Part 8

Niinpiankun Ingrid näki hänet, jäi hän hiljaa seisomaan. Hän ei olisi voinut sanoa, tuliko hän enemmän iloiseksi siitä, että sai hänet nähdä, tahi epätoivoiseksi, kun hän oli hulluna uudelleen, hän vaan unhotti kaiken muun mailmassa.

Ja silmänsä alkoivat loistaa. Sinä hetkenä hän varmaankaan ei huomannut tuota köyhää ihmisparkaa. Hän tunsi ainoastaan sen hienon sielun läsnäolon, jota hän oli sairaaksi asti ikävöinyt.

Seisoi kirkkoväkeä taajassa heidän ympärillään ja heidän täytyi kaikkien katsoa Ingridiä. Ei kukaan voinut siirtää katsettaan hänen kasvoistaan. Hän ei liikahtanut mennäkseen hullua vastaan, hän seisoi vaan hiljaa ja odotti. Mutta ne, jotka näkivät, miten hän onnesta säteili, tahtoivat melkein uskoa, että tuo, joka tuli häntä vastaan, ei ollut hullu, vaan suuri ja jalo ihminen.

He sanoivat jälestäpäin, että näytti melkein siltä kuin olisi ollut yhdysside hänen ja Ingridin sielun välillä, salainen yhteys, joka oli niin syvälle kätketty, että ei ihmisjärki sinne ulottunut.

Mutta kun Hede oli ainoastaan pari askelta Ingridistä, tarttui hänen kasvatusäitinsä ravakasti häneen ja nosti hänet vaunuihin istumaan. Hän ei tahtonut mitään yhtymisiä näiden kahden välillä, täällä kirkkomaalla, suuren ihmisjoukon nähdessä. Ja niinpiankun he olivat vaunuissa, antoi renki hevosten nelistää.

Kuului pari hirveätä, hurjaa huutoa heidän takanaan. Papinrouva istui ja kiitti Jumalaa, että hän oli saanut tytön vaunuihin.

Ei ollut kulunut pitkältä iltapäivää, kun eräs talonpoika tuli pappilaan puhumaan pastorin kanssa. Hän tuli puhumaan tuosta hullusta taalalaismiehestä. Se oli tullut aivan raivoksi nyt, heidän oli täytynyt sitoa hänet. Mitä nyt pastori neuvoisi? Mitä he tekisivät miehelle?

Pastori ei voinut muuta neuvoa kuin että veisivät hänet kotiinsa. Hän kertoi talonpojille, kuka Hede oli ja missä hän asui.

Myöhemmin illalla kertoi hän kaiken tämän Ingridille. Oli varminta antaa tytön tietää koko totuus, niin että hän antaisi järjen hallita.

Mutta yön saavuttua, tunsi Ingrid, ett'ei hänellä ollut aikaa kauvempaa odottaa kevättä. Hän lähti kulkemaan, tyttö parka, jalkasin maantietä Munkhyttaan. Tulisi hän perille sitäkin myöten, vaikka hän tiesi, että se oli kaksi kertaa niin pitkä kuin metsätie.

X.

Oli toisen helluntaipäivän iltapäivä. Ingrid tuli astuen maantietä myöten. Oli hymyilevä seutu: pieniä, matalia vuoria, ja pieniä koivikkosaaria peltojen välillä ja joskus keskessäkin. Oli kukkia pihlajissa ja tuomissa, vaaleita, meheviä lehtiä haavoissa, maantieojat olivat täynnä kirkasta, lorisevaa vettä, joissa puhtaaksi huuhdotut kivet pohjalla kimaltelivat ja loistivat.

Ingrid kulki ja suri häntä, joka oli tullut uudelleen hulluksi, mietti, voisiko tehdä mitään hänen hyväkseen, mietti oliko siitä mihinkään, että hän näin läksi kotoansa.

Hän oli nälissään ja väsynyt, kengät jo alkoivat kulua rikki. Hän ajatteli, että olisi parasta kääntyä. Ei hän kuitenkaan jaksaisi perille.

Hän tuli yhä alakuloisemmaksi, mitä edemmäksi kulki. Hän ei voinut olla ajattelematta, että oli turhaa hänen tulla sinne nyt, kun Hede oli tullut aivan mielipuoleksi. Varmaankin oli jo aivan myöhäistä, aivan toivotonta voida tehdä enään mitään.

Mutta heti kun hän ajatteli kääntyä, näki hän Heden kasvot aivan vieressään, niinkuin oli nähnyt ne usein ennenkin. Silloin sai hän uutta toivoa, ajatteli, että Hede kutsui häntä, tuli lujasti vakuutetuksi siitä, että hän kyllä voisi parantaa hänet.

Juuri kun Ingrid kohotti päätään ja näytti vähemmän alakuloiselta, tuli häntä vastaan omituinen seurue.

Sieltä tuli pieni hevonen, joka veti pieniä kärryjä, ja kärryissä istui paksu matammi, ja vieressä käveli laiha, kulunut mies, jolla oli pitkät viikset.

Täällä kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei käsittänyt taiteellisuutta, tahtoivat rouva ja herra Blomgrén aina näyttää yksinkertaiselta porvarisväeltä. Pienet kärryt, joilla he ajoivat, olivat hyvin katetut, ei kukaan voinut aavistaa, ett'eivät ne sisältäneet muuta kuin ilotulitustarpeita ja silmänkääntäjäkoneita ja nukketeatterimarionetteja.

Ei voinut kukaan aavistaa, että tuo paksu mummo, joka istui korkealla kuorman päällä ja näytti hyvinvoivalta porvarimatammilta, oli entinen miss Viola, joka kerran oli lennellyt läpi ilman, tahi että tuo kävelevä mies, joka niin muistutti eronsaanutta sotamiestä, oli sama herra Blomgrén, joka joskus keskeytti vaelluksen yksitoikkoisuuden tekemällä hyppäyksen yli hevosen ja joka puhui vatsassa rastaille ja leivosille, jotka lauloivat puissa tien vieressä, niin että ne tulivat aivan hulluiksi.

Hevonen oli tuommoinen pienen pieni, joka oli vetänyt ennen karusellia, ja senvuoksi ei tahtonut kulkea, jos se ei kuullut soittoa. Rouva Blomgrén istui senvuoksi useimmiten kärryillä ja soitti huuliharppua, ja heti kun he tapasivat jonkun, pisti hän sen taskuunsa, ett'ei vaan uskottaisi heidän olevan tuommoista taiteilijaväkeä, jota maaseudulla ei kukaan kunnioita. Eivät he sillä tapaa kovin nopeasti päässeet eteenpäin, mutta kiirettä ei heillä ollutkaan.

Sokean viulunsoittajan täytyi kulkea vähän kauvempana jälestä, ett'ei huomattaisi hänen kuuluvan seuraan. Tällä sokealla oli pieni koira kulettajana, kun oli kielletty häntä pitämästä lasta taluttajanaan. Se olisi alituisesti muistuttanut herra ja rouva Blomgrénille pientä tyttöä, jonka nimi oli Ingrid. Sitä he eivät olisi kestäneet.

Ja nyt olivat nämä kaikki ulkona maalla kevään vuoksi. Vaikka heillä olisi ollut kuinka hyvät ansiot kaupungissa, niin täytyi herra ja rouva Blomgrénin maalle tähän aikaan vuodesta. He olivat taiteilijaväkeä, hän ja rouva Blomgrén.

He eivät tunteneet Ingridiä, ja hän kulki ensiksi heidän ohitsensa tervehtimättä, sillä hänellä oli kiire ja hän pelkäsi tulla pidätetyksi. Mutta hän tunsi heti, että se oli rumasti ja sydämmettömästi tehty ja kääntyi takaisin.

Jos Ingrid silloin olisi voinut iloa tuntea, niin kyllä hän sitä olisi tuntenut nähdessään vanhusten ilon hänet tavatessaan. Ja siitä syntyi pitkä keskustelu. Pieni hevonen kääntyi vähä väliä katsomaan, oliko karuselli mennyt rikki.

Ihmeellistä kyllä, oli Ingrid se, joka puhui enimmin. Vanhukset näkivät heti, että hän oli kulkenut ja itkenyt ja he tulivat niin huolestuneiksi siitä, että hän oli pakoitettu kertomaan heille kaikki vaiheensa ja seikkailunsa.

Oli nautinto Ingridin kertoa, sillä vanhuksilla oli oma tapansa käsittää kaikkea. He taputtivat käsiään, kun hän kertoi, mitenkä oli noussut pois haudasta ja kun hän kuvaili, mitenkä peloitti papinrouvan.

He hyväilivät ja ylistelivät häntä siitä, että hän oli lähtenyt pois pappilasta. Kaikki oli heille keveätä ja toivorikasta, suruista ja huolista eivät he tienneet mitään.

Heillä ei ollut juuri mitään mittoja, joilla mittasivat todellisuutta, senvuoksi heihin ei vaikuttaneetkaan sen karkeat puolet. He vertasivat kaikkea mitä kuulivat nukketeatterikappaleihin ja pantomiimeihin. Vähän surua ja surkeutta pantiin pantomiimeihinkin, mutta ne vaan kohottivat vaikutusta. Ja luonnollisesti loppuisi kaikki hyvästi. Kaikki loppui hyvästi pantomiimeissä.

Tuossa heidän toivorikkaudessaan oli jotain tarttuvaista. Ingrid tiesi, että he eivät ensinkään ymmärtäneet hänen onnettomuutensa suuruutta, mutta kuitenkin oli rohkaisevaa kuunnella heitä.

Mutta sai Ingrid heiltä todellisen avunkin. He kertoivat vähän aikaa sitten syöneensä päivällistä Forsåkerin kievarissa, ja juuri, kun he nousivat pöydästä, tuli kestikievariin ajaen muutamia talonpoikia, mukanaan hullu mies. Rouva Blomgrén ei sietänyt nähdä mielenvikaisia ja oli sentähden tahtonut lähteä heti pois, ja herra Blomgrén oli totellut häntä. Mutta mitäs, jos se olikin Ingridin hullu! Tuskin olivat he sen sanoneet, kun Ingrid sanoi, että se kyllä oli uskottavaa ja tahtoi jättää heidät.

Mutta silloin kysyi herra Blomgrén rouvaltansa juhlallisella tavallansa, eivätkö he olleet liikkeellä ainoastaan kevään vuoksi, ja eikö heille ollut yhdentekevää, minne he menivät, ja rouva Blomgrén kysyi yhtä pateetillisesti puolestansa, että luuliko hänen miehensä, että hän luopuisi rakkaasta Ingridistään, ennenkun tyttö oli saavuttanut onnensa sataman.

Karusellihevonen käännettiin ja keskusteleminen oli nyt vaikeampaa senvuoksi, että huuliharpun piti alkaa soida. Heti kun rouva Blomgrén tahtoi jotakin sanoa, täytyi hänen antaa soittokone herra Blomgrénille, ja kun herra Blomgrén tahtoi puhua, jätti hän sen taas rouvallensa. Ja joka kerta kun soittokone kulki suusta suuhun, pysähtyi tuo pieni hevonen.

Koko ajan oli heillä lohduttavia asioita kerrottavana Ingridille. He juttelivat kaikki sadut, jotka olivat nähneet nukketeatterissa näytettävän. He lohduttivat häntä Prinsessa Ruususella, he lohduttivat häntä Tuhkimuksella. He lohduttelivat häntä kaikilla mailman saduilla.

Herra ja rouva Blomgrén katselivat Ingridiä, kun he nyt näkivät, että hänen silmänsä alkoivat vähitellen loistaa. -- Taiteilijasilmät! sanoivat he ja nyykäyttivät tyytyväisinä toisilleen. -- Emmekös sitä jo sanoneet? Taiteilijasilmät!

Jollain ihmeellisellä tavalla olivat he keksineet, että Ingridkin kuului nyt heihin, oli taiteilijaväkeä hänkin. Heidän mielestään hän näytteli suuressa murhenäytelmässä. Suuri ilo se oli heidän vanhuuden päivinään.

He kulkivat eteenpäin niin joutuisaan kuin voivat. Vanha pari oli levotonna siitä, että Ingridin hullu ei ehkä enää olisi majatalossa.

Siellä hän oli vielä ja pahinta oli se, ett'ei kukaan tiennyt, mitenkä hänet saataisiin sieltä pois.

Nuo molemmat talonpojat, jotka olivat tuoneet Heden, olivat vieneet hänet yhteen vierashuoneista ja lukinneet hänet sinne siksi ajaksi, kun hevosta odottivat. Kun he jättivät hänet, olivat kädet lujasti takaa sidotut, mutta mitenkä hänen lienee onnistunut vääntää kätensä irti nuorista, sillä kun tultiin häntä hakemaan, oli hän seisonut irti ja vapaana ja täydessä raivossa oli tarttunut tuoliin sillä lyödäkseen. Ei auttanut muu kuin kiiruhtaa ulos ja lukita hänet oven taakse. Nyt kävelivät talonpojat ja odottivat majatalon isäntää ja hänen renkejänsä kotiintuleviksi, saadakseen kylliksi miesvoimia häntä uudelleen sitomaan.

Ei kuitenkaan kaikki toivo, jonka nuo vanhat ystävät olivat Ingridissä herättäneet, ollut sammunut. Hän ymmärsi, että Hede oli huonompi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ei ollut odottanutkaan muuta. Hän toivoi kuitenkin. Ei heidän satunsa, vaan heidän suuri rakkautensa häneen oli taas saanut hänen mielensä virkeäksi. Hän pyysi, että hänet päästettäisiin Heden luokse. Hän sanoi tuntevansa Heden ja ett'ei tämä hänelle tekisi mitään. Mutta talonpojat vastasivat, että hulluja hekin silloin olisivat. Mies tuolla sisällä löisi kuoliaaksi kenen tahansa, joka tulisi sisään hänen luokseen eikä osaisi puolustaa itseään.

Ingrid istui kauvan aikaa ja mietti. Hän ajatteli, miten ihmeellistä oli, että hän juuri tänään sattui tapaamaan herra ja rouva Blomgrénin. Taisi olla tarkoituksensa silläkin. Eivät he olisi sattuneet hänen tielleen, jos sillä ei olisi ollut jotakin tarkoitusta.

Ja Ingrid alkoi miettiä, mitenkä Hede parani viime kerralla. Eiköhän Ingrid nytkin saisi häntä tekemään jotain, joka muistuttaisi hänelle jotain entisyydestä, joka siirtäisi hänet pois mielipuolenhoureista? Hän mietti ja mietti.

* * * * *

Herra ja rouva Blomgrén istuivat penkillä majatalon edustalla, he näyttivät onnettomammilta kuin olisi voinut uskoa mahdolliseksikaan. He olivat melkein valmiita itkemään.

Silloin tuli hän heidän luokseen, hän, Ingridlapsi, ja hymyili heille, niinkuin ainoastaan hän sen osasi, ja hyväili heidän vanhoja, ryppyisiä poskiansa ja pyysi heiltä sen suuren ilon, että saisi nähdä pienen näytöksen, semmoisen, jossa hänkin sai olla mukana ennen mailmassa. Se olisi niin suuri lohdutus hänelle.

Niin, ensiksi he kielsivät, sillä he eivät juuri olleet iloisella taiteilijatuulellaan, mutta kun hän oli tuhlannut heille vieläkin pari hymyilyä, eivät he voineet vastustaa häntä. Ja he menivät kuormansa luokse ja ottivat esille trikoopukunsa.

Kun he olivat valmiit ja sokea oli haettu mukaan, valitsi Ingrid paikan näytökselle. Hän ei tahtonut, että he näyttelisivät pihamaalla, vaan vei heidät majatalon puutarhaan. Sillä majatalolla oli oma puutarhansa. Enimmäkseen oli siellä vaan alastomia multapenkkejä, joista ei vielä mitään ollut noussut näkyviin, mutta siellä täällä oli kukkiva omenapuu. Ja Ingrid sanoi, että hän tahtoi heidän esiintymään juuri yhden tuommoisen kukkivan omenapuun alla.

Rengit ja piiat juoksivat sinne, kun viulun soittoa kuulivat, niin että heillä oli hiukan yleisöäkin. Mutta vastenmieliseltä tuntui kuitenkin herra ja rouva Blomgrénista esiintyminen. Hän, Ingrid, pyysi liikoja heiltä. Alakuloisuus heitä aivan liiaksi painoi.

Ja onnettomuudeksi oli Ingrid vienyt heidät puutarhan puolelle. Tällä puolellahan oli vieraskammarin ikkuna, ja sitä ei hän kai tullut ajatelleeksi. Rouva Blomgrén oli vähällä juosta matkaansa, kun hän kuuli vierashuoneen ikkunaa kiivaasti avattavan. Mitäs, jos hullu on kuullut soiton, ja mitäs jos hän hyppää ulos ikkunasta ja tulee heidän luokseen!

Mutta rouva Blomgrén tyyntyi, kun näki ikkunassa olijan. Se oli miellyttävän näköinen nuori mies. Hän oli paitahiasillaan, mutta muuten aivan oikein puettu. Katse oli tyyni, huulet hymyilivät, ja kädellään siveli hän tukkaa otsaltaan.

Herra Blomgrén teki työtä, ja oli näyttelemiseensä niin kiintynyt, ett'ei mitään huomannut. Rouva Blomgrén, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin heittää lentomuiskuja, voi pitää vaarin kaikesta.

Eikö ollut ihmeellistä, mitenkä tuo Ingridlapsi aivan äkkiä oli kirkastunut? Hänen silmänsä loistivat enemmän kuin koskaan ennen, ja kasvot olivat käyneet niin valkeiksi, että aivan kuultivat. Ja koko tuo sädeloisto oli kohdistunut nuorukaiseen tuolla ylhäällä ikkunassa.

Hän ei miettinyt kauvan, hän nousi ikkunalaudalle ja hyppäsi alas heidän luokseen. Ja hän tuli sokean luokse ja pyysi lainata viulua.

Ja Ingrid otti heti viulun sokealta ja ojensi sen vieraalle. -- Soittakaa nyt valssi Noita-ampujasta -- sanoi hän.

Niin alkoi vieras soittaa ja Ingrid hymyili, mutta samalla oli tyttö niin yliluonnollisen näköinen, että rouva Blomgrén uskoi tytön sulautuvan auringon säteeksi ja lentävän pois heidän luotaan.

Mutta kun rouva Blomgrén kuuli vieraan soiton, silloin hän tunsi hänet. -- Vai niin sanoi hän itsekseen -- vai niin. Se on kuitenkin hän. Vai niin, senvuoksi Ingrid tahtoikin meidät vanhat ihmiset esiintymään.

* * * * *

Gunnar Hede, joka oli kävellyt huoneissaan ja ollut niin vihainen, että häntä olisi haluttanut lyödä kuoliaaksi jonkun, oli siis saanut kuulla sokean soittavan ikkunansa ulkopuolella. Ja tämä oli hänet siirtänyt erääseen kohtaukseen hänen entisestä elämästään.

Hän alkoi ihmetellä, mistä löytäisi oman viulunsa, ja hän muisti, että Ålin oli vienyt pois sen, ja nyt ei auttanut muu kuin koettaa lainata sokealta, että saisi soittaa mieleensä rauhan. Hän oli niin kamalasti kiihoittunut.

Ja heti saatuaan sokean viulun käteensä, alkoi hän soittaa. Hänelle ei johtunut mieleenkään, ett'ei osaisi soittaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, ett'ei hän moneen vuoteen ollut osannut soittaa muuta kuin jonkun yksinkertaisen säveleen.

Hän oli aivan siinä uskossa, että oli Upsalassa tuon viiniköynnösten koristaman talon edessä. Ja hän odotti, että kometiantit alkaisivat tanssia, niinkuin silloinkin.

Hede koetti soittaa tulisemmin, pakottaakseen heitä siihen, mutta sormensa olivat kankeat ja jäykistyneet, jousikaan ei oikein tahtonut häntä totella. Hän ponnisteli niin, että hikipisarat nousivat hänen otsaansa. Viimein hän kuitenkin löysi oikean säveleen, sen, jonka mukaan he olivat viime kerralla tanssineet. Hän soitti sen niin lumoavasti, niin tenhoavasti, että se oikein voi sydämmet pehmittää.

Mutta vanhat akrobaatit eivät alkaneet tanssia. Siitä oli jo aikoja, kun he olivat Heden tavanneet Upsalassa. He eivät muistaneet, mitenkä ihastuneiksi he olivat silloin tulleet. Heillä ei ollut aavistustakaan, että Hede odotti heiltä jotain.

Hede käänsi katseensa Ingridiin, saadakseen selvitystä, miksi kometiantit eivät tanssineet. Samassa kun hän näki hänen silmänsä niin yliluonnollisen loistavina kuin ne olivat, hämmästyi hän niin, että lakkasi soittamasta.

Hän seisoi siinä silmänräpäyksen ja katseli ympärillään olevia. Ihmeellisen levottomasti he katsoivat häneen, nuo kaikki.

Oli mahdotonta soittaa, kun ihmiset tuolla tavalla tuijottivat. Hän lähti pois sieltä. Hän näki ryhmän kukkivia omenapuita alhaalla puutarhassa. Sinne hän meni.

Hän huomasi nyt, että se olikin mielikuvittelua kaikki tuo äskeinen, että Ålin oli lukinnut hänet huoneeseen ja että hän oli Upsalassa. Puutarha oli liian suuri ja taloa eivät punertavat viinilehvät koristaneet. Ei, Upsala tämä ei voinut olla.

Mutta ei hän paljoa välittänyt siitä, missä oli. Mielestään hän ei ollut soittanut vuosisatoihin, ja nyt oli hän saanut viulun käsiinsä. Nyt hän soittaisi.

Hän asetti viulun poskeaan vastaan ja alkoi. Mutta taas estivät häntä sormien kankeat liikkeet. Hän ei osannut soittaa kuin kaikkein yksinkertaisimpia säveliä.

-- Tässä ei auta muu, kuin alottaa alusta sanoi hän. Ja hän hymyili ja alkoi soittaa pientä menuettia. Se oli ensimmäinen, mitä hän oli oppinut. Sen oli isä soittanut hänelle, ja hän oli soittanut jälestä, opetellut korvakuulon mukaan. Hän aivan näki tuon hetken edessään. Ja hän kuuli sanat: "Tanssia tahtoi pieni prinssi, vaan taittoi hän jalkansa pienen".

Hän koetteli sitten muitakin pieniä tansseja. Näitä oli hän soittanut koulupoikana ollessaan. Hänet oli pyydetty tyttöpensiooniin soittamaan oppilaitten tanssiharjoituksissa. Hän näki pienten tyttöjen hyppivän ja pyörähtelevän ja kuuli tanssin opettajattaren polkevan tahtia.

Hän alkoi nyt tulla rohkeammaksi. Hän soitti ensimmäistä viulua eräästä Mozartin viulukvartetista. Kun hän oli harjoitellut sitä, oli hän ollut kimnasistinä Falunissa. Siellä olivat muutamat vanhat herrat harjoittaneet kvartettia eräitä soittajaisia varten. Mutta ensimmäinen viulu oli sairastunut ja hän sai ottaa ensimmäisen äänen, niin nuori kuin olikin. Eikä ollut hän silloin niin vähänkään ylpeä.

Gunnar Hede ei oikeastaan ajatellut muuta kuin mitenkä tulisi toimeen sormiensa kanssa, soittaessaan näitä lapsellisia harjoituksia. Mutta pian hän huomasi, että hänessä tapahtui jotain ihmeellistä.

Hänellä oli selvä tunne siitä, että sisällä hänen aivoissaan oli musta pimeys, joka himmensi häneltä menneisyyden. Heti kun hän koetti muistella jotakin asiaa, oli kuin olisi hän ollut haparoimassa jotakin pimeässä huoneessa. Mutta kun hän soitti, väistyi osa pimeyttä pois. Hänen sitä ajattelematta oli pimeys väistynyt niin paljon, että hän nyt voi muistella lapsuudenaikoja ja kouluaikaansa.

Nyt päätti hän antaa viulun johtaa, ehkä se ajaisi pois kaiken pimeyden.

Ja niin kävikin. Joka kappaletta, jota hän soitti, väistyi himmentävä pimeys hiukan. Viulu kuletti häntä vuodesta vuoteen, herätti hänessä eloon muistoja lukuajoistaan, ystävistä ja huveista. Tiheänä oli pimeys hänen edessään, mutta kun hän kulki sitä vastaan, viulu aseena kädessään, väistyi se askel askeleelta. Väliin katsoi hän taakseen, ikäänkuin katsoakseen, kiertelikö se häntä takaapäin. Mutta hänen takanansa oli kirkas päivä.

Viulu alkoi soittaa muutamia duettoja, joita soitettiin yhdessä viululla ja pianolla. Hän soitti ainoastaan muutaman tahdin kumpaakin. Mutta pimeys alkoi väistyä yhä enemmän, hän muisti morsiamen, kihlausajan.

Hän olisi tahtonut viivähtää tässä, mutta vielä oli jälellä paljon pimeyttä, se oli soitettava pois. Ei ollut hänellä aikaa.

Hän alkoi erästä virrensäveltä. Hän oli kuullut sen kerran, kun oli alakuloinen. Hän muisti, että oli istunut maalaiskirkossa sitä kuullessaan, mutta miksi oli hän ollut alakuloinen? Senvuoksi, että hän köyhänä kauppiaana kierteli kyliä tavaroineen. Se elämä oli kovaa. Sitä oli raskasta muistella.

Jousi lenteli kielillä kuin vihurituuli ja taas lohkesi iso palanen pimeyttä. Nyt näki hän sydänmaan metsän, lumeen peittyneet eläimet, nuo ihmeelliset olennot, joita kinokset muodostelivat niiden päälle. Hän muisti matkan morsiamen luokse, muisti mitenkä hän purki kihlauksen. Yhdellä kertaa selvisi tuo kaikki hänelle.

Ei hän tuntenut juuri surua, eikä iloakaan noita muistellessa. Tärkeintä oli, että hän muisti. Ainoastaan se oli ääretön nautinto.

Tämän jälkeen pysähtyi jousi kuin itsestään. Se ei tahtonut kulettaa häntä eteenpäin. Ja kuitenkin oli hänellä paljon, paljon enempi muistamista. Vielä oli pimeys vahvana muurina hänen edessään.

Hän pakoitti viulun jousta edelleen. Ja se soitti kaksi pientä, yksitoikkoista säveltä, mitättömimpiä mitä hän milloinkaan oli kuullut. Mistä hänen viulunsa ne oli oppinut?

Pimeys ei väistänyt vähääkään näitä säveleitä. Ne eivät opettaneet hänelle oikeastaan mitään. Mutta niistä sointui tuska semmoinen, jota hän ei milloinkaan ennen tiennyt kokeneensa. Hurja, kamala pelko, sielun, langenneitten henkien sanomaton kauhu.

Hän lakkasi soittamasta, hän ei jaksanut kauvempaa. Mikä soi noissa sävelissä?

Pimeys ei niitä yhtään väistynyt, ja pahinta oli, että tuntui hänestä, että jos ei hän viulu kädessä kulkenut pimeyttä kohti ja ajanut sitä edestään, tuli se kietovana häntä vastaan ja tahtoi peittää hänet.

Hän oli seisonut ja soittanut silmät puoleksi ummessa, nyt kohotti hän silmänsä ja katsoi ulos todellisuuden mailmaan. Silloin huomasi hän Ingridin, joka oli seisonut siinä ja kuunnellut häntä koko ajan.

Hän kysyi sitten Ingridiltä, ei vastausta saadakseen, vaan pysäyttääkseen pimeyden edes silmänräpäykseksi:

-- Milloin minä soitin tämän viimeksi?

Mutta Ingrid seisoi siinä väristen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Käyköön miten tahansa, mutta totuuden hän saa tietää. Käyköön miten tahansa, niin sanoisi Ingrid sen hänelle.

Kyllä häntä pelotti, mutta rohkea oli hän kuitenkin ja äärettömän päättäväinen. Nyt ei hän pääsisi häneltä pois, hän ei saisi luistaa pois häneltä.

Mutta rohkeus petti, eikä hän tohtinut sanoa Hedelle suoraan, että nämä olivat niitä säveleitä, joita hän soitti hulluna ollessaan, vaan hän kierteli kysymyksen.

-- Sinä soitit niitä talvella kotona Munkhytassa -- sanoi hän.

Paljon oli salaisuuksia Heden ympärillä. Mitenkä tuo tyttö sinutteli häntä? Hän ei ollut kansan naisia, hiuksensa olivat herrastapaan sidotut korkealle ja ne oli käherretty pienille kiharoille. Puku oli kotikutoinen, mutta kaulassa oli hieno pitsikaulus. Iho oli valkea ja kädet olivat pienet. Eivät ne olleet talonpoikastytön, nuo hienot kasvot ja suuret, uneksivat silmät. Heden muisti ei mitenkään voinut sanoa hänelle, kuka tuo tyttö oli. Mitenkä hän sitten voi sinutella häntä? Mitenkä tyttö tiesi, että hän oli soittanut tätä kotonaan?

-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän. -- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Ingrid, jonka sinä näit Upsalassa monta vuotta sitten ja jota lohdutit kun hän ei oppinut tanssimaan nuoralla.

Tämä oli samaa entisyyttä, joka jo oli valjennut Hedelle. Hän muisti hyvästi Ingridin.

-- Kuinka suureksi ja kauniiksi olet kasvanut, Ingrid! -- sanoi hän. -- Ja kuinka hienoksi olet tullut! Miten kaunis rintaneula sinulla on! -- Hän oli istunut ja katsellut kauvan Ingridin rintaneulaa. Hän luuli tuntevansa sen, tuommoinen helmillä koristettu emaljinen rintaneula oli ollut hänen äidillään.

Tyttö vastasikin heti. -- Minä olen saanut rintaneulan sinun äidiltäsi. Sinä olet kyllä nähnyt sen ennen.

Nyt pani Gunnar Hede pois viulun ja tuli Ingridin luokse. Hän kysyi hyvin kiivaasti:

-- Mitenkä se on mahdollista, mitenkä sinulla on hänen rintaneulansa? Miksi en minä tiedä, että sinä tunnet äitini?

Ingrid pelästyi aivan harmaaksi kauhusta. Hän tiesi jo, mikä seuraava kysymys olisi.

-- Minä en tiedä mitään, Ingrid. En tiedä, miksi minä olen täällä. En tiedä, miksi sinä olet täällä. Miksi en minä tiedä sitä?

-- Voi, elä kysy minulta! -- Hän vetäytyi pois ja kohotti kätensä ikäänkuin suojaksi.

-- Etkö sinä tahdo sanoa sitä?

-- Elä kysy, elä kysy.

Hän tarttui Ingridiä kovasti ranteesen, pakottaakseen totuuden esille. -- Sano vaan. Olenhan minä täydessä tajunnassa. Miksi on asioita, joita minä en muista.