Part 31

-- Sinä lasket leikkiä, Olga, vaikka minä olen puhunut vakavasti... enkä ole vielä kaikkea toki sanonutkaan.

-- Mitäs vielä? -- kysyi Olga. -- Mikä pohjaton kuilu sinulla vielä on kertomatta?

Oblomov huokasi raskaasti.

-- Se, ettei meidän pitäisi nähdä toisiamme ... näin kahdenkesken...

-- Miksei?

-- Se ei ole hyvä... Neito mietti hetkisen:

-- Niinhän sanotaan ettei se ole hyvä, mutta miksei se ole hyvä?

-- Siksi, että kun ihmiset saavat tietää, että me ... niin mitä sanovat?

-- Kuka sanoisi mitään? Ei minulla ole äitiä: hän se yksin voisi minulta kysyä, miksi minulla on kohtauksia sinun kanssasi, ja yksistään hänen edessään minä itkien vastaisin ja selittäisin etten ole millään huonoilla jäljillä, etkä sinä myöskään. Ja hän uskoisi minua. Kukapa muu voisi näihin minun asioihini sekaantua? -- kysyi hän.

-- Sinun tätisi, -- huomautti Oblomov.

-- Minun tätinikö?

Olga pudisti surullisesti ja kieltävästi päätänsä.

-- Täti ei tällaista koskaan kysele. Vaikka menisin kokonaan pois kotoa, niin hän ei lähettäisi minua etsimään tai tiedustamaan, enkä minäkään sen enempää menisi hänelle selittämään, missä olen ollut ja mitä olen tehnyt. Kukas vielä?

-- Kaikki muut... Muutamia päiviä sitten katsoi Sonitshka sinua ja minua niin kummallisesti hymyillen, ja kaikki ne herrat ja rouvat, jotka olivat hänen kanssaan -- ne katsoivat myös.

Ja Oblomov kertoi nyt Olgalle kaiken sen ahdistuksen, jossa hän oli elänyt siitä päivästä asti.

-- Niin kauvan kun Sonitshka katsoi ainoastaan minuun, -- lisäsi hän: -- pysyin vielä rauhallisena, mutta kun samallainen katse kohtasi myös sinut, silloin minulla kädet ja jalat kylmenivät...

-- No, ja sitten? -- kysyi Olga kylmäkiskoisesti.

-- No, siitä asti se minua kiusaa yötä-päivää, mietin pääni puhki, mitenkä välttää julkista huomiota, olen ollut kovasti huolissani etten sinua säikäyttäisi... Minä olen jo kauvan sitten tahtonut puhella sinun kanssasi...

-- Turhaa huolehtimista! -- virkkoi neito. -- Tuon kaiken tiesin jo sanomattasikin...

-- Kuinka on se mahdollista? -- kysyi Oblomov ihmetyksissään.

-- Onpahan vain. Sonitshka puheli minun kanssani, koetti pakottaa minut tunnustamaan, pisteli minua, ja sitten neuvoi, kuinka minun on käyttäytyminen sinua kohtaan...

-- Ja sinä et ole minulle puhunut sanaakaan tästä, Olga! -- nuhteli Oblomov.

-- Ethän sinäkään ole minulle tähän asti puhunut mitään tuosta huolehtivaisuudestasi!

-- Mitäs sinä hänelle vastasit? -- kysyi Oblomov.

-- En mitään. Mitäs minulla olisi ollut siihen vastattavaa? Minä ainoastaan punastuin.

-- Hyvä Jumala! Mihin asti on nyt asia mennyt, kun sinäkin punastut! -- huudahti Oblomov kauhistuneena. -- Kuinka varomattomat me olemme. Mitä tästä vielä tulee?

Ja hän katsahti kysyvästi Olgaan.

-- En tiedä, -- virkkoi neito leppeästi.

Oblomov oli luullut rauhoittuvansa saatuaan ilmaistuksi Olgalle huolensa, oli toivonut ammentavansa itselleen tahdon voimaa neidon silmistä ja terveestä puheesta, ja sentähden hän nyt, kun ei saanutkaan elävää ja ratkaisevaa vastausta, kovin masentui mieleltään. Hänen kasvonsa vavahtelivat päättämättömyydestä, hänen katseensa vaelsi alakuloisesti ympäri ja hänen sisässään jo tuntui vilutaudin oireita. Hän melkein unohti Olgan läsnä-olon ja oli näkevinään parven ihmisiä: Sonitshkan miehineen ja vieraineen, ja kuuli heidän keskustelunsa ja naurunsa.

Vastoin tavallista kekseliäisyyttään oli Olga nyt vaiti, katseli kylmästi häneen ja vielä kylmemmin lausui vastauksensa "en tiedä". Eikä Oblomov viitsinyt vaivata itseänsä tai ei älynnyt syventyä salattuun ajatukseen näissä sanoissa "en tiedä". Ja hän pysyi ääneti, sillä ilman toisten apua, ei hänen ajatuksensa tai aikomuksensa koskaan voinut kypsyä eikä niinkuin tuleentunut omena pudota itsestänsä maahan, vaan se täytyi nykäistä hänestä irti.

Olga katseli häntä kotvan aikaa, heitti sitten mantillin hartioilleen, tapasi huivinsa puunoksalta, sitoi sen kiirehtimättä kaulaansa sekä otti päivänvarjostimensa.

-- Mihin nyt? Näin varhain! -- kysyi Oblomov äkkiä säpsähtäen.

-- Ei tämä ole varhain, vaan myöhään. Totta se on, mitä olet sanonut, -- lausui neito mietteliään-alakuloisesti: -- me olemme menneet liian pitkälle emmekä tiedä miten tästä päästä: meidän täytyy mitä pikimmiten erota ja lakaista pois menneisyyden jäljet. Jää hyvästi! -- lisäsi hän kuivankatkerasti ja taivuttaen päänsä alaspäin läksi astumaan pitkin polkua.

-- Olga, armahda minua Jumalan nimessä! Ettäkö emme enää saa toisiamme nähdä. Minähän ... kuule Olga!

Neito ei ollut kuulevinaan, vaan kiiruhti käyntiään, niin että hiekka kuivasti narskahteli hänen keveäin kesäkenkiensä alla.

-- Olga Sergejevna! -- huusi Oblomov.

Tämä ei kuule, kulkee vain eteenpäin.

-- Jumalantähden, käänny takaisin: -- huusi Oblomov ihan itkien. -- Täytyyhän pahantekijääkin kuulla... Hyvä-isä nähköön! Onko hänellä sydäntä?... Kuinka julma voi nainen olla!

Hän istahti ja peitti molemmin käsin silmänsä. Neidon askelia ei enää kuulunut...

-- Hän on poissa! -- huokasi Oblomov miltei kauhussaan ja koetti päätänsä.

Olga seisoi aivan hänen edessään.

Oblomov tempasi riemastuneena hänen kätensä.

-- Sinä et olekkaan mennyt pois etkä mene? ... -- puheli hän. -- Muista että jos sinä menet pois ja jätät minut yksin -- niin minä olen kuollut mies!

-- Mutta jos en minä mene pois, niin olen rikoksentekijä, ja sinä myös. Muista se, Ilja!

-- Ah, ei suinkaan...

-- Kuinkas muuten? Jos Sonitshka miehineen tapaa meidät vielä kerran yhdessä -- niin olen minä huutavassa hukassa.

Oblomov vavahti.

-- Kuule, -- sanoi hän hätäisesti ja takertumalla: -- minä en vielä ole puhunut kaikkea loppuun ... -- vaan pitemmälle ei hän taaskaan päässyt.

Se, mikä hänestä kotona oli näyttänyt niin yksinkertaiselta, luonnolliselta ja välttämättömältä, mikä niin oli hänelle hymyillyt ja tuntunut hänestä onnelta, muuttuikin nyt yht'äkkiä taas ammottavaksi kuiluksi. Hänen henkeään ahdisti eikä hän rohjennut astua sen yli. Sillä nyt olisi täytynyt ottaa varma ja uskalias harppaus.

-- Joku lähestyy! -- sanoi samalla Olga.

-- Eihän vain liene Sonitshka? -- arveli Oblomov kauhistuksesta liikkumattomin silmin.

Kaksi herraa naisen seurassa kulki ohi -- tuntemattomia ne olivat, ja Oblomovilla helpoitti sydäntä.

-- Olga, -- virkkoi hän kiireesti tarttuen neidon käteen: -- menkäämme täältä tuonne, jossa ei ketään ole. Istuutukaamme tähän.

Ja Oblomov vei Olgan penkille sekä istahti itse nurmikolle hänen viereensä.

-- Olga, sinä jouduit mielenkuohuksiin ja läksit pois ennenkuin minä ehdin kaikkea sinulle, sanoa.

-- Ja minä menen vieläkin pois enkä palaa enää takaisin, jos sinä taas aijot ilveillä minun kanssani, -- alkoi neito. -- Kerran sinua miellyttivät minun kyyneleeni, nyt sinä ehkä tahtoisit nähdä minut jalkojesi juuressa ja vähitellen tehdä minut orjattareksesi, oikutella, saarnata moraalia, sitten taas itkeä, katua ja peljästyä, peljästyttää minutkin sekä kaiken lopuksi sitten kysyä, mitä meidän on tekeminen? Muistakaa, Ilja Iljitsh, -- lisäsi hän yht'äkkiä ylpeästi nousten penkiltä: -- että minä olen paljon kehittynyt siitä asti kun opin teidät tuntemaan, ja tiedän kuinka nimitetään sitä leikkiä, jota te leikitte ... mutta minun kyyneleitäni ette te tästälähtien saa nähdä...

-- Jumala tietää etten minä teidän kanssanne leiki! -- sanoi Oblomov vakuuttavasti.

-- Sitä pahempi teille, -- huomautti neito kuivasti. -- Kaikkiin teidän varomisiinne, varoituksiinne ja arvuutuksiinne sanon minä yhden asian: aina tähän kohtaukseemme saakka olen minä teitä rakastanut enkä ole tiennyt mitä minun on tekeminen. Mutta nyt minä sen tiedän, -- lopetti hän päättäväisesti, valmistuen menemään: -- enkä rupea teidän kanssanne tässä neuvottelemaan.

-- Minä myös tiedän jotakin, -- äänsi Oblomov pidättäen Olgaa kädestä ja istuttaen hänet penkille sekä hetkeksi vaijeten rohkaistaksensa mieltänsä. -- Herkeä, hyvä Olga, -- alkoi hän: -- minun sydämmeni on täpötäynnä yhtä ainoata kaipausta, minun aivoni yhtä ainoata ajatusta, mutta minun tahtoni, minun kieleni eivät tottele minua, minä tahdon puhua, mutta sanat eivät irtaudu kieleltäni. Ja onhan se kuitenkin niin yksinkertaista, onhan se... Auta minua, Olga!

-- Enhän minä tiedä, mitä teidän mielessänne liikkuu?...

-- Oi Jumalan tähden, älä sano _teiksi_. Sinun ylpeä katseesi tappaa minut, jokainen sana _jäätää_, kuin pakkanen...

Olga purskahti nauramaan:

-- Sinä olet hullu! -- huudahti hän laskien kätensä Oblomovin pään päälle.

-- Kas näin olen minä nyt saanut ajatukseni ja puheenlahjan! Olga, -- lausui Oblomov langeten polvilleen neidon eteen: -- tule minun vaimokseni!

Olga oli vaiti ja kääntyi hänestä poispäin...

-- Olga, anna minulle kätesi! -- pitkitti Oblomov.

Neito ei antanut. Oblomov otti itse ja painoi sen huulilleen. Olga ei riuhtaissut sitä pois. Käsi oli lämpöinen, pehmoinen, hieman kostea. Oblomov koetti katsoa neitoa kasvoihin -- tämä kääntyi hänestä yhä enemmän poispäin.

-- Äänettömyys? -- virkkoi Oblomov ahdistuksissaan ja kysyväisesti, suudellen neidon pientä kättä.

-- Suostumuksen merkki! -- äänteli Olga hiljaa vieläkään katsomatta Oblomovin silmiin.

-- Mitä sinä nyt tunnet? Mitä ajattelet? -- kyseli Oblomov muistellen omaa haavettansa ujostelevasta myöntymisestä ja kyynelistä.

-- Samaa kuin sinäkin, -- vastasi Olga yhä katsoen jonnekkin, päin metsää. Ainoastaan hänen povensa nousu ja lasku osoitti että hän hillitsi itseänsä.

"Lieneeköhän hänellä kyyneleet silmissään?" ajatteli Oblomov, mutta Olga katsoi itsepäisesti alas.

-- Sinä olet välinpitämätön, sinä olet levollinen? -- puheli Oblomov koettaen vetää neitoa kädestä likemmäksi itseään.

-- En ole välinpitämätön, vaan kyllä levollinen.

-- Mutta miksikä?

-- Siksi että jo aikaa-sitten olen edeltäpäin tämän tiennyt ja tottunut tähän ajatukseen.

-- Aikaa-sitten? -- toisti Oblomov ihmetellen.

-- Niin, siitä hetkestä alkaen kun annoin sinulle sen syreeninoksan ... olen minä aatteissani kutsunut sinua...

Hän ei saanut sanotuksi loppuun.

-- Siitä hetkestä?

Oblomov oli jo levittämäisillään käsivartensa ja sulkemaisillaan Olgan kuumaan syleilyynsä.

-- Kuilu aukeaa, salamat leimahtelevat... ole varovaisempi: -- sanoi neito veitikkamaisesti, sukkelasti luiskahtaen syleilyn tieltä ja syrjäyttäen Oblomovin kädet päivänvarjostimellaan.

Oblomov muisti samassa uhkaavat sanat "ei ikinä" ja asettui.

-- Mutta sinä et koskaan ole siitä puhunut etkä edes mitenkään sitä ilmaissut... -- sanoi hän.

-- Me naiset emme itsestämme mene miehelään, meidät annetaan tai meidät viedään.

-- Siitäkö hetkestä alkaen siis ... niinkö? ... toisteli Oblomov haaveksivasti.

-- Oletko sinä sitten luullut että minä, ymmärtämättä sinua, olisin; muuten näin sinun kanssasi täällä metsässä kahdenkesken kuherrellut, istuskellut iltaisin huvimajassa? -- lausui Olga ylpeästi.

-- Se on siis ... -- sopersi Oblomov, muuttuen kasvoiltaan ja päästäen neidon käden irti.

Hänen sielussaan kuohahti kummallinen ajatus. Olga katsoi häneen rauhallisen-ylpeästi ja odotti jäntevästi, mutta Oblomov ei tällä hetkellä lainkaan olisi kaivannut tätä ylpeyttä eikä jäntevyyttä, vaan kyyneliä, lemmentulta, huumaavaa onnea, vaikkapa vain silmänräpäykseksikään, ja sitten olisi elämä taas saanut virrata häiritsemättömässä rauhassa.

Vaan nyt yht'äkkiä kohtasikin häntä tuollainen tyyneys: ei mitään äkkiarvaamattoman onnen intohimoisia kyyneleitä, ei mitään häveliästä myöntymistä! Kuinka se oli ymmärrettävä?

Epäilyksen käärme heräsi ja rupesi sähisemään hänen sydämmessään... "Rakastaako hän, vai pyrkiikö ainoastaan avioliittoon?"

-- Mutta on toinenkin tie onneen, -- lausui Oblomov.

-- Mikä? -- kysyi neito.

-- Toisinaan rakkaus ei odota, ei kärsi, ei punnitse mitään... Nainen värähtelee silloin kokonaan tulessa tuntien samalla kertaa tuskaa ja sellaista riemua, jollaista...

-- Sitä tietä en minä tunne.

-- Se on se tie, jolla nainen uhraa kaikki: rauhansa, maineensa, kunniansa ja löytää palkinnon lemmessä ... siihen vaihtaa hän kaikki.

-- Mutta tarvitsemmeko me tätä tietä?

-- Emme.

-- Vaan sinähän tahtoisit tällä tiellä etsiä onnea ja minun rauhani uhrauksella kadottaa kunniani? Eikö niin?

-- Oi, ei suinkaan! Vannon kautta Jumalan etten tätä tarkoittanut! -- huudahti Oblomov tulisesti.

-- Miksikäs sinä sitten aloit siitä puhua?

-- Todentotta, en itsekkään tiedä...

-- Mutta minäpä tiedän: sinä tahdoit kai saada tietää, uhraisinko minä sinulle oman rauhani, kulkisinko minä sinun kanssasi tätä tietä? Eikös niin?

-- Niin, sinä taisit arvata oikein... No tekisitkö sen?

-- En ikinä, en missään tapauksessa? -- vastasi neito lujasti.

Oblomov rupesi miettimään, sitten hän huokasi ja sanoi:

-- Niin, se on kauhea tie, ja paljon vaaditaan rakkautta, jos mieli naisen kulkea sitä myöten miehen mukana, joutua perikatoon -- ja kuitenkin yhä rakastaa.

Hän katsahti kysyväisesti Olgan kasvoihin. Tässä ei näkynyt mitään mielenliikutusta, ainoastaan poimu silmäkulman yläpuolella vähän värähti, mutta kasvot olivat tyynet.

-- Kuvaile mielessäsi, -- virkkoi Oblomov: että Sonitshka, joka ei ole sinun pikkusormesikaan arvoinen, nyt yht'äkkiä tapaisi sinut eikä sinua tuntisi!

Olga hymähti ja hänen katseensa oli niin kirkas. Vaan Oblomovia kutkutti yhä itserakkaus kerjäämään uhria Olgan sydämmeltä ja nauttimaan tästä.

-- Kuvaile mielessäsi että miehet lähestyessään sinua eivät loisikkaan silmiään aran-kunnioittavasti alas, vaan tirkistäisivät sinuun julkeasti ja viekkaasti hymyillen...

Oblomov katsahti Olgaan: tämä siirteli uutterasti päivänvarjostimensa kärjellä pieniä kiviä, joita oli hiekassa.

-- Heti kun astuisit sisään johonkin salonkiin, liikahtaisivat muutamien naisten päät inhosta ja joku heistä siirtyisi ehkä pois sinun vierestäsi... mutta sinä pysyisit yhä yhtä ylpeänä ja tuntisit selvästi olevasi heitä kaikkia ylempi ja parempi.

-- Mitä varten sinä puhut minulle näitä kauheuksia? -- sanoi neito rauhallisesti. -- Minä en ikinä aijo kulkea sitä tietä.

-- Et ikinä? -- kysyi Oblomov alakuloisesti.

-- En ikinä! -- toisti Olga.

-- Hm, -- mutisi Oblomov miettiväisesti: -- sinultako puuttuisi voimaa katsoa häpeää silmiin? Ehkä sinä et pelkäisi kuolemaa, sillä ei mestaus ole hirveä, vaan valmistukset siihen; sinä et kestäisi jokapäiväisiä kidutuksia, vaan raukeaisit kesken -- niinkö?

Ja hän katsoi yhä Olgan silmiin nähdäksensä, minkä vaikutuksen tämä puhe tekee.

Vaan Olga katsoi iloisesti vastaan eikä kauhun kuva häntä häirinnyt. Hänen huulillaan väikkyi keveä hymy.

-- En minä tahdo rauveta kesken enkä kuolla! sanoi hän. -- Voipi olla kulkematta sitä tietä, josta sinä puhut, ja rakastaa silti vielä voimakkaammin...

-- Mutta minkätähden et kulkisi sitä tietä, josta minä puhun, -- kysyi Oblomov järkähtämättömästi, miltei harmistuneena: -- jos se sinusta ei ole hirveätä?...

-- Sentähden että sillä tiellä lopuksi... aina erotaan, vastasi Olga: -- vaan minä en tahdo erota...

Hän pysähtyi, asetti kätensä Oblomovin olkapäälle, katseli kauvan häntä silmiin, ja yht'äkkiä, viskaten päivänvarjostimensa syrjään, kietoi kätensä kiihkeästi ja kuumasti Oblomovin kaulaan, suuteli häntä, leimahti tulipunaiseksi, likisti kasvonsa hänen rintaansa vasten ja lisäsi hiljaa: -- En ikinä!

Oblomov päästi riemastuneen ulvahduksen ja lankesi nurmikolle neidon jalkoihin.

KOLMAS OSA.

1.

Oblomovin kasvot paistoivat, kun hän kotiinsa kulki. Hänen verensä kiehui, hänen silmänsä säteilivät ja hänestä tuntui siltä kuin olisivat hänen hiuksensakin leimunneet ilmitulessa. Niin tuli hän ja astui huoneeseensa -- ja yht'äkkiä hänen kasvojensa paiste katosi ja silmät pysähtyivät vastenmielisessä hämmästyksessä liikkumattomina yhteen kohti: -- hänen nojatuolissaan istui Tarantjev.

-- Mikä siinä on ettei miestä tapaa kotona? Missä sinä maleksitkin? -- kysyi Tarantjev ankarasti, työntäen Oblomoville karvaisen kätensä. -- Ja tuo sinun vanha pirusi on tuiki tottelematon elukka, sillä kun minä tässä tiedustin jotain suuhunpantavaa, niin ei sanonut muka olevan ja kun ryyppyä pyysin -- ei sitäkään antanut.

-- Minä olin vain vähän kävelyllä tuolla lehdossa, -- vastasi Oblomov huolimattomasti, vielä tointumattomana loukkauksesta mitä tunsi maakuntalaisensa ilmestymisestä moisella hetkellä.

Hän oli jo ehtinyt unhoittaa sen kolkon piirin, jossa niin kauvan oli elänyt ja jo vieraantunut sen tukahduttavasta ilmasta. Mutta Tarantjev syöksi hänet taas silmänräpäyksessä aivankuin taivaasta päistikkaa alas suohon. Kiusattuna kysyi Oblomov itseltään: miksi olikin Tarantjev tullut? kauvanko hän viipyy? -- ja häntä ahdisti aavistus että vielä se tässä jää päivälliseksi hänen luokseen ja silloin käy mahdottomaksi lähteä Iljinskiin. Millä kummalla saisi miehen lähtemään pois, vaikkapa se maksaisikin vähän kulunkeja? -- tätä ainoata kysymystä hautoi nyt Oblomov. Ja vaieten ja tylynä odotti hän, mitä Tarantjevilla olisi sanottavaa.

-- Kuules mies, etkö sinä aijo käydä katsomassa sitä uutta asuntoasi? kysyi Tarantjev.

-- En sitä nyt tarvitse, -- sanoi Oblomov koettaen olla katsomatta Tarantjeviin. -- En minä sinne muuta.

-- Häh? Vai et muka muuta? -- virkkoi Tarantjev uhkaavasti. -- Kun kerran olet vuokrannut, niin tietysti muutat. Etkö muista sitoumusta?

-- Mitä sitoumusta?

-- Vai olet sinä jo unohtanut. Itsehän tuota allekirjoitit sopimuskirjan yhdeksi vuodeksi. Maksa pois ensin kahdeksansataa ruplaa seteleissä, ja mene sitten mihin ikinä haluat! Neljä asukasta on jo käynyt huoneita katsomassa ja tahtonut vuokrata, vaan kaikille on annettu kieltävä vastaus. Yksi olisi vuokrannut kolmeksi vuodeksi.

Nyt vasta muisti Oblomov että Tarantjev samana päivänä, jona hän oli muutossa huvilaan, oli tuonut hänelle paperin, jonka hän kiireissään oli allekirjoittanut läpilukematta sitä.

"Voi hyväjumala, mitä olen tehnyt!" ajatteli hän nyt.

-- Niin, minä en tarvitse koko asuntoa, -- puhui Oblomov: -- minä matkustan tästä ulkomaille...

-- Ulkomaille! -- keskeytti Tarantjev. -- Tietysti sen saksalaisen kanssa? Siitä nyt ei mitään tule.

-- Miksei tule? On minulla jo passikin, annas kun näytän. Ja kapsäkkikin on ostettu...

-- Ei tule mitään! toisti Tarantjev välinpitämättömästi. -- Mutta parasta kuitenkin että annat puolenvuoden maksun etukäteen.

-- Ei minulla ole rahaa.

-- Hanki mistä tahansa! tädin veljen, Ivan Matveitshin kanssa ei ole leikkimistä, hän ilmiantaa heti oikeuteen ja silloin olet kiikissä, mies. Minä olen jo omistani maksanut, anna sinä nyt minulle.

-- Mistä sinä niin paljon rahaa otit? kysyi Oblomov.

-- Mitä se sinuun kuuluu? Sain vanhan velkani takaisin. Anna tänne rahat! Sitä varten minä tänne tulinkin.

-- Hyvä on, minä ajan sinne ihan näinä päivinä ja siirrän asunnon toisen nimiin, mutta nyt minä en jouda, sillä minulla on kiire.

Ja Oblomov alkoi pujotella takkinsa nappeja kiinni.

-- Minkälaisen asunnon sinä sitten tarvitset? Parempaa et koko kaupungissa löydä. Ethän ole sitä vielä nähnytkään? -- murisi Tarantjev.

-- Enkä tahdokkaan nähdä, -- vastasi Oblomov: -- mitä varten minä sinne muuttaisin? Se tulisi minulle kauvaksi...

-- Mistä niin? -- kysyi Tarantjev karkeasti. Mutta Oblomov ei ruvennut selittämään mistä.

-- Kaupungin keskuksesta, -- lisäsi hän sitten.

-- Mitä kummaa sinä keskikaupungilla teet? Ettäkö vain saisit maata mötköttää?

-- Enhän minä enää makaa.

-- Kuinka niin?

-- Niin vain. Minä olin ... tänään ... - alkoi Oblomov.

-- Häh? -- keskeytti Tarantjev.

-- Minä en syö päivällistä enää kotona...

-- Lyö rahat pöytään ja mene helvettiin!

-- Ei minulla ole rahoja, -- toisti Oblomov kärsimättömänä. -- Minä poikkean sinne näinä päivinä puhumaan emännän kanssa.

-- Emännän, minun tätinikö kanssa? Mitäs ne akat tietävät. Se ei sovi, sinun täytyy puhella hänen veljensä kanssa -- sitten saat nähdä.

-- No hyvä, kyllä minä käyn ja toimitan.

-- Kuka sinua tässä rupeaa odottelemaan! Anna rahat tänne ja mene matkoihisi.

-- Sanoinhan jo, ettei ole, vaan kyllä minä toimitan.

-- No maksa minulle sitten heti edes ajurirahat, -- tinki Tarantjev: -- kolme täyttä hopearuplaa.

-- Missä sinulla on ajuri? Ja mitä varten kolme täyttä hopearuplaa?

-- Minä päästin sen jo pois. Mitäkö varten? Ei se edes sillä tahtonut tuoda: "sinne on niin santainen tie" sanoi. Ja täältä takaisin myös kolme täyttä hopearuplaa -- tekee kaikkiaan kaksikymmentä kaksi ruplaa!

-- Täältähän pääsee raitiovaunulla puolesta ruplasta, -- sanoi Oblomov: -- siin' on!

Hän kaivoi hänelle neljä hopearuplaa ja Tarantjev piilotti ne taskuunsa.

-- Seitsemän ruplan vahinko tuli sinun tähtesi, -- lisäsi hän. -- Nyt anna päivällisrahat!

-- Mitkä päivällisrahat?

-- Minä en enää kerkeä kaupunkiin ja siksi täytyy syödä ravintolassa tien varrella; siellä on kaikki hiton kallista: viisi ruplaa nylkevät.

Ääneti veti Oblomov esiin vaaditut rahat ja viskasi hänelle. Hän ei voinut edes istuutua pelkästä kärsimättömyydestä, jotta Tarantjev mitä pikimmin lähtisi pois, mutta tämä ei lähtenytkään.

-- Käskeppäs antaa minulle jotain suuhunpantavaa -- sanoi hän.

-- Mutta sinähän aijoit syödä ravintolassa? -- huomautti Oblomov.

-- Niin päivällistä! Vaan nythän käy kello vasta kahta.

Oblomov käski Sakariiaksen tuoda jotain syötävää.

-- Ei ole mitään syötävää, ei ole valmistettu, -- murahti Sakariias kuivasti ja katsoi synkästi Tarantjeviin. -- Vaan kuulkaas, Mihei Andreitsh, milloinkas tuotte takaisin sen herran paidan ja liivin?...

-- Mistä paidasta ja liivistä sinä tolitat? -- epäsi Tarantjev. -- Aikoja sitten olen tuonut.

-- Milloinka niin? -- tinkasi Sakariias.

-- Enkö sinulle käteen työntänyt silloin kun muutitte? Vaan sinä olet pistänyt ne johonkin myttyyn ja vielä kehtaat tulla kyselemään...

Sakariias lopen tyrmistyi ällistyksestä.

-- Voi hyvä Jumala! Ilja Iljitsh! Tämähän on kerrassaan häpeä! -- kirkui hän kääntyen Oblomovin puoleen.

-- Niin, laula sinä vain sitä nuottia! -- lausui Tarantjev. -- Luultavasti olet itse juonut ne suuhusi ja vielä muka kyselet...

-- En, en eläissäni vielä ole herran tavaroita juonut! -- kähisi Sakariias. -- Mutta te...

-- Suu kiinni, Sakariias! -- keskeytti Oblomov ankarasti.

-- Te sitä lienette vienyt yhden lattiaharjankin ja kaksi kuppia meiltä? -- tiedusti yhä Sakariias.

-- Vai harjoja? jyrisi Tarantjev. -- Voi sua vanhaa roistoa! Ole nyt toki vaiti ja tuo koreasti syötävää!

-- Kuuletteko te, Ilja Iljitsh, kuinka hän minua haukkuu? -- äänsi Sakariias. -- Ei ole syötävää, ei edes leipää ole kotona ja Anisja on mennyt ulos pihasta, -- lisäsi hän ja läksi pois.

-- Missä sinä päivällistä syöt? -- kysyi nyt Tarantjev. -- Todentotta, nyt on kummat, kun Oblomov kävelee lehdossa eikä syö kotonaan! Milloinkas sinä tulet asuntoasi katsomaan? Syksy on käsissä, parasta että tulet pian.

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä tästä...

-- Äläkä unhoita tuoda rahoja!

-- Kyllä, kyllä... -- vakuutti Oblomov kärsimättömästi.

-- No, vieläkö mitä muuta tarvitset asuntoosi? Siellä, veliseni, on sinua varten maalattu lattiat ja katot, ikkunat ja ovet -- kaikki tyyni: yli sadan ruplan se maksaa.

-- Kyllä, kyllä, hyvä on... Tuota, kuules mitä tahdoin sinulle sanoa, -- mutisi Oblomov yht'äkkiä: -- ole niin hyvä ja käy raatitalolla, minä tarvitseisin tässä luotettavaa miestä todistamaan...

-- Mitäs annat korvausta minulle siitä puuhasta? -- virkkoi Tarantjev.

-- Minä lisään sinulle päivällisrahoja, -- sanoi Oblomov.

-- Sillä matkalla rikkipolkee toki saappaitakin enemmän edestä kuin mitä sinä aijot lisätä.

-- Mene hyvä mies, kyllä minä maksan.

-- Mahdotonta on minun sinne mennä, -- lausui Tarantjev synkästi.

-- Mistä syystä?

-- Siitä syystä että on vihamiehiä, jotka ovat suutuksissa minuun ja virittävät salajuonia minua vastaan.

-- No, hyvä, minä lähden sinne tästä itse, -- sanoi Oblomov ja tarttui hattuunsa.