Part 10

"Kautta myrskyn ja kuivuuden", sanoi palmu, huudahtaen avukseen elämän vaarallisimpia vihollisia. "Mitä kantaakaan vaimo käsivarrellaan? Luulenpa, että nuo hullut kantavat vielä mukanaan pientä lastakin!"

Palmu, joka oli pitkänäköinen, kuten vanhat tavallisesti ovat, näki todella oikein. Nainen kantoi sylissään lasta, joka nojasi päätään hänen olkaansa vasten ja nukkui.

"Ei ole lapsella edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu, "minä näen, että äiti on kääntänyt ylös hameensa ja heittänyt sen lapsensa yli. Hän on kovassa kiireessä nostanut lapsen suoraan vuoteelta ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat pakolaisia."

"Mutta hulluja he ovat kuitenkin", jatkoi palmu. "Jos ei enkeli suojele heitä, olisi heidän ollut parempi antautua viholliselle kuin lähteä aavikolle."

"Voinpa melkein arvata, mitenkä kaikki tapahtui. Mies seisoi työnsä ääressä, lapsi nukkui kehdossa, vaimo oli lähtenyt ulos vettä hakemaan. Kun hän on ehtinyt pari askelta ovelta, on hän nähnyt vihollisen ryntäävän. Hän on rientänyt takaisin, on riistänyt lapsen syliinsä, huutanut miestään seuraamaan itseänsä ja niin ovat he lähteneet, Siten he ovat olleet pakosalla koko päivän, varmaankaan he eivät ole levänneet silmänräpäystäkään. Kyllä varmaankin on niin tapahtunut, mutta sanonpa kuitenkin, että ell'ei enkeli suojele heitä -- --"

"Heidät on pelko niin vallannut, ett'eivät tunne väsymystä, eikä kärsimyksiä, mutta minä näen, mitenkä jano loistaa heidän silmistään. Enkö minä tuntisi janoavan ihmisen kasvoja."

Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kävi kuin tuskan värähdys koko sen pitkän rungon läpi, ja pitkien lehtien lukemattomat latvukset käpertyivät kokoon kuin olisi tuli niitä kuumentanut.

"Jos olisin ihminen", sanoi se, "en milloinkaan uskaltaisi aavikolle. Hyvin se on rohkea, joka uskaltaa tänne ilman juuria, jotka ulottuvat alas ijäti loppumattomiin vesisuoniin. Täällä voi olla vaarallista palmuillekin. Semmoisellekin palmulle kuin minä."

"Jos minä saisin neuvoa heitä, pyytäisin heitä kääntymään takaisin. Eivät heidän vihollisensa milloinkaan voi olla heille niin julmia kuin aavikko. Taitavat uskoa, että on helppo elää aavikolla. Mutta minä tiedän, että minunkin on välistä ollut vaikea pysyä elossa. Muistanpa, mitenkä kerran nuoruudessani myrskynpyörre heitti ylitseni kokonaisen vuoren hiekkaa. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut kuolla, olisi se ollut viimeinen hetkeni."

Palmu yhä edelleen ajatteli ääneen, niinkuin yksinäisten vanhusten on tapana.

"Kuulen ihmeellisen sointuvan huminan kiitävän läpi latvaini", sanoi se. "Luulenpa, että kaikki lehtieni latvukset ovat alkaneet värähdellä. En tiedä, mikä minua värähyttelee katsellessani näitä onnettomia muukalaisia. Tuo huolestunut vaimo on niin kaunis. Hän johtaa mieleeni elämäni ihanimmat muistot."

Ja lehtien yhä liikkuessa ja humistessa, muistelee palmu, mitenkä kerran, hyvin kauvan aikaa sitten, kaksi loistavaa ihmistä vieraili kosteikossa. Se oli Saban kuningatar, joka oli tullut sinne viisaan Salomonin seuraamana. Ihana kuningatar palasi taas omaan maahansa, kuningas oli saattamassa häntä, ja nyt heidän tuli erota. "Tämän hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "pistän minä nyt taatelisiemenen maahan, ja minä tahdon, että siitä itää palmu, joka kasvaa ja elää siksi, kunnes Juutaanmaalle ilmestyy kuningas, joka on Salomoa suurempi." Ja sen sanottuaan pisti hän siemenen maahan ja hänen kyynelensä olivat sen kostuttaneet.

"Mistähän tulen tätä ajatelleeksi juuri tänäpäivänä?" sanoi palmu. "Olisiko tämä nainen niin ihana, että hän muistuttaa minulle ihanimpaa kaikista kuningattarista, häntä, jonka sanasta minä olen kasvanut ja elänyt tähän päivään asti?"

"Kuulen lehtieni humisevan yhä voimakkaammin", sanoi palmu, "ja se kuuluu surumieliseltä kuin kuoleman laulu. Tuntuu kuin ne ennustaisivat, että joku on pian elämästä eroava. On hyvä tietää, ett'ei se ainakaan minua koske, sillä minähän en voi kuolla."

Palmu arveli, että kuolemanhumina lehdissä soi noille kahdelle yksinäiselle vaeltajalle. Ihan varmaan uskoivat he itsekin, että heidän viimeinen hetkensä oli käsissä. Sen näki heidän kasvojensa ilmeistä, kun he kulkivat kamelien luurankojen ohitse, joita oli tiepuolessa. Sen näki niistä katseista, joita he heittivät ohi lentäviin korppeihin. Eihän voinut olla toisin. Heidän täytyi kuolla.

Nyt näkivät he palmun ja kosteikon ja kiirehtivät sinnepäin löytääkseen vettä. Mutta kun he viimeinkin saapuivat perille, vaipuivat he maahan epätoivosta, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo laski väsyneenä lapsen luotaan ja istui itkien lähteen reunalle. Mies heittäysi hänen viereensä, makasi ja takoi kuivaa maata molemmilla nyrkeillään. Palmu kuuli heidän puhuvan keskenään, että heidän täytyi kuolla.

Hän kuuli myöskin heidän puheestaan, että kuningas Herodes oli antanut tappaa kaikki kahden- ja kolmenvuotiset lapset pelosta, että suuri, odotettu Juutalaisten kuningas oli syntynyt.

"Humisee yhä voimakkaammin minun lehdissäni", sanoi palmu. "Nämä pakolaisparat näkevät pian viimeisen hetkensä."

Palmu kuuli myöskin, että he pelkäsivät aavikkoa. Mies sanoi, että olisi ollut parempi jäädä taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta tänne. Hän sanoi, että kuolema olisi silloin ollut helpompi.

"Jumala on kanssamme", sanoi nainen.

"Me olemme yksinämme petoeläinten ja käärmeiden keskellä", sanoi mies. "Ei meillä ole ruokaa eikä juomaa. Kuinka Jumala voi meitä auttaa?"

Hän repi vaatteensa epätoivossa ja painoi kasvonsa maata vasten. Toivoton hän oli, kuin mies, jolla on kuoleman isku sydämmessä.

Nainen istui pystyssä, kädet ristissä polviensa päällä. Mutta ne katseet, joita hän heitti ulos aavikolle, puhuivat rajattomasta epätoivosta.

Palmu kuuli, mitenkä surumielinen humina sen lehdissä tuli yhä voimakkaammaksi. Vaimokin taisi sen kuulla, sillä hän käänsi katseensa puun latvaan, ja samassa kohotti hän käsivartensa ja kätensä.

"Oi, taatelia, taatelia!" huudahti hän.

Oli semmoinen ikävöiminen naisen äänessä, että vanha palmu olisi toivonut ei olevansa korkeampi aavikon yrttiä ja että taatelit olisivat olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuran marjat. Se tiesi kyllä, että latvassa riippui täytenään taatelirypäleitä, mutta mitenkä ulottuisivat ihmiset niin huimaavaan korkeuteen.

Mies oli jo huomannut, mitenkä mahdoton oli ulottua taateleita ottamaan. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ett'ei vaimonsa ikävöisi mahdottomia.

Mutta lapsi, joka oli siinä teputellut itsekseen ja leikkinyt tikuilla ja korsilla, oli kuullut äidin huudahduksen.

Pienokainen ei osannut ajatella, ett'ei äitinsä saisi kaikkea mitä toivoi. Heti kun puhuttiin taateleista, alkoi se tirkistellä puuhun. Hän ihmetteli ja mietti, miten saisi alas taatelit. Vähällä oli, ett'ei otsaan, vaaleiden kiharoiden alle, muodostunut ryppyjä. Vihdoinkin levisi hymy hänen kasvoilleen. Hän oli keksinyt keinon. Hän meni palmun luokse ja hyväili sitä pienellä kädellään ja sanoi lapsellisen suloisella äänellään:

"Palmu, kumarru! Palmu, kumarru!"

Mutta mitä oli tämä, mitä oli tämä? Palmun lehdet suhisivat, kuin olisi rajumyrsky kulkenut sen lävitse, ja palmun pitkää runkoa myöten kulki väristys toisensa perästä. Ja palmu tunsi pienokaisen olevan häntä voimakkaamman. Hän ei voinut lasta vastustaa.

Ja se kumarti pitkän runkonsa lapsen eteen, niinkuin kumarretaan ruhtinaiden edessä. Mahtavassa kaaressa laskeutui se maata kohti ja tuli viimein niin alas, että sen suuri latva lepattavine lehtineen lakasi aavikkohiekkaa.

Lapsi ei näkynyt ihmettelevän eikä pelästyvän, vaan ilonhuudolla se tuli ja irroitti rypäleen toisensa perästä vanhan palmun latvasta.

Kun lapsi oli ottanut kylliksi ja puu yhä vaan makasi maassa, meni hän taas sen luokse, hyväili sitä ja sanoi lempeimmällä äänellä:

"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"

Ja suuri puu ojensi hiljaa ja kunnioittavasti notkean runkonsa, sen lehtien yhä soidessa kuin harput.

"Nyt tiedän, kenelle ne soittavat kuoleman säveleitään", sanoi vanha palmu itsekseen, kun se taas oli pystyssä. "Eivät ne soi kellekään näistä ihmisistä."

Mutta mies ja vaimo kiittivät polvillaan Jumalaa.

"Sinä olet nähnyt tuskamme, ja olet auttanut meitä. Sinä olet se voimakas, joka taivutat palmun rungon kuin kaislan. Ketä vihollisistamme pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä suojelet?"

Kun ensimmäinen karavaani senjälkeen kulki läpi aavikon, näkivät matkustajat, että suuren palmun lehdet olivat kuihtuneet.

"Mitenkä se on mahdollista?" sanoi eräs matkustaja. "Eihän tämä palmu ollut kuoleva, ennenkun se näkisi kuninkaan, joka olisi suurempi kuin Salomo."

"Ehkäpä se jo on nähnyt hänet", vastasi eräs toinen aavikon kulkijoista.

SEITSEMÄN KUOLEMANSYNTIÄ.

Paholainen tahtoi kerran kiusata erästä viisasta munkkia. Hän puki senvuoksi ylleen leveän vaipan ja pani päähänsä leveälierisen lakin, niin ett'ei kukaan häntä tuntisi, ja lähti vanhuksen luo, tämän istuessa rippituolissa odottamassa rippilapsiansa.

"Arvoisa isä", sanoi tuo ilkeä vihollinen, "minä olen maanviljelijä ja maanviljelijän poika. Auringon noustessa minä nousen, enkä unohda milloinkaan aamurukoustani lukea, sitten työskentelen koko päivän ulkona pellolla. Ravintonani on leipä ja maito ja kun ystävieni kanssa iloita tahdon, virvoitan minä heitä hunajalla ja hedelmillä. Minä olen ijäkkäitten vanhempieni ainoa turva. Ei minulla ole vaimoa, enkä minä ikävöi naisia. Ahkerasti minä käyn kirkossa ja joka kymmenyksen annan minä pois. Arvoisa isä, sinä olet kuullut minun rippini. Tahdotko nyt antaa minulle synninpäästön?"

"Poikani", sanoi munkki, "sinä olet hurskain mies, jonka tunnen. Minä annan mielelläni sinulle synninpäästön. Anna minun vaan ensiksi kertoa sinulle, mitä vähän aikaa sitten tapahtui näillä seuduin. Se ilahduttaa mieltäsi, sillä kerron sinulle monesta hyvästä työstä, ja kuitenkin voit sanoa itsellesi, että ne, jotka ovat niitä tehneet, olivat vaivaisia syntisiä sinuun verraten."

"Isä, sinä viettelet minua ylpeyteen", sanoi kiusaaja.

"Jumala minua niin suuresta synnistä varjelkoon", sanoi munkki, "kun olet kuullut kertomukseni, ajattelet toisin."

Ja hän kertoi: Ylpeä ritari, joka omistaa tuon suuren vuorilinnan toisella puolen virran, päätti eräänä päivänä naittaa tyttärensä rikkaalle ja mahtavalle miehelle, joka tyttöä rakasti. Mutta siitä oli tyttö onneton, sillä hän oli jo luvannut sydämmensä toiselle.

Niin kirjoitti tyttö kirjeen sydämmensä rakastetulle ja kertoi hänelle, mitenkä isänsä pakotti hänet menemään toiselle. "Senvuoksi lähetän sinulle monet tuhannet tervehdykset", kirjoitti tyttö hänelle, "ja pyydän sinua, ett'et tee itsellesi vahinkoa minun tähteni, sillä minä olen sinulle uskollinen sydämmessäni."

Mutta ritari, tytön isä, otti kirjeen sananviejältä ja hävitti sen petollisesti.

Niin koitti neitsyen hääpäivä ja hän tervehti sitä monin kyynelin. Mutta kirkossa hän ei itkenyt, vaan jäi suru hänen kasvoihinsa ja kivetti ne. Ja kaikki ihmiset kirkossa itkivät hänen tähtensä.

Ritari, hänen isänsä, näki myöskin, että suru oli kivettänyt hänen tyttärensä kasvot. Silloin kauhistui hän tekoansa. Ja kun he palasivat kotiin kirkosta, kutsui hän tyttärensä salakammioonsa ja sanoi: "Rakkaani, minä olen tehnyt sinulle vääryyttä." Ja vaikka hän oli ylpeä mies, lankesi hän polvilleen tyttärensä eteen ja tunnusti, että hän oli alhaisen työn tehnyt ottaessaan hänen kirjeensä. Sillä hän oli pelännyt, että tytön rakastettu tulisi ratsastaen urhoinensa ja veisi morsiamen pois väkivallalla, jos hän saisi häistä tiedon.

Tytär vastasi hänelle: "Se olkoon sinulle lohdutukseksi, ett'et tiedä, minkä tuskan olet minulle tuottanut." Ja hän lähti morsiusluhdin parvekkeelle.

Siellä tuli ylkä häntä vastaan. "Rakkaani, miksi on suru kasvosi pimittänyt?" sanoi hän.

Silloin vastasi morsian: "Siksi, että olen sydämmeni antanut toiselle, jolle olen vannonut ijäistä uskollisuutta."

Mutta ylkä sanoi: "Elä ole murheissasi siitä, että olet tullut vaimokseni. Minun rakkauteni sinuun on niin suuri, ett'en usko kenenkään muun voivan tehdä sinua niin onnelliseksi kuin minä."

"Niin ajattelevat kaikki, jotka rakastavat", sanoi morsian.

"Sano vaan, mitä minun on tehtävä, että saisin surun poistetuksi kasvoiltasi", sanoi hän, "ja minä näytän sinulle, että puhun totta."

Silloin rohkaisi morsian mielensä ja ajatteli: -- Minä tahdon sanoa sen hänelle, ehkäpä Jumala taivuttaa hänen sydämmensä. Ja hän kertoi, mitenkä he rakastettunsa kanssa olivat vannoneet toisillensa semmoisen valan, että se, joka tuli petetyksi, surmaisi itsensä toisen hääpäivänä. "Senvuoksi surmaa minun rakastettuni tänä päivänä itsensä", sanoi morsian. Ja hän vaipui maahan surusta ja makasi kerjäten ylkänsä jalkojen juuressa. "Anna minun lähteä hänen luokseen, ennenkun hän ehtii sen tehdä!"

Ja tuon naisen suru vaikutti niin valtavasti, että vaikka hänen miehensä ajatteli: "jos annan hänen mennä sen luokse, joka häntä rakastaa, niin en näe häntä enää milloinkaan", hän sitten voitti itsensä ja sanoi: "Tee niinkuin parhaaksi näet."

Silloin nousi morsian ja kiitti häntä kyynelsilmin. Sitten meni hän saliin häävieraiden luokse, jotka seisoivat kukin paikallaan, katettujen pöytien ääressä, ja kiihkeästi odottivat ateriaa, sillä he olivat nälissään pitkän ratsastusmatkan ja pitkän messun jälkeen.

"Hyvät herrat ja rouvat", sanoi morsian heille, "minun täytyy sanoa teille, että minä mieheni suostumuksella tänä iltana lähden käymään rakastettuni luona. Sillä tänäpäivänä hän aikoo surmata itsensä senvuoksi, että minä olen hänelle uskoton. Nyt tahdon mennä hänelle sanomaan, että minut pakotettiin. Elkää senvuoksi ihmetelkö, että minä menen itse, sillä semmoisessa asiassa eivät kirjeet eivätkä sananviejät ole kyllin varmoja. Mutta teiltä minä pyydän, syökää, juokaa ja olkaa iloiset minun poissa ollessani. Sillä minä tulen takaisin, kun olen pelastanut rakastettuni hengen."

Mutta kaikki häävieraat itkivät, kun hän kertoi surusta, joka häntä uhkasi ja vastasivat hänelle: "Emme suinkaan me syö emmekä juo, niin kauvan kun sinun surusi on niin suuri. Mene sinä vaan ja kun palaat takaisin, alamme me aterian." -- Ja he lähtivät pois pöydästä.

Kun morsian kulki yli linnanpihan, kuului suurta melua keittiötuvasta. Sillä pieni juoksupoika oli kiirehtinyt kyökkimestarin luokse ja huutanut hänelle, ett'ei ateria alkaisi moneen tuntiin. Ja kyökkimestari suuttui ajatellessaan paistejaan ja ruokiaan, jotka nyt pilaantuisivat. Leiviskän voita heitti hän tuleen ja korillisen munia murskasi hän kivilattiata vasten, sitten keikautti hän juoksupojan kynnykselle ja uhkasi lyödä häntä suurella luudalla.

Mutta kun morsian astui linnanpihalle, pyysi hän kokin laskemaan irti pojan ja kokki herkesi heti lyömästä. Ja hän huusi: "Kiitetty olkoon Jumala, joka on sinut näin lempeäksi luonut. En tahdo sinua enää surettaa." Ja sitten hän säilytti ruuan monta tuntia, sanomatta kellenkään ainoatakaan äkäistä sanaa.

Sitten lähti morsian kulkemaan yksin halki suuren metsän, sillä hän tahtoi jalan ja ilman seuruetta tulla rakastettunsa luo, niinkuin tullaan Jumalan äidin kappeliin, kun hätä on suurin.

Mutta metsässä asui henkipatto mies, joka oli ryöväri. Kun hän siellä makasi pensaikossa, näki hän morsiamen tulevan tiellä. Hänellä oli sormuksia sormissa, kultakruunu päässä, raskas hopeainen vyö vyöllä ja helmiä kaulassa. Silloin tämä ryöväri sanoi itselleen: "tämä on vaan heikko nainen, hänen aarteensa tahdon minä ottaa. Silloin on minulla rikkautta kylliksi ja voin lähteä muille maille; sitten voisin heittää tämän kurjan elämän täällä metsässä ja tulla arvossa pidetyksi ja rehelliseksi ihmiseksi."

Mutta kun morsian tuli lähemmäksi, ja ryöväri näki hänen kasvonsa, unohti hän pahat aikeensa. Sillä Jumala oli luonut hänet hyvin ihanaksi. Mies ajatteli: "En voi vahingoittaa häntä. Hän on morsian, enkä voi sallia tämän ihanan neitsyen tulla ryöstettynä häätaloon." Ja hän kunnioitti Jumalaa, joka oli tehnyt naisen semmoiseksi ja antoi hänen mennä.

Mutta metsässä asui vanha erakko, joka kidutti ruumistaan valvomalla kuusi vuorokautta ja nukkuen ainoastaan seitsemännen vuorokauden. Hän oli pannut itselleen laiksi, että jos hän ei saanut nukkua seitsemäntenä vuorokautena, niin täytyi hänen valvoa kuusi seuraavaakin vuorokautta. Sillä hän uskoi sen Jumalan tahdoksi. Nyt oli hänen seitsemäs vuorokautensa jo melkein kulunut, eikä hän ollut saanut nukkua, sillä paljon sairaita ja murheellisia oli käynyt hänen luonaan. Mutta kun hän oli lähettänyt ne kaikki luotansa ja aikoi paneutua levolle, näki hän morsiamen tulevan käyden tiheässä metsässä. Ja hän ajatteli itsekseen: "Mitenkä pääsee tuo vaeltaja yli vuolaan virran, joka on paisunut yöllä ja vienyt mukanaan siltansa?" Ja hän jätti makuusijansa ja seurasi tyttöä virralle ja kantoi hänet sen yli hartioillaan. Mutta, kun hän taas palasi luolaansa, oli hänen aikansa jo ohitse ja hänen täytyi valvoa vielä kuusi vuorokautta tuon vieraan naisen tähden. Mutta hän ei sitä katunut, sillä tuossa naisessa oli semmoinen sulous, että kaikki, jotka hänet näkivät, olivat iloisia, jos saivat uhrata jotain hänen edestään.

Niin saapui morsian rakastettunsa kartanoon. Mutta silloin oli hänen kihlattunsa sulkeutunut erääsen saliin ja lukinnut ovet raskailla lukoilla. Ja kun hän koputti ovelle, ei hän tahtonut avata. Sillä hän oli jo vetänyt miekkansa ja aikoi surmata itsensä.

Tyttö ei voinut huutaa eikä rukoilla, sillä tuska tukahdutti hänen äänensä. Mutta hänen kyyneleensä valuivat vuolaina kivilattialle ja ritari kuuli läpi tammisten ovien hänen nyyhkytyksensä. Eikä hän voinut surmata itseään, kuunnellessaan sitä, vaan avasi hänelle.

Ja tyttö seisoi hänen edessään kädet ristissä ja sanoi hänelle, että hänet oli pakotettu. Ja kun ritari näki, että hän vielä omisti tytön rakkauden, lupasi hän, ett'ei surmaisi itseänsä. Silloin heittäytyi tyttö hänen syliinsä ja ritari suuteli häntä, ja sinä hetkenä he tunsivat kaiken sen ilon ja kaiken sen surun, joka ihmissydämmeen voi mahtua.

Ritari sanoi tytölle: "Sinun täytyy nyt lähteä, sillä sinä olet toisen oma." Ja tyttö vastasi: "Kuinka minä voin?"

Mutta ritari, joka häntä rakasti, irtausi hänen syleilystään ja sanoi: "Minä en tahdo tehdä vääryyttä hänelle, joka antoi sinun tulla minun luokseni." Ja ritari käski satuloimaan kaksi hevosta ja ratsasti hänen kanssaan kotiin, hänen isänsä linnaan. -- --

Tämän kaiken kertoi munkki paholaiselle, eikä tiennyt vielä ollenkaan, kenen kanssa puhui. Ja sitten kysyi munkki, kuka hänen mielestään näistä, joista hän oli kertonut, oli tehnyt suurimman uhrauksen. Sillä munkki oli viisas mies ja tiesi hyvästi, ett'ei kukaan ihminen ole synnitön, niinkuin tämä vieras sanoi olevansa. Ja tällä kertomuksellansa luuli hän saavansa urkituksi, mikä noista seitsemästä kuolemansynnistä oli tämän helmasynti. Sillä aina sen mukaan, kenen hän sanoi uhranneen enimmän, isän tahi ylkämiehen, tahi häävierasten tahi kyökkimestarin, tahi ryövärin tahi erakon tahi rakastajan, tietäisi munkki päättää, oliko ylpeys tahi kateus tahi mässäys tahi viha tahi ahneus tahi laiskuus tahi hekkumallisuus se synti, joka vallitsi hänen sielussaan. Sillä tuo hurskas mies tiesi, että sitä avua, jota hän eniten ihaili toisissa, olisi hänen itsensä vaikein omistaa.

Mutta paholainen oli niin innostunut omaan leikkiinsä, ett'ei hän huomannut munkin ansaa: "Totta tosiaan", sanoi hän, "ei ole helppoa vastata sinun kysymykseesi. Minusta näyttää siltä, ett'ei ylkä uhrannut vähempää kuin rakastaja, ja ett'eivät pöytävieraat tehneet suurempaa uhrausta kuin ryöväri. He ansaitsevat kaikki suurimman kiitoksen." Ja hän luuli sanoneensa niinkuin munkki toivoi.

"Jumalan armon kautta", huudahti siiloin hurskas munkki, joka kauhistui kovasti, "sano toki, että pidät jotain tekoa toisia parempana, tahi sano, ett'et pidä niitä minkään arvoisina!"

"En suinkaan, arvoisa isä", vastasi kiusaaja. "En pidä mitään niistä töistä, joita nämät miehet ovat tehneet, liian helppona. En myöskään voi asettaa yhtä toisen edelle."

Mutta munkki asetti huulensa hänen korvansa juureen ja sanoi hengästyneenä: "Minä vannotan sinua, ettäs sanot, että joku on paras."

Mutta kiusaaja kielsi ja anoi synnin päästöä.

"Silloin olet syypää jokaiseen seitsemään kuolemansyntiin", huudahti munkki, "ja taidatkin olla paholainen itse, etkä mikään ihminen."

Sen sanottuaan ryntäsi hän ulos rippituolista ja pakeni alttarille. Ja siellä alkoi hän lukea manausta: "Vade retro Satanas -- --"

Mutta kun tuo ilkeä kiusaaja näki, että hän oli ilmaissut itsensä, levitti hän vaippansa kuin siiviksi ja kohosi ylös kirkon hämärään kupukattoon kuin suuri musta yölepakko.

Ei ollut siinä kylliksi, että hänen paha aikomuksensa ei toteutunut, vaan Jumalan armosta se muuttui siunaukseksi. Sillä munkin kertomusta on sittemmin kauvan jälestäkin päin käytetty tutkimaan, mitä ihmisen sisässä piilee. Jos sitä oikein käyttää, on se kuin verkko kalastajan kädessä. Niinkuin sekin heitetään mereen ja nostaa sieltä kalat, niin on tämäkin laadittu heitettäväksi ihmissydämmeen vetämään synnit valoon, että ne voitettaisiin ja lannistettaisiin.

HAUTAKIRJOITUS.

Nykyään ei varmaankaan kukaan ihminen huomaa sitä pientä ristiä, joka seisoo yhdessä kulmassa Svartsjön hautausmaalla. Nykyään kulkee kirkkoväki sen ohitse, heittämättä silmäystäkään siihen. Ja eihän se ole ihmekään, ett'ei sitä kukaan huomaa. Se on niin matala, että apilat ja kissankellot ulottuvat sen puoliväliin ja heinä kasvaa sen ylitse. Eikä välitä kukaan lukea kirjoitusta, joka siinä on. Valkoiset kirjaimet onkin sade jo melkein kuluttanut pois, eikä näy johtuvan kenenkään mieleen koettaa tavailla niitä sanoiksi.

Mutta aina se ei ole ollut niin unhotettu. Pieni risti on aikoinaan herättänyt paljonkin ihmettelyä ja hämmästystä. Oli aika, jolloin ei kukaan astunut jalkaansa Svartsjön hautausmaalle, käymättä tuon ristin luona. Ja jos vielä tänä päivänä joku vanhemman ajan ihminen näkisi sen, niin näkisi hän samalla edessään kokonaisen elämäntarinan.

Hän näkisi edessään koko Svartsjön pitäjän, vaipuneena talvihorroksiin ja peittämänä tasaisen, valkean lumen, jota on puolentoista kyynärän syvältä. Lunta on niin paljon, että on melkein mahdotonta tuntea entisiä paikkoja siellä! Täytyy kulkea kompassin mukaan kuin merellä. Ei eroita rantoja järvestä, kantoinen kaskikin on yhtä tasaisena kuin maa, joka on sadat ruissadot kantanut. Mökkiläinen, joka asuu suurten kankaiden ja paljaiden vuorilouhikkojen vierellä, voi kuvailla hallitsevansa yhtä suuria raivattuja ja viljeltyjä maita kuin rikkain talollinen.

Tietkin ovat heittäneet turvalliset väylänsä harmaitten aitojen välillä, ja seikkailevat nyt poikki niittyjen ja yli jäätyneiden järvien. Jo pihamaillakin voi joutua pää pyörälle. Miten onkaan, niin sattuu huomaamaan, että tie kaivolle on poleksittu aivan ruusutarhan aidan ylitse.

Mutta missään ei ole niin vaikeata osata oikeaan kuin hautausmaalla. Ensiksikin on harmaakivinen aita, joka sen eroittaa pappilan maista, aivan lumen peitossa, niin että nyt on hautausmaa yhtenä niiden kanssa. Toiseksi on hautausmaa yhtä ainoaa suurta valkoista kenttää, ei pieninkään epätasaisuus lumivaipassa ilmaise kalmiston monia kumpuja ja mättäitä.

Useimmalla haudalla on pieni rautaristinsä, jossa riippuu pieni ohut sydän, joita tuulen asia on panna liikkeeseen. Nyt nekin ovat kaikki lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät enää voi helistellä haikeita säveliään surusta ja kaipauksesta.

Ihmiset, jotka ovat käyneet kaupungissa töissä, ovat tuoneet kotiin vainajillensa suruseppeleitä, joiden kukat ovat helmistä ja lehdet läkkipellistä, ja niitä kunnioitetaan niin, että ne säilytetään haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt ovat nekin piilossa ja haudattuina lumen alle. Nyt ei se hauta, jolla on tuommoinen koriste, ole parempi kuin muutkaan.