Part 5

Kerran rintamalla huomasi Sairio, että eräs komppaniamme luutnantti sai vieraakseen kämppäänsä pari viereisen rintamaosan saksalaista upseeria. Hyvin käsittäen, ettei trahteeraus rajoittunut yksinomaan laihan rintamakahvin juontiin, astui hän huoneeseen ja tiukasti tehtyyn kysymykseen käynnin tarkoituksesta ilmoitti hiljaisella äänellä vatsaansa kovin pakottavan, joten nyt pyytäisi pienen ryypyn. Luutnantti, arvaten, että Sairiolla taas oli joku koiruus mielessään, otti asian leikillisesti. "Jos voimistelet vähän aikaa, saat ryypyn." Sairio otti päälleen komentajanmuodon, jonka nähtyään moni suojeluskuntaupseeri olisi kalvennut, asettui rintama upseereita kohti ja komensi äänellä, joka varmasti kuului Vorgeschobeneen asti:

"Jetzt beginnen wir mit Turnén!" "Hände hoch! Fersen hebt! Rumpfrollen!"

Komensi ja käänteli olemustaan hirveissä mutkissa kaikkiin ilmansuuntiin, samalla eräässä suhteessa suuresti muistuttaen haisunäätää.

Saksalaiset upseerit nauroivat esitykselle katketakseen, ja luutnanttimme iloitsi keksinnöstään, kunnes äkkiä kaikki muuttuivat totisiksi ja alkoivat pidellä nenäänsä. Sairiota lukuunottamatta luuli seurue joutuneensa kaasuhyökkäyksen uhriksi.

"Lopeta, lopeta", huusi luutnantti ja ojensi lasinsa Sairiolle. "Ota, ota, mene, mene; ulos!"

"Hyvää tavaraa niillä tuntui olevankin", sanoi Sairio ulostultuaan.

Kämpässä toimitettiin hänen poistuttuaan perinpohjainen tuuletus. Desinfisioimista ei tarvittu.

* * * * *

Kerran ryssien kranaatti miltei hipaisi Sairiota, ja ilmanpainosta hän hetken haukkoilikin tuoreempaa happea, säilyen kuitenkin eheänä. Jollain tavalla oli täräys sentään vaikuttanut hänen hermostoonsa, koska mies parisen kuukautta käveli umpimielisenä, ja kämpässä turhaan odoteltiin hänen remakoita kokkapuheitaan. Pian sentään raikas talvi-ilma selvitti hämääntyneen huumorin, ja Libaussa oli mies entisellään.

Kerronpa tapauksen siltäkin ajalta.

Kesällä 17 jaettiin konekiväärikomppaniamme kahtia, ja toisen komppanian päälliköksi määrättiin luutnantti Rütz.

En tunne hänen siviilissä saamaansa oppimäärää, mutta tavoiltaan hän oli tyypillinen nousukas. Missään tapauksessa ei esiintymisensä komppanian edessä saavuttanut miesten suosiota, saati sitten ihailua. Äkkinäinen kohoaminen komppanianpäälliköksi oli kai noussut päähän.

Kun komppanianpäällikkö aamuisin tervehti miehistöään, kuului tavanmukainen tervehdys:

"Guten morgen Kompanie!"

Me kun kuitenkin olimme vihittyjä jääkäreiksi, joiden sotilaallinen taso ja kehitys arvioitiin niin saksalaisessa armeijassa kuin naismaailmassakin siksi korkealle, että tavallinen rivi jääkäri hyvinkin vastasi vähintään jalkaväen korpraalia, käyttivät upseerit aamuisin vastaanottaessaan komppaniansa tervehdystä:

"Guten Morgen Jäger", johon myös saivat kasarmin pihaa tärisyttävän vastatervehdyksen: "Guten Morgen Herr — — —", ja titteli tietysti arvon mukaan.

Eräänä sunnuntaiaamuna pukutarkastukseen tullessaan oli Rütz nähtävästi pahalla tuulella tai päätaudissa, koska ei halunnut tervehtiä jääkärejä heidän arvonsa mukaisesti, vaan karjasi tikkusuorana seisovalle komppanialle:

"Guten Morgen Leute."

Koko komppania vavahti. Olihan hävitöntä, että kuninkaallisia jääkäreitä kutsutaan miehiksi, yleisöksi, tai miksi nyt kukin Leute sanan ottaa.

Oli hetkisen kuolon hiljaisuus; kukaan ei vastannut tervehdykseen. Sitten kuului Sairion rämähtävä ääni:

"Guten Morgen Gorilla."

En tullut kysyneeksi, minkä kuvan Sairio komppanianpäälliköstämme oli mielessään luonut; itse puolestani, vaikken muutenkaan peiliin katsoessani pidä itseäni minään Adoniksena, en olisi vaihtanut fasaadiani Rützin naamaan, — enkä turvallisuussyistä muutakaan ruumistani.

Sairion tervehdyksen kuultuaan nousi Rütz ratsultaan kasvoillaan ilme ja väri, joka irvistelevän komppanian silmissä muistutti iltaruskon punertamaa ukkospilveä. Saksalaisessa sotilaskielessä oli tälle värille varattu erikoinen termi, joka kuului yksinkertaisesti "blau". Minä olisin kutsunut sitä kredliiniksi.

Tarkastus alkoi ja Rütz komensi:

"Eturivi kolme askelta eteenpäin."

Kaikkien puvut olivat Rützin mielestä kunnossa, paitsi takarivissä seisovan Sairion. Vyö oli vinossa, yksi nappi liian löyhästi ommeltu, saappaat huonosti kiilloitetut; toisin sanoen, mies siinä kunnossa, ettei kannattanut lähteä kaupungille pataljoonan mainetta häpäisemään.

Rützin saarna Sairiolle kesti noin puolen tuntia, eli niin kauvan kuin nykyisin ex tempore pidetty sotilaallinen luento kestää. Tätäkään luentoa ei kyllä oltu valmisteltu. Se tuli suoraan sydämen kyllyydestä. Heikko muistini ei enää jaksa toistaa saarnan erilaisia vaikeasti lausuttavia ja moninaisia vivahduksia. Mainitsen vain, että siinä esiintyi koko joukko tavallisimpia ja muutamia harvinaisempiakin kotieläimiämme, mikäli Rütz niitä tunsi, sitten seurasi luettelossa tavallisimmat syöpäläisemme ja sen jälkeen monta ruokalajia.

Sairio kuunteli luentoa ohjesäännönmukaisessa asennossa, ja kun Rütz, tarpeekseen saarnattuaan, siirtyi seuraavan miehen kohdalle, kääntyi hän vierusmiehensä puoleen ja röhönaurun päästäen kysyi häneltä suomeksi:

"Mitäs se sanoi?"

* * * * *

Kuten tunnettua, sopeutuu saksankieli erinomaisesti runouteen ja erikoisesti loppusoinnullisiin sananparsiin. Tämän huomaamme seuraavastakin:

Konekiväärikomppanian kivääriryhmien miehiä kutsuttiin tavallisesti tehtäviensä mukaan nimityksillä Schütze 1, Schütze 2, j.n.e. ja senvuoksi konekiväärikomppanian päällikkö joskus tervehti miehiään sanoilla: "Guten Morgen Schützen".

Eräänä aamuna toisen komppanian päällikkö, nähtävästi huonolla tuulella ollen halusi käyttää lyhempää tervehtimistapaa ja lausui vain:

"Morgen Schütz(en)."

"Morgen Rütz", karjasi Sairio vastaan sellaisella äänellä, että minulta putosi sylistäni marmelaatipytty, jota paraikaa kannoin komppaniaan miesten aamiaiseksi. — Olin nimittäin siihen aikaan k.k. komppanian muonitusmestarina.

* * * * *

Mutta palatkaamme takaisin Lockstedtiin.

Syyskuussa 1915 meistä sitten tehtiin oikein kuninkaallisia jääkäreitä, joka titteli mielestämme sopi meille erinomaisesti niin arvoon kuin tietopuoliseenkin kehitykseen nähden.

Harjoitukset leirillä alkoivat kuitenkin maistua puulta, ja kun Serbian rintamalta saapuneet upseerikokelaat kertoivat ihmeellisiä juttuja sikäläisistä oloista, jouduimme aivan haltioihimme. He kertoivat ihanista vuoristomaisemista, joissa sota oli pääasiassa sissisotaa, kertoivat monenlaisia juttuja seikkailuistaan siellä. Lisäksi kuulimme, että komissileivän neljänneksellä saa siellä rakkautta vaikka kuinka paljon.

Niinpä me, yksi joukkue konekiväärikomppaniasta, lähetimme anomuksen majuri Bayerille, jossa pyysimme päästä Serbian rintamalle. Hän keskusteli kauan kanssamme kysellen anomuksemme syitä ja perusteita. Me sanoimme haluavamme rintamatottumusta, kun tässä tallivahtipalveluksessa ei pääse ylenemään.

Majuri kuitenkin epäsi anomuksemme ja sanoi, että tallivahdeistakin on tullut kenraaleja. Me emme uskoneet tällaisia puheita ja sanoimme, että tuleehan hampuusistakin gentlemanni, kun pukee ylleen hyvinprässätyt housut ja on röyhkeä kanssaihmisiään kohtaan, mutta vastaväitteet eivät auttaneet. Leirille saimme jäädä.

Muistaen majurin puheen olen sittemmin noin kaksi kertaa vuodessa lähettänyt virka-ansioluetteloni erilaisiin virastoihin, mutta kenraalia ei minusta ole vielä tehty, niin uskollisesti kuin sen tallivahdin toimen sentään hoitelinkin; — kapteenina taidan kuoliakin, elleivät sitäkin titteliä ota pois.

Kun joukkomme oli päätetty lisätä pataljoonan suuruiseksi, odottelimme lisää alokkaita. Tulihan niitä tosin joka päivä, tuli joskus ryhmänkin suuruinen annos, mutta majuri halusi yhä suurempia lähetyksiä.

Näytti siltä, ettei ilman pataljoonasta käsin hoidettua Suomessa tapahtuvaa henkilökohtaista värväystä päivittäinen annos suurestikaan paranisi. Majuri määräsikin, että sopivia miehiä on lähetettävä Suomeen värväystarkoituksessa.

Asiaa pohdittuaan päättivät majuri ja Jernström, että rumimmat miehet pataljoonasta pannaan reisuun. Näissä tarkoituksissa tulikin sitten Jernström luokseni kysyen, haluaisinko lähteä värväysmatkalle. Kaksi miestä oli aikomus lähettää ensi tilassa. Kun kuitenkin Suvi edellisenä iltana oli minulle vihjaissut, että Oikki ja hän mielellään lähtisivät, vaan koska minut on pantu vaalissa ensi sijalle, ja lausunnostani riippui nyt, kuka jäisi pois, sanoin Jernströmille, että anna poikien vaan matkustaa.

Kului kuukausi, toistakin, alokkaiden tulo oli yhtä niukkaa. Jonkunverranhan heitä oli tosin saapunut, niin että muutamat pfadfinderit saivat oman ryhmänsä kouluutettavakseen. Ankarasti he uusia tulokkaita tuntuivat kohtelevan. Kun suomalaista sotilassanastoa ei vielä ollut, täytyi käyttää selventäviä lauseparsia käsityskyvyn kirkastamiseksi. Niinpä M., opettaessaan miehille "asento"-käsitettä, karjaisi: "Hiljanen seisoo pärkkele", kun taas kentän toiselta laidalta kuului: "Vaikka minä olen komentanut 'halt', niin te sittenkin vielä haittaatte."

Kerran tuli Hauptmann Bade tarkastamaan Gadolinin ryhmän harjoitusta. Haluten päästä selville miesten kylmäverisyydestä, antoi hän Gadolinille määräyksen aivan erikoislaatuista komennusta varten.

Gadolin käveli ryhmänsä eteen, otti asennon ja taivasta osoittaen karjaisi:

"Lentokone tuolla ylhäällä ja pudottaa juuri pommeja."

Miehet kääntelivät hitaasti niskojaan ja töllistelivät taivaalle. Sitten kuului rivistä ääretöntä halveksumista osoittava: "Haista p—a."

Suomenkieltä taitamattomana kysyi Hauptmann Gadolinilta, mitä mieltä miehet olivat asiasta. Vastauksen kuultuaan käänsi hän ratsunsa ja laukkasi kentän toiseen laitaan. — Vastaisuudessa ei hän enää yritellyt pelotella miehiämme.

* * * * *

Siihen aikaan oli Lockstedtin leirillä upseerikokelaskurssit, joihin otti osaa yli 2000 saksalaista, suurin osa aliupseereja. He olivat saapuneet sinne eri rintamilta, omasivat rintamakokemuksen ja olivat kaikki rohkeita, joukko-osastoistaan erikoisesti valikoituja miehiä. Meillä oli yhteinen kantiini heidän kanssaan, ja monta hauskaa iltahetkeä vietimme siellä näiden aspiranttien seurassa.

Ken ei vuosikaupalla ole joutunut äkseeraamaan, hän ei myöskään voi käsittää, mikä keidas kantiini on sotamiehille kasarmielämän yksitoikkoisuudessa. Se on päivisin harjoituksista tultaessa ensimmäinen virkistyspaikka, ja iltaisin vastaa se täydellisesti klubikäsitettä. Siellä istuu mies kun mies, ja arvoasteet ovat melkoisesti tasoittuneet.

Sattuipa majuri Bayerkin kerran taas kantiiniin, ei tosin mitään siellä nauttiakseen, vaan tarkastukselle. Päivällä oli Suomesta saapunut vankkatekoinen alokas kulkien vielä siviilipuvussa ja aloitti sotilaallisen uransa nakkelemalla kantiinissa viiden pennin viinaryyppyjä nahkaansa. Hän seisoi tiskin vieressä, ja kun oli lasillisen ryypännyt, lykkäsi taas kuparilantin ja sanoi:

"Annappa vielä vinkerporillinen."

Hetkisen katseli majuri tätä toimitusta, sitten tarttui hän alokkaan lasia tavoittavaan käteen ja sanoi lempeimmällä äänellään:

"Rakas ystäväni, älkää ottako niin monta snapsua."

Alokas vilkaisi sivulleen ja tuntematta, kenen kanssa oli tekemisissä, asetti lautasenkokoisen kämmenensä majurin rinnalle ja puolikaaressa työnsi hänet hitaasti mutta vastustamattomasti käden ulottuvilta. Tarttui sitten paksuilla sormillaan lasiin tyhjentäen sen janoavaan nieluunsa. Ja sitten: "Annappa vielä vinkerporillinen."

Hetken katseli majuri tyrmistyneenä ympärilleen; sitten poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

VÄRVÄRINÄ.

Lokakuu oli puolessaan, kun muuanna iltana harjoitukselta saavuttuamme kuulin, että majuri halusi puhutella minua. Henki kurkussa laukkasin pataljoonan toimistoon matkalla muistellen, olisinko tehnyt mitään pahoja viime aikoina. — Paljon sitä lyhyessä ajassa ehtiikin muistella: Olihan tosiaan tullut tehtyä vähän luvatontakin; viime sunnuntaina oli Katajakin kanssa tullut Itzehoesta käsin lähdetyksi pitkänpuoleiselle tutkimusmatkalle eteläiseen ilmansuuntaan, jolloin olimme eksyneet ja viipyneet matkalla puolen vuorokautta yli loma-ajan. Niin, ja sitten tiistaina oli Vänän kanssa tullut lähdetyksi kesken palveluksen Mühlenbarbeckiin, kun se talon isäntä siellä niin mielellään kuunteli Porilaisten marssia pianolla. Keskiviikko oli taas lauluilta, ja silloin oli Piperin kanssa tullut lauletuksi koko yö kasarmin portailla istuen, eikä majuri sellaisesta oikein pitänyt.

Kerkisin toimistoon ja löin kantapääni yhteen, että kipeätä teki.

"Uskaltaisitteko te lähteä Suomeen värväämään?" kysyi majuri.

"Kyllä uskallan, herra majuri."

"Vaan minä tarkoitan S-u-o-m-e-e-n."

"Minä tarkoitan myös S-u-o-m-e-e-n, herra majuri."

"Katsokaas, minä olen nyt lähettänyt sinne miehen toisensa jälkeen, vaan harvat ovat uskaltautuneet rajan yli, useimpien matka on pysähtynyt joko Haaparantaan tai jo Tukholmaan. Tällä tavalla emme saa miehiä lisää. Teidän täytyy mennä maanmiestenne luo ja selittää heille asia henkilökohtaisesti. Meidän täytyy, kuulkaa, meidän t-ä-y-t-y-y saada tänne miehiä, jotta yrityksemme onnistuisi."

"Ymmärrän, herra majuri."

"Ja sitten, älkää lähettäkö tänne yksinomaan ylioppilaita ja sivistyneistöä. Meidän täytyy saada tänne miehiä kaikista kansankerroksista. Silloin vasta Saksan korkein sotilasjohto uskoo, että koko Suomen kansa on yrityksemme takana. — Osaatteko puhua työmiesten kanssa?"

"Olen sitä tehnyt aivan väsymykseen saakka, herra majuri."

"Hyvä. Te matkustatte siis jonkun päivän kuluttua. Hauptmann Heldt saapuu myös Tukholmaan, ja hänelle annan tarpeelliset määräykset. Minä matkustan aamulla Berliiniin sotaministeriöön, joten emme tapaa ennen palaamistanne. Wiedérsehen."

Löimme kättä ja minä poistuin.

Parin päivän kuluttua oli minulla Hauptmann Heldtin kanssa toimistossa suunnilleen samasanainen keskustelu kuin edelläkerrottu. Ero oli vain siinä, että Heldt puhuessaan kanssani istui, jotavastoin majuri oli puhunut seisaaltaan. Annoin sen kuitenkin anteeksi, sillä tiesinhän, että ihmistä on arvosteltava monen muunkin seikan eikä vain tittelin perusteella. Kolmen junalla huristimme Kuhme'en, alias Kuulan, kanssa Hampuriin. Vietimme illan Rathauskellerissä, sillä Sassnitzin juna lähti vasta aamulla kello 7. Illan kuluessa eksyimme kuitenkin toisistamme, ja kun aamulla tulin asemalle, oli juna juuri lähtenyt. Kuulaa en nähnyt missään, josta päättelin hänen jo matkustaneen. Tiedusteltuani paksumahaiselta virkailijalta seuraavan junan lähtöaikaa, osoitti hän minut vaunuun, ja pian olimmekin liikkeellä. Olin väsynyt ja nukahdin.

Sitten minut herätettiin ja sanottiin, että juna ei kulje tästä pitemmälle. Olimme Rostockin kaupungissa, ja seuraava juna lähtisi kuulemma vasta illalla. Tyydyin kohtalooni, vaikka syyttäni olinkin sattunut väärään junaan ja tutkistelin tämän vanhanaikaisen kaupungin arkkitehtuuria koko päivän sekä ulko- että sisäpuolisesta Sassnitzissa tapasin jo Kuulan. Taaskin oli siellä sattunut vahinko. Eräs saksalainen torpeedovene oli ahtaassa väylässä puskenut keulansa rahtilaivan kylkeen, ja rahtilaiva oli silmänräpäyksessä uponnut. Miehistöstä pelastui ainoastaan toinen lämmittäjä, kaikki muut hukkuivat. Lämmittäjä kertoi olleensa konehuoneessa tapahtuman sattuessa eikä hän osannut ollenkaan selittää, miten oli sieltä tullut pinnalle, torpeedoveneen puhkaisemasta reijästä vaiko ilmakuplien mukana kiertoportaita pitkin. Minä ainakin uskoin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä mies oli hyvin korkkiruuvin näköinen.

Haaparannan seuduilla oli jo meri jäässä sinne saapuessamme. Su virinne ja Willamokin olivat taas tulleet "kuivalle" ja vetäneet moottoriveneensä talviteloilleen. He olivat syyskuusta saakka kuljettaneet uusia tulokkaita Kemistä Seittenkarille moottoriveneellä. Asukkaiden epäilyksiä välttääkseen ryhtyivät he halkotöihin Seittenkarin itäisimmällä rannalla, asuen metsäkämpällä. Monen jääkärin matka on senkin kämpän kautta kulkenut.

Matkojen väliaikoina tekivät miehet halkoja. Joskus käytiin sahallakin, ja Oikki osti kauppiaalta leikkeleitä, viipaleita ja karamellejä muitten eväitten ohella. Tämä tuhlaus oli vastoin Suven periaatteita, jonka vuoksi hän eräänä iltana alkoi jutella kuin itsekseen:

"Ei tämä ole mikään konditoria tai sarkuuteria, että makkaraa syödään metrikaupalla ja karamellia niin, että hampaat mätänevät. Sitten poltetaan sikaareja ja pröystäillään niinkuin Helsingissä. Konkurssi tässä tulee, jos ei tavat parane. Kyllä nyt pannaan eväät tasan, ja sitten saat syödä vaikka hummeria ja kaviaaria."

Eväät tasattiinkin, ja nyt oli kummallakin oma huusholli.

Heilalassa oli Jonne Sundell vastassa, kun pimeänä marraskuun iltana Kuulan kanssa menimme rajan yli. Varmemmaksi vakuudeksi lähetti hän erään nuorukaisen saattamaan meitä Tornion asemalle asti.

Kuula matkusti saman tien Viipuriin, minä jäin Kemiin insinööri Pietilän luo odottamaan maisteri Hällforsia ja Suvirinnettä, jotka pari päivää aikaisemmin olivat lähteneet noutamaan vanhoja Grafton-aikuisia asevarastoja. Pian he niitä toivatkin suuren laatikollisen: Mauserpistooleja ja patruunoita. Aseet olivat vuosikausia olleet maahan haudattuina ja olivat jonkunverran ruostuneita, mutta käyttökelpoisia niistä vielä tuli. Hällforsin asunto muistutti niihin aikoihin arsenaalia. Kylläpä olisivat santarmit saaneet mieluisensa saaliin, jos arvasivat silloin tulla kotitarkastukselle.

Rovaniemeltä käsin aloitimme Suven kanssa värväyksen. Siellä oli värväystä hoitamaan ja rahoittamaan määrätty Alpi Pasma. Hän pelkäsi meitä ensin hirveästi, ja vasta kun Hällfors pyynnöstämme saapui Rovaniemelle toteamaan henkilöllisyytemme, pääsimme yhteistoimintaan.

Pasma oli kuitenkin siksi varovainen värväyksessään, ettei aivan vesiselvänä puhunut kenellekään mitään koko asiasta. Vasta apteekin tippojen vaikutuksesta sai hän oikean hengen päälleen ja värväsi silloin kaikki talojen emännät ja tyttäret, yllyttäen heitä lähtemään Saksaan. Mikäli tunnen, olivat tulokset kuitenkin niukat, jotavastoin tällainen värväys muodostui meille toisillekin vaaralliseksi. Ja niin keksi Hällfors kepposen: hän lähetti erään Saksaan menijän Rovaniemelle, jossa tämä käväisi Pasman luona. "Tulen suoraan Helsingistä, ja siellä käskivät sanomaan, ettei hetkeäkään saa viivytellä", sanoi hän, ja ennenkuin Pasma kerkisi kysymään, mitä ei saa viivytellä, oli mies jo kadonnut. Pasma arvasi heti, että santarmit olivat jäljillään, ja nyt ei ollut muuta keinoa kuin kiiruimman kaupalla päästä rajan yli. Niin kiire oli miehellä, ettei muistanut ottaa mukaansa minkäänlaista matkatavaraa. Muurolassa Jussi Salmela antoi hänelle toisen sukkaparin taskuun pitkälle hiihtomatkalle.

Haaparantaan saavuttuaan kuuli Pasma asian oikean laidan ja vannoi meille kostoa, mutta kun eräänä iltana oli hotellissa tullut julkisesti haukutuksi muuatta ryssien kätyriä, ei ollut hyvä enää palata Suomeen. Kun myöhemmin leirillä tapasimme, oli vihansa jo siksi lauhtunut, että pisti nauruksi koko jutun. Kyllä asia sentään mieltä vähän kaiveli, koska hän vuosia jälkeenpäin silloin tällöin kesken muita puheita tokasi: "Kyllä te pojat sentään teitte minulle aika juksun siellä Rovaniemellä."

Värväyksen yksityiskohdista on jo niin paljon kirjoitettu asiallista, etten puutu siihen enemmälti. Liikuimme metsissä tukkityömailla, värväsimme kylissä ja kaupungeissa. Kaksi viikkoa Pasman lähdön jälkeen tuli meillekin kuumat oltavat Rovaniemellä, ja minä päätin siirtyä Kajaanin radan varteen. Helsinkiläisistä ravintoloista oli Päivölä meikäläiselle turvallisin. Kaikki siellä kävijät olivat tuttuja miehiä, ja jokainen tunsi toisensa poliittiset mielipiteet. Helsingissä käydessäni vietin kaiken joutoaikani siellä ja myöhemmin, olojen kiristyttyä, kun en enää voinut mennä hotelleihin asumaan, sain siellä nukkua yönikin. Vahtimestari ja disponentti Alitalo oli ylen innostunut asiaamme, ja pitkät tovit sain kertoa hänelle juttuja sotahommista.

Istuin kerran taas tohtori Väinö Salmisen ja Eino Leinon kanssa pienessä klubihuoneessa viettämässä myöhäistä yöhetkeä. Kun aikamme olimme tarinoineet, sanoi Leino:

"Näytäs nyt sitten meitillekin niitä sotatemppuja."

Alitalo toi pitkävartisen harjan, ja minä näyttelin kaikki kivääriotteet, paraatimarssit, tein syöksyjä ja ammuin, — rumputulta vain en uskaltanut esittää.

"Kyllä minussakin vielä notkeutta on", sanoi Salminen ja potkasi jalkansa yläpuolelle päätään.

"Äläs, kyllä minäkin tuon tempun teen", innostui Eino Leino, nousi keskilattialle ja potkasi. Alkuvauhti taisi olla liian kova, sillä hän lensi istualleen niin, että huone jysähti.

"Ette toista kertaa enää saa minua houkutelluksi näyttämään notkeuttani", sanoi hän, kun pyysimme uudelleen saada nähdä saman esityksen.

Moninaisin vaihein kiertelin kuukauden ajan Savon radan varrella ja Itäsuomessa, kunnes katsoin viisaimmaksi poistua joksikin aikaa Ruotsiin. Alituisessa jännityksessä eläminen kävi jo hermoillekin, ja öisin vilahteli santarmeja unikuvissa. Liian myöhään en lähtenytkään, sillä Bruunin vangitsemisen jälkeen olivat kaikki nuuskijat liikkeellä. Miesten lähettäminen pysäytettiin toistaiseksi; ainoastaan "omalla riskillä" kulkijoita saapui Haaparantaan seuraavien parin viikon aikana, kunnes liike taasen alkoi entisestään laajentuneena.

Kuusilahdessa, Haaparannan eteläpuolella odottelimme öisin pienessä tuvassa tulijoita. Hiihtomatka pehmeässä lumessa Kemistä Haaparantaan ei ollut tottumattomalle mikään leikin asia, ja tavallisesti olivat miehet perille päästyään lopen uupuneita. Lämmintä kahvia, teetä tai maitoa tarjottiin tulijoille ensimmäiseksi, ja lattialle oli levitettynä vällyjä ja olkia, joilla he voivat levähtää kello kolmeen saakka aamulla, jolloin oli lähdettävä junalle. Sukset ja passit jäivät Haaparantaan, jossa niitä kumpiakin tarvittiin.

Seisoin eräänä yönä taas pienellä kummulla tuvan lähistöllä tähystämässä merelle, eikö tulijoita jo kuuluisi. Luokseni asteli hitaasti ruotsalainen rajavartiosotilas ja ryhtyi keskusteluun kanssani. Hän tiedusteli, mitä me oikein hommasimme, kuljetimmeko ehkä spriitavaroita Suomeen.

"Ei, me emme vie tältä puolen mitään sinne."

"Siinä tapauksessa te sitten tuotte sieltä jotain tänne."

"Niin tuommekin, — tuolta näette, mitä me tuomme." Jäältä sukeltausi näkyviin pitkä jono hiihtomiehiä, lähes kolmekymmentä miestä, vaikka pimeässä siinä näytti olevan toista vertaa enemmän.

Sotamies oli ihmeissään. "Mitä miehiä ne ovat?"

"Pakolaisia", selitin lyhyesti. "Menevät Amerikkaan ryssien kutsuntaa pakoon."

"Ahaa, nyt ymmärrän, mitä varten niitä liikkuu täällä joka yö", sanoi sotilas erotessamme.

Kun uusien tulokkaiden joukossa oli paljon kielitaidottomia, jotka lisäksi eivät ymmärtäneet matkustamisen alkeitakaan, piti heidät hoivata Trelleborgin lautalle. Sassnitzissa taas asui vakinainen etappimies, joka ohjasi miehet siitä edelleen, samaten Hampurissa.

J. W. Snellman otti kerran Berliiniin matkustaessaan opastaakseen kymmenmiehisen joukon pohjolan jätkiä Sassnitziin saakka. Ensimmäisenä päivänä ruokailuasemilla syötäessä maksoi jokainen mies osuutensa, vaan kun seuraavana aamuna juotiin kahvia Malmössä, hoiteli yksi miehistä koko maksupuolen. Snellman sanoikin hänelle:

"Vai niin, te olette valinneet itsellenne rahastonhoitajan. No sitenhän maksaminen käykin yksinkertaisemmin."

"Niin, tuli tuolla vaunussa yön kuluksi pelatuksi venttiä, ja mitenkä sitten siinä pelin aikana kaikki rahat järjestyivät minulle", vastasi mies. Nyt hän leikitteli miljonääriä ja tarjosi aamukahvit ja voileivät koko sakille. Toisilla ei ollut niin äyrin pyörylää taskussaan.

KOLMENSADAN TAKAA-AJO.

Sotamies saa aina olla valmistautunut kokemaan yllätyksiä, olipa hän sitten leirillä, rintamalla tai komennuksella. Juuri kun on mielessään suunnitellut muutaman päivän viihtyisän levon, saapi taas käskyn: ota vuoteesi ja ala kävellä.

Olin vastikään palannut värväysmatkaltani ja söin päivällistä Reisenissä Suven kanssa, kun puhelimitse saimme Heldtiltä määräyksen saapua viipymättä hänen luokseen.