Part 18

Mrs Bellew istui pienessä salissaan avonaisen akkunan ääressä ja vihelsi kanarialinnulle. Ihmisten toimissa piilee alituinen ja syvä ironia, joka on yhteydessä itse elämän lähdesuonien kanssa. Mrs Pendycen odotukset, hänen pelokkaat kuvittelunsa tästä kohtauksesta, jotka olivat vaivanneet häntä kaiken matkaa, täyttyivät surkean huonosti. Hän oli mielessään toistanut sitä kohtausta aina siitä saakka kuin hän rupesi ajattelemaan; todellisuus näytti hänestä oudolta. Hän ei tuntenut mitään hermostuneisuutta eikä vihamielisyyttä, ainoastaan jonkinmoista tuskallista harrastusta ja ihailua. Ja kuinka voisi tämä tai joku muu nainen auttaa sitä, että oli rakastunut Georgeen?

Kun ensimmäinen epävarmuuden hetki oli ohi, loistivat mrs Bellew'n silmät niin ystävällisinä kuin hän olisi kaikessa tehnyt täysin oikein; eikä mrs Pendyce voinut olla tulematta tätä ystävällisyyttä puolitiehen vastaan.

"Älkää pahastuko siitä, että minä tulin. George ei tiedä siitä. Minä tunsin, että minun täytyi tulla tapaamaan teitä. Luuletteko, että te kaksi olette täysin selvillä siitä, mitä olette tekemäisillänne? Se näyttää niin peloittavalta, ja sehän ei koske vain teitä itseänne, vai kuinka?"

Mrs Bellew'n hymy haihtui.

"Olkaa niin ystävällinen, älkääkä sanoko 'te kaksi'", sanoi hän.

Mrs Pendyce sopersi:

"Minä en ymmärrä."

Mrs Bellew katseli häntä kasvoihin ja hymyili; ja hymyillessään hän näytti tulevan hieman jäykemmäksi.

"No niin, kai on aivan oikein, että te puututte asiaan! Minä en rakasta teidän poikaanne. Rakastin häntä ennen, mutta en enää. Minä sanoin sen hänelle eilen kerta kaikkiaan."

Mrs Pendyce kuuli nämä sanat, jotka tekivät niin suuren, niin ihmeteltävän eron asiassa, -- sanat, joiden olisi pitänyt olla kuin vesi erämaassa -- jonkinmoisella kauhulla, ja koko hänen sielunsa leimahti hänen silmistään.

"Ettekö rakasta häntä?" huusi hän.

Hänellä oli vain sokea tunne siitä, että häntä oli loukattu ja häväisty.

Tämä nainen oli kyllästynyt Georgeen! Kyllästynyt hänen poikaansa! Hän katsoi mrs Bellew'hin, jonka kasvoilla oli jonkinmoinen utelias sääli, silmillä, joista ei koskaan ennen ollut puhunut viha.

"Te olette kyllästynyt häneen? Te olette hylännyt hänet? Silloin on sitä parempi, kuta pikemmin minä menen hänen luokseen. Antakaa minulle hänen osoitteensa, olkaa hyvä!"

Helen Bellew polvistui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kuorelle, ja hänen naisellinen sulonsa viilsi mrs Pendycen sydäntä.

Hän otti paperin. Hän ei ollut koskaan oppinut sanomaan asioita, mitä hän ei tarkoittanut, ja kun mitkään sanat eivät voineet ilmaista, mitä hän tunsi sydämessään, hän kääntyi ja meni pois.

Hänen takanaan kuului mrs Bellew'n terävä ja julma ääni:

"Minkä minä mahdan sille, että kyllästyin häneen? Minä en ole te. Menkää nyt!"

Mrs Pendyce tempasi ulko-oven auki. Laskeutuessaan portaita alas hän hapuili käsipuita. Hänellä oli se miltei ruumiillisen kivun käperryttävä tunne, jonka tunteettomuus joko heitä itseään tai muita kohtaan herättää lempeissä sieluissa.

ÄITI JA POIKA

Mrs Pendycelle oli Chelsea tuntematon maa, ja hänelle olisi kestänyt kauan löytää tie Georgen huoneisiin, jos hän olisi ollut luonnostaan sitä mitä hän oli nimeltään, sillä Pendycet eivät koskaan kyselleet tietä mihinkään eivätkä uskoneet mitä heille sanottiin, vaan hakivat sen itse, aiheuttaen siten itselleen paljon tarpeetonta vaivaa, jota he perästäpäin valittivat.

Ensin poliisi, sitten taiteilijan näköinen parrakas nuori mies oli mrs Pendycelle oppaana. Jälkimmäinen, joka nojaili veräjää vasten, avasi sen.

"Tässä", sanoi hän; "ovi oikeassa kulmassa".

Mrs Pendyce käveli pikku polkua myöten, ohi raunioituneen kaivon kolmen kivisammakon, ja seisoi ja odotti ensimmäisen vihreän oven edessä. Ja odottaessaan hän taisteli pelon ja ilon välillä; sillä nyt, kun hän oli poissa mrs Bellew'n luota, ei hänellä enää ollut mitään tunnetta kärsitystä loukkauksesta. Vain hänen näkemisensä sen herätti, niin henkilökohtainen on kaikkein lempeinkin mieli.

Hän sai köynnöskasvien välistä käsiinsä kellon ruostuneen pitimen ja veti sitä. Särkynyt kellonkilahdus oli vastauksena, mutta kukaan ei tullut; kuului vain heikko ääni, kuin olisi joku kävellyt edestakaisin. Sitten alkoi ulkoveräjän takana katumyyjä huutaa kohti taivasta, ja ääni hukkui hänen messuunsa. Taiteilijan näköinen parrakas nuori mies tuli polkua myöten.

"Kenties te voitte sanoa minulle, onko poikani kotona?"

"Minä en ole nähnyt hänen menevän ulos, vaikka olen maalannut tässä kaiken aamua."

Mrs Pendyce katseli ihmetellen maalaustelinettä, joka seisoi toisen oven ulkopuolella vähän edempänä. Hänestä tuntui oudolta, että hänen poikansa oli sellaisessa paikassa.

"Autanko minä teitä kolkuttamaan?" sanoi taiteilija. "Kaikki nämä kolkuttimet ovat niin jäykkiä."

"Jospa tahtoisitte olla niin ystävällinen!"

Taiteilija kolkutti.

"Hänen täytyy olla sisällä", sanoi hän. "Minä en ole kääntänyt silmiäni tästä ovesta, koska olen maalannut sitä."

Mrs Pendyce tuijotti oveen.

"Minä en saa sitä selville", sanoi taiteilija. "Se kiusaa minut kuoliaaksi."

Mrs Pendyce katseli häneen kysyvästi.

"Eikö hänellä ole mitään palvelijaa?" kysyi hän.

"Ei toki", sanoi taiteilija; "sehän on ateljee. Valaistus on aivan väärä. Mitähän jos te tahtoisitte seistä siinä paikallanne hetkisen; se auttaisi minua koko lailla!"

Hän astui hiukan taaksepäin ja varjosti kädellä silmiään, ja mrs Pendycen ruumiin läpi kävi värähdys.

"Miks'ei George avaa ovea", ajatteli hän. "Mitä -- mitä tuo mies tekee?"

Taiteilija antoi kätensä vaipua.

"Paljon kiitoksia", sanoi hän. "Minä kolkutan uudelleen. Kas noin! Se herättäisi vainajankin!"

Ja hän nauroi.

Järjetön pelko valtasi mrs Pendycen.

"Oh", sopersi hän. "Minun _täytyy_ päästä sinne -- minun _täytyy_ päästä sinne!"

Hän tarttui itse kolkuttimeen ja yritti lyödä sitä ovea vasten.

"Siinä näette", sanoi taiteilija, "ne ovat kaikki samanlaisia; nuo kolkuttimet ovat jäykkiä kuin hiilihangot".

Taas hän varjosti kädellä silmiään.

Mrs Pendyce nojautui ovea vasten; hänen polvensa vapisivat hurjasti.

"Mitä on tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties hän vain nukkuu, kenties --. Oh Jumala!"

Hän kolkutti kaikella voimallaan. Ovi aukeni, ja aukossa seisoi George. Tukahduttaen nyyhkytyksen mrs Pendyce astui sisään. George paukautti oven kiinni hänen jälkeensä.

Minuutin ajan pysyi mrs Pendyce vaiti, hän oli yhä äskeisen oudon pelon ja jonkinmoisen häpeän vallassa. Hän ei katsellutkaan poikaansa, vaan loi arkoja silmäyksiä ympäri hänen huonettaan. Hän havaitsi jonkinmoisen parvekkeen takaseinällä ja puoleksi lasipeittoisen kupukaton. Hän näki verhoja riippuvan parvekkeen koko pituudelta, pöydän, jolla oli teevehkeet ja karahveja, pyöreän rautakamiinan, matot lattialla ja suuren, ihmisen korkuisen kuvastimen keskellä seinää. Kuvastimessa heijastui hopeamaljakko, jossa oli kukkia. Mrs Pendyce huomasi, että ne olivat kuihtuneet, ja niiden epämääräinen yököttävä haju oli hänen ensimmäinen selvä tuntemuksensa.

"Sinun kukkasi ovat kuihtuneet, rakkaani", sanoi hän. "Minun täytyy tuoda sinulle vähän tuoreita!"

Silloin vasta hän katsoi Georgeen. Mustat kehät olivat hänen silmäinsä alla, hänen kasvonsa olivat keltaiset; äidistä näytti kuin ne olisivat kutistuneet. Tämä pelästytti häntä ja hän ajatteli:

"Minä en saa ilmaista mitään; minun täytyy pitää pääni selvänä."

Hän pelkäsi -- pelkäsi epätoivoista ilmettä poikansa kasvoilla, epätoivoista ja mieletöntä sävyä, ja hän pelkäsi hänen itsepäisyyttään, joka pitelee kiinni menneestä vain siksi, että se on mennyttä, joka pitelee omastaan, vaikka tämä oma on kuollut. Hänessä itsessään oli tätä ominaisuutta niin vähän, ettei hän saattanut aavistaa, mihin se voisi viedä Georgen; mutta hän oli elänyt keskellä sitä kaiken avioelämänsä ajan, ja hänestä tuntui luonnolliselta, että se voisi käydä vaaralliseksi hänen pojalleen nyt.

Hänen pelkonsa pakotti hänet hillitsemään itsensä. Hän veti Georgen sohvalle viereensä, ja hänen päässään välähti ajatus: "Kuinka monta kertaa hän onkaan istunut tässä pidellen tuota naista sylissään!"

"Sinä et tullut hakemaan minua eilisiltana, rakkaani. Minä ostin piletit ja sain niin hyvät paikat!"

George hymyili.

"En", sanoi hän; "minulla oli jotakin muuta katsottavana".

Tämä hymy sai Margery Pendycen sydämen tykyttämään niin, että siihen koski, mutta hänkin hymyili.

"Miten sievä paikka sinulla on täällä, kultaseni!"

"Tässä on tilaa kävellä."

Mrs Pendyce muisti edestakaisin kulkeneiden askelten äänen, jonka hän oli kuullut. Siitä, että George ei kysellyt, miten hänen äitinsä oli saanut selville hänen asuinpaikkansa, hän tiesi, että Georgen oli täytynyt arvata, missä hän oli ollut, ja ettei heillä kummallakaan ollut mitään kertomista toisilleen. Ja vaikka tämä itsessään oli helpotus, lisäsi se hänen kauhuaan -- sitä kauhua, minkä aseman epätietoisuus herättää. Kaikenmoisia kuvia kulki hänen mielessään. Hän näki Georgen makuukamarissaan, palanneena ensimmäiseltä metsästysretkeltään, palleroiset posket naarmuisina otsalta leukaan saakka ja pienessä hansikoidussa kädessä verinen ketunpojan jalka. Hän näki hänen syöksyvän huoneeseensa Lordin krikettikilpailun viimeisenä päivänä 1880, hattu kuhmuilla, silmä mustuneena ja kädessä keppi, jossa oli vaaleansininen tupsu. Hän näki hänet kalmankalpeana, yhteenpuristetuin huulin sinä iltana, jolloin hän vasta puoliksi parantuneena kurkkutaudista oli karannut kotoaan ja hiipinyt ulos metsästämään yksinään, ja hän muisti hänen sanansa: "Niin, äiti, mitä en kestänyt sitä kauempaa; se meni liian verkkaan!"

Mitähän, jos hän nytkään ei voisi kestää tätä. Mitähän, jos hän tekisi jotakin äkkipikaista! Mrs Pendyce otti esiin nenäliinansa.

"Täällä on jokseenkin kuuma, rakkaani; sinun otsasi on aivan märkä!"

Hän näki Georgen katsahtavan häneen epäluuloisesti, ja kaikki hänen naisellinen viekkautensa vallitsi hänen silmissään, niin että ne eivät värähtäneet, vaan katsoivat häneen aivan luonnollisesti.

"Tuo kattovalo sen tekee", sanoi George. "Päivä pääsee siitä paistamaan täydeltä terältä."

Mrs Pendyce katsoi kattoakkunaan.

"On omituista nähdä sinua täällä, mutta se on somaa -- niin epäsovinnaista. Sinun täytyy antaa minun viedä pois nuo kukat!" Hän meni hopeamaljakon luo ja kumartui sen yli. "Rakas poikaseni, nehän ovat aivan inhottavia! Heitä ne toki jonnekin ulos; vanhojen kukkien haju on niin kauhea!"

Hän ojensi maljakon peittäen nenäänsä liinallaan.

George otti maljakon, ja kissan tavoin, joka vaanii hiirtä, katseli mrs Pendyce, kuinka hän vei sen ulos puutarhaan. Ja kun ovi sulkeutui, hiipi hän nopeammin ja äänettömämmin kuin kissa verhojen taakse.

"Minä tiedän, että hänellä on revolveri", ajatteli hän.

Hetkisen kuluttua hän palasi verhojen takaa, hiipi ympäri huoneen, etsien sekä silmin että käsin, mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen sydämensä keveni, sillä kaikki sellainen kauhistutti häntä.

"Kunhan vain päästäisiin ohi näiden ensimmäisten, peloittavien tuntien", ajatteli hän.

Georgen palatessa hän seisoi samassa paikassa kuin hänen mennessään. He istuivat paikalleen äänettöminä, ja tämän äänettömyyden kestäessä -- pisimmän, mitä hän elämässään oli kokenut -- mrs Pendyce uskoi tuntevansa kaiken mitä Georgen sydämessä liikkui, kaiken sen synkkyyden ja katkeran kivun, tappion ja kaivatun omistuksen vimman, menetetyn ilon, syvän vastenmielisyyden tunnon; ja kuitenkin hänen sydämensä jo oli kyllin täynnä toivoa ja tuskaa, sääliä, mustasukkaisuutta, rakkautta ja syvää kaipausta. Vain kahdesti katkesi hiljaisuus. Kerran, kun George kysyi häneltä, oliko hän syönyt aamiaista, ja hän, joka ei ollut syönyt mitään koko päivänä, vastasi:

"Kyllä, rakas -- kyllä!"

Ja toisen kerran, kun George sanoi:

"Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, äiti; minä olen hiukan poissa raiteiltani."

Mrs Pendyce katsoi tutkivasti poikansa kasvoja, hänelle rakkaimpia maailmassa, nyt permantoon päin kääntyneitä, ja hän tunsi niin voimakasta kaipausta painaa ne rintaansa vasten, että kun hän ei uskaltanut sitä tehdä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja juoksivat hiljaa pitkin hänen poskiaan. Tämän etäisen asemansa takia valitun huoneen hiljaisuus muistutti haudan hiljaisuutta, ja kuten haudasta ei sieltä näkynyt maailmaa ensinkään, sillä kattoakkunan lasi oli himmeä.

Tämä haudanhiljaisuus alkoi pusertaa mrs Pendycen sydäntä; hänen silmänsä kiinnittyivät kattoakkunaan, kuin koettaisi hän saada sen särkymään ja helisemään. Kissa, joka oli vaelluksella katolta katolle, sen neljän käpälän mustat, liikkuvat pilkut, heikko kajastus sen ruumiista, siinä kaikki mitä hän näki. Ja kykenemättä tätä enää kauemmin kestämään hän äkkiä huusi:

"Oh, George, puhu minulle jotakin! Älä tällä tavoin työnnä minua luotasi!"

George vastasi:

"Mitä sinä tahdot minun sanovan sinulle, äiti?"

"En mitään -- kun vain --"

Ja hän painui polvilleen poikansa viereen, veti hänen päänsä rintaansa vasten ja keinutti vartaloaan hiljaa edestakaisin, hitaasti muuttaen otettaan, kunnes hän tunsi, että Georgen pää oli mukavassa asennossa. Näin oli hänellä poikansa kasvot sydäntään vasten, eikä hän tahtonut hellittää niitä. Kova lattia loukkasi hänen polviaan; hänen koko ruumistaan särki, mutta mikään maailmassa ei olisi saanut häntä hellittämään tuumaakaan, sillä hän uskoi auttavansa Georgea omalla kärsimyksellään, ja hänen kyyneleensä putosivat Georgen niskaan. Kun George vihdoin veti kasvonsa pois, vaipui hän kokoon lattialle eikä jaksanut nousta, mutta hänen sormensa tunsivat, että hänen pukunsa oli poven kohdalta märkä. George sanoi käheästi:

"Kaikki on hyvin, äiti; älä ole huolissasi."

Millään ehdolla ei mrs Pendyce olisi tahtonut tällä hetkellä katsoa Georgeen, mutta syvemmällä varmuudella, kuin minkä järki antaa, hän tunsi, että George oli pelastettu.

Verkkaan palasi kissa pitkin kaltevaa kattoakkunaa entisiä jälkiään myöten takaisin; sen neljä käpälää näkyivät tummina, liikkuvina pisteinä, sen ruumis heikkona kajastuksena.

Mrs Pendyce nousi.

"Minä en viivy nyt kauemmin, rakkaani. Saanko käyttää sinun kuvastintasi?"

Seisoessaan kuvastimen edessä, sivellen valahtaneita hiuksiaan, pyyhkäisten nenäliinalla poskiaan, silmiään ja huuliaan hän ajatteli:

"Tuo nainen on seissyt tässä! Tuo nainen on sivellyt hiuksiaan, katsonut tähän kuvastimeen ja pyyhkinyt hänen suudelmansa poskiltaan! Antakoon Jumala hänelle sen kärsimyksen, minkä hän on antanut minun pojalleni!"

Mutta ajateltuaan tämän toivomuksen hän värisi.

Hän kääntyi Georgeen päin ovella, ja hänen hymynsä näytti sanovan:

"Ei hyödytä mitään itkeä tai koettaa kertoa sinulle, mitä minulla on sydämelläni, ja katso, siksi minä hymyilen näin. Ole sinä niin kiltti ja hymyile minulle vähän, niin että minun on vähän helpompi olla!"

George pisti pienen paperikäärön hänen käteensä ja koetti hymyillä.

Mrs Pendyce astui nopeasti ulos. Auringonpaiste häikäisi häntä, eikä hän katsonut tätä kääröä ennenkuin ulkoveräjän takana. Siinä oli ametistikaulanauha, smaragdimedaljonki ja timanttisormus. Pienellä harmaalla kadulla, joka vei tähän poppelien, vanhan kaivon ja vihreän veräjän somistamaan puistoon, jalokivet hehkuivat ja säkenöivät kuin kaikki valo ja elämä olisi keskittynyt niihin. Mrs Pendyce, joka rakasti värejä ja loistavia esineitä, näki, että ne olivat kauniit.

Tuo nainen oli ottanut ne, käyttänyt hyväkseen niiden valoa ja väriä ja sitten viskannut ne takaisin! Hän kääri ne paperiin takaisin, sitoi nuoran ja käveli virtaa kohti. Hän ei kiiruhtanut, vaan käveli tyynesti katsellen eteensä. Hän eteni Embankmentin poikki, kumartui kaidetta vasten ja ojensi kätensä yli harmaan veden. Hänen peukalonsa ja etusormensa erkanivat toisistaan; valkea käärö putosi, ui hetken pinnalla ja hävisi sitten.

Mrs Pendyce katsoi äkisti ympärilleen. Parrakas nuori mies, jonka kasvot tuntuivat tutuilta, nosti hattuaan.

"Siis teidän poikanne _oli_ kotona", sanoi hän. "Se oli hauska. Minun täytyy uudelleen kiittää teitä siitä, että seisoitte mallinani tuon minuutin. Se selvitti minulle kaiken. Minä tahdoin vain päästä selville henkilön ja oven keskinäisestä suhteesta. Hyvästi!"

Mrs Pendyce sopersi: "Hyvästi!" ja seurasi poistuvaa miestä hämmästynein silmin, kuin olisi tämä tavoittanut hänet itse rikoksen teosta. Hän oli näkevinään jalokivet, hehkuvat poloiset esineet, jotka nyt olivat harmaassa mudassa, pimeyden saaliina, ainaisesti vailla valoaan ja väriään. Ja kuin olisi tehnyt syntiä, rikkonut omaa lempeätä luontoaan vastaan, hän kiiruhti pois.

GREGORY KATSELEE TAIVASTA KOHTI

Kun Gregory Vigil nimitti mr Paramoria pessimistiksi, johtui se siitä, että hän yhtä vähän kuin muutkaan ymmärsi tämän sanan sisällystä; sillä sekapäisyydessään, joka hänellä oli yhteisenä monien, jonakin sumuisena hetkenä siinneiden ihmisten kanssa, hän ajatteli, että se, joka näki asiat sellaisina kuin ne ovat, koetti kuvailla ne entistä pahemmiksi. Gregorylla oli oma tapansa katsella asioita, ja se oli hyvin kallis hänelle -- niin kallis, että hän mieluummin sulki silmänsä kuin näki ne muulla tavalla, ja kun asiat eivät hänelle olleet samanlaisia kuin mr Paramorille, ei oikeastaan voi sanoa, ettei hän olisi nähnyt niitä sellaisina kuin ne olivat. Mutta hän ei pystynyt näkemään lokaa kasvoilla, joiden hän toivoi olevan puhtaat; jokin neste hänen sinisilmissään hajoitti tämän loan, sillä välin kuin kasvojen kuva oli matkalla verkkokalvolle. Tämä tapahtuma oli tajuton, ja sitä on nimitetty idealismiksi. Siksi hän tuli yhä varmemmaksi, kuta kauemmin hän mietti, siitä, että hänen holhokillaan oli oikeus olla uskollinen rakastamalleen miehelle, oikeus yhdistää elämänsä hänen elämäänsä. Ja tämän ajatuksen terän hän painoi yhä syvemmälle sydämeensä.

Kello neljän aikaan sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce kävi ateljeessa, toi juoksupoika hänelle seuraavan kirjeen.

Greenin hotelli, torstaina.

Rakas Grig!

Minä olen tavannut Helen Bellew'n ja olen juuri tullut Georgen luota. Me olemme kaikki eläneet ilkeän unen vallassa. Hän ei rakasta Georgea -- kenties hän ei ole häntä koskaan rakastanut. Minä en tiedä enkä halua tuomita. _Hän on hylännyt Georgen_. En katso olevani oikeutettu lausumaan mitään sen johdosta. Alusta loppuun saakka se näyttää niin tarpeettomalta, tarkoituksettomalta, ristiriitaiselta sekasotkulta. Minä kirjoitan sinulle tämän kertoakseni kuinka asiat todella ovat ja pyytääkseni sinua, jos sinulta liikenee hetki, pistäytymään Georgen klubissa tänä iltana ja ilmoittamaan minulle, onko hän siellä ja mitenkä hänen laitansa on. Ketään muuta minä en voi pyytää tekemään tätä puolestani. Suo anteeksi, jos tämä kirje tuottaa sinulle tuskaa.

Harras serkkusi _Margery Pendyce_.

Niille, jotka katsovat kaikkia inhimillisiä asioita kuin yhdellä silmällä, ahtaasta henkilökohtaisesta näkökulmasta, jotka eivät pysty näkemään kaiken ihmispuuhan alla piilevää ironiaa ja nauttimaan siitä, joiden yksinkertaiset sydämet houkuttelevat tämän ironian sen kaikkein sydämellisimpään hymyyn, jotka tämän ironian voittaminakin pysyvät kukistumattomina -- niille ei ajan oloon mikään kohtalon isku, mikään heidän käsityksiensä kumous pysy merkitsevänä. Nuolet osuvat, värähtävät ja varisevat maahan, kuin ketjupanssarista, kunnes viimeinen nuoli pääsee tunkeutumaan panssarin alle ja syöpyy sydämeen, haavoitetun huudahtaessa: "Mitä -- sinäkö? Ei, ei! Minä en usko, että sinä siinä olet!"

Sellaiset ihmiset ovat tehneet suuren osan siitä, mitä tässä vanhassa maailmassa on ollut tehtävänä, ja kenties vielä suuremman osan siitä, mikä olisi ollut tekemättä jätettävä.

Kun Gregory sai tämän kirjeen, käsitteli hän par'aikaa erään morfiinin valtaan langenneen naisen tapausta. Hän pisti kirjeen taskuunsa ja jatkoi työtään. Sen enempää hän ei pystynyt tekemään.

"Tässä on selonteko, mrs Shortman. Ottakoot hänet haltuunsa kuudeksi viikoksi. Hän palaa sieltä uutena ihmisenä."

Mrs Shortman nojasi laihan päänsä laihoihin kasvoihinsa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä Gregoryyn.

"Minä pelkään, että hän on kadottanut kaiken siveydentunnon", sanoi hän. "Tiedättekö, mr Vigil, minä melkein pelkään, ettei hänellä koskaan ole ollutkaan mitään sellaista."

"Mitä te tarkoitatte?"

Mrs Shortman käänsi katseensa pois.

"Toisinaan minä tunnen kiusausta uskoa", sanoi hän, "että on olemassa sellaisia ihmisiä. Mahdammeko me ottaa kylliksi huomioon sitä! Siltä ajalta, jolloin olin maalaistyttö, muistan pastorimme tyttären, joka oli hyvin sievä olento. Hänestä kerrottiin kauhistavia asioita jo ennenkuin hän meni naimisiin, ja sitten me kuulimme, että hän oli ottanut eron. Hän tuli Lontooseen ja ansaitsi elantonsa pianonsoitolla, kunnes hän taas meni naimisiin. Minä en tahdo mainita teille hänen nimeään, mutta hän on varsin tunnettu, eikä kukaan ole koskaan havainnut hänen näyttävän vähintäkään hävyn merkkiä. Jos on yksi sellainen nainen olemassa, saattaa niitä olla tusinoittain, ja minusta toisinaan tuntuu, että me haaskaamme --"

Gregory sanoi kuivasti:

"Muistan, että te olette ennenkin sanonut niin."

Mrs Shortman puraisi huultaan.

"Minä en luullakseni säästä ponnistuksiani enkä aikaani", sanoi hän.

Gregory nousi nopeasti ja tarttui hänen käteensä.

"Tiedän sen -- oh, tiedän sen", sanoi hän lämpimästi.

Äkkiä kuului, kuinka miss Mallow vimmatusti naputti kirjoituskonetta nurkassaan. Gregory tempasi hattunsa naulakosta.

"Minun täytyy mennä nyt", sanoi hän. "Hyvää yötä."

Ilman edelläkäypää varoitusta, kuten sydänten on tapana, oli hänen sydäntänsä alkanut särkeä, ja hän tunsi, että hänen täytyi päästä ulos raittiiseen ilmaan. Hän ei noussut raitiovaunuun eikä ajuriin, vaan asteli eteenpäin niin lujasti kuin taisi, koettaen ajatella, koettaen ymmärtää. Mutta hän saattoi vain tuntea -- sekavia ja suruisia tunteita, mihin silloin tällöin sekaantui outoja mielihyvän pisaroita, jotka hävettivät häntä. Tietoisesti tai tietämättään veivät hänen askeleensa Chelseahin päin, sillä vaikka ihmisen silmät olisivatkin tähtiin kohotetut, eivät hänen jalkansa voi viedä häntä sinne, ja Chelsea näytti eri vaihtoehdoista parhaimmalta. Hän ei yksin kulkenut tätä tietä, vaan moni kulki hänen kanssaan samaan suuntaan, ja moni oli ollut siellä ja oli nyt paluumatkalla, ja kadut olivat loppumatonta virtaavaa joukkoa täynnä kesäisenä iltapäivänä. Ja miehet, joita hän kohtasi, katsoivat häneen, ja Gregory katseli heihin, eivätkä kummatkaan nähneet toistaan, sillä niin on kirjoitettu, etteivät ihmiset huomaa muuta kuin omia huoliansa. Aurinko, joka paahtoi hänen kasvojaan, lankesi heidän selkäänsä, tuuli, joka viillytti hänen selkäänsä, puhalsi heidän poskilleen. Sillä koko huoleton maailma kulki rataansa, pitkin kaikkeuden kivitystä, ja yksi miljoonista oli matkalla Chelseahin ja kohtasi miljoonia, jotka olivat tulossa pois.

"Onko mrs Bellew kotona?"