Part 6

"Olisihan hän yhtähyvin voinut tulla tänne meitä tapaamaan", arvelimme, sillä pienoinen Benediktiini neljännes oli juuri avattu.

Menimme kärsimättömänä odottavan Heldtin konttoriin ja saimme kuulla tehtävämme.

"Viimekuluneina päivinä on Suomesta saapunut Ruotsiin noin kolmesataa nuorta miestä matkan päämääränä Amerikka. Laiva, jolla he matkustavat, poikkeaa huomisaamuna Göteborgiin, ja teidän tehtävänne on matkustaa heti sinne ja värvätä heidät kaikki leirille. Verstanden, nich?"

Paljon sälytettiin taas miesten niskoille. Ylivoimaiseksi arvostelimme tehtävän suorittamisen ainakin niin lyhyenä aikana, jonka laiva pysähtyisi Göteborgissa. Kun niin suuri joukko on saanut päähänsä matkustaa kultaa kuopimaan Amerikkaan ja ehtinyt jo Göteborgiin saakka, on se sellaisen joukkosuggestion vallassa, että saisi olla itse apostoli kääntääkseen heidän tiensä sotakentille. Jos saisi kahdenkesken puhua jokaisen kanssa, olisi asia toinen; nyt piti meidän mennä siirtolaissalonkiin, pitää siellä selkää karmiva isänmaallinen puhe, esittää asia ja sanoa, että selvä on, tulkaa perässäni.

Lausuimme mielipiteemme Heldtille, vaan hän määräsi: "Te matkustatte iltajunalla, tässä on matkarahat. Värvätkää nyt sitten kaikki."

"Kun kerran miehestä väkisinkin tehdään turisti, niin mikäs siinä auttaa, matkustetaan sitten", arvelimme, vaikka emme sitä sanoiksi saaneet, kun Heldt poistui yksityissalonkiinsa ja sulki oven.

Seuraavana aamupäivänä ehdimme Göteborgiin. Painuimme suoraan satamakonttoriin tiedustelemaan, milloin laiva saapuisi.

"Laiva lähti kaksi tuntia sitten", oli vastaus, "mutta poikkeaa Kristianiassa huomen aamuna."

Sähkötimme Heldtille ja kysyimme neuvoa.

"Seuratkaa", sähkötti hän vastaan.

Junan lähtöä odotellessamme vietimme iltapäivän parin ruotsalaisen upseerin seurassa eräässä hotellissa. Keskustelumme, kuten hyvin saattaa ymmärtää, liikkui pääasiallisesti sotatapahtumissa. Kysyin, aikoiko Ruotsi ehkä ruveta aktiivisesti puoltamaan germaanilaista heimoveljeään. Toinen upseereista, kakkulasäärinen luutnantti, vastasi asiantuntemuksella:

"Vi svenskar, vi ä' käcka, vi ä' int' fega, men vi börja aldrig me' kriget."

Siinä sen sitten kuulit, että tapella ei. Mutta silloin, kun toinen on hädässä, sopii kyllä tehdä pieni laivastomanööveri aseettomaan Ahvenanmaahan ja sitten vaatia koko saariryhmää itselleen, jos ei nyt suorastaan korvauksena, niin ainakin pienenä sympatianosoituksena.

Meillä kuitenkin Suven kanssa oli vahva aikomus käydä sotaa, ja koko yön istuimme taas junassa matkalla Kristianiaan apuväkeä hakemaan. Työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Laivakonttorissa ilmoitettiin, että laiva on lähtenyt kaksi tuntia sitten ensimmäisenä pysähdyspaikkanaan Bergen.

Sähkötimme Heldtille ja pyysimme ohjeita.

"Seuratkaa", kuului vastaus.

Joku aavistuksentapainen tunne oli mielessäni, ettemme saalista enää tavoita. Kun käsky oli kuitenkin käynyt ulos Heldtiltä, oli lähdettävä. Yö kului taaskin junan penkillä, kavutessamme tunturilta toiselle.

Aamupuoleen yötä, kun jo olimme radan korkeimman kohdan sivuuttaneet, ja matka kulki miltei yhtämittaista alamaata kohti valtamerta, kerrottiin jollain asemalla, että Bergen palaa. Unet karisivat kaikkien silmistä, kaikki lausuivat mielipiteitään tapahtumasta, ja äsken toisilleen vielä ventovieraat ihmiset olivat nyt kuin vanhoja tuttavia. Vaunussa oli myös pari Bergenin asukasta, ja he olivat luonnollisesti levottomia. He sanoivat, että kun Bergenissä tällaisen myrskyn vallitessa tuli pääsee valloilleen, ei koko kaupungista jää mitään jäljelle. Ulkona olikin oikea hirmumyrsky. Se vinkui ja tohisi vaunujen nurkissa ja tuulettajien torvissa voittaen joskus vaununpyörien aiheuttaman jyrinänkin.

Oikein olivat bergeniläiset matkustajat arvanneet Koko kaupunki näytti olevan tulimerenä; liekkien kohina kuului kaamealta, myrsky yhä vain yltyi. Tuulen alla oleva kaupunginosa oli mennyttä, sammuttamista ei kannattanut yrittääkään. Ihmiset juoksivat kuin päättömät, kukaan ei tiennyt mistään mitään. Kysyin missä on laivakonttori. Palanut. Missä on satama? Palanut. Missä on se Ameriikkaan menevä höyrylaiva, jossa ovat ne kolmesataa suom —? — Palanut. Missä on Atlantin valtameri? Palanut. Kaikki palaa täällä. Minullekaan ei jäänyt kuin nämä vaatteeni.

Oli toivotonta yrittääkään, mitään. Tulelta säästyneessä kaupunginosassa vilisivät kadut mustanaan väkeä, hotellit olivat tupaten täynnä, mistään ei saanut edes voileipää nälkäiseen suuhunsa. Odottamaamme laivaa ei ollut satamassa eikä sitä sinne saapunut koko päivänä, vaikkakin sen laskelmien mukaan piti ehtiä jo varhain aamulla.

Kun minkäänlaisia tietoja emme siitä saaneet, palasimme Kristianiaan.

Jonkinlaiseksi lohdutukseksi sekä itsellemme että Tukholmassa odottelevalle päämiehellemme saimme sieltä värvätyksi neljä suomalaista merimiestä, jotka olivat jääneet kuivalle. Satojen ennen heitä laivakonttorissa ilmoittautuneiden takia katsoivat he pestin saannin mahdottomaksi. Tapasimme vielä useampiakin maamiehiämme ja koetimme heitäkin värvätä, vaan tuloksetta. Aivan sama jos olisi puhunut tunturille.

Palasimme Tukholmaan, jossa Heldtille selitimme koko laivahistorian perin pohjin, samalla tietenkin huomauttaen, että jo ennen lähtöämme olimme katsoneet matkaa turhaksi (paitsi turistimatkana, ajattelimme hiljaa itseksemme).

"Mutta kuinka te olette näin kauan viipyneet matkalla?"

"Kun laivajuttu meni aivan hukkaan, päätimme värvätä Kristianiassa oleskelevia suomalaisia merimiehiä, ja sen takia olemme viipyneet."

"No, onnistuitteko?"

"Onnistuimme, miehet ovat jo luultavasti leirillä."

"Hyvä, saitteko paljonkin värvätyksi. Saitteko sata?"

"Emme aivan niin paljoa."

"No kuinka paljon sitten, sanokaa."

"Neljä."

"Neljä?"

"Neljä."

"Donnervetter."

Luulin seuraavassa hetkessä saavani Heldtin silmämunat sisääni, niin tiukasti hän katseli meidän lempeitä muotojamme. Sitten hän lauhtui ja sanoi katkerasti: "Niin, rahat ovat kaikki menneet eikä tuloksia mitään; eikö se ole teidänkin mielestänne surullista?"

"Surullistahan se on, vaan kun junaliput ovat kalliita, hotellit ovat kalliita, ruokaakin täytyy aina joskus saada, ja sitten menee vielä edustukseenkin rahaa, ja kun se raha on niin hupaa kulumaan, niin ei tällaistakaan matkaa aivan ilmaiseksi voi tehdä."

"No niin, — olkaa täällä Tukholmassa nyt toistaiseksi, tarvitsen teitä taas muutaman päivän kuluttua. Ilmoittakaa minulle vielä tänään, missä asutte."

Me menimme hotelli Reiseniin jatkamaan viikko sitten keskeytynyttä päivällistämme.

YSTÄVÄMME KASAKKAKAPTEENI.

Tukholman-Haaparannan välisessä pikajunassa matkustava yleisö oli näihin aikoihin kansallisuudeltaan mitä kirjavinta. Siellä näki tummapintaista, näki vaaleanahkaista, siellä kuuli kaikkia maailman kieliä yhtenä sekasotkuna. Siellä, istui englantilainen diplomaatti kaikessa rauhassa saksalaisen agentin kanssa, venäläinen upseeri vasta Muurmannilta paenneen saksalaisen sotavangin kanssa. Kaikki olivat samanarvoisia matkustajia.

Tällaiseen seurakuntaan jouduimme mekin, Seilori, Suvi ja minä, eräänä talvisena iltana. Tilanahtauden takia emme saaneet omaa vaununosastoa, saati sitten makuupaikkoja. Eräässä osastossa löysimme vielä tyhjän sohvan, ja sen valtasimme tätä puolentoista vuorokauden matkaa varten.

Ennestään oli siellä kaksi matkustajaa, joiden kansallisuuden jo pikainen silmäys kavalsi. Toinen oli tyypillinen mooseksenuskolainen, nokkaeläin, niinkuin Suvi heti sanoi, toinen, komea, tummapintainen slaavi, oli serbialaisen upseerin puvussa, joskin vähän vaillinaisessa. Toinen olkalappu roikkui irtonaisena, toinen oli vallan poissa, säärikääreet löystyneet ja valuivat nilkkoihin. Edessään pöydällä oli puoliksi tyhjennetty whiskypullo, ja sen tyhjempi puoli oli nähtävästi hellittänyt miehen kielen kantimet, sillä puhetta tuli aivan satamalla.

Ensi töikseen hän esittäytyi meille, kertoi olevansa kasakkakapteeni, ollut vuoden ajan järjestelyupseerina Serbiassa, nyt saanut lomaa ja palasi Italian-Ranskan-Hollannin-Ruotsin tietä Pietariin, jossa kaunis nuori rouvansa ja hyvä viinikellarinsa häntä odottivat.

"Vaan mitä kieltä herrat mieluimmin puhuvat", kysyi hän sitten. Tähän asti oli hän yksinpuhelussaan käyttänyt ryssää.

Ilmoitimme venäjänkielentaitomme olevan vaatimattoman, vaan ehkä tulemme toimeen englanninkielellä.

"Oh yes, but I speak very badly. Aber gewiss sprechen Sie deutsch?"

Hyväksyimme ehdotuksen. Sitten esitti hän seuralaisensa suunnilleen seuraavasti: "Tämä kaveri tässä, saanko esittää", — silloin me kaikki kumarsimme ja mukisimme nimemme (minä en kiireessä keksinyt muuta nimeä kuin Sevastopol) — "on juutalainen ja kulkee ranskalaisella diplomaattipassilla. Tapasin hänet Parisissa, ja kun meillä molemmilla on matka Pietariin, olemme matkustaneet yhdessä. — Minä en muuten tykkää juutalaisista ollenkaan", lisäsi hän esittelynsä lopuksi.

Koko esittelyn ajan oli juutalainen tehnyt epätoivoisia eleitä käsillään ja silmillään lopettaakseen puheen, vaan sitä tuli niin äänekkäästi, että se kuului muihinkin vaununosastoihin suljettujen ovien läpi.

"Ehkä saan tarjota herroille lasin whiskyä; minulla on sitä viisi pulloa, kyllä ne Pietariin asti riittävät", sanoi kapteeni osoittaen hyllyllä olevaa pakettia. Muuta matkatavaraa ei hänellä ollutkaan. — Mies näytti tuntevan "mukavastimatkustamisen" taidon. Yön kuluessa muuttui seurustelu yhä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Seilori "pumppasi" kapteenilta tietoja, ja kapteeni kertoi auliisti minkä kerkisi, kunnes juutalainen kuiskutti jotain hänen korvaansa.

"Höö", pääsi häneltä; "tämä juutalainen sanoo, että te olette saksalaisia spioneja, vaan minä sanon, että te olette niitä kaikkein reiluimpia miehiä. Prosit. Ei välitetä tuosta juutalaisesta mitään." Ja hän kajautti kasakkalaulun, että akkunat tärisivät.

Pari kertaa oli junailija jo käynyt häntä rauhoittamassa, vaan yhä hän lauleli ryssäläisiä laulujaan, kunnes aamuyöstä lyykähti nukkumaan.

Seuraava päivä alkoi ja jatkui samoissa merkeissä iltaan saakka. Sillä aikaa kun seuralaisemme olivat ravintolavaunussa, merkitsi Seilori paperille saamansa tiedot, ja heidän palattuaan jatkui kuulustelu edelleen. Juutalainen yhä katseli meitä epäluuloisesti eikä sanottavasti ottanut osaa keskusteluun. Hänellä oli asiakirjasalkku kainalossa. Salkkuaan varjeli hän kuin silmäteräänsä laskematta sitä käsistään edes hetkeksi. Arvaten salkun sisältävän hyvinkin tärkeitä papereita, päätimme koettaa saada sen haltuumme. Edellisenä yönä oli hän istunut sen päällä nukkuessaan, eikähän vaatisi suurtakaan taitoa siepata se sieltä ja sitten hypätä junasta. Minä päätin koettaa.

Juutalainen oli kait kuitenkin havainnut meidän himokkaat katseemme, sillä illalla vaati hän konduktööriltä yksityisosastoa ja pitkien puheitten jälkeen sen saikin. En siis saanut yrittää ryöväystä. Kapteenin vei hän mukanaan yksityisosastoon.

Haaparannan tullissa tapasimme aamulla taas kapteenimme. Hän oli aina yhtä iloisella tuulella ja heti meidät nähtyään pärähti laulamaan.

Whiskyt olivat loppuneet ja se vähän suretti, "vaan onhan minulla Pietarissa hyvä viinikellari", lohdutteli hän. "Tulkaa sinne minun vieraikseni nyt kanssani, hyvänä pidän, minulla on kaunis rouva."

Lupasimme tulla jonkun toisen kerran. Matkalaukussamme oli pari pulloa geneveriä, joista toisen annoimme hänelle evääksi.

"Ah, genever, tästä minä pidän", sanoi hän pulloa taputellen, nousi sitten ajuriin ja vielä kaukaa joen jäältä huiskutti kädellään hyvästiksi.

Siltä mieheltä ei ainakaan puuttunut elämänhalua.

ASEITA ETAPILLE.

Suomessa toimivat etappimiehet olivat pyytäneet saada "kättä pitempää", aseita, joilla hädän tullen voisi selvitä parista santarmista kerrallaan. Ruotsissa oli senlaatuinen tavara kuitenkin jo miltei loppuunmyyty, Kristianiassa niitä vielä jonkun määrän saimme kerätyksi eri kaupoista, saimme sekä pitkiä että lyhyitä, ja Suven kanssa päätimme kuljettaa ne rajan yli Suomeen.

Haaparannassa tapasimme vanhat tuttavamme kemiläiset luotsit, Allu Jokisalon, Konstu Aspegrenin ja Winterin. He olivat vastikään, jokainen luonnollisesti eri päivinä, tuoneet kalliit lähetyksensä Ruotsin puolelle, vaan sanomat, jotka heiltä kuulimme eivät olleet ilahuttavia: "Reitti", se on "pitkäreitti" eli junamatka Etelä-Suomesta Kemiin, oli miltei kokonaan tukossa; ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka tunsivat matkustamisen taidon sikäläisissä olosuhteissa ja osasivat suhtautua tilanteisiin, saattoivat ja uskalsivat lähteä taipaleelle Kemin reitille. Niille taas, jotka vähemmän olivat liikkuneet maailmalla, tuntui matka kotiseudultaan pohjoiseen siksi uskalletulta urotyöltä, että he tällä hetkellä jäivät kotinurkkiinsa odottamaan suotuisampaa hetkeä.

Tähän kaikkeen oli vaikuttanut ryssien ja heitä hännystävien Suomen alamaisten toiminta, joka tosiaankin oli jo muodostunut meikäläisille varsin tungettelevaksi. Maisteri Hällforsin luona Kemissä, jossa santarmit viime värväysmatkalta palatessani jo olivat käyneet, oli Aspegrenin kertomuksen mukaan uudelleen toimitettu kotitarkastus. Koska tiesimme minkälaisia tavaroita hänen talonsa sisälsi, pelkäsimme pahinta. Kuulimme kuitenkin, että "Pastori" oli ajoissa — eikä suinkaan liian myöhään — muuttanut persoonallisen asuinmajansa turvallisempaan paikkaan, — josta muuten meidänkään kesken ei edes kuiskaamallakaan mainittu.

Eräänä lopputammikuun ehtoopäivänä istuin Suven kanssa hotellissa päivällistä syömässä. Siellä kohtasimme taas kuuluisat luotsit. Tänä iltana aikoivat he palata Kemiin ja kehoittivat seuraamaan mukanaan. Kun matkareppumme jo olivat kunnossa, suksemme tervatut, pieksumme rasvatut, päätimme lähteä.

Sovimme niin, että seitsemän aikaan illalla yksitellen ja eri teitä kulkien kokoonnumme asemantakaiseen metsän reunaan. Jäljessämme oli näet liikkunut pari torniolaista häntyriä, ja toinen heistä istui paraikaa ravintolahuoneessa koettaen varkain saada korviinsa edes jonkun sanan keskustelustamme. Halkopinojen takana metsän reunassa sitten tapasimmekin toisemme ja hävisimme puitten varjoon. Ei siinä turhia rupateltu, kukin lykkäsi vain lylyään pehmeässä lumessa. Parisen kilometriä pysyteltiin metsässä, sitten uskallettiin jo aukeammallekin, ja nyt kulki matka pitkin Ruotsin rantaa kohti etelää. Pimeässä en tuntenut seutuja, enkä niitä tarkastellutkaan, sillä hiihtihän kokenut Jokisalo edellä. Silloin tällöin pysähdyimme kuuntelemaan, vaan hiljaista oli kaikkialla: edessä pimeä lakeus, takana taivaalla vähitellen häipyvät Tornion ja Haaparannan valoheijastukset.

Metsässä oli lumi pehmeää, hiihtäjä pujotteli siinä äänettömästi kuin kettu puiden välistä. Jäällä sitävastoin oli tuuli piessyt lumen karkeaksi hangeksi, ja hiljaisessa yössä kuului suksen kahina kilometrinkin päähän. — Ruotsin ranta häipyi pimeyteen, kun Jokisalon vainun mukaan koetimme seurata valtakuntien rajaviivaa, voidaksemme mahdollisen yllätyksen sattuessa päästä puolueettomien turviin. Lähestyimme kohtaa, jossa aioimme poiketa kotoisille vesille. — Hiihtelin Allun sivulla, ja hän selitti, että erään pienen saaren luona on ryssien vartio. Jos pääsemme näiden vartioiden välitse sisäsaaristoon, säästymme ainakin puolentoista penikulman hiihdolta. Päätimme yrittää, olihan varusteinamme neljä kivääriä; vaikkakin ainainen voimassaoleva kirjoittamaton laki sanoi, että "etappitiellä ei saa ampua ketään muuten kuin äärimmäisessä hädässä."

Yhä useammin pysähdyimme kuuntelemaan, ja kohta häämöitti pimeästä eteläisempi vartiopaikka satakunta metriä rajasta. — Kaikkialla oli rauhallista. Latasimme kiväärit valmiiksi ja Jokisalo johdossa lähestyimme harvassa jonossa salmea. — Lieneekö vahti ollut saaren toisella puolen vai lieneekö nukkunut, häiritsemättä vain pääsimme läpi ja nyt luulimme olevamme turvassa. Sivuutimme Puuluodon, (muistaakseni pohjoispuolitse), ja taivaalla heijastuivat jo Kemin tulet. Edessämme aukeni aava jääkenttä, jolla suksi juoksi liukkaasti. — Noin puolen kilometrin päässä reitistämme näkyi eräällä saarella tulia. Siellä oli ryssien ratsastava osasto. Vahtisotilas lie kuullut suksiemme kahinan hangella, sillä äkkiä alkoi saarelta kuulua kovaäänistä huutoa, jonka jälkeen kavioiden kapse jäällä ilmaisi, että ratsut olivat liikkeellä. Äänet lähenivät, ne tuntuivat kiertelevän edestakaisin ja etsivän kuin setteri peltopyitä. Makasimme jäällä Iitteinä kuin imupaperi, kiväärit valmiina. — Tuntui jo verenhaju nenässä, oli kuin olisi odottanut karhua haaskalle; ero vain siinä, että itse olimme sekä haaskana että "kyttänä". Tällä kertaa ei karhu löytänyt haaskaa, sillä vahtisotilas oli kai erehtynyt äänen suunnasta. Kerran kyllä olivat ryssät niin lähellä, että saatoimme erottaa kuusi sivusuunnassa nopeasti liikkuvaa varjoa, vaan sitten äänet loittonivat ja häipyivät vahtikojulle.

Päätimme odottaa paikoillamme hetkisen, kunnes ryssät rauhoittuisivat. Eikä lepo muutenkaan haitannut. Olkapäätä pakotti raskas taakka, ja kurkkua kuivasi hiihdon jälkeen. — Puukolla hakkasimme ohuen pintajään puhki, jonka alta saimme suolatonta vettä.

Levättyämme nousimme taas suksille, ja luoto luodolta edistyi matkamme. Eikähän tämä matka ollut mitään hiihtoennätyksiä tavoitteleva, vaan sen sanon suoraan, että kun Karihaaran sahan tulet pilkahtivat näkyviin, tunsin itseni perinpohjin "hakatuksi". Puolustukseksi mainittakoon, että lähes kaksi viikkoa olimme istuneet junassa miltei yhtä mittaa.

Lähestyttiin Karihaaraa, ja luotsien arvelujen mukaan saattoi sielläkin nykyjään olla ryssiä. Lautatarhan sivuitse nousimme maihin, emmekä tavanneet mitään elonmerkkejä. Winter oli, väsymystä syyttäen, jäänyt jäälle lepäämään, kehoittaen meitä toisia jatkamaan matkaa, mutta kun olimme onnellisesti sivuuttaneet lautatarhat, saavutti hän meidät sangen reippaana ja oikaisi rautatien ylikäytävältä suoraan kotiinsa. Me toiset taakkoinemme ohjasimme tiemme Jokisalon Allun asuntoon, joka sijaitsi kaupungin itäpuolella Tervaharjulla. Matkaa oli jäljellä ehkä kilometrin verran, mutta se taival oli raskain. Ensin nousu aukealle peltotöyräälle, siitä 300 metrin lasku Allun talon tuikkivia tulia kohti. Puolimatkassa oli aita ja siinä veräjä, josta oli vapaa pääsy, mutta siksi heikoilta tuntuivat pohelihakset, että otin alamäessäkin pienen paussin ja huilasin veräjällä hetkisen, jotten vallan kontaten tarvinnut mennä sisälle. Kello oli silloin kaksi yöllä ja kello seitsemän olimme lähteneet Haaparannasta.

Jokisalon emäntä kertoi jo useampana yönä odotelleensa matkamiehiä palaaviksi, ja nytkin oli hänellä kahvi ja ruoka lämpimänä. Lattialle laitettu vuode houkutteli puoleensa emmekä hommissamme enää turhia siekailleet. Kun yöpuulle ruvetessani vaihdoin hikimärän paitani kuivaan, huomasin, että repunviilekkeet olivat hanganneet olkapääni verilihalle.

Väsyneitä kun olimme, nukuimme aamusta puolipäiviin. Sitten aloimme järjestellä lähetyksiämme. Pistoolit järjestimme riviin, patruunat kaadoimme repuistamme lattialle, ja järjestely alkoi:

"Tuo pistooli viedään sille miehelle ja noin monta patruunaa, tuo sille, tuo sille; tuo pitkällekantava annetaan sille miehelle, siellä on oikea mies sen käyttäjäksi; tuo huono rämä annetaan taas sinne, ei hän paremmallakaan mitään tee." Pistooleja oli monenlaisia ja -kaliiperisia, samoin myös patruunoita. Lattialla olevasta kasasta niitä noukimme ja lajittelimme, kun huoneeseen hyökkäsi eräs meikäläisiä useasti kyydinnyt ajuri. Hän kertoi olleensa asemalla junaa vastassa. Siinä odotellessaan tuli santarmi hänen luokseen kysyen, missä on Tervaharju ja Allu Jokisalon asunto. Käski ajurin odottamaan, kunnes hän olisi syönyt.

Santarmin poistuttua asemahuoneeseen sanoi ajuri tunteneensa jotain erikoista olevan tekeillä. Kyllä hän sen tiesi, ettei Allun luota tavallisissa olosuhteissa mitään löydettäisi, mutta nyt tuntui siltä, että joku vaara uhkaa meikäläisiä. Ja niin hän nykäisi ohjista ajaen täyttä laukkaa Allun luo.

"Enkös minä arvannut, että ne perkeleet haistoivat teidät", sanoi hän, nähdessään asevarastomme kamarin lattialla.

Kiiruusti sullottiin tavarat takaisin reppuihin. Jokisalo tarkasti varmuuden vuoksi piironkinsakin, jottei sinne jäisi mitään vaarallista, ja kohta painuimme hämärtävään metsään. Ajuri kiirehti takaisin asemalle tuodakseen santarmin tyhjään taloon. Hämärtävässä metsässä ja pehmeässä lumessa ei hiihtäminen ollut niinkään helppoa. Allu toimi johtomiehenä, me Suven kanssa rähmäsimme taakkoinemme jäljessä. — Kun ristiin yli rinnan roikkuu kaksi kivääriä, ja selässä viipottaa kolmikymmenkiloinen patruunasäkki, saa huoletta jättää hiihtoennätykset mielestään. Allu kohensikin Suven taakkaa, ottamalla hartioilleen molemmat kiväärit; minä manailin ja kannoin ristini.

Aikomuksemme oli oikaista metsän halki maantielle Kemijoen sillan yläpuolelle. Miten lie Allu kuitenkin hämääntynyt pimeässä metsässä, kun muuatta mäkeä laskiessamme töksähdimme ryssien kasarmin aitaan juuri sillan kohdalla.

Teimme äkkikäännöksen, mutta eihän se haaroihin asti ulottuvassa, pehmeässä lumessa niinkään nopeasti käynyt, ja pihamaalla seisoskeleva vahtisotilas huomasi meidät.

"Stoi, stoi, kto tam, tsort vasmi!" kuului jälkeemme, kun kiirehdimme suojelevan metsän helmaan. Joukko ryssiä lähti nähtävästi jälkeemme, sillä neljännestunnin kuulimme heidän ulvovan metsässä kuin sudet haaskalla.

Kun äänet häipyivät, hiljensimme kulkuamme, kiersimme maantielle, hiihtelimme sitä myöten Paakkolaan asti ja poikkesimme majataloon kahville. Yö olikin jo vierähtänyt aikaiseksi aamuksi, ja tulia syttyi siellä täällä taloihin. Majatalon vanha kello näytti alun viidettä tuntia.

Majatalon isäntä oli jo valveilla. Hän arvasi, ettemme aivan ilman aikojaan olleet lähteneet yölliselle matkalle, sillä vielähän näinä aikoina saattoi päivälläkin kulkea, kutsui meidät kamariin, tarjosi kuumat kupit ja kysyi, mikä Kehno teitä nyt oikein riivaa, kun tuollaisella hopulla kuljette. Kuultuaan matkamme vaiheet, arveli hän viisaammaksi saattaa meidät viipymättä Rovaniemelle, koska hänen — merkityn miehen — taloon ryssät voisivat saapua minä hetkenä tahansa.

Talosta saimme kahdet komeat turkit, reslareen ja pikkumiehen kyytipojaksi. Reen perässä istuimme turkeissamme kuin tukkipomot, ja turkin sisässä oli toisessa kädessämme passi, toisessa varmistamaton pistooli. Kiväärimme hautasimme reen pohjalle heinien alle, samoin muutkin tavarat. Ensimmäinen ja kuuleman mukaan vaikein passin tarkastuspaikka Tervola sivuutettiin pimeässä huomaamatta, passintarkastajat nähtävästi nukkuivat. Vasta kun olimme parisataa metriä tarkastuspaikan ohi, kuulimme huutoja jälestämme, vaan poika kiristi vauhtia — ja taas oli yksi passintarkastaja saanut pitennettyä elinikää.

Loppumatka kului rauhallisesti Rovaniemelle saakka, jossa vasta pienen passeja koskevan riidan jälkeen majatalon isännän kanssa saatoimme ruveta toimimaan.

Sieltäkäsin lähetimme etappimiehille mukanamme tuomat aseet ynnä muut tuliaiset ja parin päivän kuluttua suuntasimme reittimme yhä itäänpäin.

POROILLA HALKI LAPIN.

Tarina kertoo, että kun Suonien ja Venäjän välinen rajalinja aikoinaan — taisi olla Uudenkaupungin rauhan jälkeen — ajettiin, tehtiin työ "tuurittain" siten, että joka toinen päivä määräsivät suomalaiset insinöörit rajan suunnan ja joka toinen päivä ryssät. Se oli ollut vain sellainen hiljainen sopimus rajanaukaisijain kesken, sillä saivathan insinöörit näinollen pitää rokulia puolet työajastaan. Mutta raja tuli myös rokulipäivien mukainen. Kun suomalaiset olivat ohjissa, iskettiin rajan suunta mahdollisimman itäiseksi, ja kun ryssät seuraavana päivänä jatkoivat työtä, kääntyi suunta länteen.