotka ovat kulkeneet Stoalaisten klubin ohi ja nähneet Stoalaisten istuvan siellä, saavat helposti piintyneitä päähänpistoja maataomistavien luokkien joutilaasta elämästä. Nämä kuvitelmat eivät suo heille lepoa, eivät päästä katkeruutta väistymään heidän kieleltään, sillä he itse kaipaavat kiihkeästi tuota "joutilasta" elämää. Mutta vaikka harhaluulot lienevät meidän osamme tässä sumuisessa maassa, niin että me ajattelemme kierosti lähimmäisistämme ja ihastelemme itseämme, ei "joutilas"-sana tässä ole paikallaan.

Monet raskaat velvollisuudet olivat Worsted Skeynesin herran hartioilla. Ensin oli käytävä tallissa päättämässä, oliko Beldamen polvi poltettava tai oliko uusi raudikko myytävä, kosk'ei se vetänyt ihmisiä kyllin hyvällä vauhdilla, ja sitten tukala kysymys Brugganin tai Bealin kauroista, mikä oli käsiteltävä Bensonin kanssa, joka oli kuin mikäkin lihava valkopartainen poika nahkavyössään ja paitahihasillaan. Sitten pitkä istumahetki työhuoneessa muistiinpanojen ja laskujen ääressä, jotka kaikki oli huolellisesti tarkistettava, jottei se-ja-se antaisi liian vähän liian vähästä tai liian vähän liian paljosta; sitten oli pikimmältään pistäydyttävä Jarvisin, ensimmäisen metsänvartijan luona kyselemässä uusien unkarilaisten lintujen vointia ja tekemässä suunnitelmaa, minkä avulla niin monta kuin mahdollista näistä elukoista, jotka hän oli kasvattanut poikasista saakka, estettäisiin ensi ajojahdissa lentämästä hänen ystävänsä lordi Quarrymanin alueelle. Ja tämä kesti kauan, sillä Jarvisin tunteet pakottivat hänet sanomaan kuuteen kertaan: "Niin, mr Pendyce, sen minä sanon, meidän ei olisi pitänyt menettää niin monta lintua tässä viime ajossa"; ja mr Pendycen vastaamaan: "Ei, Jarvis, ei tosiaankaan. No, mitä te ehdotatte?" Ja sitten tuo toinen tukala kysymys -- miten saada paljon fasaaneja ja paljon kettuja elämään yhdessä täydessä sopusoinnussa -- ja sitä käsiteltiin hartaasti ja loppumattomiin, sillä, kuten kartanonherran oli tapana sanoa: "Jarvis on täysin luotettava mitä kettuihin tulee." Hän ei sietänyt, että hänen metsästysmaansa riistettiin puhtaiksi.

Sitten sukkelaan takaisin syömään aamiaista tai kenties ei mitään aamiaista ensinkään, jotta ruumis pysyisi jäntevänä; ja ulos taas heti ratsain tai jalan kotikartanolle tai kauemmaksi, minne oli tarvis, ja sitten tuli pitkä iltapäivä, jolloin tarkastettiin mullien kylkiluita, lanttujen väriä tai joidenkin seinien tai veräjien ulkoasua.

Sitten takaisin kotiin teen ja _Timesin_ ääreen, joka tähän saakka oli saanut osakseen vain ohimeneviä silmäyksiä, ja silloin oli tarkkaavaisuus huolellisesti kohdistettava niihin Parlamentin toimenpiteisiin, jotka sisälsivät kaukaista uhkaa vallitsevaa olotilaa vastaan, lukuunottamatta tietysti tulevaa vehnätullia, joka oli niin tarpeellinen Worsted Skeynesin vaurastumiseen. Sitten sattui, että hänen luokseen lähetettiin maankiertäjiä, ja heille hän huomautti vain: "Kädet esiin, mies", ja jos havaittiin, ettei niitä mikään kunniallinen työ ollut karkaissut, lähetettiin heidät oikopäätä putkaan. Päinvastaisessa tapauksessa mr Pendyce kävi vallan neuvottomaksi ja asteli edestakaisin, koettaen vakavasti harkita, mikä oli hänen velvollisuutensa heitä kohtaan. Oli myös sellaisia päiviä, jotka kokonaan kuluivat oikeudenistuntoihin, jolloin monenkarvaiset rikkojat tulivat hänen eteensä, ja heille hän sääti oikeutta heidän rikkomuksensa suuruuden mukaan, alkaen pahimmasta, salametsästyksestä, keveimpään, vaimon pahoinpitelyyn; sillä vaikka hän oli inhimillinen mies, ei perinnäistapa sallinut hänen katsoa viimeksi mainitunlaista urheilua varsinaisesti rikolliseksi -- ei ainakaan näin maalla.

Tosin nuori ja harjaantunut järki olisi selvittänyt nämä asiat murto-osassa samaa aikaa, mutta tämä olisi loukannut perinnäistapaa, järkyttänyt kartanonherran varmaa vakaumusta, että hän täytti velvollisuuttaan, ja antanut juoruaville kielille aihetta puhua kevytmielisyydestä. Ja vaikkakin kaikki tämä aherrus suoranaisesti tai välillisesti palveli hänen omia etujaan, niin täyttihän hän siinä velvollisuutensa maata kohtaan ja tuki jokaisen englantilaisen oikeutta olla maalaismainen mistä hinnasta hyvänsä!

Mutta tänä keskiviikkona oli elämä ikäänkuin menettänyt makunsa. Olla aivan yksinään keskellä vainioitaan -- kenenkään välittämättä siitä, tekikö hän yhtään mitään, ilman että hän saattoi kenellekään tunnustaa, että Beldamen jalka oli poltettava, että Peacock vaati lisää veräjiä -- se oli enemmän kuin hän saattoi kestää. Hän olisi halunnut sähköttää tyttärilleen, että he tulisivat kotiin, mutta hän ei olisi pystynyt vastaamaan heidän kysymyksiinsä. Gerald oli Gibraltarissa! George -- George ei ollut hänen poikansa! Ja hänen ylpeytensä kielsi häntä kirjoittamasta vaimolle, joka näin oli jättänyt hänet yksinäisyyteen ja häpeään. Sillä häpeää se oli, mitä kartanonherra syvällä itsepintaisen suuttumuksen alla tunsi, -- häpeää siitä, että hänen täytyi kaihtaa naapureitansa, jotteivät nämä tekisi hänelle kysymyksiä, joihin hänen oma hyvä maineensa ja hänen ylpeytensä pakotti häntä vastaamaan valheella; häpeää siitä, ettei hän ollut herra talossaan -- ja vielä suurempi olisi häpeä ollut, jos joku olisi sen havainnut. Tosin hän ei ollut tietoinen siitä, että hän tunsi häpeää, sillä hän oli itsehavaintoon tottumaton, hän kun oli aina torjunut sen luotaan. Sillä hän oli aina tottunut ajattelemaan henkilökohtaisesti, kuten esimerkiksi, kun hän aamiaispöydässä sattui katsahtamaan ylös eikä nähnyt vaimoaan, vaan Besterin, joka valmisti kahvia, jolloin hän ajatteli: "Tuo on kyllä kaikesta selvillä, se on varma!" ja häntä harmitti, kun hän ajatteli niin. Nähdessään mr Barterin tulevan kartanoon päin hän ajatteli: "Peijakas! en minä voi tavata häntä" ja pujahti ulos, ja häntä harmitti, että hän näin oli kartellut häntä. Kun hän skottilaisessa puutarhassa kohtasi Jackmanin, joka kasteli ruusuja, sanoi hän tälle: "Rouva on mennyt Lontooseen" ja kääntyi äkisti pois, ja häntä harmitti, että jokin salaperäinen yllyke oli pakottanut hänet kertomaan tämän.

Tällaista oli kautta koko pitkän murheellisen päivän, ja ainoa mikä tuotti hänelle lohtua, oli pyyhkiä jälkisäädöksestä poikaansa koskevat kohdat ja ahertaa uuden, niiden sijalle kirjoitettavan pykälän kimpussa:

Sen johdosta, että vanhin poikani on gentlemannille ja Pendycen nimen kantajalle arvottoman käytöksensä kautta osoittautunut luottamustani ansaitsemattomaksi, ja koska minä mielipahakseni en voi muuttaa tilani perintöjärjestystä, säädän täten, ettei hänen missään muodossa pidä päästä osalliseksi muun omaisuuteni eikä henkilökohtaisten varojeni jakoon, lujasti vakuutettuna siitä, että velvollisuuteni on tehdä niin perheeni ja maan etujen kannalta, ja minä teen tämän säädöksen vihasta vapaana.

Sillä kaiken vihan, minkä häntä esti vaimoa kohtaan tuntemasta se, että hän niin suuresti kaipasi häntä, sen hän lisäsi siihen, mitä hän jo ennestään tunsi poikaansa kohtaan.

Seuraava posti toi kirjeen kenraali Pendyceltä. Hän avasi sen sormin, jotka olivat yhtä tärisevät kuin hänen veljensä käsiala.

Armeijan ja laivaston klubi.

Rakas Horace!

Mikä hitto sai sinut lähettämään tuollaisen sähkösanoman? Se tärveli minulta aamiaisen ja sai minut täyttä vauhtia rientämään Margeryn luo, joka jaksoi mainiosti. Jos hän olisi ollut huonovointinen tai muuta sellaista, olisin tehnyt sen mielihyvällä, mutta nyt hän oli täydessä puuhassa pukujensa takia tai mitä hän lienee puuhannut, ja varmastikin hän piti minua mielipuolena, kun tulin hänen luokseen sellaiseen aikaan aamulla. Sinun ei pidä ottaa tavaksesi lähettää sähkösanomia. Sähkösanoma merkitsee aina jotain tärkeää -- ainakin olen minä aina luullut niin. Minä tapasin Georgen, kun hän tuli kovaa kyytiä äitinsä luota. En voi nyt kirjoittaa tämän enempää. Minun pitää juuri mennä syömään.

Harras veljesi _Charles Pendyce_.

Margery voi hyvin. Hän oli tavannut Georgen. Paatuvin sydämin meni kartanonherra levolle.

Ja keskiviikko päättyi...