Part 6

-- Tietysti minä olen ne nähnyt -- sanoi Staava neitsyt. -- Se on heidän huoneensa. Tietänee kai Ingrid neiti, ett'ei tässä maassa löydy ainoatakaan herraskartanoa, jossa ei jätettäisi yhtä huonetta yölepakoille.

-- En milloinkaan ennen ole sellaista kuullut -- sanoi Ingrid.

-- Kun neiti on elänyt mailmassa mukana niin kauvan kuin minä, niin saa hän nähdä, että minä puhun totta -- sanoi Staava neitsyt.

En minä ymmärrä, mitenkä voidaan tuonlaista kärsiä -- sanoi Ingrid.

-- Ei auta muu -- sanoi Staava neitsyt nuo yölepakot ovat rouva Suruttaren lintuja, ja hän on käskenyt meidän ottaa ne vastaan tänne.

Ingrid huomasi, ett'ei Staava neitsyt tahtonut puhua enempää asiasta, ja hän istuutui taas ompelemaan, mutta miettimättä hän ei voinut olla sitä, kuka rouva Surutar mahtoi olla, jolla oli täällä semmoinen valta, että voi pakoittaa Staava neitsyen avaamaan huoneen yölepakoille.

Juuri sitä miettiessään näki hän mustan kuomireen, kahden mustan hevosen vetämänä, ajavan verannan eteen.

Hän näki Staava neitsyen tulevan ulos ja niiaavan syvään. Reestä nousi vanha rouva, yllä suuri, musta samettikappa, jossa olkapäillä oli monta kerrosta kauluksia. Hän oli koukkuselkäinen ja käveli vaivaloisesti. Tuskin jaksoi hän nostaa jalkojaan niinpaljon, että pääsi ylös rappusia.

Ingrid -- sanoi nyt vuorineuvoksetar ja katsoi ylös kutimestaan. -- Luulen kuulevani rouva Suruttaren tulevan. Taisi hänen kellonsa kilistä. Oletko huomannut, ett'ei hänen hevosillaan ole suuria kulkusia, pienen pieni kello vain, mutta sen kuulee, sen kuulee? Mene nyt alas, Ingrid, ja sano rouva Surutar tervetulleeksi!

Kun Ingrid tuli etehiseen, seisoi rouva Surutar ja puheli Staava neitsyen kanssa verannalla. He eivät huomanneet häntä.

Ingrid näki ihmeekseen, että koukkuselkäisellä rouvalla oli jotain piiloitettuna kaikkien kaulustensa alla, ne näyttivät suruharsoilta. Ne olivat hyvin hyvästi sinne tukitut ja kätketyt. Ingrid sai katsoa tarkasti, ennenkun hän huomasi, että rouva oli sinne koettanut piiloiltaa parin suuria yölepakon siipiä. Yhä uteliaammaksi tuli tyttö, hän koetti päästä näkemään rouva Suruttaren kasvoja, mutta rouva seisoi ja katseli ulos pihalle, niin että se oli mahdotonta. Sen näki Ingrid kuitenkin, että rouvalla, hänen ojentaessaan kättään Staavaa kohti, oli yksi sormi paljoa pitempi muita, ja sen päässä oli pitkä, käyrä kynsi.

-- Kaikki on entisellään kartanossa? -- sanoi hän.

-- Niin on, armollinen rouva Surutar sanoi Staava neitsyt.

-- Te ette ole istuttaneet kukkia, ette hoitaneet hedelmäpuita. Te ette ole korjanneet siltaa ettekä kitkeneet ruohoa pois käytäviltä.

Emme, armollinen rouva.

-- Kaikki on niinkuin pitääkin -- sanoi armollinen rouva. -- Ette kai ole rohjenneet etsiä malmisuonta, tahi hakata metsää, kun se alkoi kasvaa pellot umpeen.

-- Emme, armollinen rouva.

-- Ettekä puhdistaneet kaivoja?

-- Emme ole puhdistaneet kaivoja.

-- Tämä on hyvä paikka, -- sanoi rouva Surutar -- täällä minä viihdyn hyvin. Parin vuoden kuluttua voivat minun lintuni asua koko talossa. Te olette hyvin hyviä minun linnuilleni, neitsyt Staava.

Staava niiasi syvään kiitosta kuullessaan.

-- Mitenkä muuten voidaan talossa -- sanoi rouva Surutar. -- Mitenkä olette joulun viettäneet?

-- Olemme viettäneet joulun entiseen tapaamme -- sanoi Staava. -- Päivät päästään istuu hänen armonsa hiljaa paikoillaan ja kutoo sukkaa, hän ajattelee vaan poikaansa, eikä muista, että on pyhät. Joulunaaton annoimme kulua kuin muunkin päivän. Ei lahjoja, eikä kynttilöitä.

Ei kuusta eikä jouluruokaa? Ei kirkkomatkaakaan, armollinen rouva, ei edes kynttilöitäkään ikkunoissa jouluaamuna.

Mitenkäpä muistelisi vuorineuvoksetar Jumalan poikaa, kun ei Jumala tahdo parantaa hänen omaansa -- sanoi rouva Surutar.

-- Niinhän se lienee?

-- Hän on kai kotona taas. Taitaa olla parempikin nyt?

-- Ei, parempi hän ei ole. Hän on yhtä arka.

-- Onko hän yhä vaan kuin talonpoika, eikö hän tule sisään huoneihin?

-- Me emme saa häntä sisään huoneihin, hän pelkää armollista rouvaa, senhän rouva Surutarkin tietää.

-- Hän syö kyökissä ja nukkuu renkituvassa?...

-- Niin hän vaan tekee.

-- Ettekö te yhtään tiedä, mitenkä saisitte hänet paranemaan?

-- Emme tiedä mitään, emme ymmärrä mitään.

Rouva Surutar vaikeni silmänräpäykseksi. Kun hän taas puhui, oli hänen äänessään terävä ja kova sointu.

-- Kaikki näyttää olevan hyvin hyvästi, Staava neitsyt, mutta sittenkään en ole oikein tyytyväinen teihin.

Samassa hän kääntyi ja katsoi Ingridiä terävästi kasvoihin.

Ingrid väistyi taapäin. Rouva Suruttarella oli pienet kurttuiset kasvot, alapuoli niin kokoonluhistunut, että alaleukaa tuskin huomasi. Hampaansa olivat kuin sahan terät ja paljon karvoja ylähuulessa. Kulmakarvat muodostivat yhden ainoan hiustupsun. Iho oli aivan ruskea.

Ingrid ihmetteli, eikö Staava neitsyt nähnyt, mitä hän näki. Rouva Surutar ei ollut ihminen. Hän oli vain eläin.

Rouva Surutar aukasi huulensa, niin että hampaat kiiluivat, kun hän näki Ingridin.

-- Kun hän tuli tänne, tuo tyttö -- sanoi hän Staava neitsyelle -- luulitte te, että hän oli tänne sallimuksesta lähetetty. Te näitte hänen silmistään, että hän oli sallimuksen ohjaama, joka pelastaisi Heden. Hän sai hullut tottelemaan. Mitenkä on käynyt?

-- Ei siitä ole tullut mitään. Hän ei ole tehnyt mitään.

-- Sen minä tiedän, joka olen asiasta huolen pitänyt -- sanoi rouva Surutar. Se oli minun ansioni, ett'ette sanoneet hänelle syytä, miksi hän sai jäädä tänne. Jos hän olisi tiennyt tämän, ei hän olisi elänyt noissa ruusunhohtoisissa toiveissa tavata sitä, jota rakasti. Jos ei hänellä olisi ollut noita toiveita, ei hän myöskään olisi tuntenut niin hirveätä pettymystä. Ell'ei pettymys olisi tehnyt häntä niin masentuneeksi, olisi hän ehkä voinut tehdä jotain hullun hyväksi. Mutta nyt ei tyttö ole katsonutkaan häneen. Tyttö vihaa häntä senvuoksi, että hän ei ole se, joka hänen piti olla. Se on minun työtäni, Staava neitsyt, sekin.

-- Armollinen rouva ymmärtää asiansa sanoi Staava neitsyt.

Rouva Surutar otti esille pitsinenäliinansa ja pyhki punareunaisia silmiään. Se näytti olevan tyytyväisyyden osoite.

-- Staavan ei tarvitse olla olevinaan -- sanoi hän. -- Ei Staava siitä pidä, että olen ottanut tuon huoneen linnuilleni. Ei Staava siitäkään ole hyvillään, että pian saan haltuuni koko talon. Sen minä tiedän. Te rouvanne kanssa aijoitte pettää minut. Mutta nyt ei ole enää toivomista!

-- Ei ole -- sanoi Staava neitsyt -- armollinen rouva voi olla huoleti siitä. Ei ole toivoa. Nuori herra lähtee tänään. Hän on laittanut laukkunsa kuntoon, ja silloin hän varmaan lähtee. Kaikki hänen armonsa ja minun tämän syksyiset toiveet olivat turhat. Ei mitään tullut tehdyksi. Me uskoimme tytön ainakin voivan viekotella hänen jäämään kotiin, mutta huolimatta kaikesta hyvästä, mitä hänelle olemme osoittaneet, ei hän ole mitään koettanut hyväksemme.

-- Niin, huono hän on ollut, sen minä tiedän -- sanoi rouva Surutar. -- Mutta kaikessa tapauksessa täytyy hänet saada pois nyt. Tästä aijoin puhua hänen armonsa kanssa.

Rouva Surutar alkoi huojuvilla jaloillansa laahata itseään ylös rappusia yläkertaan. Joka rappusella kohotti hän siipiään hiukkasen, ikäänkuin saadakseen apua niistä. Hän olisi varmaan paljoa mieluummin tahtonut lentää.

Ingrid seurasi häntä. Hänet oli vallannut ihmeellinen ihastus. Vaikka tuo olisi ollut mailman kaunein nainen, ei hän olisi tuntenut tämmöistä halua häntä seurata.

Kun Ingrid astui pieneen salonkiin, istui Rouva Surutar vuorineuvoksettaren vieressä ja kuiskaili tuttavallisesti hänen kanssaan, aivankuin olisivat he rakkaita, vanhoja ystäviä.

-- Ymmärräthän, ett'ei sinun enää pidä pitää häntä luonasi -- sanoi rouva Surutar mielittelevästi. -- Sinä, joka et kärsi kukkaa kasvavan puutarhassasi, et kai kärsine tuon nuoren tytön kävelevän talossasi. Seuraahan aina vähän iloa ja hupaisuutta semmoisen mukana, mutta sehän ei sovellu sinulle.

-- Ei, minä istun juuri tässä ja mietin samaa.

-- Hanki hänelle seuraneidin paikka jossain muualla, mutta elä pidä häntä täällä.

Rouva Surutar nousi heittääkseen hyvästit. -- Tahdoin vaan sanoa sinulle tämän -- sanoi hän. -- Miten sinä muuten voit?

-- Sakset ja veitset viiltelevät sydäntäni koko päivän -- vastasi vuorineuvoksetar. Minä elän vaan hänessä, hänen ollessaan kotona. Tällä kertaa on vaikeampi, kuin tavallisesti, paljon vaikeampi tällä kertaa. En kestä tätä kauvan. -- -- --

Ingrid hypähti istualtaan, vuorineuvoksettaren kello soi. Hän oli istunut siinä ja uneksinut niin elävästi, että hämmästyi nähdessään hänen armonsa yksinään ja ett'ei musta kuomureki seisonutkaan oven edessä.

Hänen armonsa oli soittanut kutsuakseen Staava neitsyttä, mutta tämä ei tullutkaan. Hän pyysi Ingridin menemään alas Staavan huoneeseen käskemään häntä.

Ingrid meni, mutta pieni siniruutuinen huone oli tyhjänä. Tyttö aikoi kysyä kyökissä, missä Staava olisi, vaan ennenkun hän ehti avata oven, kuuli hän Heden puhuvan. Hän jäi seisomaan, ei voinut pakoittaa itseään tapaamaan häntä.

Mutta hän koetti kuitenkin taistella itsensä kanssa. Eihän se tuo voinut mitään sille, ett'ei ollut se, jota Ingrid odotti. Hän koettaisi tehdä jotain Heden hyväksi. Hänen pitäisi saada hänet jäämään kotiin. Ennen ei hän ollut tuntenut tämmöistä vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Eihän hän ollut niin hirveä.

Ingrid kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä.

Hede istui pöydässä syömässä. Samoin tekivät täällä kuin muuallakin. Piiat rähisivät hänen kanssaan, saadakseen kuulla hänen omituisia puheitansa.

He kysyivät häneltä, kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin.

Hede hymyili, hän oli hyvin tyytyväinen, kun semmoista häneltä kysyttiin. -- Hänen nimensä on Hautalilja, jos tietää tahdot -- sanoi hän. Ei, piika ei ollut tiennyt, että hänellä oli niin hieno nimi.

-- Niin, mutta mistä on tyttö kotoisin?

-- Ei ole hänellä kotia, eikä ole hänellä taloa -- sanoi Hede. -- Hän on kotoisin minun säkistäni.

Piika sanoi, että sepä hyvä koti oli ja kysyi tytön vanhempia.

-- Ei ole hänellä isää eikä ole hänellä äitiä -- sanoi Hede. -- Hän on hieno kuin kukkanen ja kasvanut on hän puutarhassa.

Niin pitkältä puhui hän jotenkin selvästi, mutta sitten alkoi hän kuvailla, miten ihana hänen morsiamensa oli ja silloin ei tahtonut enää puheesta tulla selvää. Hän puhui sanoja, mutta ne olivat kaikki omituisesti sekaisin. Ei voinut seurata hänen ajatusjuoksuansa, mutta hänelle itselleen tuotti tämä puhuminen suurta huvia. Hän istui, loisti ja hymyili.

Ingrid kiiruhti pois. Hän ei kestänyt kauvempaa. Hän ei voisi tehdä mitään Heden hyväksi. Ingrid pelkäsi häntä, inhosi häntä.

Ingrid ei ehtinyt kauemmas kuin rappusille, kuin jo tunsi omantunnon vaivoja uudelleen. Täällä oli hän nauttinut niin paljon hyvää, eikä antaisi mitään takaisin.

Voittaakseen vastenmielisyyttään koetti hän ajatuksissaan ajatella Hedeä herrasmiehenä. Miltä hän näytti ennen herrasvaatteissa, tukka taaksepäin vedettynä? Hän ummisti silmänsä hetkeksi, koetti miettiä. Ei, mahdotonta se oli! Hän ei voinut Hedeä nähdä muuta kuin semmoisena, jommoinen hän oli.

Samassa silmänräpäyksessä oli hänellä rakkaitten kasvojen piirteet aivan vieressään. Ne leijailivat hänen vasemmalla puolellaan, ihmeellisen selvästi.

Tällä kertaa eivät kasvot hymyilleet. Huulet värisivät tuskasta ja hirveä kärsimys oli uurtanut terävät viivat suun ympärille.

Ingrid seisoi hiljaa keskirappusissa ja katseli sitä. Se oli tuossa, leijuvana ja kepeänä, yhtä vaikeana saavuttaa kuin auringonpilkku, joka kuvastaa kynttiläkruunun hiotusta lasista, mutta yhtä näkyvänä, yhtä todellisena. Hän ajatteli niitä haavekuvia, joita hänellä hiljan oli ollut, mutta tämä ei ollut sellaista. Tämä oli todellisuutta.

Kun hän oli katsonut kasvoja hetkisen, alkoivat ne liikuttaa huulia, alkoivat puhua, mutta Ingrid ei kuullut ääntäkään. Silloin koetti hän katsomalla ymmärtää, mitä ne sanoivat, koetti lukea sanat huulilta, niinkuin kuurot tekevät, ja se onnistui hänelle.

-- Elä anna minun mennä -- sanoivat huulet. -- Elä anna minun mennä!

Millä tuskalla tämä sanottiin! Jos joku olisi maannut hänen jalkojensa juuressa, rukoillen elämänsä edestä, ei se olisi voinut koskea häneen kovemmin. Hän tuli niin liikutetuksi, että vapisi. Se oli sydäntä särkevintä, mitä hän koko elämässään oli tuntenut. Ei ollut hän milloinkaan uskonut, että joku voisi rukoilla niin äärettömällä tuskalla.

Yhä vaan rukoilivat huulet: -- Elä anna minun mennä, -- ja joka kerralla kasvoi tuska yhä voimakkaammaksi.

Ingrid ei käsittänyt mitään, seisoi vaan hiljaa, selittämättömän säälin valtaamana.

Ingridistä tuntui, että sillä, joka rukoili noin, oli kysymyksessä enempi kuin elämä, oli kysymyksessä itse sielun pelastus.

Huulet eivät liikkuneet enää, ne olivat puoleksi auki, hervottomassa epätoivossa.

Kun ne saivat tuon tylsyyden ilmeen, huudahti Ingrid ja kompastui muutaman askeleen alaspäin rapuissa. Hän tunsi hullun kasvot, juuri semmoisina kuin hän ne äsken oli nähnyt. Ei, ei, ei -- sanoi hän. -- Ei voi olla niin, ei saa, ei voi. Ei ole mahdollista, että se on hän.

Samassa hetkessä olivat kasvot poissa.

Hän istui ehkä kokonaisen tunnin kylmissä rappusissa ja itki epätoivoissaan. -- Mutta viimein kuitenkin heräsi toivo hänessä, valoisa, rohkaiseva toivo. Hän rohkeni jälleen nostaa ylös päänsä.

Kaikki, mikä oli tapahtunut, osoitti, että Ingrid oli hänet pelastava. Hänet oli johdettu tänne senvuoksi. Hän olisi se onnellinen, joka pelastaisi Heden.

Sisällä pienessä salongissa puhui hänen armonsa Staava neitsyen kanssa. Kuului niin liikuttavan surkealta, kun hän pyysi neitsyen puhuttelemaan poikaa, että hän jäisi vielä pariksi päiväksi.

Neitsyt Staava tekeytyi kovaksi ja jäykäksi. -- Pyytää häntä kyllä voi -- sanoi hän mutta hänen armonsa tietää, ett'ei kukaan saa häntä jäämään kauvemmaksi kuin hän itse tahtoo.

-- Onhan meillä rahoja kylliksi. Ei hänen tarvitseisi lähteä. Eikö Gustava neitsyt voisi sanoa hänelle?

Samassa tuli Ingrid sisään. Ovi aukeni äänetönnä hänelle. Hän kiiti läpi huoneen kevein, liitelevin askelin. Silmät loistivat, kuin näkisivät ne etäällä jotain ihanaa, kaukaista.

Kun hänen armonsa näki hänet, rypisti hän hiukan kulmakarvojaan. Hänet valtasi halu olla julma, hänkin puolestaan, tuottaa tuskaa hänkin puolestaan.

-- Ingrid -- sanoi hän -- tule tänne, minun täytyy puhua tulevaisuudestasi sinun kanssasi.

Tyttö oli hakenut kitaransa ja oli aikeessa poistua huoneesta. Hän kääntyi vuorineuvoksettareen.

-- Minunko tulevaisuudestani -- sanoi hän ja siveli otsaansa. -- Onhan minun tulevaisuuteni jo määrätty -- jatkoi hän, hymyillen pientä marttyyri-hymyilyä. Ja hän lähti huoneesta, sanomatta sen enempää.

Vuorineuvoksetar ja Staava neitsyt katsoivat ihmeissään toisiinsa. He alkoivat neuvotella siitä, minne tyttö lähetettäisiin.

Mutta kun Staava neitsyt tuli alas huoneeseensa, istui Ingrid siellä ja lauleli pieniä lauluja ja soitteli kitaraansa. Ja Hede istui häntä vastapäätä ja kuunteli kasvot loistavina kuin aurinko.

VIII.

Aina siitä saakka kuin Ingrid oli tuntenut mielipuolen Gunnar Hedeksi, ei hän ajatellut muuta kuin hänen parantamistaan. Mutta se oli raskas työ, eikä ollut hänellä aavistustakaan siitä, mitenkä menetteleisi.

Alussa ajatteli hän vaan, miten saisi hänet pysymään kotona. Ja tämä hänelle helposti onnistuikin. Ainoastaan saadakseen kuulla Ingridin soittavan viulua tahi kitaraa hetkenkin joka päivä, istui Hede kärsivällisesti aamusta iltaan odottamassa häntä Staava neitsyen huoneessa.

Ingridistä olisi ollut suuremmoista, jos olisi saanut hänet pakoitetuksi tulemaan sisään muihin huoneihin. Mutta sitä ei Hede mitenkään uskaltanut. Ingrid sulkeutui huoneeseensa, uhaten, ett'ei Hede enää saisi kuulla mitään, jos hän ei tulisi sisään. Kun Ingrid oli pysyttäynyt kaksi päivää sisässä, alkoi Hede panna reppuansa kuntoon mennäkseen matkaansa ja silloin täytyi hänen antaa myöten.

Hän näkyi rakastavan Ingridiä ja piti häntä selvästi muita parempana, mutta uhrata ei hän voinut Ingridille vähääkään pelostaan.

Ingrid pyysi hänen heittämään pois turkkinsa ja kulkemaan tavallisessa takissa. Siihen hän heti suostuikin, mutta jo seuraavana päivänä oli se hänellä taas yllä. Silloin piiloitti Ingrid sen häneltä. Mutta Hede tuli rengin turkissa ja silloin sai hän mieluummin pitää omansa.

Yhä hän vaan pelkäsi ja siitä oli hän hyvin tarkka, ett'ei kukaan tulisi häntä liian lähelle. Ei edes Ingrid saanut istua aivan hänen vieressään.

Eräänä päivänä sanoi Ingrid hänelle, että nyt pitää hänen luvata jotakin Ingridille. Hänen pitää olla niiaamatta kissalle. Eihän hän pyytänyt häntä olemaan niiaamatta hevoselle ja koiralle, joka oli vaikeampaa, pyysi vaan, ett'ei pelkäisi pientä kissaa.

-- Pelkäänpä -- sanoi hän -- kissa on kilipukki. -- Eihän se ole, ei pukki, eikä kili sanoi Ingrid. Eihän sillä ole sarvia. -- Siitä tuli Hede iloiseksi. Näytti kuin olisi hän nyt vihdoinkin keksinyt jotain, jolla eroitti pukit muista eläimistä.

Seuraavana päivänä näki hän Staava neitsyen kissan. -- Tällä kilipukilla ei ole sarvia -- sanoi hän ja nauroi melkein ylpeänä. Hän kulki sen ohitse ja istuutui sohvaan kuulemaan Ingridin soittoa. Mutta hetken kuluttua tuli hän levottomaksi ja nousi ylös, meni kissan luo ja niiasi.

Ingridin valtasi epätoivo. Hän tarttui Hedeä käsivarteen ja puisti häntä. Hede juoksi suoraan ovelle, eikä näyttäytynyt ennen kuin seuraavana päivänä.

-- Lapsi, lapsi -- sanoi hänen armonsa, -- sinä teet niinkuin minä, koetat niinkuin minä. Sinä peloitat hänet pian, niin että hän ei kohta tohdi nähdä sinua. On parempi antaa hänen olla rauhassa. Me olemme tyytyväiset, kun hän vaan jää kotiin.

Ei nyt voinut muuta tehdä kuin istua ja väännellä käsiä surusta, siitä että tuo hieno, rakastettava ihminen oli kätkettynä tuohon hulluun.

Ingrid olisi vaan tahtonut tietää, eikö häntä oltu johdettu tänne muun vuoksi kuin istumaan ja soittamaan hänelle. Näinkö isoisänsä säveleitä jatkuisi koko elämän läpi? Eikö tämä milloinkaan muuksi muuttuisi?

Ingrid kertoi myöskin satuja hänelle. Ja keskellä jotain satua voivat hänen kasvonsa kirkastua ja voi hän sanoa Ingridille jotain ihmeellisen hienoa ja kaunista. Täysijärkinen ei olisi milloinkaan keksinyt senvertaista. Mutta enempää ei tarvittukaan, siitä Ingridin rohkeus kasvoi, ja niin he taas yhä uudelleen tekivät kokeitaan.

* * * * *

Oli myöhäinen iltapäivä ja kuu oli nousemassa. Maassa oli valkeaa lunta, järvellä harmaa, kuultava jää. Puut kuvastivat mustanruskeina taivasta vasten, joka auringon laskettua hohti palavan punaisena.

Ingrid aikoi alas järvelle luistelemaan. Hän kulki kapeata polkua, joka oli poleksittu lumen halki. Gunnar Hede kulki hänen jälessään. Heden olennossa oli jotain masennettua, tuli häntä katsoessa ajatelleeksi koiraa, joka seuraa isäntäänsä.

Ingrid näytti väsyneeltä. Ei ollut silmissä loistoa, ja ihonsa oli harmaan kalpea.

Tuossa kulkiessaan alkoi hän miettiä, olikohan päivä, joka sammui, tyytyväinen itseensä. Riemustakohan se sytytti tuon suuren, palavan, punertavan auringonlaskun kaukana lännessä.

Hän tiesi omasta puolestaan, hän, ett'ei hän tälle päivälle, eikä muullekaan ollut voinut ilokokkoa sytyttää. Koko tänä kuukautena, joka oli kulunut siitä, kun hän jälleen tunsi Gunnar Heden, ei hän ollut mitään voittanut.

Ja nyt tänä päivänä valtasi hänet suuri tuska. Tuntui kuin kadottaisi hän rakkautensa tämän kaiken tähden. Hän alkoi unohtaa ylioppilaan, ajatellessaan ainoastaan sairasta. Kaikki keveä ja kaunis ja keväinen katosi hänen rakkaudestaan. Se oli vaan raskasta, raskasta todellisuutta.

Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kulkiessaan järvelle. Hän tunsi, ett'ei ymmärtänyt mitä oli tehtävä, tunsi että hänen oli heittäminen sikseen kaikki. Oi, oi, nähdä hänen kävelevän tuossa takanansa, voimakkaan ja terveen näköisenä ja kuitenkin niin auttamattomasti sairaana ja parantumattomana.

He olivat rannassa ja Ingrid kiinnitti luistimet jalkaansa. Hän tahtoi pakoittaa Hedenkin luistelemaan ja sitoi luistimet hänen jalkaansa, mutta heti jäälle astuessaan kaatui Hede. Hän kömpi maalle ja istui kivelle ja siihen Ingrid hänet jätti.

Sen kiven kohdalla, jolla Gunnar Hede istui, oli pieni saari, sen alastomat koivut ja haavat kuvastuivat vasten loistavaa iltataivasta, joka yhä vaan yhtä palavana punerti. Ja nuo hienot, kevyet puunlatvat kohosivat tuosta punaisesta niin kauniina, että oli mahdotonta olla niitä huomaamatta.

Tavallista on, että paikan tuntee jostain yksityisestä piirteestä; silloinkin kun sen hyvin tuntee, ei oikein tarkkaan tiedä, miltä se näyttää joka taholta ja puolelta, ja erittäinkin Munkhytan tunsi tuosta pienestä saaresta. Jos ei ollut taloa nähnyt vuosikausiin, niin olisi sen kuitenkin tuntenut tuosta saaresta, joka tuossa levitteli tummia puunlatvojaan kohti auringonlaskua.

Hede istui aivan hiljaa ja katseli saarta ja noita keveitä puunoksia ja harmaata jäätä, joka ulottui joka taholle.

Se näky oli hänelle kaikkein tutuin. Ei ollut koko talossa mitään, jonka hän olisi tuntenut niin hyvin. Sillä niinkuin sanottu, tuo saari se aina katseet puoleensa veti. Ja kohta istui hän ja katseli saarta, ajattelematta sitä, niinkuin tekee tuttua katsellessa. Hän istui kauvan ja tuijotti, ei mikään häirinnyt häntä, ei ihmiset, ei tuuli, ei mikään vieras. Ingridiä hän ei nähnyt, hän oli kiirehtinyt kauvaksi jäälle.

Gunnar Heden valtasi lepo ja rauha semmoinen, jonka ainoastaan voi tuntea tutuissa kotioloissa. Tuosta pienestä saaresta virtasi turvallisuus ja rauha hänelle. Se nukutti hiljaisuudeksi sen ijäisen levottomuuden, joka vaivasi häntä.

Hede luuli kulkevansa aina vihollisten joukossa ja aina ajatteli hän mitenkä olla varuillaan. Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut sitä rauhaa, joka sai hänet unohtamaan itsensä, mutta nyt saapui se hänen luokseen.

Kun Gunnar Hede siinä noin istui, eikä ajatellut juuri mitään, tuli hän tehneeksi aivan koneellisen liikkeen, niinkuin tekee silloin, kun on tavallisissa olosuhteissa. Kun hän istui siinä jää edessään ja luistimet jalassa, nousi hän ylös ja alkoi luistella järvelle. Ja hän ajatteli yhtä vähän tekevänsä tätä, kuin syödessä ajatellaan kahvelin ja veitsen käyttämistä.

Hän kiiti ulospäin, pitkin jäänpintaa; oli mitä parhain luistinkeli. Hän oli jo kaukana rannasta, ennenkun huomasi, mitä oli tehnyt.

-- Mainio jää -- ajatteli hän silloin -- ihmettelenpä, miksi en jo aikasemmin tänä päivänä tullut tänne.

-- Luistelin eilen sitä enemmin -- lohdutti hän itseään. -- Tänne tulen joka päivä, niinkauvan kuin lupa-aikaa riittää.

Tämä taisi johtua siitä, että Gunnar Hede oli ryhtynyt johonkin, jota hänen oli ollut tapana tehdä, ennenkun tuli sairaaksi, ja siten jotain hänen entisestä itsestään heräsi eloon hänessä. Ajatuksia ja mielikuvia, jotka kuuluivat hänen entiseen elämäänsä, alkoi tunkeutua esille hänen tajuntaansa. Mutta samalla kertaa vaipuivat kaikki semmoiset ajatukset, jotka olivat hänen tautinsa kanssa yhteydessä, unohduksiin.

Niinkuin hänen tapansa oli luistelemassa ollessa, teki hän pitkän kaaren ulospäin järvelle, voidakseen nähdä erään kapean niemekkeen ohi. Sen hän teki tahtomattaan, mutta sivuutettuaan niemen, tiesi hän tehneensä tuon kaarroksen senvuoksi, että näkisi paloiko tuli hänen äitinsä ikkunassa.

-- Nyt minun hänen mielestänsä jo pitäisi tulla sisään, mutta odottakoon hän hetken vielä. Jää on niin mainiota.

Enimmäkseen ne olivat epämääräisiä tunteita, liikkeen tuottaman ilon ja kauniin illan synnyttämiä, jotka hänessä heräsivät. Juuri tuommoisena kuutamoiltana pitää luistelemaan mennä. Hän rakasti tätä lempeää iltahämärää. Valo viipyi vielä, mutta yön rauha oli jo tullut. Kaikki mitä oli parasta yössä ja päivässä!

Siellä oli toinenkin luistelija ulkona jäällä. Se oli nuori tyttö. Hän ei tiennyt tunsiko tyttöä, mutta luisteli hänen luokseen katsoakseen, kuka tyttö oli. Ei, tuttu se ei ollut, mutta hän ei voinut olla sanomatta paria sanaa siitä, miten erinomainen jää oli, luistellessaan tytön ohitse.