Part 4

Itse pääsyyllinen, joka asiantuntemuksestaan päättäen oli itsekin kokenut mustia renkaita, selvitti auliisti, että "huomenna muuttuu väri kredliiniseksi, ylihuomenna viheriävän vivahteiseksi ja torstaina tiilenpunaiseksi. Kun senjälkeen ilmestynyt keltainen pohjaväri alkaa haihtua, tulee terveen ihon loiste — mikäli sitä isännällä on — esille. Sunnuntaina voi isäntä kyllä huoletta mennä kirkkoon." Talon puolesta tarjotun olutlasin ääressä asia sitten painettiin villakoriin. Emme kuitenkaan malttaneet olla lausumatta halveksumistamme osoitetun töykeän kohtelun johdosta ja ilmoitimme muuttavamme toiseen hotelliin, ellei kohtelu parane. Isäntä lupasi korvata erehdyksensä ja alentaa vuokria 25 äyrillä huonetta kohti. Kotvan keskusteltuamme hyväksyimme yksimielisesti tehdyn ehdotuksen, ja senjälkeen minäkin, Hasselströmin kanssa yhdessä asuen, maksoin toisen kerroksen parhaimmasta huoneesta vain kruunun ja neljänneksen vuorokaudessa.

Sattuihan sitä yhtä jos toistakin sotaintoisten miesten kesken. Kerrankin aamuyöllä Gustaf Adolfin torilla yllytimme Mäkisen ja Hakkilan ilmitappelukseen, jossa Hakkila nyrjäytti jalkansa, ja saimme kantaa hänet hotelliimme. Vuoroon nilkkaa sitten hieroimme ja vähistä rahoistamme saimme uhrata monet äyrit suonisalvoihin ja kaikenlaatuisiin tippoihin.

Kerran taas Bernsin ravintolassa jouduimme samaan pöytään neljän ruotsalaisen kanssa. Yksi heistä oli luutnantti ja kolme alipäällystöön kuuluvaa, kaikki tosin reservissä ja siviilipuvuissa. Koko yön juttelimme sotaisista tapahtumista, ja kun kesäaamun ensimmäinen säde osui kuistin lasiruutuun, ja tarjoilijat sangen vastahakoisesti toimittivat tilauksemme, vaati tilanne mielestämme jonkunlaisen sotaharjoituksen.

Birgerjarlinkadun alkupäässä oli katukäytävälle kaadettuna sylen verran koivuhalkoja kulkijain haitaksi.

Pidettyäni lyhyen kansantaloudellisen esitelmän, jossa erikoisesti painostin sitä seikkaa, ettei näin kesäkuumalla kannata polttaa koivuhalkoja, vaan on viisainta käyttää ne maanpuolustuksen hyväksi, otimme kukin halon olallemme, ja luutnantin, nuoremman kreivi Hamiltonin toimiessa komentajana marssimme keskikatua pitkin hänen asunnolleen. Vastasaatuja aseitamme emme suinkaan jättäneet porttiholviin tai porraskäytävään, kuten keskiaikaiset ritarit tekivät, vaan aselajillemme uskollisina kannoimme ne kreivin salonkiin.

Suuren, isänmaallisen ja osittain sotaisen tunteen vallitessa lauloimme ensin seisoalta pianon säestyksellä kaikkien kolmen maan kansallishymnit. Senjälkeen etsimme kreivin piironginlaatikosta monta hockeykilpailuissa voitettua pokaalia, ja ohjelmassa seurasivat "Porilaisten marssi", "Här är gudagott" y.m. kunnes alemman kerroksen asukas puhelimitse varsin äreässä äänilajissa pyysi, että herra kreivi pitäisi hiukan pienempää ääntä.

"Mutta enhän minä ole avannut suutani koko aikana, tahtia olen vain lyönyt hiljalleen", vastasi isäntämme.

"No lyökää niitä toisia sitten 'på käften'", kuului ääni, ja puhelin lyötiin lukkoon.

Meistä olisi miltei jokainen halunnut keskustella puhelimessa, vaan kun siellä ei kukaan enää vastannut jyrkimpiinkään kysymyksiimme, poistuimme syvästi loukkaantuneina koko lokaalista. Halot otimme tietysti mukaamme, järjestäydyimme sotilaallisesti ja luutnantti komensi: "Framåt mars, vänster om, suuntana Mälar." Mälarin rantakallioilla vietimme sitten ihanan aamupäivän.

Kaupungin poliisi suhtautui hymyillen sotaharjoitukseemme. Kreivi oli nähtävästi tuttu viranomaisille.

Muulloinkin osoitti tukholmalainen poliisi sellaista suopeutta ja ystävällisyyttä, että sen perusteella saattoi päätellä hänen omaavan suhteellisesti suuremman määrän ihmistuntemusta kuin helsinkiläinen kolleegansa.

Lomallelaskettujen joukossa oli muiden muassa musketööri H:m, joka oli päättänyt ikuisiksi ajoiksi luopua saksalaisesta hegemoniasta. Silloin emme vielä olleet selvillä hänen mielipiteistään, liikuimme vain seurassaan kuten toistenkin ihmisten. Vasta kun raja avautui ja pääsimme matkustamaan, jäi hän petollisesti pois joukostamme. Eräänä iltapäivänä, luullessaan vapautuneensa koko hommasta, hän humalapäisenä kovaäänisesti selitti kadulla passikonstaapelille, millä matkoilla oli ollut, moittien samalla saksalaista sotakomentoa kiirastulta kehnommaksi. Iltapäiväyleisöä kertyi keskustelua kuuntelemaan, mutta vaimentaakseen asiaa johti konstaapeli miehen autolla ilmoittamaansa hotelliin.

Ajatelkaas! Kadulla julkisesti rähjäävän miehen, joka kaiken lisäksi puhuu vallan mahdottomia juttuja, vie poliisi hotelliin nukkumaan eikä suinkaan omiin suojiinsa. Tällaista tapausta ei voisi Helsingissä odottaa. Siellähän siihen aikaan poliisi, mainetta tavoitellen, kuljetti avaimenreikää etsivän miehen asuntonsa ovelta puolisen kilometrin päässä sijaitsevaan putkaan sensijaan, että olisi auttanut hänet pari kerrosta ylöspäin sänkyynsä.

H:m sai kyllä nukkua yönsä rauhassa, mutta aamulla toi kaupunginpalvelija hänelle päivän ensimmäiset, häntä koskevat uutiset, joissa häntä kehoitettiin hiljaisuudessa poistumaan maasta (huomatkaa, koko valtakunnasta) kahden vuorokauden kuluessa.

Ei ollut miehellä paljon valittavaa. Saksaan ei uskaltanut lähteä, Suomessa vaanivat santarmit, ja jäljellä oli siis joko Köpenhamina tai Kristiania. Lisäksi olivat miehen ansiomahdollisuudet mitättömät.

Tanskanmaalle hän sitten kiiruusti painuikin.

Tapasin miehen viime vuonna Helsingissä: Hän oikaisi Mikonkadun poikki luokseni ja imelästi hymyillen kysyi: "Kommer du ihåg — — —?" Tarkoitti niitä Tukholman aikoja. Teki mieleni sanoa hänelle jotain rumaa, vaan kun ajatukseni juoksu on aina ollut vähän hidas, sanoin vain: "En minä muista yhtikäs mitään", ja poistuin.

* * * * *

Kotimaahan jääneiden omaisten alotteesta syntyi joskus kiusallisia tilanteita. — Tukholmaan oli saapunut alokas M., joka muiden mukana odotteli rajan avautumista. Hänen äkkinäinen poistumisensa isiensä majasta oli herättänyt siellä erikoista huomiota, jonka johdosta hänen veljensä matkusti Tukholmaan ristiretkentapaiselle käännytysmatkalle.

Aamulla varhain, M: n vielä nukkuessa hotelli d'Angleterrin dubletissa huonetoverinsa kanssa, saapui huoneeseen M:n veli ja sanan puhumatta ryösti tuolinselkämykselle asetetun takin taskusta lompakon, joka sisällään piti koko matkakassan ynnä edellisenä päivänä valmistetun saksalaisen passin. M. kyllä heräsi kolinaan, mutta myöhäistä oli enää tavoittaa ovenraossa ilkkuvaa veljeä.

Hetkistä myöhemmin tulin hotelliin. Miehet olivat vielä aamupukeissaan, mielet hirveästi kiihdyksissä. Olihan toki anteeksiantamatonta sotamieheksi aikovalle hävittää haltuunsa uskottu väärä passi jo seuraavana päivänä. Rahoista viis, niiden suhteen kyllä selvittäisiin, mutta uutta passia ei liennyt mennä pyytämään, jotapaitsi mies olisi asianomaisessa paikassa heti leimattu poliittisesti epäluotettavaksi.

Pohtiessamme näitä seikkoja soi puhelin, ja siellä veli varsin ivallisessa äänikerrassa — hän oli nimittäin kanttori ja siinä ominaisuudessa hallitsi monenlaisia äänikertoja — ilmoitti, että "jos heti palaat mukanani Suomeen, saat passisi ja lompakkosi takaisin."

Tuntien uhkauksen voiman vastasi M:

"Jos heti palautat lompakkoni, voit vielä tavata minua, sillä iltapäivällä matkustan Saksaan. Passin voit pitää itselläsi, niitä meillä on tusinoittain."

Keskustelulla oli odottamamme vaikutus. Vajaan puolen tunnin kuluessa oli lompakko sisältöineen oikealla omistajallaan, ja veljen ylväs käytös oli muuttunut alistuvaiseksi kunnioitukseksi.

Lausuimme hänelle muutamia epäkohteliaita ja halveksumista ilmaisevia lauseita, jonka ohessa kehoitimme häntä ensi tilassa palaamaan Suomeen soittamaan uruilla surumarssia ryssille.

* * * * *

Avustus, jonka elantoamme varten Tukholmassa saimme tohtori Hellbergiltä, — alias Gummerus — riitti vain vajavaisesti ruumiimme vaatimuksiin. Niistä tarpeista, jotka Luteerus luettelee katkismuksessaan jokapäiväiseen leipään kuuluviksi, voimme saamallamme avustuksella vaivoin täyttää vain kolme ensimmäistä. Sellaisia kuin pelto ja lehmäkarja emme toistaiseksi tarvinneet, ja ne kolme viimeistä olimme jo aikoja sitten jättäneet mielestämme.

Kun sentään ihmisen mielessä aina elää palava halu eteenpäinpyrkimiseen, kävelin kerran nälissäni Åttkantenin tavara-asemalla sopivaa tilaisuutta vaanien. Saketissani kulkien kyselin noin vaan kuin muina miehinä työmahdollisuuksia ynnä suuremmanpuoleiselle miehelle maksettavien päiväpalkkojen määriä.

Läheisessä asema vajassa touhusi eräs lihavanläntä, moitteettomasti puettu mies jutellen itsekseen pitkiä asioita. Vajan nurkalla ujona seisten sain tästä yksinpuhelusta senverran selvää, että ymmärsin "fan"-sanaa käytettävän varsin tiheään. Kun minä siihen aikaan käytin nimeä Fahnström, menin luonnollisesti vajaan ja kysyin:

"Minuako täällä niin kaivataan, vai mikä on hätänä?"

"Sinua juuri; tule hyvä mies auttamaan, kun tämä mahdoton puolukkatynnyri valuu hukkaan."

Kolmesatakiloisen tynnyrin kyljestä pursuikin kesäkuumassa makealta maistuvia puolukoita lattialle, ja mielihyvällä söin niitä kapan verran. Kun hetkisen olimme sen ääressä hääräilleet, oli vuoto tukittu, ja tynnyri seisoi päällään satojen muiden vajassa säilytettävien joukossa.

Koko tämä valtava määrä oli suomalaista puolukkaa matkalla Saksaan. Joko ostajan maksukyvyttömyyden tai muiden syiden takia oli se kuitenkin pysähtynyt Tukholmaan, ja nyt kesän helteessä ratkeilivat ja ravistuivat astiat toinen toisensa jälkeen.

Viikon ajaksi sain siinä työmaan, kun vuotavista astioista tavara siirrettiin toisiin, ehjempiin. Työni tein uskollisesti, mutta siitä huolimatta sain viisi vuotta sitten haasteen Helsingin raastuvanoikeuteen, — tosin vain todistajaksi. Minulta vaadittiin tietoa siitä, kuinka monta tynnyriä oli vuotavaa ja montako ehjää. Kun en tuntenut koko partian suuruuttakaan, ja kun muistinikin on vähän hatara, todistin voimieni mukaan ja sanoin, että vaja oli kuin lahtihuone.

SOTAOPINTOJA JATKETAAN.

Ankarasti näin ahertaen kului aikamme Tukholmassa ohi Juhannuksen, kunnes vihdoin tuli vapauttava viesti: Saatte lähteä Lockstedtiin.

Pieni huraus vielä Tukholmassa, ja parin päivän kuluttua nautimme jo Berliinissä tuoreita luumuja ja kirsikoita.

Leirille sentään veti mieli — tai paremminkin tyhjä lompakko, kenellä sellainen vielä oli. Pikimältä tapasin Kekonin ja Tuompon, jotka kertoivat matkaavansa Suomeen värväämään. Tästä päättäen oli asiamme siis hyvällä kannalla.

Niin sumuisena ja pimeänä kuin leiri oli meidät ottanutkin vastaan ensikerran sinne saapuessamme, yhtä hurmaava ja sieraimia repäisevänä tervehti se meitä tänä paluuiltanamme.

Sää oli tyven, ilma kostean helteinen, miltei tropiikkimainen. Poppelien ja kastanjien levittämä eroottinen tuoksu yhtyi kasinon orkesterin sävelten kanssa ihanaksi fanfariksi taas alkamallamme sotilasuralla ja nosti rintamme ainakin puoli korttelia status quo'ta korkeammalle.

Viettäessäni ensimmäisen illan paluuni jälkeen Stube 16:ssa kerroin kotimaamme uutisia, ja useat tarinat sain innokkaitten "da capo"-huutojen jälkeen toistaa noin parikymmentä kertaa. Kun luonnollisesti en ollut opetellut näitä kertomuksia ulkoläksyinä, muuttivat ne joka kerta muotoaan, vaikka sisällys visusti pysytteli tosiseikoissa, ja siitä kenties johtui niiden yleisömenekki.

Samassa Stubessa asui muuten erinomainen uniennäkijä ja vielä parempi niiden kertoja. Kun aamusella puoli kuuden ajoissa aliupseeri oli mahdollisimman kiukkuisella äänellä ovesta, hihkaissut "aufstehen", ja muut alkoivat kääntää kylkeään vielä edes minuutiksi, seisoi Pelle jo sängyssään paitasillaan ja alkoi:

"Vet ni pojkar, va ja drömde nyss?"

Sitten seurasi moniosainen kertomus viimeöiden unista, tietysti vahvasti mielikuvituksen höystämänä — minä en muuten usko, että sellaisia unia voi katsellakaan, — kunnes koko Stube nauruun pakahtumaisillaan sai suoritetuksi aamupesunsa, ja joku "dienstfähig" läksi noutamaan pesukannulla kahvia.

Vastikään olimme kurssillemme saaneet pari raskasta konekivääriä, ja minä tunnettuna konemiehenä, — omistinhan parisen vuotta sitten Fordinkin, — pääsin k.k. osastoon.

Muuttoni, niin raskas kuin se tupatovereilleni olikin, ei tapahtunut kommelluksitta. Kantimissa vietimme erojaisia entisen Stubeni kanssa ja k.k. miesten kanssa samalla kertaa tuliaisia. Perin innostunutta keskusteluamme jatkaakseni menin kantiinin suljettua Stube 16:iin vielä kerran lausuakseni jäähyväiset rakkaille tovereilleni. Virkaatekevä tuparenki, Pikku-Musta otti kuitenkin vaatimattoman jäähyväispuheeni yrmeästi vastaan ja virkainnoissaan kolautti nyrkillä päähäni. Entiseltä tupatoveriltani odotin sentään säädyllisempää esiintymistä ja meninkin sitä pyytämään, jonka johdosta syntyi kilpajuoksu sänkyjen ympäri.

Tohtori Salminen, vähäväkisten ystävä, arvasi pienemmän olevan vaarassa, ja juuri kun kaappi n:o 22 kohdalla olin saavuttamaisillani Pikku-Mustan, ehätti hän väliin. Kiivaudessaan lähetti hän nyrkkinsä pääkuortani kohti, vaan liian korkealla tähtäimellä, joten peukalo sattui puiseen kaapinreunaan kääntyen tavanmukaisesta asennostaan jyrkästi viistoon.

Sovinnossa sitten peukaloa koetettiin kiskoa paikoilleen ja voidella sitä kiväärirasvalla; sitä luullakseni pakotti hirveästi. Poistuin sitten k.k. kämppään mielessäni päätellen, etten enää koskaan avaa Stube 16:n ovea, siellä kun ei saa pitää edes jäähyväispuhetta.

* * * * *

Konekiväärijoukkue oli muuten pataljoonamme valituinta ainesta, sen kermaa. En puhu yksinomaan itsestäni, olihan siellä paljon muitakin, joilta voi asiata tiedustella, jos nimittäin joku epäilisi lausuntoni todenpitäväisyyttä.

Stubessa saimme ensimmäiset alkeet konekiväärin tekniikassa. Taktillisia harjoituksia johti eräs Off. Stellvertr. sangen humaanisesti. Harjoituskentällä, puolisen kilometriä kasarmeista, oli pari hehtaarin suuruista istutettua kuusimetsikköä. Sinne aina aamuisin teimme uhkarohkeita hyökkäyksiä, ammuimme äänettömästi ja kovalla huudolla valtasimme jommankumman näistä metsäsaarekkeista.

Tuulensuojaiselle sivulle, josta samalla oli hyvä tähystysmahdollisuus kasarmilta ruutikellareille johtavalle tielle, valitsimme hyvin suojatut asemat. Wasserturmin puolelle asetimme kuitenkin aina ohjesäännönmukaisen kuulovartion — Hauptmannin varalle.

Istuuduimme kaikki piiriin konekivääritonttumme ympärille, panimme tupakaksi, ja oppitunti alkoi siten, että jokainen luki ulkoa konekiväärinosista oppimansa läksyn:

"Das Maschinengewehr ist eine Waffe, die durch j.n.e."

Myöhemmin sai tämä lause toisen muodon, kuuluen:

"Das M. G. ist ein Af f e, der j.n.e."

Kaikella kunnioituksella konekivääriä kohtaan mainitsen, etten ollenkaan hyväksynyt tämänlaatuista leikinlaskua harjoituksissa.

Kun kaikki olivat edelläkerrotun ulkoläksynsä tavanneet, alkoi komppanianpäällikkö sanoilla: "Hören sie mal", ja sen jälkeen saimme kuulla kaskuja ja kertomuksia Hampurista, joita uskokoon, ken haluaa.

Usein keskeytyivät nämä hauskoiksi muodostuneet harjoituksemme kuulovartion huutoon: "Der Hauptmann kommt", ja silloin pöllysi taas nummen santa, kun mielettömästi hyökkäilimme Wasserturmia kohti.

Aamuharjoitukset loppuivat täsmälleen kello 11. Joskus sentään ei minuutteja tullut aivan tarkkaan lasketuksi, ja kerran tavoitti Hauptmann meidät aikaisella kotimatkallamme juuri kasarmikellon kohdalla.

"Kuinka on mahdollista, että te tulette harjoituksista, vaikka keho on vasta viittä vaille yksitoista?" Komppanianpäällikkömme hätääntyi aluksi, sitten vilkaisi kelloon ja keksi selityksen:

"Kyllä kello nyt varmasti on jo 11; vaan katsokaas herra Hauptmann: tämän kasarmikellon viisarit ovat niin jumalattoman painavat, että ne joka lopputunnilla jäävät viisi minuuttia normaaliajasta jälkeen. Kunhan tuo minuuttiviisari taas ehtii kahdentoista ohi, niin kyllä se ottaa ajan takaisin."

"Gut, das glaube ich", sanoi Hauptmann ja ratsasti kasinolle.

* * * * *

Kun kuukauden päivät olimme miesvoimin pehmeässä hiekassa kiskoneet ryssiltä anastettuja konekiväärejämme, uskottiin meille jo saksalaismallisetkin käytettäväksi. Samalla saimme myös kahdeksan hevosta ja tarpeellisen määrän ajoneuvoja ja satuloita.

Nyt alkoikin k.k. komppanialle vaihtelurikas aika ja jalkaväkikomppanioitten kunnioitus meitä kohtaan kohosi monta prosenttia. Tunteehan isäntänsä hevosta ajava renkipoikakin itsensä knallipäistä jalankulkijaa paljon etevämmäksi. Hevosten hoito toi myös viehätystä. Niitä harjattiin ja hangattiin noin viisi tuntia päivässä. Kavioita raaputeltiin, korvat, silmät ja nenä tarkastettiin, ja päivisin saimme joutilailla hevosilla harjoittaa ratsastusta.

Joka yö piti komppaniastamme olla kaksi miestä tallivahteina. Vaikka konekiväärimiehet yleensä olivatkin reilua väkeä, — paria Streberiä lukuunottamatta, — en voi käsittää, että niin monet heistä mieluummin viettivät yönsä käytetyn komissilimpun höyryjen kyllästämässä kasarmituvassa kuin tallin pehmeällä heinävuoteella.

Päiväpalveluksen päätyttyä pidettiinkin siis komppaniassamme huutokauppa, jolloin tallivahtivuorot myytiin vähimmän tarjoavalle. Vänä Strömbergin kanssa ne tavallisesti saimme, markka mieheen yöstä.

Olisin varakas ja huomattava mies, jos kaikki tallimarkkani olisin pannut säästöpankkiin. Ikävä kyllä, ne minulle tultuaan häipyivät kantiinin kassalaatikkoon.

Tallimiehen elämä oli muuten paljon vapaampaa kuin tavallisen tupamiehen. Ei sinne iltaisin tullut kukaan aliupseeri rääkäisemään: "Alle zu hause", ja aamusiivouksensa sai tallimies tehdä milloin halusi, kunhan vain hevoset olivat valjaissa kello kuudeksi.

Saksalaisten konekiväärien mukana olimme myös saaneet uuden komppanianpäällikön, yliluutnantti Lemke'n. Hän oli vastikään palannut sairaalasta parantamasta päätautiaan, länsirintamalla kun vihamieliset ranskalaiset olivat ampuneet häntä päähän. Kuula oli sentään vain kulkenut tangentin suunnassa ja jättänyt muistoksi muistamattomuuden. Niinpä Lemke yhden aamuharjoituksen aikana saattoi kysyä jonkun miehen nimeä viisikin kertaa, iltapäivällä sitä kuitenkaan enää muistamatta.

Burschinsa ansioksi lienee katsottava se erinomainen täsmällisyys, jota hän osoitti harjoituksiin saapuessaan. Niiden päättyessä en häntä nähnyt koskaan; silloin ratsasti hän jo kuin mielipuoli penikulman päässä harjoituskentältä. En kertaakaan nähnyt hänen kulkevan jalan, paitsi vajaan viisikymmentä metriä tallista kasinoon, jätettyään vaahtoavan ratsunsa huostaamme.

Eräänä elokuisena yönä istuin taas Vänän kanssa tallissa heinäkasalla tienaamassa markkaani. Edellisenä päivänä oli ollut raskas harjoitus Hungriger Wolff'in luona, ja iltapimeään olimme saaneet sukia hevosia kuiviksi. Tapansa mukaan oli komppanianpäällikkömme kesken harjoitusta hävinnyt Jennyn, länsirintamalta saadun sotasaalisratsun selässä kuin pilveen.

Tietäen ja tuntien päällikkömme tavat, emme uskaltaneet nukkua, sillä vaikkakin hän ratsastusmatkoillaan usein viipyi aamuun saakka, arvasimme hänen nyt palaavan aikaisemmin, kun seuraavaksi päiväksi oli ilmoitettu suurempi tarkastus. Ennen kello viittä odotimme häntä siis saapuvaksi, ja varjele taivas, jolleivät tallinovet silloin olleet selällään ja Meldungiin tarvittavat sanat huulillasi valmiina karjahutettaviksi, niin että heinätukot tallin takanurkassa pölähtivät.

Odottavan aika on tavallisesti ikävä ja pitkä, vaikkakaan en silti tahtoisi yhtyä runoilijan sanoihin: "surutonta hetkeä en muistakaan". Vänän kanssa yhteisesti olimme kylältä ostaneet pullollisen huonoa saksalaista konjakkia ja sitä hyvin varovaisesti nauttien hoidimme hevosia ja keskustelimme isänmaallisista asioista hiljaisella äänellä uskoen toisillemme monta salaista asiaa. Odotuksen pitkistyessä keskustelun sävy kuitenkin kiihtyi, joten hevosetkin jo päätään kääntämättä saattoivat sitä kuunnella.

Luonteillemme ominaisen, tunteellisen keskustelun katkaisi kasarmikellon neljättä näyttäessä säkenöivä kavionkopse kasarmin kivetyllä kadulla, ja heti senjälkeen terävä hihkaisu: "Tür aufmachen!"

Sekunnissa saimme tallin neliosaisen oven auki, ja sen edustalla seisoi komppanianpäällikkömme vaahtoavan Jennyn kera.

"Laittakaa niin, että Jenny on kuiva ja harjattu kello 6:ksi, tulen silloin tarkastamaan!"

"Käskystä herra yliluutnantti!"

Hevonen oli tosiaan sikamaisesti pidelty; yltä päältä vaahdossa, toisen etujalan kenkä poissa.

Annoimme sille vettä vähin erin ja hieroimme kauranpehuilla. Tunnin kuluttua saatoimme jo ryhtyä harjaamaan.

Täsmälleen kello 6, viimeistellessämme puhdistustyötä, lyötiin jumalattomasti tallinovelle.

"Machen Sie die Tür auf!" kuului komppanianpäällikkömme tuttu ääni.

Puomi nostettiin, ja vinkuen lensivät taas ovenpuoliskot auki.

"Wo haben Sie das Pferd?"

Vänä talutti Jennyä pihalle, minä kolusin lyhtyä nipottaen jälessä.

Koeteltiin siinä kupeet ja lautaset, niin myös kaula ja korvalliset, kunnes kuulimme tuomiomme:

"Gut! Katsokaa, että hevonen saa uuden kengän ja kahden päivän levon. — Tässä on teille."

Suureen kouraani lykkäsi pullon konjakkia ja poistui.

Oli määrätty, että tallivahti valvomansa yön jälkeen sai seuraavan päivän käyttää lepoon tai muuten "gemütlich". Vänän kanssa vietimme seuraavan auringonkierron viimeksimainitulla tavalla.

* * * * *

Vaikka kuinkakin uskollisesti harjoittelimme leirillä, ei sota silti ottanut loppuakseen. Olin mielessäni havitellut, että voitonhumusta selvittyämme voisin uljaana ritarina, kilisevä kukkaro taskussani matkustaa turistina piippu hampaissa ja Times kourassa huvimatkalle Bahiaan tai Rio'on.

Kuukausien kuluessa kuitenkin huomasimme, että ruoka-annoksemme tuntuvasti vähenivät. Vesipitoisuus niissä kyllä oli riittävä, joka seikka oli ihmeteltävää auliutta meitä kohtaan muonamestareilta, mutta kalorioja puuttui päivällisannoksistamme tuntuvasti. Suomalaisen maha vaatii sentään vahvan ruuan, ja kun ei valtio sitä antanut, keksi jääkärin vilkas järki muita keinoja sen hankkimiseksi.

Hevosille syötettiin vielä silloin päivittäin runsas kourallinen ruskeata farinasokeria kauroihin sekotettuna, jonkavuoksi meidän tallimiesten ei tarvinnut kärsiä senlaatuisen makean puutetta. Myös maissinjyviä niille tarjottiin enemmän kuin koko komppanialle herneitä. Otimme usein hevosen seimestä kourallisen maissia taskuumme ja pureksimme niitä tallinkynnyksellä lekotellessamme.

Kerran taas, kun komppanianpäällikkömme tuli tarkastamaan talliamme, seisoi tallivahti Sairio (vapaussodassa kaatunut) tallinovella suu täynnä maissia.

Hän otti asennon ja ohjesäännönmukaisesti ilmoitti tallin ynnä sen sisällön, mutta ei suusta lähtenyt kuin epäselviä mölähdyksiä. Lemke tiukkasi kunnollista ilmoitusta, mutta Sairion puhe ei siitä parantunut. Mölinän mukana pulpahti vain suusta jokunen maissinjyvä permannolle. Lemke pisti sormensa miehen suuhun ja kaivoi sieltä melko määrän maissia.

"Onko teillä niin nälkä, että täytyy syödä hevosenruokaa?"

"Nälkä, kovin nälkä on, herra yliluutnantti."

Lemke meni suoraa päätä muonamestarin luo ja määräsi, että Sairiolle on annettava kaksinkertaiset päivällisannokset.

Tämän kuultuamme me toiset seisoimme useana päivänä tallinovella suu huomattavan täynnä maissia, mutta vaikka päivän mittaan siitä kulki useita upseereja ohi, ei kukaan tullut poskiamme kaivelemaan. Nälkäisin vatsoin kalusimme vain kovia jyviä Sillä aikaa, kun Sairio pehkuilla huokui kaksinkertaisten ruoka-annostensa voimaa.

Kun kerran tuli puhe Sairiosta, niin kerron samalla hänen myöhäisemmistäkin edesottamisistaan. Hän näet oli luonteeltaan verraton humoristi ja järjesteli mielensä mukaan erilaisia tilanteita toisille hauskuudeksi.