Part 17

"Hänen ei pitäisi lähetellä sähkösanomia tällä tavoin", sanoi hän. "En voinut ymmärtää muuta kuin että sinun täytyi olla sairas. Se tärveli minulta aamiaisen!" Sillä vaikka se itse asiassa ei ollut estänyt häntä lopettamasta vankkaa ateriaansa, kuvitteli hän tuntevansa nälkää. "Kun minä olin palveluksessa Halifaxissa, oli siellä muuan mies, joka alinomaa vain lähetteli sähkösanomia. Sähkösanoma-Jussiksi ne nimittivät häntä. Hän komensi noita vanhoja sinihousuja. Muistatko vanhoja sinihousuja? Jos Horace rupeaa tekemään tällaista, on hänen paras kääntyä spesialistin puoleen; se merkitsee jokseenkin varmasti hermoheikkoutta. Sinä olet täällä pukujesi vuoksi, huomaan minä. Milloin tulette kaupunkiin? Huvikausi on täydessä käynnissä!"

Mrs Pendyce ei arkaillut lankoaan, sillä vaikka tämä oli turhantarkka ja tottunut noudattamaan omaa päätään alaistensa keskuudessa, hän tuskin oli omansa herättämään kunnioitusta yhteiskunnallisten vertaistensa piirissä. Pelko ei sen vuoksi saanut häntä olemaan kertomatta totuutta langolleen, vaan vaisto, joka käski häntä välttämään kaikkea tarpeetonta kärsimystä, ja koska totuutta todellakin oli mahdoton kertoa. Hänestä itsestäänkin se näytti hieman naurettavalta, ja hän tiesi, että kenraaliparka olisi ottanut sen vallan kauhean raskaasti.

"En tiedä, ehdimmekö tällä huvikaudella. Puutarha on parhaillaan niin kaunis, ja sitten meillä on Been kihlaus. Se rakas lapsi on niin onnellinen!"

Kenraali siveli poskipartaansa valkealla kädellään.

"Niin tosiaan", sanoi hän, -- "tuo nuori Tharp! Kuinka onkaan, hänhän ei ole vanhin! Hänen veljensä kuuluu minun entiseen rykmenttiini. Mitä tämä nuori mies aikoo?"

Mrs Pendyce vastasi: "Hän on vain maanviljelijä. Minä pelkään, että hänen perinnöstään ei paljoa kannata puhua, mutta hän on hyvä poika. Siitä tulee pitkä kihlaus. Maanviljelys tietenkään ei tuota mitään, ja Horace vaatii, että heillä pitää olla tuhat vuodessa. Asia riippuu niin suuresti mr Tharpista. Minusta heille varsin hyvin aluksi riittäisi seitsemänsataa, eikö niin, Charles?"

Kenraali Pendycen vastaus oli yhtä vähän asiaankuuluva kuin tavallinen, sillä häntä yleensä miellytti jatkaa omaa ajatuksenjuoksuaan.

"Mitenkä Georgen laita on?" sanoi hän. "Minä tapasin hänet eteisessä tänne tullessani, mutta hän juoksi tiehensä hitonmoisella kiireellä. Epsomissa sanottiin minulle, että hän oli pulassa."

Koska vastenmielinen kärpänen kiinnitti itseensä hänen katseensa, jäi häneltä huomaamatta kälynsä ilme.

"Pulassa?" toisti tämä.

"Menettänyt joukon rahaa. Se ei käy, ymmärräthän, Margery -- se ei käy. Vähäinen vaatimaton pelaaminen on aivan toista."

Mrs Pendyce ei sanonut mitään, hänen kasvonsa olivat kankeat. Ne olivat naisen kasvot, joka on sanomaisillaan: "Älkää pakottako minua lausumaan, että te vaivaatte minua!"

Kenraali jatkoi:

"Kilpa-ajoihin on ruvennut ottamaan osaa joukko uutta väkeä, joista kukaan ei tiedä mitään. Tuo mies, joka osti Georgen hevosen esimerkiksi; hänen naamaansa ei olisi koskaan nähty Tattersallissa silloin kun minä olin nuori. Kun minä nyt menen kilpa-ajoihin, en tunne puoliakaan väreistä. Se tärvelee huvin. Siellä ei enää tapaa entistä suljettua piiriä. Georgen on paras ottaa vaarin itsestään. Minä en voi käsittää, minne me olemme menossa!"

Margery Pendycen korvissa olivat kaikuneet nämä sanat; "Minä en voi käsittää, minne me olemme menossa" kolmenkymmenenneljän vuoden ajan, kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, monen henkilön suusta. Hänen elämäänsä kuului tosiaan oleellisena osana se vakuutus, etteivät ihmiset voineet ymmärtää mitään, aivan niinkuin Worsted Skeynesin vankka ruoka ja vankka mukavuus ja sumuiset aamut ja sade oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä. Ja vain se, että hänen hermonsa olivat haavoilla ja hänen sydämensä pakahtumaisillaan, vaikutti, että nämä sanat tuntuivat sietämättömiltä tänä aamuna; mutta tottumus oli nytkin liian voimakas, ja hän pysyi vaiti.

Kenraali, jolle vastaus ei ollut tärkeä, jatkoi ajatuksiaan.

"Ja huomaa mitä sanon, Margery; vaalit tulevat olemaan meitä vastaan. Maa on vaarallisessa asemassa."

Mrs Pendyce sanoi:

"Oh, luuletko, että vapaamieliset tosiaankin pääsevät hallitukseen?"

Tottumuksen vaikutuksesta oli hänen äänessään pieni huolekkuuden vivahdus, jota hän ei huomannut.

"Luulenko?" toisti kenraali Pendyce. "Minä rukoilen joka ilta Jumalaa, ettei niin kävisi!"

Hän liitti molemmat kätensä yhteen espanjanruokonsa hopeanupille ja tuijotti niiden yli vastakkaiseen seinään; ja oli jotakin yleispätevää tässä jäykässä katseessa, jotakin synkkää eikä vallan itsekästä pelkoa. Hänen esi-isänsä olivat, lukuunottamatta hänen henkilökohtaisia etujaan, totuttaneet hänet tykkänään pois siitä ajatuksesta, ettei hän ajaisi maan parasta. Mrs Pendyce, joka usein oli nähnyt miehensä sen näköisenä, kumartui akkunasta ulos yli hälisevän kadun.

Kenraali nousi:

"Hyvä", sanoi hän, "ellen minä voi tehdä mitään hyväksesi, Margery, niin poistun; sinullahan on kiire ompelijattariesi kanssa. Vie terveiseni Horacelle ja sano hänelle, että älköön lähettäkö minulle toista tämmöistä sähkösanomaa."

Ja kankeasti kumartaen hän puristi kälynsä kättä todellakin kohteliaasti ja ystävällisesti, otti hattunsa ja meni. Mrs Pendyce katseli häntä, kun hän astui alas portaita, katseli hänen kankeita, kaltevia olkapäitään, hänen päätään, jonka laella harmaa tukka oli huolellisesti harjattu jakaukselle, hänen heikkoja, notkahtelevia polventaipeitaan, ja hän painoi kätensä povelleen ja huokasi, sillä kenraalin mukana näytti hänestä koko hänen menneisyytensä astuvan portaita myöten pois, ja sellaista ei ihminen saata nähdä tulematta liikutetuksi.

MRS BELLEW SELVITTÄÄ LASKUNSA

Mrs Bellew istui vuoteellaan ja silitteli rypistyneitä kirjelappuja; hänen vieressään oli hänen jalokivilippaansa. Hän otti siitä ametistikaulanauhan, smaragdimedaljongin ja timanttisormuksen, kääri ne pumpuliin ja sulki kirjekuoren. Toiset jalokivet hän yhden kerrallaan pudotti helmaansa ja jäi niitä katselemaan. Vihdoin hän pani kaksi medaljongia ja kaksi sormusta takaisin lippaaseen, sulki muut pieneen vihreään rasiaan, otti sen ynnä kirjekuoren ja meni ulos. Hän huusi luokseen ajurin, ajoi postitoimistoon ja lähetti seuraavan sähkösanoman:

_Pendyce, Stoalaisten klubi_.

Ole ateljeessa kuudesta seitsemään -- _H_.

Postitoimistosta hän ajoi jalokivikauppiaan luo, ja moni mies, joka näki hänen menevän ohitseen punoittavin poskin ja silmin, jotka loistivat niin kuumeisesti kuin olisi tuli palanut hänen sisässään, kääntyi hänen jälkeensä ja suri katkerasti, ettei tuntenut kuka hän oli eikä minne hän meni. Jalokivikauppias otti kivet vihreästä rasiasta, punnitsi ne yhden kerrallaan ja tutki niitä kauan suurennuslasillaan. Hän oli pieni mies, jolla oli keltaiset, ryppyiset kasvot ja pieni harva parta, ja kun hän oli itsekseen päättänyt, minkä summan hän aikoi tarjota, hän katseli asiakastansa valmiina lausumaan pienemmän. Mrs Bellew istui tiskin ääressä nojaten siihen kyynärpäätään, leuka kämmenellä ja katsoi kauppiaaseen. Tämä päätti kuitenkin mainita oikean summan.

"Onko siinä kaikki?"

"Kyllä, rouva; enempää en voi tarjota."

"Hyvä on, mutta minun täytyy saada rahat nyt samalla."

Jalokivikauppias räpytteli silmiään.

"Se on suuri summa", sanoi hän -- "epätavallinen. Minulla ei ole niin suurta määrää täällä."

"Tehkää siinä tapauksessa niin hyvin ja lähettäkää sitä hakemaan, tai minun täytyy mennä muuanne."

Jalokivikauppias risti kätensä ja hieroi niitä hermostuneesti vastakkain.

"Suokaa anteeksi -- hetkinen -- minun täytyy neuvotella kumppanini kanssa."

Hän poistui, ja etäältä hän kumppaneineen hermostuneesti vakoili mrs Bellew'ta. Hän palasi väkinäisesti hymyillen. Mrs Bellew istui entisellä paikallaan.

"Sattuu niin hyvin, että meillä on juuri tuo summa täällä, rouva."

"Antakaa minulle seteleitä, pyydän, ja arkki paperia."

Kauppias toi ne.

Mrs Bellew kirjoitti kirjeen, pani sen ynnä setelit mukanaan tuomaansa isoon kirjekuoreen, kirjoitti osoitteen ja sinetöi kirjeen.

"Kutsukaa ajuri, pyydän!"

Kauppias kutsui ajurin.

"Chelsea Embankment!"

Hän ajoi pois.

Taaskin ihmiset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän ajoi pitkin katuja, joilla kuhisi väkijoukkoja ja ajoneuvoja. Ajuri, joka jätti hänet Albert-sillan läheisyyteen, katseli vuoroin kourassaan olevia rahoja, vuoroin kyydittäväänsä, ja viedessään vaununsa takaisin seisontapaikkaan hän heilautti peukaloaan hänen jälkeensä.

Mrs Bellew kulki kiireesti seuraavaan kadunkulmaan, kääntyi siinä ja pysähtyi äkkiä pienen puutarhan eteen, missä oli kolme poppelia rivissä. Hän avasi viivyttelemättä sen vihreän veräjän, ja meni polkua myöten ensimmäisen vihreän oven luo, joita oli kolme vierekkäin. Taiteilijan näköinen parrakas nuori mies, joka seisoi viimeisen oven takana, katseli häntä, huulilla ymmärtävä hymy. Mrs Bellew otti esiin avaimen, pisti sen reikään, avasi oven ja meni sisään.

Tämä näky näytti antaneen taiteilijalle aatteen. Hän työnsi ovensa auki, toi telineen ja kankaan ulos ja asettaen ne niin, että hän saattoi nähdä oven, mistä mrs Bellew oli mennyt sisään, hän alkoi piirustaa.

Vanha kivinen kaivo, jonka kannella oli kolme kivistä sammakkoa, oli puutarhassa lähellä samaa nurkkaa, ja sen takana oli kukkiva viinimarjapensas ja sen takana taas vihreä ovi, mihin päivänpaiste vinosti lankesi. Taiteilija työskenteli tunnin ajan, sitten hän pani telineen syrjään ja meni juomaan teetään.

Mrs Bellew tuli ovesta heti hänen mentyään. Hän sulki oven takanaan ja seisoi hiljaa. Hän otti taskustaan ison kuoren ja pudotti sen kirjelaatikkoon; sitten hän kumartui maahan, otti oksan ja pisti sen rakoon, joten kansi ei päässyt rämähtäen putoamaan. Tehtyään tämän hän siveli käsillään kasvojaan ja rintaansa ikäänkuin pyyhkäistäkseen jotakin yltään ja käveli pois. Ulkoveräjän tuolla puolen hän kääntyi vasemmalle ja käveli samaa katua takaisin virralle. Hän käveli verkkaan, nauttivasti ympärilleen katsellen. Pari kertaa hän pysähtyi ja veti syvän henkäyksen, ikäänkuin ei voisi saada kyllikseen ilmaa. Hän meni Embankmentille saakka ja seisoi siinä, nojaten kyynärpäitään kaiteeseen. Etusormensa ja peukalonsa välissä hänellä oli pieni esine, josta auringonsäteet heijastuivat. Se oli avain. Verkkaisesti, nauttivasti hän ojensi kätensä yli veden, erotti peukalonsa ja etusormensa ja antoi avaimen pudota.

MRS PENDYCE KEKSII KEINON

Mutta George ei tullut hakemaan äitiänsä teatteriin ja mrs Pendyce, joka oli viettänyt päivänsä iltaa odottelemalla, vietti iltansa salongissa, jonka historia oli hänelle tuntematon, ja ruokasalissa, monien ihmisten parissa, jotka söivät kaksin, kolmisin ja nelisin, joita hän saattoi katsella, mutta joille hän ei voinut puhua, joille hän ei halunnutkaan puhua -- näin pian oli elämän ratas pyörinyt yli hänen ihastuksensa ja odotuksensa ja jättänyt hänen rintansa elottomaksi. Ja koko yön, lukuunottamatta kotvan unta, hän kärsi katkerasti mitättömyydestään ja eristyneisyydestään ja tästä vielä katkerammasta tietämyksestä: "George ei tarvitse minua; minä en merkitse hänelle mitään!"

Hänen lohdutusta kaipaava sydämensä palasi yhä uudelleen siihen aikaan, jolloin George _oli_ tarvinnut häntä, mutta hän sai kulkea pitkän taipaleen, aina palttinapuserojen päiviin saakka, jolloin kaiken sen, mitä George halusi -- ananasviipaleita, Bensonin vanhan vaunuruoskan, "Tom Brownin kouluajan" ääneenlukemisen, Ellimanilla voitelua hänen nyrjäytettyään pikku nilkkansa, vuoteeseen peittämisen -- jolloin kaiken tämän pystyi antamaan hänen äitinsä yksin.

Tänä yönä mrs Pendyce havaitsi tuskallisen selvästi, että siitä lähtien kuin George meni kouluun, ei hän koskaan ollut tarvinnut äitiään ensinkään. Mrs Pendyce oli niin monen vuoden kuluessa koettanut uskoa sitä, että se oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä, samoin kuin rukouksien lukeminen illoin ja aamuin. Ja nyt hän havaitsi, että kaikki se oli vain kuvittelua. Mutta maatessaan siinä valveilla hän kuitenkin koetti uskoa sitä, sillä siihen uskoon hän oli kahlehdittu, silloin kun hän synnytti Georgen, esikoisensa, maailmaan. Toista poikaansa ja tyttäriänsä hän rakasti myös, mutta se ei ollut vallan sama asia; hän ei ollut koskaan halunnut heidän tarvitsevan häntä, sillä sen osan itseään hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut Georgelle.

Katujen häly vaimeni vihdoin; hän oli nukkunut kaksi tuntia, kun se alkoi uudestaan. Hän makasi ja kuunteli. Ja hälinä ja hänen ajatuksensa sotkeutuivat toisiinsa hänen uupuneissa aivoissaan -- kudokseksi, joka oli vain väsymystä, tunnetta, että tämä kaikki oli järjetöntä ja tarpeetonta, pelkkää väärinkäsitystä ja vastahankaisuutta, sen lempeän kohtuuden kieltämystä, mikä oli hänen oma pyhin vaistonsa. Ja aamuvirkku ampiainen, jota houkuttelivat hänen toalettipöytänsä sulotuoksut, lähti liikkeelle sopesta, missä se oli viettänyt yönsä, ja alkoi hyristä ja kierrellä vuoteen yläpuolella. Mrs Pendyce pelkäsi ampiaisia hieman, minkä vuoksi hän hiipi vuoteestaan, kun sen huomio oli kiintynyt toisaanne, ja huiskautti sitä yövaatepussillaan, kunnes se, huomaten naisen olevan kysymyksessä, lensi tiehensä. Maaten taas vuoteessaan hän ajatteli: "Ihmiset tahtovat kaikin mokomin ärsyttää niitä, kunnes ne pistävät, ja sitten he tappavat ne; se on niin järjetöntä"; eikä hän huomannut, että hän täten kokosi kaikki ajatuksensa kärsimyksestä kuin yhteen pähkinänkuoreen.

Hän murkinoitsi huoneessaan, Georgen lohduttamatta häntä millään tiedolla itsestään. Sitten hän päätti -- ilman mitään määrättyjä toiveita, mutta jonkinmoisen sisäisen varmuuden perusteella -- käydä tapaamassa mrs Bellew'ta. Hän päätti kuitenkin ensin käydä mr Paramoria puhuttelemassa. Mutta kun hänellä oli vain epämääräinen käsitys siitä, mihin aikaan miehet ryhtyvät työhönsä, ei hän uskaltanut lähteä liikkeelle ennen kuin yhdentoista jälkeen, ja käski ajuriaan ajamaan hitaasti. Ajuri siis ajoi nopeammin kuin hänen oli tapana. Leicester Squarella keskeytyi liike, kun joku korkea henkilö kulki asemalta toiselle, ja katukäytävät olivat täynnä yksinkertaista kansaa, joiden sydämet olivat täynnä ja vatsat tyhjät, ja hurraata huudettiin, kun korkea henkilö ajoi ohi. Mrs Pendyce katseli innokkaasti ajuristaan, sillä häntäkin miellytti tällainen komeus.

Joukko hajosi ja ajuri jatkoi matkaansa.

Hän oli nyt ensi kertaa minkään hammaslääkäriä halvemman ammattimiehen liikehuoneistossa. Pienestä odotushuoneesta, missä hänelle tarjottiin "Timesiä", jota hän pelkästä kiihtymyksestä ei saattanut lukea, hän näki sarjan huoneita, jotka olivat lattiasta kattoon saakka täynnä nahkafoliantteja ja mustia levyrasioita, joiden selustassa oli merkkinä valkea kirjain, ja nuoria miehiä istui paperikasojen takana, kirjoittamassa. Hän kuuli keskeytymättömän nakuttavan äänen, joka herätti hänen uteliaisuuttaan, ja tunsi erikoisen nahan ja jonkin puhdistusaineen hajun, joka oli hänestä vastenmielinen. Punatukkainen nuorukainen, jolla oli kynä kädessään, meni ohi ja loi häneen uteliaan katseen, jonka hän heti käänsi pois. Mrs Pendyce tunsi äkkiä sääliä häntä ja kaikkia näitä paperikasojen takana kirjoittelevia nuoria miehiä kohtaan, ja hänen mielessään välähti: "Kai tämä kaikki johtuu siitä, että ihmiset eivät voi sopia keskenään."

Vihdoin hänet vietiin mr Paramorin luo. Hän istui isossa autiossa huoneessaan, jossa oli menneen suuruuden ilme, ja tuijotti kolmeen La France-ruusuun, jotka olivat maljakossa pöydällä, ja hän tunsi, ettei hän koskaan pystyisi aloittamaan.

Mr Paramorin kulmakarvat, jotka pistivät esiin hänen sileäksi ajetuilta ruskeilta kasvoiltaan kuin mitkäkin patakoukut, olivat teräksenharmaat, ja teräksenharmaa oli hänen korkealta otsalta taaksepäin harjattu tukkansa. Mrs Pendyce ihmetteli, kuinka hän saattoi näyttää viittä vuotta Horacea nuoremmalta, vaikka oli vanhempi, ja kymmentä vuotta Charlesia nuoremmalta, joka tietysti oli häntä vielä nuorempi. Hänen silmänsä, joiden harmaudelle jokin henkinen muokkaus oli antanut teräksisen hohteen, näyttivät nuorilta nekin, vaikka ne olivat vakavat, ja hymy, mikä sai hänen suupielensä taipumaan ylöspäin, näytti hyvin nuorekkaalta.

"On hyvin hauskaa nähdä teitä", sanoi hän.

Mrs Pendyce saattoi vastata vain hymyllä.

Mr Paramor työnsi ruusut nenänsä alle.

"Ne eivät ole niin kauniita kuin teidän", sanoi hän, "eikö niin? Mutta parasta, mitä minä voin aikaansaada."

Mrs Pendyce punastui mielihyvästä.

"Minun puutarhani on niin viehättävä nyt --" Sitten hän muisti, ettei hänellä enää ollut mitään puutarhaa, ja vaikeni, mutta muistaen samalla, että vaikka hän olikin menettänyt puutarhansa, oli mr Paramorilla vielä omansa, hän lisäsi nopeasti: "Entä teidän, mr Paramor -- varmaankin se on mitä ihastuttavin."

Mr Paramor veti esiin jonkinlaisen tikarin, jolla hän oli kiinnittänyt papereitaan kirjoituspöydälle, ja otti kirjeen kasasta.

"Kyllä se on hyvin sievä", sanoi hän. "Te luullakseni haluatte nähdä tätä."

"Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan", oli siinä otsikkona. Mrs Pendyce tuijotti näihin sanoihin, kuin niiden kauneus olisi lumonnut hänet; kesti kauan, ennenkuin hän pääsi niistä eteenpäin. Ensi kerran tunkeutui jutun koko kauheus sen panssarin läpi, joka erottaa meidät kuolevaiset siitä, mitä me emme tahdo ajatella. Kaksi miestä ja nainen kiistelivät ja raastoivat toisiaan kaiken maailman silmissä. Nainen ja kaksi miestä olivat jättäneet sikseen kaiken ihmisrakkauden ja lempeyden, kaiken kohtuuden ja myötätunnon, -- kaiken mikä tekee elämän kauniiksi ja rakastettavaksi, ja kamppailivat nyt kuin villit koko maailman näkyvissä. Kaksi miestä, ja toinen niistä hänen poikansa ja heidän välillään nainen, jota molemmat olivat _rakastaneet!_ "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan!" Ja tämä siirtyisi menneisyyteen niiden säälittävien tarinoiden seurassa, joita hän aika-ajoin oli lukenut jonkinmoisella loukkaantuneella uteliaisuudella: "Snooks Snooksia ja Stilesiä vastaan", "Horaday Horadayta vastaan", "Bethany Bethanya ja Sweetenhamia vastaan". Kaikkien näiden juttujen seurassa, joissa kumpikin asianosainen näytti niin peloittavalta, mutta joissa hän usein oli tuntenut sääliä kumpaakin kohtaan, sillä hänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa, nurinkurinen henki sitonut heidät häpeäpaaluun kaiken kansan nähtäväksi ja pilkattavaksi. Ja kauhu täytti hänen sydämensä. Se oli kaikki niin arkipäiväistä ja karkeaa ja matalaa.

Kirje sisälsi vain muutamia sanoja eräältä asianajotoimistolta ja määräsi kohtausajan. Mrs Pendyce katsoi mr Paramoriin. Tämä lakkasi piirtelemästä imupaperilleen ja lausui heti:

"Minä menen itse tapaamaan näitä ihmisiä huomenna iltapäivällä. Minä teen parhaani saadakseni heidät järkiinsä."

Mrs Pendyce tunsi mr Paramorin katseesta, että tämä tiesi hänen kärsivän ja myös kärsi hänen kanssaan.

"Ja jos -- jos he eivät tahdo?"

"Silloin minä tulen käyttämään aivan toista menettelytapaa ja he saavat itse hoitaa asiansa."

Mrs Pendyce vaipui takaisin tuoliinsa. Hän luuli taas tuntevansa äskeisen nahan ja puhdistusaineen hajun ja kuulevansa lakkaamattoman naputuksen. Hän tunsi päätänsä huimaavan, ja salatakseen sen hän kysyi umpimähkään: "Mitä tarkoittaa 'ilman sitovaa velvoitusta' tässä kirjeessä?"

Mr Paramor hymyili:

"Se on eräs lausetapa, jota me aina käytämme", sanoi hän. "Se tarkoittaa, että jos me annamme jotakin, niin me pidätämme itsellemme oikeuden ottaa sen takaisin taas."

Mrs Pendyce, joka ei ymmärtänyt, mutisi:

"Ymmärrän. Mutta mitä he ovat antaneet?"

"Niin", sanoi mr Paramor. "Suoraan sanoen olemme tällaisessa jutussa vastapuoli ja minä kuin kissa ja koira. Kaikki tapahtuu sen olettamuksen pohjalla, että me emme tiedä mitään toisistamme ja haluamme tietää vielä vähemmän, niin että kun me teemme palveluksen toisillemme, täytyy meidän pelastaa sielumme sanomalla: 'Todellisuudessa me emme tee teille mitään palvelusta.' Ymmärrättekö?"

Taaskin mrs Pendyce mutisi:

"Ymmärrän."

"Se kuuluu vähän maalaismaiselta, mutta me asianajajat saamme kiittää maalaismaisuutta olemassaolostamme. Jos ihmiset kerran rupeaisivat tekemään myönnytyksiä toisilleen, en tiedä miten meidän kävisi!"

Mrs Pendycen katse lankesi taas sanoihin "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan", ja taaskin se pysähtyi niihin, kuin olisi sanojen kauneus lumonnut sen.

"Mutta kenties tahdoitte tavata minua jonkun muunkin seikan johdosta?" sanoi mr Paramor.

Äkillinen pelästys lankesi mrs Pendyceen. "En, en, kiitos. Minä tahdoin vain tietää, mitä asiassa on tehty. Minä olen tullut kaupunkiin tapaamaan Georgea. Tehän sanoitte --"

Mr Paramor kiiruhti hänen avukseen.

"Kyllä; aivan niin -- aivan niin."

"Horace ei ole tullut kanssani."

"Hyvä!"

"Hän ja George eivät aina tule oikein hyvin --"

"Toimeen? He ovat liian erilaisia."

"Niinkö teistä? Minä en ole koskaan huomannut --"

"Ei kasvoiltaan, mutta molemmissa on --"

Mr Paramorin lause loppui hymyyn; ja mrs Pendyce, joka ei tiennyt, että sana "pendycitis" oli hänen kielellään, hymyili epämääräisesti myös.

"George on hyvin omapäinen", sanoi mrs Pendyce. "Luuletteko, voi luuletteko saavanne kapteeni Bellew'n asianajajat myöntymään --"

Mr Paramor heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja peitti kädellään sen, mitä oli kirjoittanut imupaperille.

"Kyllä", sanoi hän verkkaan, "luulen kyllä".

Mutta mrs Pendyce oli saanut vastauksensa. Hän oli aikonut puhua tulevasta käynnistään Helen Bellew'n luona, mutta nyt hän ajatteli:

"Hän ei saa heitä myöntymään; minä tunnen sen. Tahdon mennä pois."

Taaskin hän luuli kuulevansa tuon lakkaamattoman naputuksen, tuntevansa nahan ja puhdistusaineen hajun, näkevänsä sanat: "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan."

Hän ojensi kätensä.

Mr Paramor otti hänen kätensä omaansa ja katsoi ulos akkunasta.

"Hyvästi", sanoi hän -- "hyvästi. Mikä on osoitteenne -- Greenin hotelli? Minä tulen kertomaan teille toimenpiteistäni. Ymmärrän -- ymmärrän!"

Mrs Pendyceen vaikuttivat nämä sanat: "ymmärrän -- ymmärrän!" omituisella tavalla järkyttävästi, kuin ei kukaan olisi ennen mitään "ymmärtänyt", ja hän poistui vapisevin huulin. Hänen elämässään ei tosiaankaan kukaan ollut koskaan "ymmärtänyt" -- eipä silti, että hän olisi voinut tai tahtonut valittaa sellaista pikkuseikkaa, mutta tosiseikka pysyi. Ja kumma kyllä hän tällä hetkellä ajatteli miestään ja kummeksi, mitä hän mahtoi tehdä, ja tunsi sääliä häntä kohtaan.

Mutta mr Paramor meni takaisin tuolilleen ja katseli siihen, mitä oli kirjoittanut imupaperilleen. Se kuului:

"Me pidämme pikku oikeuksistamme kiinni ja olemme valhearvostamme arat; me emme tee mitään myönnytyksiä muille emmekä myöskään mitään itsellemme; me tavoittelemme heitä korvista, he tavoittavat meitä tukasta -- ja tulos on vain suuri sakko ja kaikki loppuu rähinään."

Hän huomasi, että siitä puuttui sekä loppusointu että poljento, ja vakavan näköisenä hän repi sen rikki.

Taaskin mrs Pendyce käski ajuriansa ajamaan verkkaan ja tämä ajoi tavallista kovemmin; kuitenkin matka Chelseahin tuntui kestävän ikuisesti, ja ajuri teki loppumattomasti käännöksiä, jotka olivat toinen toistaan jyrkemmät, kuin olisi hän päättänyt näyttää, miten paljon hänen hevosensa suu sieti.

"Elukka parka!" ajatteli mrs Pendyce; "sen suu mahtaa olla aivan haavoilla, ja tämä on aivan tarpeetonta". Hän nosti kätensä merkkihihnaan. "Olkaa niin hyvä ja ajakaa suoraa tietä. Minä en pidä käännöksistä."

Ajuri totteli. Häntä ikävystytti tavattomasti kääntää vain yksi kulmaus niiden kuuden sijasta, jotka hän oli aikonut; ja kun mrs Pendyce kysyi maksusta, otti ajuri häneltä ylimääräisen shillingin siitä matkasta, minkä oli säästänyt ajamalla suoraan. Mrs Pendyce maksoi sen, kun ei muutakaan osannut, ja antoi miehelle vielä kuusi penceä, ajatellen, että se koitui hevosen hyväksi; ja ajuri kohautti hattuaan ja sanoi:

"Paljon kiitoksia, mylady", sillä hänellä oli tapana sanoa "mylady" silloin, kun hän sai kahdeksantoista penceä yli taksan.

Mrs Pendyce seisoi kokonaisen minuutin katukäytävällä ja ajatteli:

"Minun _täytyy_ mennä sisään nyt; on typerää tulla näin pitkälle eikä mennä sisään!"

Mutta hänen sydämensä tykytti niin, että hän tuskin saattoi nielaista.

Vihdoin hän soitti.