Part 30

Hän ei ollut saanut paljon unta yöllä ja oli jo varhain aamulla kävellyt kauvan yksikseen puistokäytävällä, kovassa mielenliikutuksessa, puistosta kotiin ja sieltä taas takaisin, yhä hautoen ja arvuutellen mielessään, milloin rypistäen kulmiaan, milloin äkkiä heleästi punastuen ja hymyillen jollekkin, voimatta päästä mihinkään ratkaisevaan päätökseen.

"Ah, Sonitshka!" oli hän harmissaan ajatellut. "Kuinka onnellinen sinä olet. Heti saisit tämänkin asian selväksi!"

Mutta mitenkäs oli Oblomovin laita? Miksi oli hän ollut niin mykkä ja liikkumaton eilisiltana, eihän olisi ollut tarvis joutua hämilleen siitä että Olgan hengitys pani hänen poskensa hehkumaan, että neidon kuumat kyyneleet tipahtelivat hänen kädelleen, että hän melkein sai kantaa hänet kotiin ja kuunnella hänen sydämmensä ujostelematonta kuisketta? ... Mitä olisi toinen hänen sijassaan tehnyt? Toiset ne katsovat kaikkea niin julkeasti...

Vaikka Oblomov olikin elänyt tuon kaikkitietävän, kaikki elämän kysymykset aikaisin ratkaisevan, mihinkään uskomattoman sekä kaikkea kylmästi ja oppineesti arvostelevan nuorison piirissä, niin hänen sielussaan kuitenkin paloi usko ystävyyteen, rakkauteen, inhimilliseen kunniaan, ja kuinka paljon tahansa hän olikin erehtynyt ihmisten suhteen, kuinka paljon tahansa hän yhä vieläkin erehtyi ja sydämmessään kärsi, niin ei hänessä kuitenkaan kertaakaan horjahtanut hyvyyden perustus eikä usko siihen. Hän kunnioitti salaisuudessa naisen puhtautta, tunnusti naisen vaikutusvallan ja oikeuden ja kantoi hänelle uhreja.

Mutta häneltä puuttui luonnetta selvästi tuntemaan hyvän opettavaa vaikutusta ja kunnioitusta viattomuuteen. Hiljalleen huumaantui hän sen tuoksusta, mutta myös väliin yhtyi noiden siveyteen uskomattomien kyynikkojen kuoroon, jonka hurjaan lauluun hänkin osasi lisätä kevytmielisen sanansa.

Oblomov ei koskaan perinpohjin käsittänyt, kuinka paljon painaa hyveen, totuuden ja puhtauden sana, joka heitetään ihmispuheiden puroon ja kuinka syvän uran se itselleen uurtaa. Hän ei ajatellut että se, mikä sanottiin ripeästi ja äänekkäästi, ilman valheellisen häveliäisyyden väritystä ja miehekkäästi, se ei huku mailmallisen ivan mielettömiin huutoihin, vaan uppoaa kuni helmi yhteiskunnallisen elämän syvänteeseen, ja aina löytyy sitä varten suojeleva simpukankuori.

Monet kompastuvat hyvän sanan kohdalla punehtuen häpeästä, kun sitä vastoin rohkeasti ja äänekkäästi päästävät suustaan kevytmielisen sanan, ymmärtämättä epäillä ettei myöskään se onnettomuudeksi putoa turhaan, vaan jättää itsestään pitkän jäljen, mikä joskus on häviämätön.

Sitävastoin oli Oblomov teoissaan puhdas eikä yhtään ainoata tahraa tuossa kylmässä sieluttomassa aistillisuudessa, mihin muut antautuivat ilman henkistä viehtymystä ja taistelua, ollut hänen omalla-tunnollaan. Hän ei sietänyt kuulla jokapäiväisiä kertomuksia siitä, kuinka yksi oli vaihtanut hevosia ja huonekaluja, toinen -- naista ... ja kuinka suuria rahakulunkeja vaihdokset olivat tuottaneet...

Usein kärsi hän miehen menetetystä arvosta ja kunniasta itkien itsekseen jonkun, hänelle tuntemattoman naisen kurjaa lankeemusta, vaan oli vaiti peljäten mailmaa.

Täytyi arvata nämät asiat tunteakseen hänet oikein, ja Olga ne arvasikin.

Miehet nauravat moisille kummallisille olennoille, mutta naiset ymmärtävät heidät heti ensi kerralla. Puhtaat, siveät naiset rakastavat heitä -- myötätunteesta, turmeltuneet taas koettavat päästä likeiseen suhteeseen heidän kanssaan -- saadakseen sielunylennystä.

Kesä vierähti ja kului loppuun, aamut ja illat muuttuivat pimeiksi ja kosteiksi. Eivät ainoastaan syreenit olleet kuihtuneet, vaan myös niinipuiden kukinta ja marjojen aika oli loppunut. Oblomov ja Olga tapasivat toinen-toisensa joka päivä.

Oblomovissa oli syntynyt elämänhalu, se on: hän oli omistanut jälleen kaiken sen, mistä tuonoin oli vieraantunut. Hän tiesi nyt, miksikä Ranskan lähettiläs oli matkustanut Roomasta, mistä syystä englantilaiset lähettivät laivoja ja sotaväkeä Itään sekä oli hyvin huvitettu, kun satuttiin raivaamaan uutta tietä Saksaan tai Ranskaan. Mutta tien aukaisemisesta Oblomofkan kautta suureen kylään ei hän välittänyt, virastoon ei hän mennyt pyydettyä uskottavaisuutta todistamaan eikä hänellä myöskään tullut lähetetyksi vastausta Stolzin kirjeisiin.

Hän omisti itselleen ainoastaan sen, mikä kuului keskustelupiiriin Olgan kodissa, mitä luettiin sinne saapuvissa sanomalehdissä sekä seurasi jotenkin ahkerasti, josta kiitos olkoon Olgan jäntevyyden, uutta ulkomaista kirjallisuutta. Mutta kaikki muu kohdistui yksinomaa lemmen leikkipiiriin.

Huolimatta tiheään sattuvista näkövaihdoksista oli pääperustuksena tässä ruusunpunertavassa ilmakehässä näköpiirin pilvettömyys. Jos Olga toisinaan sattui olemaan kahdella päällä Oblomovista ja omasta rakkaudestaan häneen, jos tältä rakkaudelta jäi joutilasta aikaa ja joutilasta sijaa hänen sydämmeensä, jos eivät kaikki kysymyksensä löytäneet täyttä ja aina valmista vastinetta Oblomovin päässä eikä Oblomovin tahto mukautunut hänen tahtonsa vaatimuksiin tai Oblomov hänen valppauteensa ja elämänsä sykkäilyyn vastasi vain liikkumattoman himokkaalla katseella -- niin vaipui Olga raskaisiin mietteisiin, jotakin kylmää aivankuin käärme kiemurteli hänen sydämmessään, repäsi hänet irti haaveilusta, ja tuo lämmin, satumainen lemmenmailma muuttui kuni syksyn kuloiseksi päiväksi, jolloin kaikki esineet näyttävät harmailta.

Hän koetti tutkia, mistä tämä onnen rikkonaisuus ja tyytymättömyys aiheutuu. Mitä häneltä puuttuu? Mitä on vielä tarpeen? Määräähän tämä kohtalo rakastamaan Oblomovia? Tämä rakkaushan on oikea sentähden että Oblomovilla on niin puhdas usko hyvään ja ennenkaikkea sentähden että Oblomov on niin hellä, niin hellä ettei Olga ikinänsä ennen ollut nähnyt sellaista hellyyttä miehen silmissä.

Mitäs sitten, jos ei Oblomov jokaiseen hänen katseeseensa vastaakkaan käsitettävällä katseella, että Oblomovin äänessä toisinaan soipi jotain ikäänkuin olisi hän sitä kuullut jo ennen, unessa tai valveilla... Se on mielikuvituksen ja hermojen vaikutusta: mitäs niistä kuuntelee tai niiden tähden päätänsä vaivaa?

Ja lopuksi, jos Olga haluaisikin päästä tästä rakkaudesta -- niin kuinka siitä päästä? Asiahan on jo tapahtunut: hänhän on jo rakastunut, ja viskata rakkaus mielivaltaisesti päältään niinkuin vaate -- se on mahdotonta. "Ei rakasteta kahta kertaa elämässä", ajatteli neito: "sehän, niinkuin ihmiset sanovat, olisi siveetöntä..." Niin oppi hän tuntemaan ja sai kokea, mitä lempi on ja otti jokaisen uuden askelen kyynelsilmin tai hymyhuulin syventyen sitä miettimään. Ja sitten ilmaantui tuo keskittynyt kasvojen ilme, jonka alle salautuivat sekä kyyneleet että hymy, ja joka niin peljästytti Oblomovia.

Mutta näistä mietteistä ja tästä taistelusta ei hän puhunut sanaakaan Oblomoville.

Oblomov ei puolestaan saanut tätä rakkauttaan selväksi, vaan nukkui siinä suloisessa uinailussaan, josta jolloinkin ennen oli ääneensä haaveillut Stolzin kuullen. Aika-ajoin alkoi hän uskoa elämän alinomaiseen pilvettömyyteen ja näki jälleen unta Oblomofkasta, joka oli täynnänsä hyviä, ystävällisiä ja huolettomia henkilöitä ja jossa mietiskellen istuttiin terassilla sydän paisuksissa tyytyväisyydestä ja onnesta.

Nytkin hän toisinaan antautui näihin mielihauteisiinsa, vieläpä pari kertaa salaa Olgalta nukahti metsään odotellessaan tämän viivähtänyttä tuloa ... mutta sitten äkkiarvaamatta nousi ukkospilvi hänen taivaalleen.

Kerran he näet kahden palasivat jostakin hitaasti ja ääneti, ja juuri kun rupesivat menemään valtatien ylitse, syöksähti heitä vastaan pölypilvi ja pölypilvessä kierivät vaunut ja vaunuissa istui Sonitshka miehensä kanssa sekä lisäksi eräs herra ja eräs nainen...

-- Olga! Olga! Olga Sergejevna! -- alettiin huutaa.

Vaunut pysähtyivät ja molemmat herrat sekä naiset astuivat niistä alas, ympäröivät Olgan, alkoivat tervehtiä ja suudella ja yht'äkkiä puhella sellaisella hälinällä ettei pitkään aikaan kukaan huomannut Oblomovia. Sitten kaikki äkisti katsahtivat häneen, toinen herroista läpi lornjetin.

-- Kuka hän on? -- kysyi Sonitshka hiljaa.

-- Ilja Iljitsh Oblomov! -- esitteli Olga hänet tuttavilleen.

Kaikki lähtivät kulkemaan kotiin asti jalkaisin. Oblomovia kiusasi tämä vieras seura, hän jättäysi siitä jälkeen ja yritti nostamaan toisen jalkansa yli risuaidan livahtaakseen ruisvainion kautta kotiinsa, vaan Olga palautti hänet katseellaan. Eihän se mitään olisi haitannut, mutta koko seurue kääntyi katsomaan häneen niin kummallisesti. Eihän tämäkään toki mitään olisi ollut vielä. Samalla tavallahan häneen oli ennenkin katsottu, siitä syystä että hänellä oli niin uniset ja ikävöivät silmät ja että hän oli niin huolimattomasti puettu.

Mutta arveluttavammaksi kävi tila, kun herrat ja rouvat siirsivät saman kummastelevan katseen Oblomovista myös Olgaankin. Tämän epäillyttävän katseen nähdessä kylmeni yht'äkkiä Oblomovin sydän; sitä rupesi kalvamaan niin kipeästi ettei hän sitä kestänyt, vaan pakeni kuin pakenikin kotiin miettiväisenä ja synkkänä.

Eivät Olgan suloiset laverrukset eikä hyväilevä vallattomuus voineet seuraavanakaan päivänä häntä huvittaa. Olgan järkähtämättömiin kysymyksiin täytyi hänen vastata valittamalla päänkivistystä, ja hän antoi kärsivällisesti kaataa päänsä päälle seitsemänkymmenen-viiden kopeikan edestä hajuvettä.

Vaan sitten kolmantena päivänä senjälkeen, kun he myöhään palasivat kotiin, katsahti täti heihin ylen viisaasti, varsinkin Oblomoviin, ummisti sitten suuret, hiukan turvoksissa olevat silmäluomensa, mutta nuot silmät ne yhä ikäänkuin katselivat silmäluomienkin lävitse... Sitten veti täti miettiväisenä sieramiinsa spriinhöyryä.

Oblomovista tuntui kiusalliselta, mutta hän oli vaiti. Hän ei rohjennut uskoa epäilyksiänsä Olgalle peljäten saattavansa hänet häiriöön ja säikäyttävänsä hänet pahanpäiväisesti sekä, totta puhuen, pelkäsi myös omasta puolestaan, pelkäsi hämmentää tätä häiritsemätöntä, pilvetöntä rauhaa niin törkeällä ja ankaralla kysymyksellä.

Tämä kysymys ei enää koskenut sitä, rakastiko Olga häntä erehdyksestä vai ei, vaan sitä, eikö heidän koko rakkautensa ollut erehdystä; nämät kohtaukset metsässä kahdenkesken, joskus myöhään illallakin...

"Minä olen tehnyt väärin kun yritin kerran suudella Olgaa", ajatteli Oblomov kauhistuksissaan: "tämähän on hengenrikos siveellisyyden lakikirjassa, sitä pahinta ja raskauttavinta laatua! Ennen sitä on jo monta astetta: kädenpuristuksia, tunnustus, kirje... Kaiken tämän olemme läpikäyneet." "Mutta" ajatteli hän edelleen kohottaen päätään: "minun aikomukseni ovat sentään rehelliset, minä..."

Ja yht'äkkiä hävisi huolen pilvi ja hänen edessään leimahti sellainen valkeus kuni juhlasunnuntaina. -- Oblomofka kokonaan auringon säteiden häikäisevässä loisteessa, viheriäisine kumpuineen ja hopeanhohtavine virtoineen ja hän itse kävelemässä uneksien Olgan kanssa pitkää lehtokäytävää ja sitten istumassa lehtimajassa tai terassilla pidellen rakasta vaimoaan uumilta...

Jumaloiden kumartavat kaikki Olgaa -- lyhyesti sanoen, siinä kuvassa on kaikkea, mistä hän oli puhunut Stolzille.

"Niin, niin, mutta tällähän täytyi alkaa!" ajatteli Oblomov jälleen peloissaan. "Kolminkertainen 'rakastan', syreeninoksa, tunnustus -- kaiken tämänhän täytyi olla koko elämänonnen takeena eikä se voinut toista kertaa tapahtua puhtaalle naiselle. Mikäs minä olen? Kuka minä olen?" jyskytti kuin moukarilla hänen päässänsä.

"Minä olen viettelijä, naisten raiskaaja! Puuttuu ainoastaan että minä, kuten tuo ilkeä, imelä, vanha liehakko, jolla on ihraiset silmät ja punainen nenä, pistäisin naiselta varastetun ruusun napinläpeeni ja kuiskuttaisin ystäväni korvaan voitostani, ja että... että... ah, hyvä Jumala, mihin minä olen joutunutkin! Edessäni on nyt se hirveä syvyys. Eikä Olga lennäkkään korkealta sen yli, vaan lepää sen pohjalla ... siksi että, siksi että minä..."

Hän ponnisteli ajatuksiaan ihan väsyksiinsä asti, itki kuin lapsi sitä että yht'äkkiä olivat vaalenneet hänen elämänsä hilpeät värit ja sitä että näin nyt Olga joutuu uhriksi. Koko tämä hänen rakkautensa oli rikos ja tahra omalla-tunnolla.

Sitten nuot sekaisin menneet aivot hetkeksi selvenivät, kun Oblomov tajusi että kaikki tämä voi mennä laillista tietä: tarvitsee vain ojentaa Olgalle kätensä ja sormuksen...

"Niin, minä" -- hymisi hän riemusta värähdellen: ja vastaukseksi tulee ujostelevan myöntymyksen katse... Olga ei vastaa sanaakaan, hän punastuu vain, hymyilee sielunsa pohjasta, ja sitten hänen silmänsä täyttyvät kyynelillä...

Kyyneleet ja hymy, ääneti ojennettu käsi, sitten eloisa, veikeä riemu, onnellinen kiireellisyys liikkeissä, sitten pitkän-pitkä keskustelu, kuiskailut kahdenkesken, tuollainen luottavainen sielujen kuiskailu, salainen suostumus sulattaa yhdeksi kaksi elämää!

Silloinhan ei kukaan voi leikilläänkään muistuttaa mistään epäsiveellisistä aikeista, vaan heidän välillään vallitsee näkymätön rakkaus. Eikä kukaan enää uskalla loukata heitä katseellaan...

Oblomovin kasvot kävivät yht'äkkiä niin ankariksi ja vakaviksi.

"Niin", sanoi hän itsekseen: "Siinä on se, tuo suoran, jalon ja yksinkertaisen onnen mailma! Häpeä että olenkin näihin asti salannut nämät kukat, leijaillut lemmen tuoksussa kuin mikähän koulupoika, etsinyt kohtauksia kuutamokävelyillä, kuunnellut neitseellisen sydämmen tykytystä ja tavoitellut haaveiden harhakuvia... Hyvä Jumala sentään!"

Hän punastui korviaan myöten.

"Jo tänä iltana saakoon Olga tietää, kuinka ankaria velvollisuuksia vaatii rakkaus, tänä iltana on oleva viimeinen kohtaus kahdenkesken, tänä iltana..."

Oblomov asetti käden sydämmelleen: se tykytti voimakkaasti, mutta tasaisesti niinkuin sen pitääkin tykyttää kunniallisilla ihmisillä. Mutta taas joutui hän mielenliikutuksiin ajatellessaan, kuinkahan Olga alussa mahtaa huolestua, kun hän sanoo ettei enää ole tarvis tavatakkaan toisiaan. Sitten hän arasti ilmaisee hänelle aikeensa, mutta sitä ennen tutkistelee neidon ajatustapaa, nauttii hänen hämmästyksestään, ja sitten...

Sitten hän taas uneksii Olgan ujostelevaa myöntymystä, hymyilyä ja kyyneleitä, vaiti ojennettua kättä, pitkää salaista kuiskuttelua ja syleilyä koko mailman nähden.

12.

Oblomov kiiruhti etsimään Olgaa. Kotona sanottiin neidin lähteneen ulos, Oblomov riensi kylälle -- vaan ei sielläkään tyttöä tavannut. Sitten näki hän kaukaa Olgan kiipeämässä vuorelle -- niin kuin enkelin taivaaseen -- näki tämän kepeästi nostavan jalkaansa ja vartalon nuorteasti notkahtelevan.

Oblomov päistikkaa hänen peräänsä, mutta Olga tuskin koskettaa jaloillansa ruohoon ja näyttää todellakin ikäänkuin lentävän pois. Puoliväliin rinnettä kiivettyään alkaa Oblomov kutsua neitoa ääneen.

Tämä on odottavinaan häntä, mutta juuri kun Oblomov on tavottamaisillaan Olgan, niin ettei ole kuin pari syltä väliä, silloin neito taas livistää eteenpäin jättäen suuren välimatkan itsensä ja Oblomovin välille, pysähtyy ja nauraa helähyttää.

Vihoviimein pysähtyi Oblomov kokonaan vakuutettuna siitä ettei neito häntä enää pakene. Ja tämä lennähtikin hänen luokseen muutamien askelten päästä, ojensi kätensä ja nauraen retuutti hänet mukaansa.

He astuivat lehtoon ja Oblomov otti hatun päästään samalla kun Olga nenäliinallaan pyyhki hänen otsaansa ja alkoi päivänvarjostimellaan leyhytellä hänen kasvoihinsa.

Olga oli erittäin eloisalla tuulella, laverteli, telmiskeli, sai yht'äkkiä viehkeän hellyyden puuskan ja sitten taas äkkiä vaipui syviin ajatuksiin.

-- Koetappas arvata, mitä minä eilen tein? -- kysyi hän, kun olivat istuutuneet siimekseen.

-- Luit kai?

Neito pudisti päätään.

-- Kirjoitit?

-- En.

-- Lauloit?

-- En sitäkään. Minä -- annoin ennustaa! -- selitti Olga. -- Kreivittären taloudenhoitajatar oli meillä eilen, se osaa ennustella korteista, ja minä pyysin.

-- No, miten kävi?

-- Eipä juuri mitenkään. Tuli esiin tie, sitten joku ihmisjoukko ja kaikkialla oli eräs vaaleaverinen mies, kaikkialla... Punastuin kokonaan, kun hän Katjan kuullen yht'äkkiä sanoi, että minua parastaikaa ajattelee patakuningas. Kun hän rupesi sanomaan ketä minä puolestani ajattelen, niin sekoitin yht'äkkiä kortit ja riensin pois. Oletko sinä ajatellut minua? -- kysyi Olga yht'äkkiä.

-- Ah! pääsi Oblomovin suusta. -- Jospa tässä olisikin voinut olla vähemmin ajattelematta!

-- Entäs minä sitten! -- puheli neito haaveksivasti: -- Minä olen jo kokonaan unohtanut, mitenkä muuten voisi elääkkään. Kun sinä viime viikolla ylpistyit etkä käynyt kahteen päivään -- muistatko kuinka julma olit -- niin minä äkkiä muutuin ja tulin ilkeäksi. Riitelin Katjan kanssa aivan niinkuin sinä Sakariiaksen kanssa, näin, kuinka hän hiljakseen itki, vaan minun ei ollenkaan käynyt häntä sääli. En vastannut tätini kysymyksiin, en kuunnellut mitä hän puhui, en tehnyt mitään, en tahtonut minnekkään. Mutta heti kun sinä tulit, muutuin paikalla kokonaan toiseksi. Katjalle lahjoitin sinipunervan leninkini...

-- Se on totisesti rakkautta! -- virkkoi Oblomov intohimoisesti.

-- Mikä niin? Leninkikö?

-- Kaikki tuo! minä tunnen sinun sanoistasi oman itseni: ei minullakaan ilman sinua ole päivää eikä elämää, öisin minä yhä näen unta kuni kukkivista laaksoista. Ja kun sinut näen -- olen hyvä ja toimelias, jos en näe -- niin on minun ikävä ja minua laiskuttaa, haluttaa panna maata ja olla ajattelematta mitään... Rakasta minua, älä häpeä rakkauttasi...

Oblomov vaikeni. "Mitä minä puhun? enhän minä tätä varten tullut!" ajatteli hän, alkoi yskähdellä ja koetti rypistää kulmakarvojaan.

-- Mutta jos minä äkkiä satunkin kuolemaan? -- kysyi Olga.

-- Kaikkia sinun päähäsi pälkähtääkin! -- sanoi Oblomov huolimattomasti.

-- Niin, -- jatkoi neito: -- satun vilustumaan ja saan kuumetaudin, sinä tulet tänne -- minua ei olekkaan, menet meille -- sinulle sanotaan että olen sairas, samoin seuraavana päivänä, kaihtimet ovat makuuhuoneessani alaslasketut, tohtori käy ja pudistaa päätään, Katja tulee sinun luoksesi kyyneleet silmissä, varpaisillaan ja kuiskuttaa: neiti on sairas, neiti kuolee...

-- Ah, ... parahti Oblomov yht'äkkiä.

Olga naurahti.

-- Mitenkäs sinun silloin käy? -- kysyi hän katsoen Oblomovia kasvoihin.

-- Mitenkäkö? Hulluksi minä tulen tai ammun itseni, vaan sitten sinä yht'äkkiä tuletkin terveeksi!

-- Ei, ei, herkeä jo! -- huudahti Olga pelokkaasti. -- Nyt olemme puhuneet liian pitkälle. Kunhan sinä vain et tule minun luokseni kuolleena, se on pääasia, sillä minä niin pelkään vainajia...

Oblomov naurahti ja Olga myös.

-- Taivas sentään, millaisia lapsia me olemme! -- sanoi neito selviten tästä lörpöttelystä.

Oblomov yskähti jälleen.

-- Kuules... minä tahdoin sinulle sanoa että tuota...

-- Mitä niin? -- kysyi Olga vilkkaasti kääntyen hänen puoleensa.

Oblomov peljästyi ja jäi sanattomaksi.

-- No, puhuhan, -- kehoitti neito nykäisten häntä keveästi hihasta.

-- Ei se ole mitään, minä ilman vain... -- sopersi Oblomov aristuneena.

-- Älä peittele, sinulla on jotakin mielessäsi?

Toinen pysyi yhä vaiti.

-- Jos se on jotakin hirveätä, niin parempi ettet puhukkaan, -- sanoi Olga. -- Tai ei, puhu vain suoraan! -- lisäsi hän jälleen äkkiä.

-- Ei se todellakaan ole mitään, pelkkää roskaa vain.

-- Ei, ei, jotakin erityistä se on, sano suoraan! -- ahdisti neito, lujasti tarttuen kiini molemmista sortuukin reunuksista, ja tuli pidellessään niin lähelle Oblomovia että tämän täytyi kääntää kasvonsa milloin oikealle, milloin vasemmalle välttääkseen suutelemasta häntä.

Ei Oblomov näin olisi kasvojansa poispäin kääntänyt, jollei hänen korvissaan olisi jyrissyt Olgan uhkaava "ei ikinä".

-- Sano se siis! -- ahdisti neito.

-- En voi, ei ole tarvis... -- esteli Oblomov.

-- Kuinkas sinä kerran saarnasitkaan että "luottamus toinen-toiseensa on keskinäisen onnen perustus", että "ei tarvitse olla yhtä ainoata sopukkaa sydämmessä, jota ei toisen silmä saisi nähdä." Kenenkäs sanoja ne ovat?

-- Minä tahdoin ainoastaan sanoa, -- aloitti Oblomov hitaasti: -- että minä sinua niin rakastan, niin rakastan, että jos...

Hän vitkasteli sanomasta loppuun.

-- Jatka! -- sanoi Olga maltittomasti.

-- Että jos sinä nyt rakastuisit toiseen, ja tämä toinen olisi kykenevämpi tekemään sinut onnelliseksi, niin minä... ääneti nielisin suruni kyyneleet ja luovuttaisin hänelle paikkani.

Olga päästi äkkiä käsistään Oblomovin sortuutin liepeet.

-- Mistä syystä? -- kysyi hän ihmetyksellä. -- Minä en tätä ymmärrä. Minä en luovuttaisi sinua kenellekkään; minä en tahdo että sinä tulisit onnelliseksi toisen naisen kanssa. Se on jotakin liian viisasta, jota minä en käsitä.

Hänen katseensa harhaili miettiväisesti pitkin puita.

-- Sinä siis et rakasta minua? -- kysyi neito sitten.

-- Päinvastoin, minä rakastan sinua aina itseuhraukseen saakka...

-- Mutta miksi? kuka sinua pyytää?

-- Minä sanon: siinä tapauksessa että sinä rakastuisit toiseen.

-- Toiseen! Oletko hullu? Miksi näin puhut, jos kerran sinua rakastan? Vai rakastatko itse toista?

-- Älä viitsi kuunnella minua niin tarkkaan? Taivas tiesi, mitä minä tässä tulen puhuneeksi, vaan sinä uskot joka sanan! Enhän minä tätä aikonut ollenkaan sanoakkaan...

-- Mitäs sinä sitten aijoit sanoa?

-- Minä aijoin sanoa että olen syyllinen sinun edessäsi, jo kauvan sitten syyllinen...

-- Missä asiassa? Miten? -- uteli neito. -- Etkö rakasta minua? Olet ehkä laskenut vain leikkiä? Sano sukkelaan!

-- Ei, ei, ei se sitä ole nytkään! -- änkytti Oblomov tuskastuneesta -- Vaan huomaatkos että tuota... -- alotti hän epävarmasti: -- että me tapaamme toinen-toisemme ... näin kaikessa hiljaisuudessa...

-- Kaikessa hiljaisuudessako? Salaako? Melkein joka kertahan minä kerron tädilleni että olen sinut tavannut...

-- Tokkohan joka kerta? -- kysyi Oblomov rauhattomana.

-- Mitäs pahaa siinä on?

-- Niin, minä olen syyllinen: minun olisi jo aikaa sitten pitänyt sanoa sinulle ... ettei se sovi...

-- Olethan tuota sanonutkin, -- huomautti Olga.

-- Sanonutko? Ai, olenhan todellakin tainnut siihen viitata. Siispä olen tehnyt tehtäväni.

Oblomov rohkastui ja oli iloissaan että Olga niin keveästi oli ottanut hänen hartioiltaan vastuunalaisuuden taakan.

-- Mitä muuta vielä? -- kysyi neito.

-- Ei muuta... siinä oli kaikki, -- vastasi Oblomov.

-- Se ei ole totta! -- huomautti Olga päättäväisesti: -- vielä on jotain, et sinä vielä ole kaikkea sanonut.

-- Niin, minä olen ajatellut... -- yritti Oblomov koettaen panna sanoihinsa huolimattoman nuotin: -- että tuota...

Hän keskeytti, vaan neito jäi odottamaan jatkoa.

-- Että meidän on tapaaminen toisiamme harvemmin...

Oblomov katsahti arasti neitoon. Tämä pysyi vaiti.

-- Miksikä? -- kysyi tyttö sitten, vähän mietittyään.

-- Minua kalvaa käärme: ne ovat nämät omantunnon vaivat... Me viivymme niin kauvan kahdenkesken, minä tulen siitä mielenliikutuksiini ja sydämmeni tyrmistyy, sinä olet myöskin levoton ... minä pelkään että... -- sopersi Oblomov väkinäisesti.

-- Mitä sinä pelkäät?

-- Olga, sinä olet vielä nuori etkä tiedä kaikkia vaaroja. On tapauksia, jolloin ihminen ei voi hallita itseään, häneen asettuu asumaan ikäänkuin helvetillinen voima, sydämmeen lankeaa pimeys, ja silmissä leimahtavat salamat. Järjen kirkkaus himmenee ja kunnioituksen puhtauteen ja viattomuuteen tempaa pois tuulenpuuska, ihminen ei muista itseään, hänessä huokuu himo, hän lakkaa olemasta oma herransa -- ja silloin hänen allansa aukeaa pohjaton kuilu.

Oblomov oikein vavahti tätä sanoessaan.

-- No, mitäs sitten? Auvetkoon vain! -- virkkoi Olga katsoen hyvin tarkasti Oblomovia silmiin.

Tämä vaikeni tuntien ettei joko ollut mitään enempää puhuttavaa tahi ettei ansainnutkaan pitemmälti puhua.

Neito katseli häntä kauvan lukien hänen otsansa poimuista ikäänkuin kirjoitetuista riveistä ja muistellen itse jokaista hänen sanaansa, jokaista hänen katsettansa, aatteissansa läpikäyden rakkautensa koko kulun aina tuohon himmeään iltaan asti puutarhassa, jonka illan muistaessaan hän yht'äkkiä karahti punaiseksi.

-- Sinä puhut yhä tyhmyyksiä! -- huomautti hän pikaisesti, katsoen syrjään. -- En mitään salamoita minä sinun silmissäsi ole nähnyt... sinä katsot minuun tavallisesti kuin ... kuin minun entinen hoitajattareni Kusjminitsha! -- lisäsi hän naurahtaen.