Part 9

Ingrid huomasi hänen silmissään jotain villiä ja uhkaavaa. Hän tiesi nyt jo, mitä Ingrid tulisi sanomaan hänelle. Mutta hän tunsi, että oli mahdotonta sanoa ihmiselle, että hän oli ollut mielipuolena. Paljon vaikeampaa se oli kuin hän olisi uskonut. Mahdotonta se oli, mahdotonta.

-- Sano se -- toisti Hede. Mutta Ingrid kuuli hänen äänestään, ett'ei hän tahtonut sitä kuulla. Hede olisi voinut lyödä hänet kuoliaaksi, jos hän sanoi sen.

Silloin turvautui hän suureen rakkauteensa ja katsoen Gunnar Hedeä silmiin, sanoi hän:

-- Sinä et ole ollut oikein viisas.

-- Ehkä en pitkään aikaan?

-- En tiedä oikein. Et kolmeen, neljään vuoteen...

-- Olen ollut täysi hullu, olenko?

-- Et, et. Sinä olet ostanut ja myynyt ja kulkenut markkinoilla.

-- Mitenkä olin minä hullu sitten?

-- Sinä pelkäsit.

-- Ketä minä pelkäsin?

-- Eläimiä...

-- Pukkia ehkä?

-- Niin, enimmäkseen pukkeja.

Hede oli seisonut ja pitänyt kovasti kiinni hänen käsiranteestaan koko ajan. Nyt viskasi hän käden luotaan, oikein viskasi sen. Hän kääntyi pois Ingridistä, raivostuneena vihasta, niinkuin olisi Ingrid ilkeästi kertonut hänelle jonkun pahansuovan panettelun.

Mutta sen tunteen poisti toinen, joka liikutti häntä vieläkin syvemmin. Niin selvästi kuin olisi se ollut maalattuna, näki hän silmiensä edessä pitkän taalalaismiehen, kumarana, raskas säkki selässä. Hän aikoo sisään talonpoikaistupaan, mutta pieni, surkea koira tulee ulos häntä vastaan. Hän pysähtyy, niiaa niiaamistaan eikä tohdi mennä sisälle, ennenkun joku mies nauraen tulee ulos tuvasta ja ajaa koiran pois.

Kun hän näki tämän, valtasi tuo hirmuinen tuska hänet taas.

Tämä tuska poisti näyt, mutta nyt kuului ääniä. Huudetaan ja melutaan hänen ympärillään. Nauretaan, pilkkasanat satelevat tiheään ja kovaa. Kimakat lastenäänet huutavat kaikkein julmimmasti ja ilkeimmästi. On yksi sana, yksi nimi, jota yhä uudistetaan, jota huudetaan, kuiskataan, kähistään hänelle korvaan: -- Kilipukki, kilipukki!

Ja kaikki tuo tarkoitti häntä, Gunnar Hedeä. Siinä oli hän elänyt. -- Hän tunsi selvänä ollessaan saman selittämättömän pelon, joka häntä oli painanut mielipuolena. Mutta nyt se ei ollut pelkoa jotain ulkopuolella olevaa kohtaan, nyt hän pelkäsi itseänsä.

-- Se olen minä. Semmoinen olen ollut sanoi hän ja väänsi käsiänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi hän polvillaan erään pienen penkin edessä ja itki, itki.

-- Ja semmoinenko olen ollut? -- Hän voivotteli nyyhkytysten välillä. -- Semmoinen olen ollut.

Jaksaisiko hän kestää sitä ajatusta? Pilkattu, halveksittu hullu. -- Voi, anna minun tulla hulluksi jälleen! -- sanoi hän ja löi kovasti penkkiin. -- Ihminen ei jaksa tätä!

Hän pidätti henkeä silmänräpäyksen. Pimeys tuli häntä kohti kuin kutsuttu pelastaja. Se tuli kietovana häntä kohti, niinkuin sumu lähenee. Hänen huulensa alkoivat hymyillä. Hän tunsi, mitenkä piirteensä veltostuivat, mitenkä hän taas sai takaisin hullunkatseensa.

Mutta näin oli parempi. Sitä toista ei voinut kestää, eikä kantaa. Häväisty, pilkattu, naurettu, hullu! Ei, parempi tulla uudelleen siksi, eikä tietää siitä. Miksi palaisi hän takaisin elämään? Kaikki häntä ylenkatsoivat.

Pimeys kietoi hänet ensimmäisiin, keveisiin, kiihottaviin huntupitseihinsä.

Ingrid seisoi siellä, kuuli ja näki koko hänen tuskansa eikä tiennyt muuta kuin että kaikki pian taas olisi menetetty uudelleen. Hän näki niin selvästi, että hulluus taas alkoi saada hänet valtaansa.

Ja Ingrid oli aivan pelästynyt, kaikki rohkeus oli poissa. Mutta ennenkun Hede uudelleen tulisi hulluksi ja uudelleen niin araksi, ett'ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, tahtoi hän ainakin ottaa hyvästit häneltä ja koko onneltansa.

Hede tunsi, miten Ingrid tuli ja polvistui hänen viereensä, pani käsivartensa hänen kaulaansa, posken hänen poskelleen ja suuteli häntä.

Ingrid ei pitänyt itseään liian hyvänä tulemaan lähelle häntä, hullua, ei pitänyt itseään liian hyvänä suutelemaan häntä!

Kuului kuin sihinää pimeyden sisästä. Nuo liehuvat hunnun helmat väistyivät syrjään ja näyttivät silloin käärmeen päiltä, jotka vaanivat häntä ja jotka sihisivät vihasta, ett'eivät saaneet häntä purra.

-- Ei panna niin pahaksi -- sanoi Ingrid. -- Ei panna niin pahaksi. Ei kukaan ajattele sitä, kunhan sinä vaan paranet.

-- Minä tahdon tulla hulluksi uudestaan sanoi hän. -- En kestä tätä. En jaksa elää ja ajatella, minkälainen olen ollut.

Sen kyllä jaksat -- sanoi Ingrid.

-- Ei kukaan voi unhoittaa sitä -- valitteli hän. -- Minä olin niin hirveä. Ei kukaan voi pitää minusta.

-- Minä pidän sinusta -- sanoi hän.

Hede katsoi häneen epäillen. -- Sinä suutelit minua, ett'en tulisi hulluksi uudelleen. Sinä säälit minua.

-- Minä voin suudella sinua vieläkin kerran, minä -- sanoi hän.

-- Niin, sinä sanot niin, senvuoksi, että minä tarvitsen kuulla sitä.

-- Tarvitsetko kuulla, että joku pitää sinusta?

-- Tarvitsenko? Jumalani, tarvitsenko? Voi, sinä lapsi -- sanoi hän ja irtautui Ingridistä. -- Mitenkä minä kestäisin sitä, kun minä tiedän, että jokainen ihminen minut nähdessään heti ajattelee: -- Tuo on ollut hulluna. Tuo se niiasi koirille ja kissoille.

Taas valtasi hänet uusi kohtaus. Hän makasi ja itki kasvot käsissä.

-- Parempi on tulla uudelleen hulluksi. Minä kuulen heidän huutavan minulle ja minä näen itseni. Ja se on kauheaa, kauheaa, kauheaa...

Mutta silloin loppui Ingridin kärsivällisyys.

-- Niin, se on oikein -- huusi hän -- tule hulluksi uudestaan, sinä. Se on juuri miehentapaista, että tulee hulluksi, ennenkun kärsii vähän tuskia.

Ingrid istui ja puri huuliansa, taistellen itkua vastaan, ja kun hän ei voinut saada sanoja kyllin nopeaan sanotuksi, otti hän Hedeä käsivarsista ja pudisti häntä.

Hän oli katkera, kuohui vihasta senvuoksi, että Hede tahtoi paeta häntä uudelleen, senvuoksi, ett'ei hän ponnistanut eikä taistellut.

-- Mitä sinä välittäisit minusta, mitä sinä välität äidistäsi? Tule hulluksi uudelleen, niin silloin olet rauhassa!

Hän pudisti Hedeä vielä kerran.

-- Päästä tuskista -- sanoi hän. -- Mutta se ei ole tuska sille, joka on odottanut sinua koko elämänsä, ett'et sinä tule milloinkaan. Jos olisi sinulla sydäntä muille kuin vaan itsellesi, niin voittaisit hyvin tuon pahan taistelemalla ja tulisit terveeksi. Mutta sinulla ei ole sydäntä kellekään.

-- Sinä voit tulla niin kauniisti ja liikuttavasti, sinä -- näyissä ja unissa pyytämään apua, mutta todellisuudessa et sinä apua tahdokaan. Sinä vaan kuvittelet, että sinun kärsimyksesi on raskainta maan päällä. Mutta toisia on, joilla on ollut pahempia kuin sinulla.

Hede katsoi ylös viimeinkin, ja katsoi Ingridiä pitkään ja syvästi kasvoihin. Ei Ingrid ollut juuri kaunis silloin. Kyyneleet virtasivat, ja hänen suunsa ympärillä värähteli siitä, että hän nyyhkytysten lomassa koetti saada puhutuksi.

Mutta Hedestä oli hän kaunis noin hurjana ollessaan. Hänet valtasi omituinen rauha ja suuri, nöyrä kiitollisuuden tunne. Tämä oli jotain suurta ja kaunista, joka oli tullut hänen luokseen, juuri hänen lankeemuksessaan. Se taisi olla suurta rakkautta tämä, suurta rakkautta.

Hän istui ja valitteli omaa huonouttaan ja silloin seisoi jo rakkaus tuossa, koputtaen ovelle, Ei ollut ainoastaan niin, että häntä kärsittäisiin, jos hän taas alkaisi elää. Ei ainoastaan niin, että ihmiset vaivoin olisivat nauramatta hänelle.

Tässä oli todellakin ihminen, joka rakasti häntä, joka ikävöi häntä. Hän puhui hyvin ankarasti, mutta Hede kuuli rakkauden värähtelevän jokaisessa hänen sanassaan. Hänestä tuntui kuin tarjoisi Ingrid hänelle valtaistuimia ja kuningaskuntia.

Hän sanoi, että Hede hulluna ollessaan oli pelastanut hänen henkensä. Hede oli herättänyt hänet kuolleista, johtanut häntä, suojellut häntä. Mutta se ei ollut kylliksi hänelle. Hän tahtoi omistaa Heden itsensä.

Kun Ingrid häntä suuteli, tuntui hänestä kuin olisi suloinen rauha laskeunut hänen sieluunsa, mutta vielä ei hän tohtinut uskoa, että Ingrid sen teki rakkaudesta. Mutta hänen vihaansa ja kyyneliänsä hän ei voinut epäillä. Häntä rakastettiin, häntä kurjaa, ihmisparkaa, häntä jota kummituksena katseltiin.

Ja tuo suuri, nöyrä onnen tunne, jonka tämä herätti Hedessä, poisti viimeisenkin pimeyden. Se väistyi kuin raskas, kaliseva verho, ja hän näki selvästi edessään sen kauhun valtakunnan, jonka lävitse hän oli vaeltanut. Mutta siellä tapasikin hän Ingridin, siellä hän nosti hänet haudasta, siellä hän Ingridille soitteli metsätuvassa, siellä työskenteli Ingrid hänen kanssaan, parantaakseen hänet.

Mutta ei ainoastaan muisto hänestä tullut uudelleen. Samalla kertaa heräsivät nekin tunteet, jotka Ingrid ennen oli synnyttänyt hänessä. Hänet kokonaan valtasi rakkaus. Hän tunsi saman palavan ikävöimisen, jonka hän oli tuntenut kirkkopihalla Råglandassa, kun Ingrid riistettiin pois häneltä.

Kauhun valtakunnassa, suuressa erämaan aavikossa, oli kuitenkin kasvanut yksi kukkanen, joka tuoksullaan ja kukoistuksellaan oli lohdutellut häntä. Ja nyt tunsi hän rakkauden voiman. Tuo villi erämaankasvi oli antanut tuoda itsensä sisälle elämän yrttitarhaan ja juurtui ja kasvoi ja menestyi. Ja tuntiessaan tämän, tiesi hän, että oli pelastettu, että pimeys oli saanut voittajan.

Ingrid oli vaiennut. Hän oli väsynyt kuin raskaan työn jälestä, mutta hän oli myöskin tyyni, tuntien tehneensä sen paraimmalla tavalla. Hän tiesi, että voitto oli hänellä käsissään.

Hede keskeytti vihdoin hiljaisuuden.

-- Minä lupaan sinulle, että kestän -- sanoi hän.

-- Kiitos -- sanoi Ingrid.

Ei puhuttu juuri enempää silloin.

Hede ei tuntenut voivansa sanoa, miten hän rakasti häntä. Sitä ei voinut sanoin selitellä, sen hän näyttäisi joka päivä, joka hetki läpi koko pitkän elämän.

Legendoja.

VANHA AGNEETA.

Vanha vaimo kulki ylös vuoristopolkua pienin sipsuttavin askelin. Hän oli pieni ja hentoinen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet, mutta ei jäykät eikä ryppyiset. Hänellä oli yllään pitkä nuttu ja koristettu myssy. Rukouskirja oli hänellä kädessä ja lavendeli oksa nenäliinassa.

Hänellä oli mökki kaukana tunturin puolella, siellä, jossa puutkin lakkaavat kasvamasta. Se oli aivan leveän jäätikkövirran varrella, joka johtaa päävirtansa lumen kattamilta vuorenhuipuilta alas laakson syvyyteen. Siellä asui vanhus aivan yksinään. Kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet.

Oli pyhäpäivä, ja hän oli käynyt kirkossa. Mutta mitenkä nyt lie ollutkaan, niin ei hän ollut tullut iloiseksi, vaan surulliseksi tuosta kävelystä. Pappi oli puhunut kuolemasta ja kadotetuista ja se oli tehnyt hänet alakuloiseksi. Äkkiä oli hän muistanut kuulleensa lapsuudessaan kerrottavan, että kadotettuja piinattiin ijäisessä pakkasessa vuoren kukkulalla hänen asuntonsa yläpuolella. Hän muisti sadun toisensa perästä näistä jäätikkövaeltajista, näistä väsymättömistä varjoista, joita jääkylmät vuorituulet ajelivat.

Äkkiä alkoi tuo vuori häntä kauhistuttaa ja tuntui kuin olisi mökkinsä niin hirvittävän korkealla. Jos nyt nuo, jotka näkymättöminä kuleksivat tuolla alppien kukkuloilla, lähtisivät alas jäävirtoja pitkin! Ja hän oli aivan yksinään!

Ainoastaan jo tuota ajatellessa saivat hänen ajatuksensa vieläkin surullisemmiksi. Taas hänet valtasi tuo suru, joka häntä kalvoi joka päivä. Hänestä tuntui kovalta olla niin kaukana ihmisistä.

"Vanha Agneeta", sanoi hän ääneen itselleen, niinkuin oli tullut hänen tavakseen siellä erämaassa, "sinä istut tuvassasi ja kehräät ja kehräät. Joka hetken päivästä saat raataa ja työskennellä, ett'et nälkään nääntyisi. Mutta onkohan kellään iloa siitä, että sinä elät? Onko kellään, vanha Agneeta?"

"Jos olisi joku omaisistasi elossa, niin ehkä silloin olisi. Jos asuisit alempana kylässä, olisit ehkä iloksi jollekin. Niin köyhä olet, ett'et voi edes kissaa tai koiraa luoksesi ottaa, mutta voisit ehkä joskus antaa yösuojaa kerjäläiselle. Jos et asuisi niin kaukana valtatiestä, vanha Agneeta. Jos saisit kerrankin janoavalle vaeltajalle antaa vettä juoda, niin tietäisit kuitenkin olevasi jollekin hyödyksi."

Hän huokasi ja sanoi itselleen, ett'eivät edes talonpoikaisvaimot, jotka hänelle antoivat kehruita, surisi hänen kuolemaansa. Kyllähän hän oli koettanut tehdä rehellistä työtä, mutta oli kai muita, jotka osaisivat tehdä sen paremmin. Häntä alkoi aivan itkettää, kun tuli miettineeksi, että ehkä kirkkoherrastakin, joka oli nähnyt hänet samassa paikassa kirkossa niin monena Herran vuotena, olisi aivan yhdentekevä, oliko hän siellä tai ei. "Minä olen kuin vainaja", sanoi hän, "ei kukaan kysy minua. Voisin yhtä hyvin maata kuolleena. Olen jo paleltunut kylmästä ja yksinäisyydestä. Sydämmeni on paleltunut, on varmaankin."

"Voi sentään, voi sentään", sanoi hän, sillä nyt hän oli oikein vauhdissa, "jos täällä olisi edes joku, joka tarvitseisi minua, niin kyllä olisi vielä lämpöä vanhassa Agneetassa. Mutta voinko minä kutoa sukkia tunturivuohille tahi laatia makuusijaa murmelieläimelle? Sen minä sanon sinulle", sanoi hän ja ojensi kätensä kohti taivasta, "saat hankkia minulle jonkun, joka minua tarvitsee, muutoin paneudun minä kuolemaan".

Samassa tuli pitkä, totinen munkki häntä vastaan polulla. Munkki yhtyi hänen seuraansa senvuoksi, että hän näki, että vaimo oli murheellinen, ja hän kertoi munkille surunsa. Hän sanoi, että sydämmensä oli paleltua, ja että hän pian olisi kuin yksi vaeltajista jäätikkövirralla, ell'ei Jumala antaisi hänelle jotain, jonka edestä elää.

"Sen kyllä Jumala voi antaa", sanoi munkki.

"Etkö näe, että Jumala on voimaton täällä ylhäällä?" sanoi vanha Agneeta. "Täällä ei ole muuta kuin kylmä, tyhjä erämaa."

He tulivat yhä ylemmäs alpeille. Pehmeä sammal peitti paasikivet, pehmeälehtiset alppikasvit reunustivat tietä, tunturivuoret luolilleen, jääkenttineen ja lumikinoksineen olivat heidän edessään niin uhkaavina ja raskaina, että sydäntä ahdisti. Silloin näki munkki vanhan Agneetan mökin aivan jäätikköjen juurella.

"Vai täälläkö sinä asut?" sanoi hän. "Silloin et ole yksinäsi täällä on sinulla seuraa kylliksi. Katsoppas vaan!"

Munkki asetti yhteen peukalonsa ja etusormensa, piti niitä muorin vasemman silmän edessä ja pyysi hänen katsomaan vuorelle. Mutta vanhaa Agneetaa värisytti ja hän ummisti silmänsä.

"Jos siellä ylhäällä on jotain nähtävää, niin en minä tahdo sinne katsoa", sanoi vanha Agneeta. "Jumalan tähden, Jumalan tähden! On täällä kamalata muutenkin."

"Hyvästi sitten", sanoi munkki. "Eipä taida sinulle toista kertaa tarjoutua semmoista nähtävää."

Muori tuli uteliaaksi, hän avasi silmänsä ja katseli tuonne lumikentille. Ensiksi hän ei nähnyt mitään ihmeellisempää, mutta sitten alkoi hän huomata liikettä siellä ylhäällä. Hän näki valkoisen liikkuvan valkosta vasten. Se, minkä hän luuli ollen sumua ja usvaa ja sinisenvalkeita väreitä jäässä, olikin kadotettujen joukkioita, jotka kituivat ijäisessä pakkasessa.

Pieni Agneeta muori seisoi ja värisi kuin lehti. Kaikki olikin niin kuin vanhat olivat kertoneet saduissaan. Kuolleet vaeltivat tuolla ylhäällä äärettömässä tuskassa ja hädässä. Enimmät olivat puettuina johonkin pitkään ja valkoiseen, mutta kaikki olivat avojaloin ja päät paljaina.

Siellä oli ääretön joukko niitä. Mitä edemmäksi hän katsoi, sitä useampia hän näki. Toiset kulkivat ylpeinä pää pystyssä, toiset tulivat liitäen, ikäänkuin tanssisivat ne yli jääkenttien, mutta hän näki, että ne kaikki repivät jalkansa verisiksi jääpuikkoihin ja jääreunoihin.

Aivan oli kuin noissa saduissa. Hän näki, mitenkä ne yhä liittyivät toisiinsa, ikäänkuin lämpöä saadakseen, mutta silmänräpäyksessä erosivat taas pelästyneinä kuolemankylmyydestä, joka virtasi niiden ruumiista. Tuntui kuin olisi kylmyys vuorelta tullut heistä, niinkuin olisivat he estäneet lunta sulamasta ja sumun hälvenemästä.

Kaikki eivät liikkuneet, muutamat seisoivat hiljaa väristen, kylmästä kivettyneinä ja näyttivät seisoneen niin vuosikausia, sillä lunta ja jäätä oli kertynyt niiden ympäri niin, että ainoastaan yläruumista näkyi.

Mitä kauvemmin pieni mummo katsoi, sitä tyynemmäksi kävi hänen mielensä. Pelkonsa haihtui, mutta sen sijaan täytti hänet sydämmellinen suru katsellessaan noita kärsiviä. Ei ollut yhtään levonhetkeä tuskissa, ei leposijaa haavoittuneille jaloille, jotka kiitivät pitkin jäätä, joka leikkeli kuin teroitettu teräs. Voi, miten ne palelivat, aivan värisivät ja kalisivat pakkasesta! Ne jotka olivat kivettyneet ja ne, jotka osasivat liikkua, kaikkia palelti sama kirvelevä, terävä, kauhea pakkanen.

Siellä oli monta nuortakin, poikia ja tyttöjä, mutta ei ollut nuoruutta heidän siniseksi paleltuneissa kasvoissaan, näytti siltä kuin he leikkisivät, mutta kaikki ilo oli kuollutta. He tärisivät kylmästä, värisivät ja ryömivät kokoon kuin vanhukset, ja kuitenkin heidän paljaat jalkansa näyttivät etsivän terävimpiä jääpaloja, joille astuivat.

Eniten häntä liikutti katsella noita, jotka makasivat hautaantuneina kovaan jäätikköön, ja niitä, jotka riippuivat kuin suuret jääpuikot pitkin tunturin seinämiä.

Kun munkki otti pois kätensä, ei vanha Agneeta nähnyt muuta kuin tyhjät, autiot lumikentät. Siellä täällä oli muutamia raskaita jääröykkiöitä, mutta ne eivät ympäröineet kivettyneitä aaveita. Tuo sininen loiste jäätiköillä ei tullut jäätyneistä ruumiista. Tuuli ajeli muutamia kepeitä lumihiutaleita, eikä henkiä.

Mutta hän oli kuitenkin varma siitä, että oli nähnyt oikein, ja hän kysyi munkilta:

"Saisikohan tehdä jotain näiden kadotettujen hyväksi?"

Munkki vastasi: "Milloinka on Jumala kieltänyt rakkauden tekemästä hyvää ja armeliaisuuden lohduttamasta?"

Sen sanottuaan lähti munkki, ja vanha Agneeta kiirehti tupaansa ja istuutui ajattelemaan. Koko illan istui hän ja mietti mitenkä voisi auttaa kadotettuja, jotka vaelsivat jäätiköillä. Hänellä ei ollut aikaa muistella yksinäisyyttään.

Seuraavana aamuna lähti hän taas alas kylään. Hän hymyili ja oli reipas. Vanhuus ei enää niin raskaalta tuntunut. "Kuolleet", sanoi hän itsekseen, "eivät katso siihen, ovatko posket punaiset ja jalat kepeät. Vähän lämmintä pyytäisivät hekin osakseen. Mutta sitä eivät nuoret tule ajatelleeksi. Niin, niin, mutta missä saisivat vainajat suojan kuoleman ääretöntä kylmää vasten, ell'eivät vanhat avaisi heille sydäntänsä?"

Kun hän tuli kauppapuotiin, osti hän sieltä suuren kimpun kynttilöitä, ja eräältä talonpojalta tilasi hän kuormallisen halkoja, mutta voidakseen maksaa ne, täytyi hänen ottaa kaksi kertaa enemmän kehruita kuin tavallisesti.

Illempana, kun hän taas oli kotona, luki hän monta rukousta ja koetti pysyä rohkeana laulamalla hurskaita lauluja. Mutta yhä väheni hänen rohkeutensa. Kuitenkin teki hän, mitä oli mielessään aikonut.

Hän laittoi makuusijansa peräkammariin. Tupaan sytytti hän suuren roihuavan takkavalkean. Ikkunaan hän asetti kaksi kynttilää, tuvan oven hän jätti aivan auki. Sitten meni hän levolle.

Hän makasi pimeässä ja kuunteli.

Aivan varmasti kuului askeleita. Kuului kuin olisi joku tullut ajaen alas jäätikköä. Laahaten se tuli ja ähkyen. Ympäri tupaa se hiipi, ikäänkuin ei olisi uskaltanut mennä sisälle. Se seisoi aivan nurkassa ja värisi.

Vanha Agneeta muori ei voinut kestää tätä. Hän ryntäsi tilaltaan ja ulos tupaan, siellä vetäsi hän kiinni oven ja lukitsi sen. Tämä oli liikaa; liha ja veri ei voinut sitä kestää!

Tuvan ulkopuolelta kuuli hän raskaita huokauksia ja ikäänkuin arkojen, haavoittuneiden jalkojen ontuvia askeleita. Ne laahasivat itseään yhä kauvemmaksi ylöspäin jäätiköille. Kuului nyyhkytyksiäkin, mutta pian oli kaikki taas aivan hiljaista.

Silloin valtasi Agneetan kova tuska: "Sinä olet raukka, sinä vanha höperö", sanoi hän. "Tuli palaa loppuun ja kalliit kynttilätkin. Kaikkiko on oleva turhaa, ainoastaan sinun raukkamaisuutesi tähden?" Ja sen sanottuaan nousi hän ylös vielä kerran, itkien pelosta, hampaat täristen ja ruumis vavisten, mutta ulos tupaan hän tuli, ja oven hän sai auki.

Hän makasi taas odottaen. Nyt ei hän enää pelännyt niiden tuloa. Hän vaan makasi ja suri sitä, että oli pelottanut ne pois, ett'eivät ne enää koettaisi tulla takaisin.

Sitten alkoi hän huutaa pimeässä, niinkuin ennen nuorena ollessaan, kun seurasi karjaa: "Pienet, valkoiset lampaani, lampaani hoi, tulkaa, tulkaa! Tulkaa alas solista ja luolilta, pienet, valkoiset lampaani, tulkaa!"

Silloin oli kuin olisi kova tuuli tullut tuntureilta ja töytäissyt tupaan. Ei hän kuullut askeleita, eikä huokauksia, kuuli vaan tuulenpuuskauksia, jotka kohisivat nurkissa ja vinkuivat tuvassa. Ja tuntui siltä kuin olisi joku alati varoittanut: "Hiljaa! Hiljaa! Elä peloita! Elä peloita! Elä peloita!"

Hänellä oli tunne siitä, että tupa oli niin täyteen ahdettu, että siellä työntäyttiin seiniä vasten, niin että ne olivat murtua. Väliin tuntui siltä, kuin tahtoisivat nuo tuolla ulkona nostaa katon pois, saadakseen tilaa. Mutta aina oli joku, joka kuiskasi: "Hiljaa! Elä peloita! Elä peloita!"

Silloin tunsi vanha Agneeta itsensä onnelliseksi ja rauhoittuneeksi. Hän pani kätensä ristiin ja nukkui.

Aamulla tuntui kaikki kuin unennäöltä. Kaikki oli entisellään tuvassa, takkavalkea loppuun palanut ja kynttilät myöskin. Ei ollut ainoatakaan tippaa talia kynttiläjaloissa. -- --

* * * * *

Niin kauvan kun eli, huolehti vanha Agneeta tällä tavoin kuolleistaan. Hän kehräsi ja työskenteli niin, että voi antaa valkean palaa kaiket yöt. Ja hän oli onnellinen tietäessään, että joku häntä tarvitsi.

Eräänä sunnuntaina ei häntä nähty tavallisella paikallaan kirkossa. Jotkut talonpojat lähtivät ylös hänen mökilleen katsomaan, oliko hänelle mitään tapahtunut. Silloin oli hän jo kuollut, ja he kantoivat ruumiin mukanaan alas kylään, haudatakseen sen.

Vähäsen oli ihmisiä saattamassa vanhaa Agneetaa, kun hänet seuraavana pyhänä, juuri ennen messua laskettiin hautaan. Eikä näkynyt suruakaan kenenkään kasvoista.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun kirstua oltiin laskemassa hautaan, tuli pitkä, totinen munkki sisään hautausmaalle, ja hän asettui viittaamaan ylöspäin lumen peittämille alpeille. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat haudan partaalla, että kaikki alpit olivat pukeutuneet heleän punaiseen ja ikäänkuin loistivat ilosta, ja kohta niiden yläpuolella kiemurteli jono pieniä, keltaisia kynttiläin tulia. Ja niitä oli yhtä monta kuin vainaja oli antanut kadotetuille kynttilöitä.

Silloin sanoi kansa: "Kiitetty olkoon jumala! Hän, jota ei kukaan täällä alhaalla sure, on kuitenkin löytänyt ystäviä tuolla ylhäällä suuressa yksinäisyydessä."

PAKO EGYPTIIN.

Hyvin kaukana, yhdellä Itämaitten aavikoista kasvoi monta, monta vuotta sitten palmu, joka oli sekä hyvin vanha että hyvin korkea. Kaikkien, jotka vaelsivat läpi aavikon, täytyi pysähtyä sitä katsomaan, sillä se oli paljon suurempi muita palmuja, ja siitä oli tapana sanoa, että se vielä kasvaisi obeliskeja ja pyramiidejakin korkeammaksi.

Siinä palmun seistessä yksinään ja katsellessa yli aavikon, näki se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen mahtavan lehtikruunun hämmästyksestä huojumaan edestakaisin hoikassa rungossaan. Kaukana aavikon rannalla näki se kaksi yksinäistä ihmistä vaeltavan. Niin kaukana olivat he vielä, että kameli olisi näyttänyt muurahaisen kokoiselta, mutta aivan varmaan olivat ne ihmisiä. Olivat vieraita aavikolla, sillä palmu tunsi aavikon asujamet, olivat mies ja vaimo, joilla ei ollut ei opasta, ei kuormajuhtia, ei telttaa, ei vesisäkkiä.

"Totisesti", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne kuolemaan."

Palmu katseli levotonna ympärilleen.

"Minua ihmetyttää, ett'eivät leijonat jo ole vainuamassa tätä saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeessä. En myöskään näe ainoatakaan aavikon ryöväreistä. Mutta ne tulevat vielä."

"Seitsemänkertainen kuolema heitä odottaa", ajatteli palmu. "Leijonat syövät heidät, käärmeet heitä pistävät, jano näännyttää heidät, hietamyrsky hautaa heidät, ryövärit tappavat heidät, auringon pisto polttaa heidät, he menehtyvät pelosta."

Ja palmu koetti ajatella muuta. Näitten ihmisten kohtalo saattoi hänet alakuloiseksi.

Mutta koko avaralla aavikolla, joka palmua laajalti ympäröi, ei ollut mitään, jota hän ei olisi tuntenut ja katsellut jo tuhansia vuosia. Ei mikään voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Hänen täytyi taas ajatella noita molempia vaeltajia.