Part 7

Vieras taisi olla kaupunkilaistyttö, hän ei tainnut olla tottunut siihen, että häntä noin vaan ilman muuta puhuteltiin. Tyttö näytti aivan pelästyneeltä, kun hän sille pari sanaa virkkoi. Niin, olihan hän kummallisesti puettuna. Olihan hän täydellisesti talonpoikaisvaatteissa.

Olkoon, ei hän enään peloitteleisi. Hän kääntyi ja luisteli ulos järvelle. Jää oli kyllin suuri heille molemmille.

Mutta Ingrid oli vähällä ollut huutaa hämmästyksestä. Hede oli tullut luistellen, komeasti ja sulavana, käsivarret ristissä yli rinnan, hatun lieri ylöskäännettynä, tukka siveltynä otsalta, niin ett'ei se riippunut korvien edessä.

Hän oli puhunut sivistyneen miehen äänellä, melkein murtamatta taalainkielellä.

Ei hän joutunut pitkältä ihmettelemään. Rantaan hän riensi.

Hän saapui hengästyneenä kyökkiin. Ei tiennyt, mitenkä sen sanoisi lyhyesti ja kyllin selvästi.

-- Staava neitsyt, nuori herra on tullut kotiin.

Kyökki oli tyhjä, sekä Staava, että piiat olivat ulkona. Ei ollut ketään neitsyenkään huoneessa. Ingrid ryntäsi koko talon läpi, tuli huoneihin, joissa ei milloinkaan käyty. Koko ajan hän huusi: -- Staava neitsyt, Staava neitsyt! Nuori herra on tullut kotiin!

Ingrid oli aivan villinä, seisoi vielä huutaen ylhäällä ylikerran etehisessä, kahden piian, Staava neitsyen ja itse vuorineuvoksettaren ympäröimänä. Hän hoki tuota samaa yhä uudelleen, mielenliikutuksesta voimatta vaieta.

Ei erehtynyt kukaan siitä, mitä hän tarkoitti. Kaikki neljä seisoivat tuossa yhtä sekavina kuin hän, kasvot värähtelivät, kädet vapisivat.

Ingrid kääntyi epätoivoissaan vuoroin jokaisen puoleen. Pitihän hänen antaman selityksiä ja käskyjä, mutta mitä hän oli aikonut käskeä? Voi, miksi petti muisti hänet! Hän katsoi hurjan kysyvänä vuorineuvoksettareen. Mitä on tapahtunut, mitä tahdoinkaan?

Matalalla, vapisevalla äänellä antoi vanha rouva pari ohjetta. Hän melkein kuiskasi, hän. -- Kynttilä ja valkeaa uuniin nuoren herran huoneeseen. Nuoren herran vaatteet ovat asetettavat esille!

Ei ollut aika eikä paikka sovelias Staava neitsyen kerskailla. Mutta olipa kuitenkin äänessä jonkinlaista arvokkaisuutta, kun hän vastasi: -- Aina on nuoren herran huonetta lämmitetty. Nuoren herran vaatteet ovat aina valmiina häntä odottamassa.

-- Ingrid menee omaan huoneeseensa -- sanoi hänen armonsa.

Nuori tyttö teki aivan päinvastoin. Hän meni salonkiin, seisoi siellä ikkunassa, nyyhkytti ja vapisi, mutta ei tiennyt ollenkaan, ett'ei ollut ääneti ja hiljaa.

Hän pyyhki kärsimättömästi kyyneleet silmistään, voidakseen nähdä alas lumikentälle, joka levisi rakennuksen edessä. Kun häntä vaan ei itkettäisi, näkisi hän kaikki tarkasti kirkkaassa kuutamossa. Nyt hän tuli. -- Tuolla, tuolla! -- huusi Ingrid hänen armolleen. -- Hän kävelee kiireesti, hän juoksee! Tule vaan tänne ja katso!

Vuorineuvoksetar istui hiljaa pesävalkean ääressä. Hän ei liikahtanut. Hän koetti kuunnella sen, minkä toinen nähdä.

Hän pyysi Ingridin olemaan hiljaa, että hän voisi kuulla Heden askeleet. Kyllä, kyllä, hiljaa hän olikin. Hänen armonsa saisi kuulla hänen tulevan. Ingrid tarttui kovasti kiinni ikkunan puihin, niinkuin voisi se auttaa häntä. -- Sinun pitää olla hiljaa -- kuiskasi hän niin että hätien armonsa voi kuulla, mitenkä hän astuu.

Vanha rouva istui kumarassa, kuunnellen koko sielustaan. Kuuliko hän jo askeleet pihamaalta? Nyt odotti hän varmaan Heden menevän kyökkiin. Ingrid näki, että hänen armonsa ei rohjennut uskoa muuta kuin että hän tulisi kyökin kautta. Kuulikohan hän nyt, että suuret rappuset ne narisivat? Kuulikohan hän, että suuren etehisen ovet ne auki lyötiin? Kuuliko hän, millä vauhdilla yläkerran rappusia kulettiin? Kaksi, kolme rappusta kerrallaan? Kuulikohan hänen äitinsä sen nyt? Ei nuo olleet laahustavia talonpoikaisaskeleita, niinkuin ulosmennessä olivat olleet.

Oli melkein peloittavaa kuulla hänen astuvan salinovea kohti. He olisivat tainneet huutaa molemmat, jos hän olisi tullut sisään.

Mutta hän kääntyi, kulki etehisen poikki omiin huoneihinsa.

Vuorineuvoksetar vaipui takaisin tuoliinsa ja sulki silmänsä. Ingrid ajatteli, että hänen armonsa olisi tahtonut kuolla juuri silloin.

Avaamatta silmiänsä, ojenti hän Ingridille kätensä. Ingrid hiipi hänen luoksensa ja tarttui siihen, ja hän veti tytön syliinsä. -- Mignon, Mignon -- sanoi hän -- se oli kuitenkin oikea nimi sinulle.

-- Ei -- jatkoi hän. -- Nyt emme saa itkeä. Emme saa puhua tästä nyt. Ota itsellesi tuoli ja istu tähän valkean ääreen. Rauhoittukaamme, pieni ystäväni. Puhukaamme jostain muusta. Meidän täytyy olla aivan tyyninä, kun hän tulee.

Hede tuli sisään puolen tunnin kuluttua, silloin oli tee pöydällä ja kynttelit paloivat kattokruunussa. Hän oli todellakin muuttanut vaatteet, näytti herrasmieheltä. Ingrid ja vuorineuvoksetar puristivat toistensa käsiä hyvin lujasti.

He olivat istuneet ja koettaneet totuttaa itseään näkemään hänen tulevan. Oli mahdotonta arvata, mitä hän tulisi puhumaan tahi tekemään, sanoi hänen armonsa. Häneltä voi odottaa vaikka mitä. Mutta he molemmat olisivat kaikessa tapauksessa tyyniä.

Ingrid oli todellakin tyyntynyt. Voimakas, voimakas onnellisuuden tunne oli vallannut hänet ja se rauhoitti hänen levottomuutensa. Hän oli kuin se, joka edessään näkee taivaan autuudet. Hän lepäsi huoletonna enkelien sylissä, jotka kantoivat häntä ylöspäin, ylöspäin.

Mutta Hedessä ei huomannut mitään muutosta. -- Minä tulen sisälle -- sanoi hän sanoakseni, että olen saanut niin kovan pääkivun, että minun täytyy mennä heti maata. Minä tunsin sen jo alhaalla jäällä.

Vuorineuvoksetar ei vastannut tähän mitään. Se oli niin yksinkertaista, mutta hän ei ollut voinut sitä aavistaa. Hän tarvitsi ainakin sekunnin voidakseen käsittää, ett'ei Hede tietänyt mitään taudistaan, että hän eli jossain kaukana menneisyydessä.

-- Mutta ehkä saisin kuitenkin ensin kupin teetä -- sanoi hän ja näytti vähän hämmästyneeltä, kun oli niin hiljaista.

Vuorineuvoksetar tuli teetarjottimen luokse. Hede katsoi häneen. -- Onko äiti itkenyt, äiti on niin vaiti?

-- Olemme istuneet ja puhuneet eräästä surullisesta tapahtumasta, minä ja minun nuori ystäväni tässä -- sanoi hänen armonsa ja osoitti Ingridiä.

-- Voi, suokaa anteeksi -- sanoi Hede minä en nähnyt, että täällä oli vieraita.

Nuori tyttö tuli lähemmäksi kynttelin valoa, niin kauniina kuin on vaan se, joka tietää taivaan porttien ensi hetkessä avautuvan itselleen.

Hede tervehti hiukan jäykästi. Hän ei selvästi tiennyt, kuka hänellä oli edessään. Vuorineuvoksetar esitteli.

Hän katsoi vilkaisemalla Ingridiin.

-- Näin neiti Bergin äsken alhaalla jäällä -- sanoi hän.

Hän ei tiennyt Ingridistä mitään, ei ollut milloinkaan puhunut hänen kanssaan.

IX.

Nyt koitti heille lyhyt onnen aika. Niin eivät olleet asiat, että olisi Gunnar Hede ollut terve, mutta hänen läheisimpänsä olivat jo siitäkin onnelliset, että voivat kuvitella hänen olevan paranemaan päin. Hän oli kadottanut melkein kokonaan muistinsa: oli pitkiä aikoja hänen elämässään, joista hän ei muistanut mitään, hän ei osannut soittaa viulua, hänen tietonsa olivat melkein hälvenneet, ja hänen ajatuskykynsäkin oli hyvin heikko, niin että hän sekä luki että kirjoitti vastenmielisesti. Mutta hän oli kuitenkin paljoa parempi: hän ei ollut enää arka, hän piti äidistään, hänellä oli taas herrasmiehen käytös ja herrastavat. Sen voi ymmärtää, että vuorineuvoksetar ja koko hänen talonsa olivat ihastuneet.

Loistavalla tuulella oli Hede, hän oli iloa ja riemua päivät päästään, ei istuskellut alakuloisena, solui ohi kaiken semmoisen, jota ei voinut ymmärtää, ei puhunut milloinkaan asioista, jotka vaativat ajatusten ponnistusta, vaan puhui hilpeästi ja vilkkaasti.

Hän huvittelihe enimmäkseen urheilulla. Hän otti Ingridin mukaansa mäen laskuun ja luistinretkille, paljoa he eivät puhelleet, mutta Ingridistä oli hauskaa saada olla mukana. Hän oli ystävällinen Ingridille, niinkuin muillekin, mutta ei vähääkään rakastunut häneen.

Hyvin usein ajatteli hän morsiantaan, miksi hän ei kirjoittanut ja muuta samanlaista. Mutta sekin huoli häneltä haihtui hetken kuluttua. Hän karkoitti heti luotaan kaikki surulliset ajatukset.

Ingrid ajatteli, ett'ei hän tällä tavalla hyväksi parane. Hänet pitää kerran pakoittaa ajattelemaan, katsomaan sisemmäksi itseensä, jota hän nyt ei uskaltanut. Mutta Ingrid ei tohtinut häntä pakoittaa siihen, ei hän, eikä kukaan muukaan. Ingrid ajatteli, että jos vaan Hede hiukankin alkaisi häntä rakastaa, niin silloin hän sen uskaltaisi.

Ingridin mielestä he nyt kaikki aluksi tarvitsivat vähäsen onnea.

* * * * *

Tapahtui juuri näihin aikoihin, että pieni lapsi kuoli Råglandan pappilassa, jossa Ingrid oli ollut kasvattina. Ja sitten haudankaivajan piti valmistaa sille hauta.

Mies kaivoi haudan aivan lähelle sitä paikkaa, jossa hän viime kesänä oli lapioinut haudan Ingridille, ja kun hän oli kaivanut muutaman jalan maata, sattui hän paljastamaan yhden hänen kirstunsa kulmista.

Haudankaivaja ei voinut olla vähän hymyilemättä itsekseen. Muistelipa hän kuulleensa, että kuollut tuossa kirstussa olisi kummitellut. Se oli ehtinyt jo hautajaispäivänä ruuvata auki kirstunkantensa, nousta ylös haudasta ja näyttäytyä pappilassa. Niin, papinrouva ei ollut kovinkaan rakas pitäjäläisistä, ja he mielellään kertoivat kaikenlaista hänestä.

Haudankaivaja ajatteli, että jos vaan ihmiset tietäisivät, miten hyvässä tallessa kuolleet makasivat täällä maan povessa ja miten lujasti kirstunkansi...

Hänen täytyi keskeyttää ajatusjuoksunsa. Siltä kulmalta, jonka hän juuri oli saanut esille, oli kansi vähän vinossa, ja yksi ruuvi oli irrallaan.

Hän ei sanonut mitään, ei ajatellut myöskään, mutta hetkeksi heitti hän kaivamisen ja vihelsi läpi koko Vermlannin rykmentin marssin, sillä hän oli ollut sotamiehenä.

Sitten ajatteli hän, että kunhan vaan kunnialla tästä asiasta suoriutuisi. Ei ollut hyvä haudankaivajan muistella kuolleita, ne voivat ruveta kummittelemaan ja tulla mahtaviksi pimeinä syksyöinä. Suurella kiireellä kaivoi hän pois enempi maata. Sitten alkoi hän kolkutella kirstua lapiolla.

Kirstu vastasi aivan selvästi, että se oli tyhjä, tyhjä, tyhjä.

Puolta tuntia myöhemmin oli haudankaivaja pappilassa. Sielläkös alettiin arvailla ja ihmetellä. Sen ainakin kaikki ymmärsivät, että tyttö oli ollut taalalaisen säkissä. Mutta minne hän sitten oli joutunut?

Anna Stiina muori seisoi leipomauunin luona pappilassa ja hoiti leivänpaistamista, sillä pitihän leipoa uusia hautajaispitoja varten. Pitkän aikaa seisoi hän ja kuunteli kaikkien heidän puheitaan, sanomatta sanaakaan. Hän piti vaan huolen siitä, ett'eivät leivokset palaisi, otti ja muutteli peltiä uunista joka hetki, ja hengenvaarallista oli tulia liiaksi lähelle pitkää uunilapiota. Mutta miten olikaan, heitti hän päältään kyökkiesiliinansa, pyyhkäsi hätimiten hien ja noen kasvoistansa ja oli sisällä pastorin luona, ennenkun itsekään tiesi, miten sinne sai tulleeksi.

Eipä ollut niinkään ihmeellistä, että kaiken tuon johdosta, eräänä maaliskuun päivänä, pieni punainen pappilanreki, johon oli vihreitä tulpaaneja kirjailtu, ja pieni, punainen pappilanhevonen pysähtyivät Munkhytan rappujen eteen.

Hänen -- Ingridin -- täytyi nyt luonnollisesti seurata mukana kotiin äidin luokse. Pastori oli tullut häntä hakemaan. Ei hän paljoa puhunut siitä miten iloisia olivat, että Ingrid eli. Mutta näki hänestä, että hän oli hyvin tyytyväinen. Hän ei voinut milloinkaan antaa anteeksi itselleen, että he eivät olleet kohdelleet kyllin hyvästi kasvattitytärtänsä, ja nyt loisti hän oikein siitä onnesta, että saisi alkaa alusta ja tehdä olon hänelle hyväksi tällä kertaa.

Ei sanaakaan puhuttu siitä, miksi Ingrid oli paennut pois. Mitäpä siitä nyt enää kaivaisi esille ja sillä kiusaisi itseään näin kauvan jälestäpäin. Mutta Ingrid ymmärsi, että papinrouvalla oli ollut kovat ajat ja omantunnonvaivat olivat painaneet häntä, ja nyt tahdottiin hänet taas sinne, että saataisiin olla hyviä hänelle. Hän ymmärsi olevansa melkein pakoitettu matkustamaan pappilaan, näyttääkseen, ett'ei hän ollut katkera kasvatusvanhemmillensa.

Kaikkien mielestä oli luonnollista, että hän seurasi kotiin viikoksi tahi kahdeksi, ja miks'ei hän lähtisi? Eihän hän voinut syyttää sitäkään, että häntä täällä tarvittiin. Kyllä hän hyvästi voisi viipyä poissa pari viikkoa, ei Gunnar Hedelle siitä mitään vahinkoa olisi. Raskasta se oli hänelle, mutta parasta oli, että hän matkusti, koska kaikki sitä neuvoivat.

Ehkäpä hän toivoi, että he pyytäisivät häntä jäämään. Hän istuutui rekeen sillä tunteella, että vuorineuvoksetar ja Staava neitsyt tulevat ja nostavat hänet siitä ja kantavat hänet takaisin sisään. Oli aivan mahdotonta käsittää, että hän ajoi alas lehtikujaa, metsää kohti, ja että Munkhytta katosi hänen taakseen.

Mutta ehkä olikin niin, että he paljaasta hyvästä tahdosta eivät tahtoneet pidättää häntä. Ehkäpä he uskoivat, että nuoruus ja elämänhalu ikävöi pois Munkhytan yksinäisyydestä. Ehkä he uskoivat, että hän oli kyllästynyt olemaan hullun hoitajattarena. Hän kohotti kättä ja tahtoi tarttua ohjaksiin, kääntääkseen hevosta. Se johtui hänelle mieleen, kun he olivat peninkulman päässä kartanosta, että jos ne senvuoksi antoivatkin hänen lähteä. Hän olisi tahtonut kääntyä takaisin ja kysyä heiltä.

Hänestä oli kulku tässä äärettömässä epätiedossa, joka häntä ympäröi, samanlaista kuin kulkea ja haparoida eteenpäin eksyttävässä metsässä. Ei ollut ihmistä, joka hänelle vastaisi, tahi neuvoa antaisi. Niin, yhtä vähän hänelle vastasivat männyt ja kuuset ja oravat kuin ihmisetkään.

* * * * *

Samantekevää oli hänelle, minkälaiseksi olo pappilassa muodostuisi. Hän uskoi, että siellä oli hyvä olla, mutta yhdentekeväähän se oli, kuten sanottu, jos hän olisi saanut olla linnassa ja loihdutussa yrttitarhassa, olisi sekin ollut samanveroista. Ei ole vuodetta niin pehmoista, että se antaisi tyydytyksen sille, joka ikävöi.

Alussa rukoili hän joka päivä niin nöyrästi kuin vaan taisi, että he antaisivat hänen matkustaa takaisin, kun hänellä oli ollut tämä suuri ilo, että vielä kerran sai nähdä äidin ja sisaret. Mutta silloin oli keli aivan mahdoton. Hän saisi odottaa, kunnes routa lähtisi maasta. Ei kai hänellä nyt ollut niin kovaa hätää päästä takaisin sinne.

Ingridin oli vaikea käsittää, miksi ihmisiä suututti, kun hän sanoi tahtovansa takaisin Munkhyttaan. Suututtavan se näytti isää ja äitiäkin ja kaikkia muitakin pitäjäläisiä. Kun oli Råglandassa, niin silloin varmaankaan ei saanut ikävöidä mihinkään muuhun paikkaan mailmassa.

Ingrid huomasi pian, että oli parasta, kun hän ei puhunut mitään matkastaan. Syntyi niin loppumattomasti esteitä, heti kun hän siitä mainitsi. Ei ollut heille kylliksi sekään, että tie oli vielä yhtä huonoa. Aitoja ja muureja ja vallihautoja he rakensivat hänen ympärilleen. Hänen pitäisi tikata täkkiä, kutoa kankaita ja istuttaa taimilavat. Ei suinkaan hän tahtoisi lähteä pois pappilan suurista syntymäpäiväjuhlista! Ei hän saanut matkustaa, ennenkun Karin Landbergin häät olivat vietetyt!

Muuta hän ei enään voinut kuin kohottaa kätensä kohti keväistä taivasta ja rukoilla sen kiirehtimään työtään. Auringonpaistetta hän rukoili ja lämmintä, hän kärtti tuota ihanaa aurinkoa, että se ottaisi haltuunsa tuon pitkän rajametsän, lähettäisi sinne pienet, paahtavat säteensä kuusten väliin ja sulattaisi lumen niiden alta. Rakas, rakas, oli aivan samantekevää, jos lumi suli laaksoista, kunhan vaan vuoret päiville sulaisi, kunhan metsäpolkuja kulkemaan pääsi, kunhan paimentyttöset mökkiinsä muuttaa saisivat, kunhan se tie kulkukuntoon joutuisi, joka oli puolta lyhempi maantietä.

Ingrid tiesi, kuka ei odottaisi kyytiä eikä kerjäisi kyytirahoja, silloin kun metsätietä kulkemaan pääsisi. Hän tiesi, kuka silloin lähtee pois pappilasta valoisana yönä, tiesi kuka sen tekee, pyytämättä lupaa ainoaltakaan ihmiseltä.

Hän luuli odottaneensa ennenkin kevättä. Sehän oli kaikille ihmisille yhteistä, tuo kevään odottaminen. Mutta nyt tiesi Ingrid, ett'ei hän milloinkaan ennen ollut sitä ikävöinyt. Ei, ei, tuota toista hän ei voinut kutsua ikävöimiseksi!

Ennen oli hän odotellut lehteä puihin ja vuokkoja ja rastaanlaulua ja käen kukuntaa. Mutta se oli lapsellisuutta eikä mitään muuta. Se ei ikävöinyt kevättä, joka ajatteli vaan sitä, mikä oli kaunista. Maasta hän ottaa ensimmäisen mullan, joka lumesta esiin pistää ja sitä suutelee. Hän noukkii ensimmäisen kurttuisen nokkoslehden, voidakseen sillä polttaa itseänsä, että nyt on kevät.

Hyvin hyviä olivat kaikki ihmiset hänelle. Vaikka he eivät mitään sanoneet, oli se luulo yhä heissä, että Ingrid aina ajatteli päästä lähtemään pois. -- Minä en voi ymmärtää, miksi sinä tahdot pois sinne tuota hullua vahtimaan -- sanoi Karin Landberg eräänä päivänä. Oli kuin olisi hän lukenut Ingridin ajatukset. -- Jo hän ne on heittänyt mielestään -- sanoi papinrouva, ennenkun Ingrid joutui vastaamaan.

Karinin mentyä sanoi papinrouva: -- Ihmiset sitä ihmettelevät, että sinä tahdot pois meiltä. -- Ingrid vaikeni. -- Sanovat, että kun Hede tuli paremmaksi, taisi hän olla semmoinen, että sinä rakastuit häneen. -- Ei, ei silloin kun hän paremmaksi tuli -- sanoi Ingrid, jota alkoi naurattaa. -- Olkoon miten tahansa, niin hänen kanssaan ei ole naimisiin menemistä -- sanoi kasvatusäiti. -- Isä ja minä olemme siitä puhelleet ja meistä on sinulle parempi, että pysyt meillä. -- Hyviä te olette, kun tahdotte pitää minua luonanne -- sanoi Ingrid. Ja liikutettu hän olikin siitä, että he tahtoivat olla niin hyviä hänelle.

He eivät uskoneet häntä, vaikka hän olisi ollut kuinka nöyrä. Ingrid ei voinut käsittää, mistä tähdestä he lukivat hänen ikävöimisensä. Nyt oli kasvatusäiti sanonut, ett'ei hän saa enään matkustaa sinne. Mutta siihen hän ei voinut tyytyä.

-- Voisivathan he sinulle kirjoittaa, jos sinua sinne tarvitsevat -- sanoi hän.

Taas alkoi Ingridiä naurattaa. Ihmeellisintä kaikista taitaisi olla, jos taikalinnasta kirjeitä saapuisi. Hän ihmetteli, että uskoikohan kasvatusäiti, että vuorikuningas kirjoittaisi luokseen ryöstettyä impeään, kun se unohtui jäämään äitinsä luokse.

Mutta jos tietäisi kasvattiäiti, miten monta viestiä hän sai. Siitä olisi hänelle kyllä ollut päänvaivaa.

Tuli viestejä yöllä unissa, ja tuli viestejä näyissä päivällä. Hän antoi Ingridille tiedoksi tarvitsevansa häntä. Hän oli niin sairas, niin sairas.

Ingrid tiesi, että Hede oli tulemassa uudelleen hulluksi, ja että hänen täytyi päästä hänen luokseen. Jos joku olisi sen hänelle sanonut, olisi hän heti vastannut, että hän tiesi sen.

Nuo suuret tähtisilmät näkivät yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi. Sen, joka tuon katseen näki, ei tainnut olla helppo uskoa, että hän tyynesti ja kauniisti jäisi kotiin istumaan.

Ei taida olla kovinkaan vaikea nähdä ihmisestä, viihtyykö hän vaiko ikävöi. Ei tarvitse nähdä kuin onnen välähdyksen hänen silmissään, kun hän tulee sisään työstä, tahi kun hän istuu takkavalkean ääreen. Mutta Ingridin silmissä ei näkynyt onnen välkettä muulloin kuin silloin, kun hän näki vuoripuron tulevan tanssien metsästä, tulvillaan vettä. Sehän se Ingridille tietä murti.

Sattui kerran niin, että Ingrid istui kahden Karin Landbergin kanssa, ja silloin alkoi Ingrid kertoa hänelle elämästään kaukana Munkhytassa. Karin oli ihan pelästynyt. Mitenkä Ingrid oli kestänyt semmoista oloa?

Hänen, Karin Landbergin, piti mennä naimisiin. Hän oli nyt sillä asteella, ett'ei voinut puhua mistään muusta kuin sulhasestaan. Ei ollut mitään, jota ei sulhanen olisi opettanut hänelle, ei mihinkään voinut hän ryhtyä, jos ei saanut häneltä kysyä.

Hänelle johtui mieleen, että Olofkin oli sanonut sanan tähän asiaan, sen hän voisi käyttää peloittaakseen Ingridiä, jos todella Ingrid oli alkanut rakastaa hullua. Ja sitten alkoi hän kertoa, miten hullu Hede todella oli ollut. Sillä viime syksynä, kun Olof oli ollut markkinoilla, olivat muutamat herrat väittäneet, ett'ei Kilipukki mikään hullu ole. Hän oli vaan olevinaan, viekoitellen siten itselleen ostajia. Mutta Olof oli väittänyt, että hän oli hullu. Todistaakseen sanansa, oli hän mennyt eläintorille ja ostanut pienen, surkean pukin, ja varmasti oli Hede hullu. Olofin ei tarvinnut kuin asettaa pukki hänen eteensä tiskille, jossa hänellä oli veitsensä levällään, niin heti hän pakeni, jättäen sinne sekä säkin että tavarat. Ja kaikki olivat nauraneet niin hirveästi, nähdessään miten pelkuri hän oli. Ja mahdotonta oli, että Ingrid voisi pitää ihmisestä, joka oli ollut niin hulluna.

Varomaton taisi Karin Landberg olla, kun ei katsonut Ingridiin, kertoessaan tuota juttuaan. Jos hän olisi nähnyt, mitenkä Ingridin kulmakarvat rypistyivät, olisi hän tullut varoitetuksi.

-- Ja sinä aiot naida miehen, joka semmoista on tehnyt -- sanoi Ingrid. -- Minä uskon, että parempi on naida itse Kilipukki.

Ja sen Ingrid sanoi niin suoraan ja selvällä tarkoituksella ja oli niin omituista, että Ingrid, joka oli niin lempeä, tahtoi sanoa jotakin kovaa, että oikein vihlasi Karinin sydäntä. Hän oli sitten levoton monta päivää, että jos ei Olof ollutkaan se, jonka hänen piti olla. Se aivan katkeroitti Karinin elämän, kunnes hän eräänä päivänä otti kertoakseen Olofille koko asian, ja silloin oli sulhanen kyllin lempeä lohduttaakseen ja rauhoittaakseen häntä.

Ei ole helppo asia odotella kevättä Vermlannissa. Iltasella voi olla auringon paisteista ja lämmintä, ja kuitenkin voi aamusella maa olla valkeana lumesta. Karviaismarjapensaat ja ruohokentät voivat kyllä vihannoida, koivumetsä vaan on paljaana ja ikäänkuin kiusallakaan ei puhkea.

Helluntaina oli kevät laaksoissa, mutta eivät olleet Ingridin rukoukset auttaneet mitään. Ei ollut yksikään paimentyttö muuttanut metsään, eivät olleet suot kuivaneet, ei ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan metsätietä.

Helluntaipäivänä oli Ingrid kirkossa ja kasvatusäiti myöskin. Oli niin suuri juhlapäivä, että he saivat ajaa vaunuissa. Ennen aikaan oli Ingridistä ollut hyvin hauskaa tulla ajaen täyttä laukkaa kirkkopihalle, jolloin ne, jotka seisoivat kiviaidan luona ja tien vieressä, ottivat lakin päästään ja tervehtivät, ja ne, jotka seisoivat keskitiellä, heittäysivät parilla aika hyppäyksellä syrjään. Mutta näihin aikoihin ei häntä ilahuttanut mikään. "Ikävöiminen vie ruusulta tuoksun, ja täysikuulta sen loisteen", sanoo sananlasku.

Mutta Ingridistä oli hyvää, se mitä hän kuuli kirkossa. Tuntui hyvältä kuulla, että opetuslapset heidän ikävässään saavat lohdutuksekseen ilon ihmeen. Se oli hänestä hauskaa, että Jesus ajatteli lohduttaa niitä, jotka niin hartaasti ikävöivät häntä.

Kun Ingrid ja kaikki muut istuivat kirkossa, tuli pitkä mies kävellen maantietä. Hänellä oli turkki yllään ja raskas rihkamasäkki selässä, niinkuin sillä, joka ei osaa eroittaa talvea kesästä, arkipäivää pyhästä. Hän ei mennyt sisälle kirkkoon, vaan hiipi hyvin pelokkaasti hevosten ohitse, jotka olivat sidotut aidanvarteen, sisään kirkkomaalle.

Siellä istuutui hän eräälle haudalle ja ajatteli kaikkia niitä kuolleita, jotka vielä nukkuivat ja yhtä kuollutta, joka oli herännyt elämään. Hän istui vielä paikallaan, kun ihmiset tulivat kirkosta.

Karin Landbergin Olof oli ensimmäisiä, joka kirkosta tuli ulos, ja sattuessaan katsomaan kirkkomaalle päin, huomasi hän taalalaisen. On vaikea sanoa uteliaisuusko vai muuko hänet johti hautuumaalle, mutta sinne hän meni puhumaan taalalaisen kanssa. Hän tahtoi nähdä, oliko mahdollista, että se, jonka sanottiin paranneen, oli tullut mielipuoleksi uudestaan.

Ja se oli kyllä mahdollista. Hän kertoi heti nuorelle sulhaselle, että hän istui odottamassa erästä, jonka nimi oli Hautalilja. Se tulisi ja soittaisi hänelle. Se osasi soittaa, niin että aurinko tanssi ja tähdet kaaressa kulkivat.

Silloin sanoi Karin Landbergin Olof hänelle, että se, jota hän odotti, seisoi tuolla kirkkopihalla. Kun hän vaan nousee seisomaan, niin kyllä hän sinne näkee. Tyttö tulee kyllä iloiseksi, kun tapaa hänet.

Papinrouva ja Ingrid aikoivat juuri istuutua vaunuihin, kun pitkä taalalaismies kiiruhti heitä kohti. Hän tuli hyvää vauhtia, huolimatta kaikista hevosista, joille hänen täytyi niiata, ja hän viittasi kiihkeästi kädellään nuorelle tytölle.