Part 20

Ja torstaina, iltapäivällä, kantoi ruskea tamma mr Pendyceä ajotietä myöten, ja häntä seurasi John-koira. He sivuuttivat "The Firsin", missä Bellew asui, kääntyivät siitä jyrkästi oikealle ja alkoivat kohota kylän yhteismaalle. Heidän mukanaan kulki sen miehen kuva, joka oli tämän kaiken takana -- kuva, joka nyttemmin aina asusti kartanonherran mielessä, kummittelija, jolla oli korkeat hartiat, pienet, hehkuvat silmät, lyhyeksi leikatut punaiset viikset, hoikat, väärät sääret. Hän oli ruma tahra tässä järjestelmässä, jota kartanonherra rakasti, perintöoikeuden häpeäpaalu, vitsaus kuin hunnien Attila, rikollinen irvikuva kaikesta siitä, mitä maalais-aatelismiehen pitäisi olla -- hänen urheilun ja ulkoilman harrastuksestaan, hänen "sisustaan" ja rohkeudestaan, hänen itsetuntemuksestaan, hänen kyvystään juoda lasinsa pohjaan miehen lailla, hänen ritarillisuudestaan, joka nyt oli käynyt vanhanaikaiseksi. Niin -- tiesi mikä jätkä miehekseen, kummittelija keskellä koiraparveaan, huono luonne -- mies, joka entisaikoina olisi ammuttu, juopotteleva kalpeanaamainen piru, joka halveksi Horace Pendyceä, jota Horace Pendyce vihasi, mutt'ei oikein voinut halveksia. "Sellainen on aina joka metsästysseudussa!" Kyllä olikin lurjus laatuaan!

Kartanonherra pääsi huipulle, ja koko Worsted Scotton oli näkyvissä. Se oli hiekkaista tannerta, joka kasvoi kanervaa ja piikkihernettä, siellä täällä oli joku yksinäinen mänty; sillä ei ollut mitään arvoa, ja hän himoitsi sitä kuin poika palasta, jonka joku toinen on näpistänyt hänen omenastaan. Häntä kiusasi se, että se siinä levisi, hänen omanaan eikä kuitenkaan hänen, kuin vaimo, joka ei ollut vaimo -- ikäänkuin kohtalo olisi sillä huvitellut hänen kustannuksellaan. Täten hän ei voinut muodostaa siitä itselleen mitään selvää kuvaa; sillä kartanonherran laita oli kuten ihmisten yleensä: se mitä hän rakasti ja omisti, sai määrätyn hahmon -- hän _näki_ sen. Aina kun sanat "Worsted Skeynes" olivat hänen mielessään -- ja ne olivat melkein aina -- kohosi hänen mieleensä täsmällinen ja yksityiskohtainen mielle, vaikka sitä on vaikea kuvata; mutta mikä tämä kuva olikin, tiesi hän, että Worsted Scotton tärveli sen. Tosin hän ei voinut keksiä, miten yhteismaata olisi saattanut käyttää, mutta hän tunsi syvästi, että kaikki oli vain torpparien pahansuopuutta, ja sitä hän ei voinut sietää; yksi ainoa elukka ei olisi kahdessa vuodessa voinut lihota sen laihoilla laitumilla. Vain kolme vanhaa aasia vietti siellä viimeisiä päiviään. Sylys polttopuita tai vanhoja sanajalkoja, muutama turvemätäs eräästä erikoisesta paikasta -- siinä kaikki mitä itsekkäät talonpojat sieltä saivat kokoon. Mutta torpparit eivät olleet niin vaarallisia -- heistä hän kyllä olisi selvinnyt, tuo Peacock se hänelle tuskan tuotti, vain siksi, että hänen maansa sattui rajoittumaan yhteismaahan, ja hänen isänsä olivat käyttäytyneet törkeästi ennen häntä. Mr Pendyce ratsasti ympäri katsellen aitausta, jonka hänen isänsä oli pystyttänyt, kunnes hän tuli siihen kohtaan, minkä Peacockin isä oli repinyt alas; ja oudon sattuman ansiosta -- sellaista kun tapahtuu painetuissa kuvauksissa -- hän kohtasi Peacockin itsensä, joka seisoi aukossa kuin olisi edeltäpäin aavistanut kartanonherran käynnin. Tamma pysähtyi itsestään, John-koira laskeutui kohtuullisen matkan päähän mietiskelemään, ja pitkän matkan päähän saattoi kuulla sen sitä tekevän ja silloin tällöin lotkaisevan kielen suuhunsa.

Peacock seisoi kädet housuntaskuissa. Vanha olkihattu oli hänellä päässään, hänen tihrusilmänsä tuijottivat maahan, ja hänen hevosensa, jonka hän oli sitonut pystyyn jättämäänsä aidanseipääseen, oli myös kääntänyt katseensa maahan, sillä se halusi nurmea. Mr Pendycen kamppailu hänen palavan navettansa pelastamiseksi oli siitä pitäen alituisesti pysynyt vuokraajan mielessä. Hän tunsi, että hän unohti sitä päivästä päivään -- että hän pian olisi unohtanut sen kokonaan. Hän tunsi kuinka hänen vanhat epäilyksensä, jotka hän oli isiltään perinyt, joka hetki kohosivat hänen mielessään. Ja niin oli hän tullut tänne katsomaan, mitä aukon näkeminen vaikuttaisi hänen kiitollisuuden tunteeseensa. Hänen nähdessään kartanonherran alkoivat hänen pienet silmänsä vilkkua edestakaisin kuin porsaan silmät, kun se saa potkun takaapäin. Se, että mr Pendyce oli valinnut juuri tämän hetken tänne tullakseen, oli kuin vihjaus siitä, että kaitselmus, joka tietää kaiken, tiesi myös, mitä mr Pendycen oli paras tehdä.

"Hyvää iltaa, herra. Kuiva ilma; sadetta on kovasti tarvis. Minä en saa mitään rehua, jos tätä jatkuu."

Mr Pendyce vastasi:

"Iltaa, Peacock. Teidän pelloillannehan on ensiluokkainen heinä."

He käänsivät nopeasti silmänsä pois, sillä tällä hetkellä he eivät sietäneet nähdä toisiaan.

Oli äänettömyys; sitten sanoi Peacock:

"Miten käy minun veräjieni, herra?" ja hänen äänensä värähti kuin olisi kiitollisuus vielä voinut päästä voitolle hänessä.

Kartanonherra loi ärtyisän silmäyksen aitaamattomaan alueeseen oikealla ja vasemmalla puolellaan, ja hänen mielessään välähti ajatus:

"Jos minä nyt antaisin tuolle lurjukselle hänen veräjänsä, niin antaisikohan hän minun taas aidata Scottonin?"

Hän katseli tanakkaa, parrakasta miestä, ja pettämätön vaisto, jolle mr Paramor oli antanut niin ruman nimen, ohjasi häntä:

"Minä tahtoisin tietää, mikä vika _teidän_ veräjissänne on, hyvä mies?"

Peacock katsoi häneen suoraan tällä kertaa; hänen äänensä ei enää värähdellyt, siinä kaikui jonkinmoinen karkea hyväntuulisuus.

"No, puolet niistä ovat läpimätiä!" sanoi hän ja hengähti helpotuksesta, sillä hän tiesi, että kiitollisuus oli kuollut hänen sielustaan.

"Hyvä, minä toivoisin, että omat kotiveräjäni olisivat puoleksi niin hyvät. Tule, John!" Ja koskettaen tammaa kannallaan kääntyi mr Pendyce pois, mutta ennenkuin hän oli päässyt kahtatoista askelta, katsoi hän taakseen.

"Mrs Peacock kai voi hyvin, vai kuinka? Mrs Pendyce on mennyt Lontooseen."

Ja koskettaen hattuaan ja odottamatta Peacockilta vastausta hän ratsasti tiehensä. Hän valitsi tien, joka Peacockin talon takaa vei hevosaitaukselle ja päättyi krikettikentälle, mikä oli eräs hänen omista pelloistaan, jonka hän oli tähän tarkoitukseen luovuttanut.

Uusintakilpailu Coldinghamin joukkuetta vastaan oli käynnissä, ja kartanonherra pysähtyi sitä katselemaan, istuen liikkumattomana hevosensa selässä. Pitkä herrasmies käveli kenttää myöten verkkaan häntä vastaan. Se oli hänen armonsa Geoffrey Winlow. Mr Pendyce tukahdutti halunsa, joka käski häntä kääntämään tamman pois ja ratsastamaan tiehensä.

"Me tulemme antamaan teille selkään, kartanonherra! Kuinka mrs Pendyce voi? Vaimoni lähetti tervehdyksensä."

Kartanonherran kasvoilla, joihin aurinko lankesi, oli puna, jota päivänpaiste yksin ei aiheuttanut.

"Kiitos", sanoi hän. "Hän voi varsin hyvin. Hän on lähtenyt Lontooseen."

"Entä te itse, ettekö mene sinne tällä huvikaudella?"

Kartanonherran katse hipaisi toisen levollisia silmiä.

"Luullakseni en", sanoi hän verkkaan.

Winlow palasi täyttämään velvollisuuksiaan.

"Vanha Barter-raukka ei ole saanut ainoatakaan pistettä!" hän sanoi yli olkansa.

Kartanonherra havaitsi, että mr Barter lähestyi häntä takaapäin.

"Näetkö tuota vasemmanpuoleista miestä?" sanoi hän ja työnsi alahuulensa esiin. "Katso nyt hänen jalkaansa. Etkö myönnä, että tuo oli virheellinen pallo? Hän löi minut sellaisella. Hän lyö aina sellaisia. Tuo Locke kelpaa tuomariksi yhtä vähän kuin --"

Hän keskeytti ja katsoi vakavasti lyöjään.

Kartanonherra ei vastannut, vaan istui kuin patsas tammansa selässä. Äkkiä karahti hänen kurkkunsa.

"Mitenkä vaimosi jaksaa?" sanoi hän. "Mrs Pendyce oli aikonut tulla häntä tapaamaan, mutta -- mutta hän lähti Lontooseen."

Kirkkoherra ei kääntänyt päätään.

"Minun vaimoniko? Oh, erinomaisesti! Tuossa vielä yksi! Minä sanon sen, Winlow, tämä menee liian pitkälle!"

Geoffrey Winlow'n miellyttävä ääni kuului sanovan:

"Olkaa hyvä ja jättäkää puhuminen johtajan kanssa!"

Kartanonherra käänsi tammansa ja ratsasti pois; ja John-koira, joka oli odottanut kohtuullisen välimatkan päässä, seurasi perässä, kieli suusta riippuen.

Kartanonherra kääntyi veräjästä kotiviidakon läpi vievälle tielle, ja John-koira, joka vainusi riistaa sekä vasemmalla että oikealla puolellaan, liikutti lakkaamatta sekä kuonoaan että häntäänsä. Viidakossa oli viileätä. Metsän kesäkuinen lehvistö muodosti pitkän holvin, jonka harjalla mutkitteli sininen kaistale taivasta. Tammien ja pähkinäpuiden, pyökkien ja jalavien välissä häämötti siellä täällä koivun runko, jonka nämä vanhemmat puut olivat ikäänkuin ottaneet vangiksi ja pusersivat piiriinsä, ylpeinä saaliistaan, ikäänkuin tahtoen estää tätä metsän herkkää henkeä pääsemästä heidän käsistään. Ne tiesivät, että jos tämä heidän haltiattarensa, joka oli villimpi ja kuitenkin lauhkeampi kuin ne itse, olisi poistunut, olisivat ne menettäneet arvonsa ja sulonsa, yhdyskuntansa sielun.

Kartanonherra laskeutui maahan ja sitoi hevosensa ja istui läheisimmän koivun alle, kaatuneen jalavan rungolle. John-koira istuutui myös ja katseli häntä rakastavin silmin. Ja näin istuessaan he ajattelivat ajatuksiaan, mutta ne olivat kummallakin erilaiset.

Sillä tämän koivupuun alla oli Horace Pendyce suudellut vaimoaan sinä päivänä, jolloin oli tuonut hänet kotiinsa Worsted Skeynesiin, ja vaikka hän ei havainnut yhtäläisyyttä vaimonsa ja koivun välillä, mistä joku poloinen kuvittelija olisi voinut huomauttaa, ajatteli hän nyt kuitenkin tuota iltapäivää. Mutta John-koira ei sitä ajatellut; hänen muistonsa oli liian usvainen, sillä tämä oli tapahtunut kaksikymmentäkahdeksan vuotta ennen hänen syntymäänsä.

Mr Pendyce istui kauan siinä hevosineen ja koirineen, ja mustasta kerästä, jonka enemmän kuin puoleksi uneen vaipunut John-koira muodosti, välkähti aika-ajoin silmä, joka loisti sen isäntää kohti kuin palvova tähti. Aurinko loisti myös ja kultasi koivunrungon. Linnut ja nelijalkaiset aloittivat iltapuuhansa viidakossa, ja jänikset, jotka hypähtivät esiin ajotielle, katsahtivat hämmästyneinä koiraan ja hyppäsivät takaisin taas. Ne tiesivät, ettei hevosmiehillä ole pyssyjä, mutta ne eivät uskaltaneet luottaa tuohon mustaan, pörröiseen otukseen, jonka kuono niin värähteli joka kerta, kun ne tulivat näkyviin. Sääsket alkoivat tanssia, ja niiden tanssiessa saivat kaikki äänet ja tuoksut ja hahmot illan leiman. Ja ilta oli kartanonherrankin sydämessä.

Verkkaan ja kankeasti hän nousi rungolta ja lähti ratsastamaan kotiin. Siellä oli oleva aivan yhtä yksinäistä, mutta talo on sentään parempi kuin metsä, missä sääsket tanssivat, linnut ja nelijalkaiset puuhaavat ja varjot pitenevät, missä aurinko hiipii puunrunkoja ylöspäin ja kaikki ovat välinpitämättömiä omistajaansa, ihmistä, kohtaan.

Kello oli yli puoli seitsemän, kun hän meni työhuoneeseensa. Akkunan ääressä seisoi joku nainen, ja mr Pendyce sanoi:

"Anteeksi..."

Nainen kääntyi; se oli hänen vaimonsa. Kartanonherra pysähtyi käheästi äännähtäen ja seisoi paikallaan peittäen kädellään silmänsä.

ÄKILLINEN "PENDYCITIS" -KOHTAUS

Mrs Pendyce tunsi olevansa varsin heikko rientäessään pois Chelseasta. Hän oli kestänyt monta tuntia kovaa mielenliikutusta, mitään syömättä.

Kuin pilvet auringon laskussa tai helmiäisen värit, niin vaihtuvat, sanotaan, ihmisten mielialat -- toisiinsa kietoutuneina kuin koruompeleen langat, horjuvampina kuin huhtikuun sää, ja kuitenkin niillä on aina oma poljentonsa, jonka tahtia vain kukaan ei ole osannut tulkita.

Kuppi teetä kotimatkalla, ja hänen mielensä virkistyi! Hänestä näytti äkkiä kuin olisi ollut paljon melua tyhjästä! Kuin olisi joku tietänyt, miten typeriä ihmiset voivat olla, ja sepittänyt näytelmän tästä aiheesta. Mutta tämä mielen hilpeys haihtui, kun hänelle esiintyi kysymys, mitä hänen nyt oli tehtävä.

Hän saapui hotelliinsa ilman että oli tehnyt päätöstään. Hän istuutui lukuhuoneeseen kirjoittamaan Gregorylle, ja hänen istuessaan siinä kynä kädessään valtasi hänet peloittava halu sanoa hänelle katkeria asioita, koska Gregory oli saattanut tämän kaiken heidän niskoilleen sen vuoksi, ettei nähnyt ihmisiä sellaisina kuin he olivat. Mutta hänellä oli niin vähän tottumusta katkeruuksien sanomiseen, ettei hän keksinyt mitään kyllin sievää muotoa, ja lopuksi hänen oli pakko jättää ne kokonaan pois. Lopetettuaan kirjeen ja lähetettyään sen hän tunsi olonsa helpommaksi. Ja hänen mieleensä välähti äkkiä, että jos hän heti säälisi tavaransa, ehtisi hän juuri 5.55 junassa kotiin.

Samoin kuin poistuessaan kotoaan niin hän kotiin palatessaankin noudatti vaistoaan, ja hänen vaistonsa käski hänen välttää tarpeetonta melua ja kärsimystä.

Aseman raihnaiset rattaat, homeiset ja tallilta hajuavat, kantoivat hänet melkein rakkaasti kotia kohti. Vanha kuski, jolla oli sileäksi ajetut, iloiset linnunkasvot, ajoi melkein vimmaisella vauhdilla, sillä vaikka hän ei mitään tietänyt, tunsi hän, että kahden ja puolen päivän poissaolo oli mrs Pendycelle vallan riittävä. Veräjätuvalla istui vanha Roy, ja sen nähdessään alkoi mrs Pendycen sydän täristä, kuin olisi hän vasta nyt tajunnut, että oli tulossa kotiin.

Kotiin! Pitkä, kapea, linjasuora tie, sumu ja hiljaisuus, sadekuurot ja helteiset, kirkkaat iltapäivät; puuhiilen ja heinän haju ja hänen kukkiensa tuoksu; kartanonherran ääni, niittokoneiden kuiva rätinä, koirien haukunta ja puimakoneen etäinen jyske. Ja sunnuntain äänet -- kirkonkellot ja naakat ja mr Barterin saarna; ja maut -- ruokienkin maut! Ja kaikki nämä äänet ja hajut ja maut ja ilmanhenki hänen poskillaan tuntuivat aina olleen menneisyydessä ja aina olevan tulevaisuudessa.

Hän punastui ja kalpeni vuorotellen eikä tuntenut iloa eikä surua, sillä entinen elämä huuhtoi kuin laine hänen ylitseen. Hän meni suoraan miehensä työhuoneeseen odottamaan tämän tuloa. Kun tämä käheästi äännähti, alkoi hänen sydämensä lyödä kiivaasti, ja vanha Roy ja John-koira murisivat hiljaa toisilleen.

"John", sopersi mrs Pendyce, "eikö sinusta ole hauska nähdä minua?"

Mutta koira ei liikkunut, vaan huiskutti häntäänsä isäntänsä jalkaa vasten.

Kartanonherra kohotti lopulta päätään.

"No, Margery?" Sen enempää hän ei sanonut.

Mrs Pendycen mielestä hän näytti äkkiä vanhentuneelta ja hyvin väsyneeltä.

Päivälliskello alkoi soida, ja kuin olisi sen yksitoikkoinen soitto sitä houkutellut, lensi pääskynen sisään kapeasta akkunasta ja liihotteli ympäri huonetta. Mrs Pendycen silmät seurasivat sen lentoa.

Kartanonherra astui äkkiä eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.

"Älä enää lähde luotani, Margery!" sanoi hän ja kumartui suutelemaan hänen kättään.

Tämä teko, joka niin poikkesi hänen miehensä tavoista, sai mrs Pendycen punastumaan kuin tytön. Hänen silmänsä katsoivat miehen harmaaseen, lyhyttukkaiseen päähän kiitollisina siitä, ettei hän saanut moitetta osakseen, ja näyttivät iloitsevan hyväilystä.

"Minulla on uutisia kerrottavana sinulle. Helen Bellew on jättänyt Georgen."

Kartanonherra päästi hänen kätensä.

"Se ei tosiaan ollut liian aikaisin", sanoi hän. "Tietenkin George on kieltäytynyt ottamasta eropassia vastaan! Hän on itsepintainen kuin muuli."

"Kun minä tapasin hänet, oli hän peloittavassa tilassa."

Mr Pendyce kysyi levottomana:

"Mitä? Mitä sinä tarkoitat?"

"Hän näytti niin epätoivoiselta."

"Epätoivoiselta?" toisti kartanonherra ärtyneesti ihmetellen.

Mrs Pendyce jatkoi:

"Oli peloittavaa nähdä hänen kasvojaan. Minä olin hänen luonaan tänään iltapäivällä --"

Kartanonherra sanoi äkkiä:

"Ei kai hän ole sairas?"

"Ei, ei sairas. Oh, Horace, etkö ymmärrä? Minä pelkäsin, että hän tekisi jotakin harkitsematonta. Hän oli niin -- onneton."

Kartanonherra alkoi kävellä edestakaisin.

"Onko hän -- onko hän rauhallinen nyt?" puhkesi hän sanomaan.

Mrs Pendyce painui äkisti istumaan lähimmälle tuolille.

"Kyllä", sanoi hän vaivalloisesti. "Minä -- minä luulen niin."

"Luulet! Mitä se meitä auttaa? Mitä --. Voitko huonosti, Margery?"

Mrs Pendyce, joka oli sulkenut silmänsä, lausui:

"En, rakkaani, voin aivan hyvin."

Mr Pendyce tuli hänen luokseen, ja koska hänen vaimonsa tällä hetkellä ennen kaikkea kaipasi ilmaa ja lepoa, kumartui hän hänen ylitseen ja koetti kaikin keinoin saada häntä nousemaan; ja mrs Pendyce, joka halusi jäädä yksin, tunsi myötätuntoa miestään kohtaan, sillä hän tiesi, että oli luonnollista, että hän teki näin. Huolimatta mr Pendycen ponnistuksista meni heikkous ohitse ja mrs Pendyce tarttui miehensä käteen ja siveli sitä kiitollisena.

"Mitä on tehtävä nyt, Horace?"

"Tehtävä!" huusi kartanonherra. "Hyvä Jumala! Kuinka minä sen tietäisin. Tässä sinä nyt olet tuollaisessa tilassa vain tuon kirotun Bellew'n ja hänen kirotun vaimonsa vuoksi. Päivällistä sinä nyt tarvitset."

Niin sanoen hän kiersi käsivartensa vaimonsa ympäri ja puoleksi talutti, puoleksi kantoi hänet omaan huoneeseensa.

Päivällisellä he puhuivat hyvin vähän ja senkin yhdentekevistä asioista, mrs Barterista, Peacockista, ruusuista ja Beldamen jalasta. Vain kerran he hipaisivat sitä seikkaa, mitä vaisto käski heidän välttää, sillä kartanonherra lausui äkkiä:

"Kai sinä tapasit tuon naisen?"

Ja mrs Pendyce sopersi:

"Kyllä!"

Hän meni pian huoneeseensa ja oli tuskin päässyt vuoteeseen, kun kartanonherra seurasi perässä ja lausui ikäänkuin hämillään:

"Minä taidan tulla liian aikaisin."

Mrs Pendyce makasi kauan valveilla, ja silloin tällöin kartanonherra kysyi häneltä: "Joko sinä nukut, Margery?" toivoen, että tämä olisi vaipunut uneen, sillä itse hän ei voinut nukkua. Ja mrs Pendyce tiesi, että hänen miehensä tahtoi olla ystävällinen hänelle, ja hän tiesi myös, että tämä makasi valveilla kääntelehtien kyljeltä toiselle ja ajatellen kuin hänkin: "Mitä nyt on tehtävä?" ja että hänenkin mielikuvituksessaan kummitteli pystyhartiainen mies, jolla oli pienet hehkuvat silmät, punainen tukka ja kalpeat, kesakkoiset kasvot. Sillä lukuunottamatta sitä, että George oli onneton, ei mitään ollut muuttunut, ja koston pilvi riippui yhä Worsted Skeynesin yllä. Kuin jotakin ikävää läksyä toisteli mrs Pendyce ajatuksissaan: "Nyt Horace voi vastata kapteeni Bellew'n kirjeeseen ja kertoa hänelle, että George ei tahdo -- eikä edes voi -- tavata hänen vaimoaan enää. Hänen _täytyy_ vastata siihen. Mutta tekeekö hän sen?"

Hän koetti päästä käsiksi miehensä luonteen salaisiin lähteisiin ja väänsi ja käänsi ja koetti ymmärtää, keksiäkseen parhaimman tavan, millä lähestyä häntä. Eikä hän päässyt selville, sillä kaikkien hänen pienten ulkonaisten luonteenominaisuuksiensa takana, jotka hänestä olivat kummallisia, vaikka hän saattoikin ne ymmärtää, oli jotakin, joka näytti hänestä tuntemattomalta, läpitunkemattomalta kuin pimeys, jonkinmoista sielullista paksuutta, jotain kovaa, barbaarista -- mitä se lieneekin ollut? Ja samoin kuin hänen ommellessaan korujaan neulanterä usein pysähtyi kankeata kanvasia vastaan, niin nyt hänen sielunsa terä töksähti hänen miehensä sielua vastaan. "Kenties", ajatteli hän, "tuntee Horace tässä asiassa samalla tavoin kuin minä". Näin hänen ei olisi tarvinnut ajatella, sillä kartanonherra ei tietänyt koruompeleista mitään eikä hänen sielunsa neula tehnyt mitään löytöretkiä.

Vielä seuraavan päivän puoliväliin mennessä hän ei ollut uskaltanut sanoa sanaakaan. "Jos minä en sano mitään", ajatteli hän, "niin kenties hän kirjoittaa omasta aloitteestaan".

Miehensä huomiota herättämättä hän senvuoksi piti häntä silmällä kaiken aamua. Hän näki hänen istuvan kirjoituspöydän ääressä pidellen kädessään rypistettyä kirjettä, jonka hän tiesi olevan Bellew'n, ja hän kierteli miehensä ympärillä, tuli hiljaa huoneeseen ja meni taas ulos ja toimitti pikku töitään siellä täällä huoneessa ja eteisessä. Mutta kartanonherra oli yhtä liikkumaton kuin John-koira, joka makasi lattialla kuono käpäliensä välissä.

Puolisen jälkeen ei mrs Pendyce voinut hillitä itseään.

"Mitä sinun mielestäsi nyt on tehtävä, Horace?"

Kartanonherra katsoi häneen kiinteästi.

"Jos sinä kuvittelet", sanoi hän vihdoin, "että minä aion ryhtyä mihinkään tekemisiin tuon Bellew'n kanssa, niin olet suuresti erehtynyt".

Mrs Pendyce järjesteli kukkia maljakkoon, ja hänen kätensä tärisi niin, että hiukan vettä läikähti liinalle. Hän otti nenäliinansa ja kuivasi sen.

"Sinä et ole vastannut hänen kirjeeseensä, ystäväni."

Kartanonherra painoi selkänsä pöytää vasten, ja hänen jäykässä vartalossaan, laihassa kaulassaan ja suuttuneissa silmissään, joiden terät olivat pienet kuin nuppineulan päät, oli eräänlaista arvokkuutta.

"Mikään ei saa minua sitä tekemään", sanoi hän, ja hänen äänensä oli tuima ja ankara, kuin puhuisi hän jollekin mahtavammalle kuin itselleen. "Minä olen ajatellut sitä kaiken aamua, ja hitto minut periköön, jos sen teen! Tuo mies on roisto. Minä en aio antaa nutistaa itseäni!"

Mrs Pendyce liitti kätensä yhteen.

"Oh, Horace", sanoi hän, "mutta sehän koskee meitä kaikkia! Anna hänelle vain tuo lupaus!"

"Ja anna hänen hypätä minun niskaani!" huusi kartanonherra. "Kautta Jumalan, ei!"

"Mutta Horace, sitähän sinä juuri tahdoit Georgen tekevän. Sinä kirjoitit hänelle ja vaadit häneltä lupausta."

Kartanonherra vastasi:

"Sinä et ymmärrä siitä mitään, Margery; sinä et tunne minua ensinkään. Luuletko sinä, että minä aion mennä kertomaan hänelle, että hänen vaimonsa on hylännyt minun poikani -- antaa hänen pidellä minua kuin kalaa koukussa koko tämän ajan ja sitten lopuksi antaa hänen voittaa. Ei, vaikka minun pitäisi lähteä maanpakoon -- ei vaikka --"

Hän lopetti siihen, kuin olisi kuvaillut mieleensä kohtaloista katkerimman.

Mrs Pendyce tarttui hänen takkinsa rintapieliin ja kumartui hänen puoleensa. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Ja hänen seisoessaan siinä uhosi hänestä lämpöä ja tuoksua ja suloa, kuin hän olisi nuori taas, kuin muotokuva, jonka alla he seisoivat.

"Etkö, vaikka _minä_ pyytäisin sinua, Horace?"

Kartanonherran kasvot saivat tumman värin; hän puristi kätensä nyrkkiin ja näytti epäröivän.

"Ei, Margery", sanoi hän käheästi; "se on -- se on -- minä en voi!"

Ja hän kääntyi pois vaimostaan ja lähti huoneesta.

Mrs Pendyce katseli hänen jälkeensä; hänen sormensa, jotka oli temmattu irti takista, alkoivat punoutua toinen toisensa ympäri.

BELLEW TAIPUU NAISEN EDESSÄ

"The Firsissä" oli hiljaista, ja hiljaisessa talossa, missä vain viisi huonetta oli käytännössä, istui vanha miespalvelija puutuolilla tarjoiluhuoneessa ja luki "Maamiehen lehdessä" olevaa kirjoitusta. Kukaan ei ollut häntä häiritsemässä, sillä isäntä nukkui, ja taloudenhoitaja ei ollut vielä saapunut valmistamaan päivällistä. Hän luki verkkaan silmälasiensa lävitse, kuin olisi tahtonut painaa sanat ainaiseksi muistiinsa. Hän luki pöllön ruumiinrakennuksesta ja elintavoista: "Ruskeassa pöllössä esiintyy haarautumisilmiö: haaraluu, joka ei läheskään yhdy rintalastaan, on kokoonpantu kahdesta osasta, jotka eivät edes kohtaa toisiaan, kun sen sijaan rintalastan takaosassa on kaksi paria ulokkeita ja niiden välissä vastaavat syvennykset." Vanha miespalvelija keskeytti lukunsa ja kiinnitti räpyttelevät silmänsä kalpeaan auringonjuovaan, joka lankesi kapean akkunan kehyksistä huoneeseen, ja pieni lintu, joka akkunalaudalta katseli häntä, lensi tiehensä.

Vanha miespalvelija luki taas: "Photodiluksen pterylogiset luonteenominaisuudet eivät ole lopullisesti selvitetyt, mutta on havaittu, että siltä puuttuu nilkan köyristys samoin kuin haarautumisilmiö ja että sen solisluut eivät yhdy haaraluuksi eivätkä kohtaa rintalastaa, ja rintalastan takaosassa on ulokkeita ja syvennyksiä aivan niinkuin ruskealla lajilla." Taas hän keskeytti, ja hänen katseensa oli tyydytetty ja lempeä.