Part 32

-- Kuules, kun tulet asuntoa katsomaan, niin Ivan Matveitsh toimittaa sinulle kaikki. Hän on kultainen mies eikä hänessä ole vivahdustakaan mihinkään saksalais-nousukkaaseen! Syntyperäinen venäläinen, uskollinen palvelija hän on, kolmekymmentä vuotta on hän istunut samalla tuolilla, koko oikeudenistuntoa hän johtaa ja vaikka miehellä on rahaa, niin ei kuitenkaan koskaan käytä ajuria. Hänen hännystakkinsa ei ole parempi kuin minunkaan. Itse on hän tyynempi vettä, matalampi maan ruohoa ja puhuu tuskin kuultavasti eikä koskaan maleksi vierailla mailla niinkuin tuo sinun...

-- Tarantjev! -- huudahti Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään: -- Suu kiinni sellaisista mitä et ymmärrä!

Tarantjevin silmät remahtivat pullolleen tästä Oblomovin käytöksestä, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin että hän unohti edes loukkautua siitä että hänet ole asetettu alemmaksi Stolzia.

-- Kas kuinka sinä nyt voit, veli... -- mutisi hän ottaen hattunsa: -- mikä kiivaus!

Hän silitteli hattua hihallansa, katsahti siihen ja sitten Oblomovin hattuun, joka lepäsi peilikaapin päällä.

-- Sinähän et käytä hattua, sinulla on tuossa lippulakki, -- sanoi hän ottaen Oblomovin hatun ja sovitellen sitä päähänsä: -- annas, hyvä veli, tämä minulle kesähatuksi.

Ääneti otti Oblomov hattunsa pois hänen päästään ja asetti sen entiselle paikalleen, sitten pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja jäi odottamaan että Tarantjev menisi matkoihinsa.

-- No, lempo sinut vieköön! -- murisi Tarantjev vääntäytyen kömpelösti ovelle. -- Sinussa on tällä kertaa ... jotain... Vaan puhuhan Ivan Matveitshin kanssa, ja koetahan vain tulla ilman rahoja!

2.

Hän läksi, mutta Oblomov vajosi pahalla tuulella nojatuoliinsa ja sai siinä istua sangen kauvan ennenkuin vapautui karkeasta vaikutuksesta. Vihdoin muistuivat hänen mieleensä tämän aamun tapahtumat, ja Tarantjevin ikävä ilmestyminen haihtui hänen päästään ja hymy ilmaantui jälleen hänen kasvoilleen.

Hän nousi seisomaan peilin eteen ja korjaili kauvan kaulahuiviansa, hymyili pitkään ja katseli poskeansa, että eikö siinä vielä näkyisi jälkeä Olgan kuumasta suutelosta.

-- Kaksi "ei ikinä", -- äänsi hän hiljaa riemuiten: -- ja mikä eroitus niiden välillä. Se toinen on jo kuihtunut, vaan toinen niin kauniisti kukoistaa...

Sitten rupesi hän mietiskelemään, mietiskelemään yhä syvempään. Hän tunsi että tuo valoisa, pilvetön lemmen juhla-aika oli jo ohi ja että rakkaus todellakin oli nyt muuttumassa velvollisuudeksi, että se oli yhteydessä koko elämän kanssa, sisältyi sen tavalliseen toimintaan ja alkoi päästellä iloisia värejänsä.

Kentiesi tänä aamuna oli välähtänyt sen viimeinen ruusunpunainen säde, vaan tuolla edessäpäin se ei enää olekkaan säteilevä niin kirkkaasti, vaan on näkymättömästi lämmittävä elämää; elämä nielaisee sen sisäänsä ja se tulee sen, tosin voimalliseksi, mutta salaiseksi vieteriksi. Ja tästälähtien tulevat lemmen ilmaukset niin yksinkertaisiksi ja arkipäiväisiksi.

Romaani muuttuu ja alkaa ankara todellisuus: asiapaperit, sitten matka Oblomofkaan, talon rakentaminen ja tilan panttaus, tien teetto, kesken jäänyt tutkinto asioissa talonpoikien kanssa, työjärjestys, elonleikkuu, viljanpuinti, tilipaperien rapina, talonhoitajan huolestuneet kasvot, aatelisten vaalit, istunto oikeudessa...

Ainoastaan siellä-täällä, silloin-tällöin välähtää seasta Olgan katse, kajahtaa Casta diva, sulahtaa kiireellinen suudelma, ja taas täytyy lähteä töitä tarkastamaan, ajaa asioille kaupunkiin, taas on siinä talonhoitaja kahisevine laskuineen.

Saapuu vieraita -- vaan siitäkään ei ole iloa: ne puhua polittavat siitä, kuinka paljon kukin polttaa viinaa tehtaassa, kuinka monta arssinaa verkaa kukin valmistaa kruunulle... Mitäs se on? Sitäkös hän on tahtonut? Sekö muka on elämä?... Ja kuitenkin eletään niin, ikäänkuin siinä olisi koko elämä. Ja Andreinkin mielestä se on kuten olla pitää!

Mutta naimisiinmeno ja häät -- se on sentään elämän runous, se on sen täysinpuhjennut kukkanen. Ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hän taluttaa Olgaa alttarin eteen, ja kuinka tämän päässä paistaa -- pomeranssinlehvä ja pitkä morsiushuntu... Ihmetyksen supatusta kuuluu yleisön joukosta. Häveliäänä, hiljaa riemuitsevin rinnoin ja tuo ylpeähkö pää armaasti taivuksissa antaa Olga hänelle kätensä eikä tiedä, kuinka katsoa kaikkia uteliaita. Milloin loistelee hymy hänen huulillaan, milloin ilmaantuu kyyneleet silmiin, milloin taas otsan poimussa leikiten väikkyy joku ajatus.

Vielä kotona, sitten kun vieraat ovat menneet, heittäytyy hän muhkeassa puvussaan vasten hänen rintaansa, niinkuin tänään...

"Ei, minä riennän Olgan luo, en voi ajatella enkä tuntea näin yksikseni", haaveili hän. "Kerron kaikille, koko mailmalle ... tpruu sentään; aluksi vain tädille, sitten paroonille ja kirjoitan Stolzille -- kylläpäs hän hämmästyy, kun kuulee. Sitten sanon Sakariiakselle: tämä lankee jalkoihini ja ulvoo ilosta -- annan hänelle kaksikymmentä viisi ruplaa. Tulee siihen myös Anisja, koettaa suudella kättäni -- hänelle annan kymmenen ruplaa. Sitten ... jaa, sitten huudan koko mailmalle, niin huutaa hihkasenkin että mailman täytyy tunnustaa: 'Oblomov on onnellinen, Oblomov menee naimisiin!' Vaan nyt riennän Olgan luo: siellä odottaa minua yhä jatkuva kuiskutus, salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi..."

Ja hän kiirehti Olgan luo. Tyttö kuunteli hymyillen Oblomovin haaveita, mutta kun tämä hypähti ylös rientääksensä ilmoittamaan tädille, rypistyivät Olgan kulmakarvat niin ettei Oblomov uskaltanutkaan.

-- Ei sanaakaan kenellekkään! -- lausui neito pannen sormen huulilleen ja uhaten häntä, että hän puhuisi hiljempaa jottei täti toisesta huoneesta kuulisi. -- Ei vielä ole aika!

-- Milloinkas on aika, jos kaikki meidän välillämme kerran on päätetty? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi. -- Mitäs sitten on tehtävä nyt? Mistä on aljettava? -- kysyi hän. -- Ei suinkaan sekään auta että vain istumme kädet ristissä. Nythän alkaa velvollisuus ja vakavampi puoli elämästä...

-- Niin alkaakin, -- toisti neito katsoen häntä tutkivasti silmiin.

-- Niinpä siis minä tahdon ottaa ensimmäisen askeleen ja mennä sanomaan tädille...

-- Se on se viimeinen askel.

-- Mikäs sitten on ensimmäinen?

-- Ensimmäinen ... Se on mennä sitä asiapaperia kirjoituttamaan raatitalolle.

-- Niin ... kyllä minä huomenna...

-- Miksikäs ei jo tänään?

-- Tänään ... tänään on sellainen päivä että poismeno sinun luotasi, oi Olga...!

-- No hyvä, siis huomenna. Mutta sitten?

-- Sitten on ilmoitettava tädille ja kirjoitettava Stolzille.

-- Ei suinkaan, vaan sitten on sinun matkustaminen maatilallesi, Oblomofkaan... Andrei Ivanitshan kirjoitti, mitä siellä on tehtävä, minä en tiedä, millaiset toimet teillä siellä on, rakennuspuuhat vai mitkä? -- tiedusteli Olga katsoen silmiin.

-- Hyväjumala. -- puheli Oblomov. -- Jos tässä rupeaa kuuntelemaan Stolzia, niin eihän asia ikipäivinä pääse tädin kuuluviin. Hänhän, Stolz, sanoo että pitää alkaa rakentaa taloa, sitten teettää teitä ja puuhata kouluja... Sitä kaikkea ei nyt tämän mailman aikana kerkeä. Vaan matkustakaamme, Olga, sinne yhdessä, niin silloin...

-- Minnekkäs me siellä asetumme? Onko siellä taloa?

-- Vanha resu vain ja luulen että portaatkin ovat perin luhistuneet...

-- Mutta minne sitten joudumme? -- kysyi Olga.

-- Täytyy täällä etsiä itsellemme asuntoa.

-- Vaan sitä varten myös sinun täytyy lähteä kaupunkiin, -- huomautti neito: -- se on toinen askel...

-- Ja sitten ... -- jatkoi Oblomov.

-- Ottaahan ensin ne kaksikaan askelta, niin sittenpähän nähdään mitä seuraa.

"Mitäs tämä nyt on?" ajatteli Oblomov surullisena: "eihän minua täällä kohdannutkaan tuollainen yhä jatkuva kuiskutus eikä salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi! Kaikki käy ikäänkuin nurinpäin. Kuinka kummallinen se on tuo Olga! Ei hän pysähdy yhteen paikkaan, ei jää makeasti huutamaan runollisen retken mielialaa, aivankuin ei hänellä laisinkaan haaveita olisikaan eikä mitään tarvetta vaipua tunnelmiin! Hetipaikalla vain aja porhauta asioillesi kaupunkiin -- aivankuin Andrei! Miksikä he kaikki lienevätkin ikäänkuin liittoutuneet keskenään kiirehtiäkseen minua elämään?"

Seuraavana päivänä Oblomov, mukanaan arkki vaakunoitua virkapaperia läksi kaupunkiin ja aikoi aluksi virastoon ajaen sinne sangen vastahakoisesti ja haukotellen katsellen kupeilleen. Hän ei varmasti tiennyt, missä koko raatitalo sijaitsikaan, ja poikkesi sentähden Ivan Gerasimitshin tykö kysäistäkseen, missä viraston osastossa todistuskirjoja teetettiin.

Tämä ilahtui suuresti Oblomovin tulosta eikä tahtonut laskea häntä pois aamiaiselta. Lähettipä vielä hakemaan ystävääkin saadaksensa tältä perinpohjin kysellyksi, kuinka kaikki toimitetaan, sentähden että oli itse aikoja sitten luopunut asioista.

Aamiainen ja neuvottelu loppuivat vasta kello kolme ja oli myöhäistä enää lähteä virastoon, huomenna taas sattui olemaan lauvantai -- virasto oli suljettu ja täytyi siis lykätä sinne meneminen maanantaihin asti.

Oblomov läksi Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan uutta asuntoansa katsomaan. Kauvan sai hän ajella pitkien lankkuaitojen välitse pitkin kapeita poikkikatuja. Vihdoin saivat he käsiinsä poliisin, joka selitti että talo on toisessa korttelissa, samaan suuntaan pitkin tuota katua -- ja hän näytti vielä yhden kadun, jonka varrella ei ollut taloja, vaan samallaisia lankkuaitoja ja jossa maa oli nurmettunut ja rapa rattaanjäljissä kuivettunut.

Taas läksi Oblomov ajamaan ihaillen nokkosia aitovierillä ja lankkujen takaa kurkistelevia pihlajia. Vihoviimein osoitti poliisi vanhaa taloa eräällä pihalla, lisäten:

-- Juuri tuo se on.

"Kolleegisihteerin-lesken Pshenitsinan talo" luki Oblomov portin päältä ja käski ajaa pihaan.

Piha oli alaltaan ainoastaan huoneen suuruinen niin että ajoneuvot töytäsivät aisa edellä nurkkaan säikäyttäen joukon kanoja, jotka kaakattaen ja siipiään räpyttäen syöksyivät rajusti eri suuntiin, ja suuri musta koira alkoi riuhtoa ketjuaan oikeaan ja vasempaan, vimmatusti haukkuen sekä koettaen tapailla hevosia turvasta.

Oblomov istua kökötti vaunuissaan aivan ikkunain tasalla ja ponnisteli päästäksensä ulos. Ikkunoista, joilla kasvoi samettinauhoilla sidottuja resedoja, vilahteli ihmispäitä. Suurella vaivalla kiipesi Oblomov; alas vaunuista ja yhä kauheammaksi kasvoi koiran haukunta.

Hän astui portaille ja töytäsi pahki ryppynaamaiseen akkaan, joka hameenliepeillään oli sitoa kuraissut sarafaaninsa pussiksi vyötäisilleen.

-- Ketä haette? -- kysyi akka.

-- Talon emäntää, rouva Pshenitsinaa.

Ämmä painoi neuvottomana päänsä alas.

-- Etteköhän vain hae Ivan Matveitshia? -- kysyi hän. -- Hän ei ole kotona, ei ole vielä palannut virkapaikastaan.

-- Emäntää minä tarvitsen, -- sanoi Oblomov.

Sillävälin kasvoi yhä hälinä talossa ja milloin mistäkin ikkunasta kurkisti pää; ämmän takana raotetiin ovea ja taas nykäistiin kiinni; sieltä tirkisteli kaikenlaisia kasvoja.

Oblomov kääntyi ympäri ja huomasi, kuinka pihalla kaksi lasta, poika ja tyttö, uteliaasti katseli häneen.

Jostakin ilmestyi esiin uninen talonpoika lammasnahkainen turkki päällään ja varjostaen kädellään silmiään auringolta jäi laiskasti katsoa töllistämään Oblomovia ja tämän vaunuja.

Koira yhä haukkui äkäisesti ja katkonaisesti, ja kun Oblomov vähänkään liikahti taikka hevonen polkaisi maata, alkoi heti ketjun riuhtominen ja keskeytymätön haukkuminen.

Aidan takaa oikealta näki Oblomov loppumattoman pitkän kaalimaan, vasemmalta näkyi muutamia puita ja viheriäpuinen huvimaja.

-- Agata Matvejevnaako te siis etsitte? -- kysyi akka. -- Mitä teillä on hänelle asiaa?

-- Sano talon emännälle, -- puhui Oblomov: -- että minä tahdon häntä tavata: olen vuokrannut täällä asunnon.

-- Te taidatte olla se uusi asukas, Mihei Andreitshin tuttava? Odottakaahan, jahka menen sanomaan.

Ja akka aukasi oven ja ovesta pinkasi syrjään muutamia päitä ja lennähti pikaisesti sisään huoneisiin. Oblomov ehti vilahdukselta nähdä jonkun naisen paljain kauloin ja kyynäspäin ja ilman päähinettä. Se oli sellainen valkoverinen, jotenkin täyteläinen nainen, joka omituisesti naurahti sille että hänet oli nähnyt vieras herra, ja hänkin pakeni muiden mukana pois ovelta.

-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, -- virkkoi ämmä palattuansa ja kuljetti Oblomovin pienenlaisen etehisen läpi melkoisen tilavaan huoneeseen ja pyysi odottamaan. -- Emäntä tulee heti paikalla.

"Kylläpä se koira yhä haukkuu", ajatteli Oblomov katsellessaan huonetta.

Yht'äkkiä pysähtyivät hänen silmänsä tuttuihin esineisiin: koko huone oli näet läjätty täyteen hänen omia tavaroitaan. Pöydät pölyn peitossa, tuolit kumollaan sängyn päällä, siinä kaapit, matrassit ja astiat sikinsokin.

-- Mitä tämä on? Miksei ole asetettu järjestykseen? -- virkkoi hän itsekseen. -- Tämähän on ilkeää!

Samassa narahti ovi hänen takanaan ja huoneeseen astui sama nainen, jonka hän äsken oli nähnyt paljain kauloin ja kyynäspäin.

Nainen oli iältään kolmenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset ja pyöreät niin että punastus nähtävästi ei voinut tunkeutua läpi poskipäiden. Kulmakarvoja ei hänellä ollut juuri lainkaan, vaan niiden kohdalla oli kaksi ikäänkuin hieman pullistunutta, kiiltävää viirua, harvoine, heleine karvoineen. Silmät olivat harmahtavat ja yksinkertaisen sielukkaat niinkuin koko muukin kasvojen ilme, kädet valkoiset, mutta karkeat kohollaan olevine sinisine suonisolmuineen.

Puku mukautui piukasti hänen ruumiinsa ympäri ja näkyi ettei hän käyttänyt mitään keinotekoisia kaunistuskeinoja, ei edes liikanaista hametta suurentaakseen lantioiden ympärystää ja pienentääkseen vartaloaan. Senpätähden hänen peitetty povensakin, kun hän kulki ilman huivia, olisi hyvin voinut olla vahvan, terveen ja kuitenkin kainon naisrinnan mailina taiteilijalle tai kuvanveistäjälle. Korean saalin ja juhlapäähineen rinnalla näytti hänen pukunsa vanhalta ja kuluneelta. Hän ei ollut osannut odottaa vieraita ja sentähden, kun Oblomov halusi häntä tavata, oli hän kotoisten arkivaatteiden ylitse vain heittänyt juhlasaalin, pistänyt tanun päähänsä, ja astui sisään arkana, pysähtyi oven suuhun sekä katsoi ujosti Oblomoviin. Tämä nousi ylös, lähestyi ja teki kumarruksen.

-- Rouva Pshenitsinako minulla on ilo nähdä edessäni? -- kysyi Oblomov.

-- Ky-kyllä, -- vastasi nainen. -- Te ehkä tahdotte puhutella minun veljeäni? -- kysyi hän epävarmasti. -- He ovat virastossa eivätkä tule kotiin ennen kello viittä.

-- Ei häntä, vaan juuri teitä minä tahdoin tavata, -- alkoi Oblomov, kun nainen oli istuutunut sohvalle niin kauvas kuin mahdollista hänestä ja katseli saalinsa liepeitä, jotka ulottuivat lattiaan asti peittäen hänet kuin mikäkin hevosloimi. Kätensä hän myös pisti piiloon saalin alle.

-- Minä olen täällä vuokrannut asunnon, mutta nyt ovat asianhaarat sellaiset että minä tarvitsenkin asunnon toisessa kaupunginosassa ja sentähden tulin puhelemaan teidän kanssanne...

Nainen kuunteli tylsästi ja jäi neuvottomana miettimään.

-- Veljeni ei ole kotona, -- sanoi hän sitten.

-- Mutta teidänhän tämä talo on? -- kysyi Oblomov.

-- Minun, -- vastasi nainen lyhyesti.

-- Niin minä ajattelinkin että te itse voitte päättää.

-- Niin, vaan veljeni ei ole kotona, he täällä meillä kaikki asiat hoitavat, -- sanoi hän yksinkertaisesti silmähtäen ensi kertaa suoraan Oblomovin kasvoihin, ja laski jälleen katseensa saaliin.

"Hänen kasvonsa ovat yksinkertaiset, mutta miellyttävät", päätteli Oblomov alentuvaisesti: "taitaa olla hyvänluontoinen nainen."

Tällä hetkellä kurkisti ovesta pienen tytön pää. Agata Matvejevna nyökäytti tälle uhkaavasti salavihkaa päätänsä ja tyttö katosi.

-- Missäs teidän veljenne palvelee?

-- Kansliassa.

-- Missä kansliassa?

-- Siinä, jossa talonpoikia pannaan kirjoihin ... minä en tiedä, miten sitä nimitettänee.

Hän naurahti sydämmellisesti ja samalla hetkellä hänen kasvoillensa jälleen tuli niiden tavallinen ilme.

-- Ette kai yksin asu täällä veljenne kanssa? -- kysyi Oblomov.

-- En, minulla on kaksi lasta miesvainajastani: poika kahdeksannella ja tyttö kuudennella vuodella, -- alkoi emäntä jotenkin puheliaasti ja hänen kasvonsa muuttuivat vähän eloisammiksi: -- on tässä vielä meidän kivuloinen mummomme, joka tuskin kävelee muualle kuin kirkkoon; ennen se käydä kämppäsi toki torillakin piika Akuliinan kanssa, vaan Nikolain päivästä alkaen ei ole käynyt: jalat sillä rupesivat turvottumaan. Ja kirkossakin se enimmäkseen istuskelee vain portailla. Muita ei talossa asu. Joskus käypi nato vierailemassa ja Mihei Andreitsh.

-- Käypikö Mihei Andreitsh useinkin teillä? -- kysyi Oblomov.

-- Toisinaan se kuukauden päivät tässä vierailee; he ovat ystävykset veljeni kanssa, aina ovat yksissä...

Ja emäntä vaikeni tyhjennettyään koko naisellisen varaston ajatuksia ja sanoja.

-- Kuinka hiljaista teillä täällä on? -- virkkoi Oblomov. -- Jos ei vain tuo koira haukkuisi, voisi luulla ettei ole yhtään elävää sielua koko talossa.

Emäntä naurahti vastaukseksi.

-- Menettekö usein ulos pihasta? -- kysyi Oblomov.

-- Kesäisin niin sattuu. Niinpä tuonoin Eljaksen perjantaina käytiin Ruutitehtaalla.

-- Siellä taitaa käydä paljon väkeä? -- kysyi Oblomov, katsoen aukipäässeen huivin välitse emännän korkeata, liikkumatonta ja vahvaa rintaa, joka oli kuin divaani tyyny.

-- Ei, tänävuonna oli vähän väkeä, aamusta päivin satoi vettä, vaan illaksi selvisi. Kyllähän siellä muuten käy paljon rahvasta.

-- Vieläkö missä muualla tapaatte käydä?

-- Vähänlaisesti tulee missään käyntiä. Veljeni se kyllä kulkee Mihei Andreitshin kanssa kalalla ja siellä ne kalavelliä keittävät, mutta me sitä vain täällä kotosalla.

-- Ettäkö aina vain kotona?

-- Jumaliste, totta minä puhun! Mennä vuonna oltiin Kolpinassa niin että tulee sitä sielläkin toisinaan käyntiä puistossa. 24:s päivä kesäkuuta on veljeni nimipäivä niin että silloin kanslian kaikki virkamiehet syövät päivällistä hänen kanssaan.

-- Entäs, käyttekös vieraissa?

-- Veli käy, mutta minä lasten kanssa käyn ainoastaan mieheni sukulaisten luona pääsiäispyhänä ja jouluna päivällisellä.

Enempää ei piisannut puheenainetta.

-- Teillä on kukkia, pidättekö niistä? -- kysyi Oblomov.

Emäntä naurahti.

-- En, -- sanoi hän: -- ei meillä ole aikaa kukkia hoitaa. Lapset ne tässä kulkivat Akuliinan kanssa kreivin puutarhassa, niin puutarhuri oli antanut, vaan jeraania ja aloeta oli meillä jo mieheni eläessä.

Samassa syöksähti yht'äkkiä huoneeseen Akuliina, käsissään suuri kukko, joka epätoivoisesti kiekahteli ja räpytteli siipiään.

-- Tämänkö kukon te, Agata Matvejevna, määräsitte annettavaksi kauppamiehelle? -- kysyi piika.

-- Mitä sinä, mitä sinä nyt, mene ulos! -- lausui emäntä ujosti. -- Näethän että on vieraita!

-- Minä tulin vain kysymään, -- puhui Akuliina tarttuen kukkoa niin että pää jäi riippumaan alaspäin: -- seitsemänkymmentä kopeikkaa hän tästä antaa.

Mene keittiöön! -- komensi emäntä. -- Ja ota se harmaa täplärinta kukko äläkä tätä, -- lisäsi hän kiireisesti, häveten omia sanojaan ja, piilottaen kätensä saalin alle, alkoi tuijottaa lattiaan.

-- Teillä on taloushuolia, -- virkahti Oblomov.

-- Niin, meillä on paljon kanoja, me syömme munia ja kananpoikasia. Täällä, tämän kadun varrelta, huviloista ja kreivin talosta ottavat kaikki meiltä, -- vastasi hän katsahtaen paljon rohkeammin Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli huolehtivaisuuden ilme ja tylsyyskin katosi, kun hän alkoi puhua hänelle tutuista asioista. Jokaiseen kysymykseen, mikä ei koskenut jotakin määrättyä, hänelle tuttua aihetta, vastasi hän vain naurahtamalla ja vaikenemalla.

-- Nämä tavarat pitäisi purkaa ja järjestää, -- huomautti Oblomov osoittaen läjäänpantua omaisuuttaan...

-- Niin mekin olisimme tahtoneet, vaan veli ei ole käskenyt, -- keskeytti emäntä vilkkaasti ja katsahti jo sangen rohkeasti Oblomoviin: -- "Jumalatiesi, mitä hänellä on noissa pöydissä ja kaapeissa..." on se sanonut: "sattuu vielä jotakin särkymään -- niin syyttää meitä..."

Emäntä keskeytti puheensa ja naurahti.

-- Kuinka varovainen teidän veljenne on, -- lisäsi Oblomov.

Taas hiukan naurahti emäntä ja taas tuli kasvoille tavallinen ilme. Tällä naurahtamisella peitti hän tietämättömyyttään silloin kun ei osannut mitään sanoa eikä tehdä.

-- Minulle käy pitkäksi odottaa hänen kotiintuloaan, -- lausui Oblomov: -- vaan ehkäpä te sanotte hänelle minun puolestani että asianhaarat nyt ovat sellaiset etten asuntoa täällä tarvitse ja sentähden pyydän sen siirrettäväksi toiselle asukkaalle ja minä myös puolestani koetan etsiä halukasta henkilöä.

Emäntä kuunteli tylsistyneenä, tasaisesti räpytellen silmiään.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, miten sen sitoumuskirjan suhteen...

-- Ei se ole kotona nyt, -- toisti yhä emäntä: -- ettekö olisi niin hyvä ja tulisi huomenna uudestaan: huomenna on lauvantai eikä se silloin mene kansliaan.

-- Minulla on kauhean paljon asioita, ei hetkeäkään ole vapaata! -- selitti Oblomov. -- Olkaa hyvä ja sanokaa ainoastaan että koska käsiraha jääpi teidän hyväksenne, mutta minä teille asujan toimitan, niin tuota...

-- Vaan veli ei ole kotona, -- puhui taas emäntä yksikantaan: -- ei sitä näy vielä kuuluvan... Ja hän katsahti kadulle. -- Tuosta ikkunain sivu se aina kulkee ja minä aina näen, milloin se tulee, mutta nyt ei sitä näy.

-- No, minun täytyy siis lähteä pois... -- sanoi Oblomov.

-- Mutta kun veljeni tulee kotiin, kuinkas sitte pitää sanoa siitä että milloinka te muutatte? -- kysyi emäntä nousten sohvasta.

-- Sanokaa hänelle se mitä pyysin, .-- selitti Oblomov: -- että koska asianhaarat nyt ovat sell...

-- Mutta ettekö itse voisi pistäytyä huomenna sen kanssa puhumassa ... kertasi emäntä.

-- Minun on mahdotonta huomenna ehtiä.

-- No, ylihuomenna sitten, sunnuntaina: meillä tarjotaan aina kirkonmenon jälkeen einepala ja viinaryyppy. Ja Mihei Andreitsh myös tulee.

-- Tuleeko todellakin Mihei Andreitsh silloin tänne? -- kysyi Oblomov.

-- Jumaliste, totta minä puhun! -- vakuutti emäntä.

-- Mutta minulla ei ole aikaa ylihuomennakaan, -- epäsi Oblomov kärsimättömänä.

-- No, ehkä sopii sitten tulevalla viikolla ... -- huomautti emäntä. -- Mutta ettekö voi sanoa, milloinka rupeatte muuttamaan sisään? Minä tässä käskisin pestä lattiat ja pyyhkiä pölyt, -- kysyi hän.

-- En minä teille muuta, -- sanoi Oblomov.

-- Että ettekö muutakkaan? Mihinkäs sitten panemme teidän kaikki tavaranne?

-- Olkaa niin hyvä ja sanokaa vain veljellenne, -- alkoi taas Oblomov pannen painon joka sanalle ja iskien katseensa suoraan emännän rintaan: -- että koska nyt asianhaarat...

-- Kummapa se onkin, kuinka kauvan se viipyy, -- keskeytti emäntä yksitoikkoisella äänellä tuijottaen aitaan, joka erotti kadun pihasta. -- Minä tunnen hänet askeleistaankin, puisella katusillalla kuuluu hyvin, kun joku kulkee...

-- Te siis sanotte hänelle, mitä pyysin? -- kysyi Oblomov kumartaen ja jo ulos lähdössä.

-- Puolen tunnin perästä se jo itsekkin tulisi kotiin ... puheli emäntä hänelle luonnottomalla levottomuudella koettaen ikäänkuin äänellään pidättää Oblomovia.

-- Minä en mitenkään jouda enää odottamaan, -- sanoi Oblomov päättävästi aukaisten oven.

Kun koira näki hänet portailla, nosti se taas kauhean äläkän ja rupesi riuhtomaan ketjuaan. Ajuri, joka oli torkahtanut kyynärpäitään vasten, alkoi peräyttää hevosia, ja kanat pakenivat jälleen hätäytyneinä eri suuntiin samaan aikaan kun ikkunasta kurkisti muutamia päitä.

-- Minä siis sanon veljelleni että te olitte täällä, -- lisäsi emäntä rauhattomana, kun Oblomov jo oli, istuutunut vaunuihin.

-- Niin, ja sanokaa hänelle, että koska nyt asianhaarat ovat sellaiset, niin minä en voi ottaa kortteeria itselleni, vaan siirrän sen toisen nimiin taikka että hän puolestaan koettaisi etsiä...

-- Tähän aikaan se tavallisesti aina tulee kotiin ... -- puheli emäntä kuunnellen hajamielisesti Oblomovin sanoja. -- Minä sanon siis sille että teillä on aikomus tulla asiasta puhumaan.

-- Niin, aivan näinä päivinä minä poikkean tänne, -- virkkoi Oblomov.

Ja koiran hurjasti haukkuessa vierivät vaunut ulos pihasta ja kääntyivät tärisemään pitkin kastelemattoman poikkikadun kuivuneita multaläjiä.