Part 5

Kellon lyönti muistutti hänelle, että hän oli unohtanut valmistautua päivälliselle. Hän riisui kiireesti hattunsa, pesi kätensä, kulutti vielä minuutin peilien keskellä ja oli kokoamassa rohkeutta soittaakseen kelloa, kun eräs epäilys johtui hänen mieleensä. Oliko hänen pantava hansikkaat käteensä ennen alasmenoaan vai ei? Tämä piti häntä neuvottomana monta sekuntia. Vihdoin hän päätti panna hansikkaat taskuunsa ja ottaa emännästään esimerkkiä niiden vastaiseen käyttöön nähden. Uskaltamatta epäröidä kauempaa hän soitti kelloa, ja hetken perästä saapui hänen luokseen hienokäytöksinen ranskatar -- neiti Carew'n kamarineito -- joka johti hänet budoaariin, kuusikulmaiseen huoneeseen, jota, Alicen mielestä, sulttaanitarkin olisi voinut kadehtia. Lydia istui siellä lukien. Alice huomasi helpotuksekseen, ettei hän ollut muuttanut pukua ja että hän oli ilman hansikkaita.

Neiti Goff ei nauttinut päivällisestä. Huoneessa oli kellarimestari, jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävää kuin seisoa tarjoilupöydän vieressä ja vahtia häntä. Lisäksi oli siellä nopsajalkainen, äänettömästi liikkuva lakeija, joka tuon tuostakin ilmestyi hänen kyynärpäänsä ääreen pakottaen hänet silmänräpäyksessä valitsemaan oudoista syötävistä ja juotavista. Alice kadehti noiden miesten seuraelämän-tuntemusta ja pelkäsi heidän arvosteluaan. Kerran, otettuaan parsaa käteensä, hän tunsi syvää nöyryytystä nähdessään emäntänsä syövän samaa kasvista veitsen ja kahvelin avulla. Mutta lakeija oli juuri sillä hetkellä selin häneen, ja kellarimestari oli kuuman ilman painostamana hajamielisyyden tilassa, joka lähenteli torkkumista. Kaiken kaikkiaan, jäljittelemällä neiti Carew'ta, joka ei vaivannut itseään millään emäntämäisellä valppaudella, selviytyi Alice tuottamatta häpeää kasvatukselleen.

Lydia puolestaan ei ottanut velvollisuudekseen pitää vieraalleen seuraa juttelulla, vaan nautti omista ajatuksistaan ja päivällisestään äänettömänä. Alice alkoi tuntea lumousta hänen läsnäolostaan ja ihmetteli, mitä hän mahtoi ajatella. Hänestä näytti kuin ei lakeija olisi ollut ihan vapaa samasta vaikutuksesta. Vieläpä kellarimestarikin olisi voinut torkahtaa mietiskellessään samaa asiaa. Alicen teki mieli kysyä mitä hän ajatteli, mutta hän ei rohjennut vielä olla niin tuttavallinen. Jos hän olisi kysynyt ja saanut siihen vastauksen, niin olisivat sekä kellarimestari ja lakeija että hän itse ällistyneet yhtä paljon selityksestä, joka olisi ollut näin kuuluva:

"Näin Praksiteleen Hermeksen metsikössä tänään, ja ajattelen sitä."

III LUKU.

Seuraavana päivänä Alice ilmoitti ottavansa vastaan neiti Carew'n kutsun. Lydia, joka näytti pitävän kaikki päätökset ennakolta varmoina, niin pian kuin hän oli kerran ilmaissut ne hyväksyvänsä, otti suostumuksen vastaan luonnollisena asiana. Alice katsoi tällöin soveliaaksi huomauttaa, että oli olemassa muitakin henkilöitä, jotka tuli ottaa huomioon. Hän sanoi:

"En olisi eilenkään empinyt muutoin kuin äitini vuoksi. Tuntuu niin sydämettömältä jättää hänet."

"Onhan sinulla sisar kotona, eikö niin?"

"On. Mutta hän ei ole erittäin vahva, ja äiti tarvitsee koko joukon hoivaamista." Alice vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten matalammalla äänellä: "Hän ei ole toipunut vielä entiselleen isän kuoleman aiheuttamasta mielen järkytyksestä."

"Isäsi ei siis ole ollut kauan kuolleena?" kysyi Lydia tavallisella äänellään.

"Vasta kaksi vuotta", sanoi Alice kylmästi. "Tuskin tiedän, kuinka voin kertoa äidilleni, että aion jättää hänet."

"Mene ja kerro se hänelle jo tänään, Alice. Ei sinun tarvitse pelätä vahingoittavasi häntä. Kaksi vuotta kestänyt murhe on vain huono tapa."

Alice hätkähti loukkaantuneena. Hänen äitinsä murhe oli hänelle pyhä; ja kuitenkin hän juuri äidistään saamansa kokemuksen perusteella tajusi Lydian huomautuksen totuuden ja tunsi sen kumoamattomaksi. Hän rypisti kulmiaan, mutta rypistys meni hukkaan: neiti Carew ei katsonut häneen. Sitten hän nousi ja meni ovelle, missä hän pysähtyi sanoen:

"Sinä et tunne meidän perheseikkojamme. Minä lähden nyt koettamaan taivuttaa äitiäni sallimaan minun jäädä luoksesi."

"Ole hyvä ja palaa hyvissä ajoin päivälliselle", sanoi Lydia järkkymättömänä. "Esitän sinut serkulleni Lucian Webber'ille; olen juuri saanut sähkösanoman häneltä. Hän tulee Wiltstokeniin loordi Worthingtonin kanssa. En tiedä tuleeko loordi Worthington päivälliselle vai ei. Hänellä on terveyttään hoitava ystävä Metsämajassa, eikä Lucian ilmoita selvästi, tuleeko hän tervehtimään häntä vai minua. Oli miten oli, se ei merkitse mitään: loordi Worthington on vain nuori urheilun harrastaja. Lucian on etevä mies ja hänestä tulee vielä joskus huomattu henkilö. Hän on erään ministerin sihteeri ja hänellä on paljon työtä; mutta me saamme luullakseni nähdä häntä usein, niin kauan kuin helluntailomaa kestää. Suo anteeksi, että olen seisottanut sinua ovella kuuntelemassa tätä pitkää juttua. Hyvästi." Hän huiskautti kättään, ja Alice tunsi äkkiä, että voisi olla mahdollista ruveta kovasti pitämään neiti Carew'sta.

Hän vietti onnettoman iltapäivän äitinsä seurassa. Rouva Goff oli onnekseen joutunut naimisiin miehen kanssa, jota hän pelkäsi ja joka kävi hyvin epämiellyttäväksi kaikista pienimmistäkin talouteensa tai lapsiinsa kohdistuneista laiminlyönneistä. Tehden välttämättömyydestä hyveen oli rouva Goff johtunut siihen, että häntä Wiltstokenissa pidettiin aviovaimon ja perheenäidin esikuvana. Lopuksi, kun hra Goff joutui vankkurien yliajamaksi ja sai surmansa, jäi leski kahden tyttärensä kanssa miltei pennittömäksi. Tässä pulassaan hän turhautui murheeseen eikä tehnyt mitään. Hänen tyttärensä järjestivät isän asiat parhaan taitonsa mukaan, muuttivat halpaan taloon ja vuokrasivat vieraille sen, jossa he olivat asuneet niin monet vuodet. Janet, vanhempi sisar, jolla oli taipumusta opiskeluun, antoi paikkakunnan nuorille tytöille opetusta naiskasvatuksen viimeisen muodin mukaan, josta huhuja oli jo saapunut Wiltstokeniinkin. Alice ei pystynyt opettamaan matematiikkaa eikä siveystiedettä, mutta hän perusti tanssikoulun ja antoi opetusta laulussa ynnä kielessä, jota hän uskoi puhuttavan Ranskassa, mutta jota Wiltstokenin kautta matkustavat sen maan asukkaat eivät ymmärtäneet. Molemmat sisaret olivat hellästi kiintyneet toisiinsa ynnä äitiinsä. Alice, joka oli nauttinut mukavuuttarakastavan isänsä erikoista suosiota, säilytti hänen muistoaan jonkinlaisessa kunniassa, vaikka ei voinutkaan olla toivomatta, että isän suosiollisuus häntä kohtaan olisi saanut hänet varaamaan hänelle toimeentulon. Hän häpesi myöskin aina muistaessaan, kuinka isällä oli ollut tapana juoda itsensä humalaan kilpa-ajoissa, soutukilpailuissa ja muissa kansallisjuhlissa, joista eräässä sitten sattui se tapaturma, joka tuotti hänelle kuoleman.

Alice meni linnasta kotiinsa odottaen näkevänsä omaistensa ilmaisevan yhtaikaa sekä iloa että surua, iloa hänen hyvästä onnestaan ja surua hänen menetyksestään; sillä hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja äidintunteista olivat vielä puhtaasti romanttiset. Mutta rouva Goff, joka heti alkoi kadehtia sitä ylellisyyttä, jota hänen tyttärensä nyt pääsisi nauttimaan, puhkesi kiihkeästi syyttämään häntä tunteettomuudesta, äitinsä hylkäämisen innosta ja turhamaisesta huvinhalusta. Alice, joka, huolimatta jäykästä velvollisuudentunnostaan todenpuhumiseen nähden, oli usein lausunut rouva Goff'ille puolikymmentä valhetta yhtenä iltapäivänä säästääkseen häntä joltakin epämiellyttävältä totuudelta, ja joka olisi torjunut herjaavana sellaisen viittauksenkin, että hänen äitinsä oli enemmän itsekäs kuin pyhimysmäinen, puhkesi pian kyyneliin, selittäen ettei palaisi enää linnaan, ja sanoen, ettei mikään olisi voinut taivuttaa häntä jäämään sinne viime yöksi, jos hän olisi arvannut voivansa aiheuttaa sillä mielipahaa kotonaan. Tämä säikähdytti rouva Goffia, joka tiesi kokemuksesta, että oli helpompi kiihoittaa Alice äkkipikaisiin päätöksiin kuin saada hänet peräytymään niistä jälkeenpäin. Pelko siitä, että ihmiset rupeisivat moittimaan häntä tyttärensä edun kevytmielisestä vastustamisesta, sai voiton hänen kateudestaan. Hän nuhteli Alicea ankarasti hänen itsepintaisesta luonteestaan ja vaati häntä velvollisuudesta ei ainoastaan äitiään, vaan myöskin ja etupäässä Jumalaansa kohtaan, ottamaan vastaan neiti Carew'n tarjouksen kiitollisuudella ja vaatimaan kiinteätä palkkaa niin pian kuin hän oli hyvällä käytöksellään tehnyt seuransa linnassa välttämättömäksi. Niin kuuliainen kuin Alice olikin, saattoi hän äitinsä pyytelemään ja osoittamaan jo oireita kiihkeään murheen purkaukseen edesmenneen miehensä takia, ennenkuin suostui tottelemaan häntä. Hän sanoi tahtovansa odottaa, kunnes Janet, joka oli opetustunnilla, palaisi kotiin ja lupaisi antaa anteeksi hänen viimeöisen poissaolonsa (rouva Goff oli näet valheellisesti kertonut Janetin syvästi loukkautuneena maanneen itkien valveilla aamutunneille saakka). Kun äidillä ei täten ollut muuta neuvoa kuin joko päästä eroon Alicesta ennen Janetin paluuta tai joutua ilmi häijystä valheesta, häätyi hän uskottelemaan, että Janet viettäisi iltaa joidenkin tuttaviensa seurassa, ja teroittamaan, kuinka epäystävällistä oli antaa neiti Carew'n olla yksinään. Vihdoin Alice huuhtoi pois kyynelten jäljet ja palasi linnaan tuntien itsensä hyvin onnettomaksi ja koettaen lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että hänen sisarensa oli säästynyt äskeiseltä kohtaukselta.

Lucian Webber ei ollut vielä saapunut, kun hän tuli linnaan. Neiti Carew vilkaisi hänen alakuloisiin kasvoihinsa, kun hän astui huoneeseen, mutta ei kysynyt mitään. Hetken perästä hän kuitenkin pani pois kirjansa, mietti hiukan ja sanoi:

"On kohta kolme vuotta siitä kun olen teettänyt uutta pukua." Alicen katse vilkastui. "Nyt kun sinä olet minulla apuna valitsemassa, arvelen rupeavani niin yltiömäiseksi, että uudistan koko puvustoni. Toivon, että sinäkin käyttäisit tilaisuutta hankkiaksesi jotakin itsellesi. Tulet huomaamaan, että ompelijani, madame Smith, on luotettava työssään, vaikka hän onkin kallis ja epärehellinen. Kun olemme väsyneet Wiltstokeniin, voimme mennä Pariisiin ja ompeluttaa siellä, mutta siihen mennessä voimme turvautua madame Smithiin."

"Minulla ei ole varaa kalliisiin pukuihin", sanoi Alice.

"En pyytäisi sinua hankkimaankaan niitä, jollei sinulla olisi niihin varaa. Huomautinhan sinulle, että totuttaisin sinut kalliisiin tapoihin."

Alice empi. Hänellä ole terve taipumus ottaa kaikissa tilaisuuksissa niin paljon kuin vain voi saada; ja hän oli kärsinyt köyhyydestä liian paljon ollakseen tuntematta enemmän kiitollisuutta hyvästä onnestaan kuin nöyryytystä neiti Carew'n hyväntekeväisyydestä. Mutta ajatellessaan, kuinka hän ajaisi upeasti puettuna linnan vaunuissa ja kohtaisi Janetin raahustamassa jokapäiväisiin tehtäviinsä halvassa mustassa sarssipuvussaan ja parsituissa hansikkaissaan, tunsi Alice ansaitsevansa kaikki äitinsä nuhteet. Kuitenkin oli ilmeistä, ettei kieltäytyminen tuottaisi Janetille mitään aineellista hyötyä; siksi hän sanoi:

"En todellakaan voi ajatellakaan käyttää hyväkseni ystävällisyyttäsi näin tukkukaupalla. Sinä olet minulle liian hyvä."

"Kirjoitan madame Smithille jo tänä iltana", sanoi Lydia.

Alice aikoi vielä esittää heikon vastaväitteen, kun hra Webberin saapuminen ilmoitettiin. Alice jäykistyi ottamaan vierasta vastaan. Lydian käytös ei muuttunut vähintäkään. Lucian, joka esiintymistavaltaan muistutti pikemmin neiti Goffia kuin serkkuaan, suoritti juhlallisesti esittelyyn kuuluvat seremoniat ja sai Alicelta halveksumiseen vivahtavan vastaanoton. Alice, vaikka tunsikin salaista pelkoa ja kunnioitusta, käyttäytyi tottumuksesta tyrannimaisesti miehiä kohtaan.

Vastaten Alicelle arveli hra Webber ilman olevan viileämmän kuin eilen. Vastaten Lydialle myönsi hän, että vastustuspuolueen johtajan esittämä päätöslauselma merkitsi itse asiassa äänestystä hallitukselle annettavasta luottamuslauseesta. Hän uskoi ministeristön saavan enemmistön kannatuksen. Mitään tärkeitä uutisia ei hänellä ollut. Hän oli matkustanut tänne yhdessä loordi Worthingtonin kanssa, joka oli tullut tervehtimään Metsämajassa asuvaa, terveyttään hoitavaa ystäväänsä. Hän oli luvannut palata Lucianin kanssa puolikahdeksan junalla.

Kun mentiin alas päivälliselle, ei Alice, edellisen päivän kokemuksista hyötyneenä, arastellut palvelijain katseita eikä tehnyt mitään typeryyksiä. Kykenemättömänä ottamaan osaa keskusteluun, koska ei tiennyt mitään politiikasta, joka oli Lucianin pääasiallinen puheenaihe, hän istui äänettömänä ja tarkisti sitä vanhaa mielipidettään, että oli naurettavaa ja epähienoa naiselle keskustella mistään, mitä oli sanomalehdissä. Hän tunsi kunnioitusta Lucianin varovaista ja jonkun verran dogmaattista keskustelutyyliä kohtaan ja päätteli hänen tietävän, kaikki asiat. Lydia näytti suhtautuvan mielenkiinnolla hänen esittämiinsä tietoihin, mutta täysin välinpitämättömästi hänen mielipiteisiinsä.

Kun kello läheni puolikahdeksaa, ehdotti Lydia, että he kävelisivät yhdessä asemalle, lisäten menonsa syyksi, että hän halusi oppia vedonlyöntiä loordi Worthingtonilta. Lucian näytti vakavalta tämän johdosta, ja Alice, osoittaakseen olevansa hänen kanssaan yhtä mieltä sopivaisuudesta, näytti kauhistuneelta. Ei kumpikaan mielenilmaus tehnyt pienintäkään vaikutusta Lydiaan. Hän johti tietä eteiseen, otti koristeettoman olkihattunsa ja saalinsa siellä olevalta telineeltä ja astui ulos, ilman hansikkaita, raikkaaseen kevätillan ilmaan. Kauhuissaan noin miesmäisestä käyttäytymisestä ja jäätyään ilman niitä kymmentä minuuttia, joiden hän oli luullut olevan käytettävinään pannakseen hatun päähänsä ja varustautuakseen julkisuutta varten, oli Alicen riennettävä yläkertaan ja jälleen alas sopimattomalla kiireellä. Kun hän saavutti toiset nurmikentällä, virkkoi Lucian juuri:

"Worthington pelkää sinua, Lydia -- nähtävästi ilman aihetta."

"Minkätähden?"

"Koska sinä tiedät niin paljon enemmän kuin hän", vastasi Lucian, ilahtuneena siitä, että häneltä kysyttiin selitystä. "Mutta ehkäpä sinulla on myötätuntoa hänen mieliharrastuksilleen enemmän kuin hän luuleekaan."

"Minun täytyy selittää sinulle, Alice, että loordi Worthington on nuori herrasmies, jonka mielilukemista on kilpa-ajoluettelo ja joka harrastaa juoksijahevosia yhtä innokkaasti kuin Lucian pääministereitä ja puoluejohtajia. Hän ei koskaan lue mitään eikä seurustele lukevien ihmisten kanssa, joten hänen keskustelunsa on siedettävää. Tekisikö sinun mielesi mennä Ascotiin, Alice?"

Alice vastasi, niinkuin tunsi Lucianin odottavan hänen vastaavan, nimittäin ettei hän koskaan ollut ollut kilpa-ajoissa ja ettei hänellä ollut haluakaan sellaisiin mennä.

"Tulet kyllä muuttamaan mielesi hyvissä ajoin ennen ensi vuoden ajoja. Kilpa-ajot herättävät joka ihmisen mielenkiintoa, mitä ei voi sanoa oopperasta tai taideakatemiasta."

"Minä olen käynyt akatemiassa", sanoi Alice, joka oli käynyt kerran isänsä kanssa Lontoossa.

"Niinkö!" sanoi Lydia. "Kävitkö Kansallis-galleriassa?"

"Kansallis-galleriassa! En luule. En muista."

"Miellyttivätkö taulut sinua?"

"Kyllä, oikein paljon."

"Tulet huomaamaan Ascotin paljoa huvittavammaksi."

"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lucian Alicelle, "että serkkuni mielioikku on teeskennellä välinpitämättömyyttä taiteesta, jota hän harrastaa intohimoisesti, ja kirjallisuudesta, johon hän on syvällisesti perehtynyt."

"Lucian-serkku", sanoi Lydia, "jos joskus joudut syrjään politiikasta ja petyt pyrkimyksissäsi, on sinulla tilaisuus elää taiteesta ja kirjallisuudesta. Silloin olen kunnioittava mielipidettäsi niiden riittävyydestä elämän tueksi. Tähän mennessä olet maistellut niitä vain höysteenä."

"Tyytymätönkö, kuten tavallisesti?" sanoi Lucian. "Sinun ainoa ajatuksesi minusta, kuten tavallisesti", vastasi Lydia kärsivällisen kärsimättömänä, heidän astuessaan asemahuoneeseen.

Juna, kolme matkustajavaunua ja yksi tavaravaunu, odotti asemalla. Veturi puhkui hillitysti, ja kuljettaja ja lämmittäjä nojautuivat ulos; viimeksimainittu, nuori mies, tähysteli innokkaasti kahta ensiluokan vaunun edessä seisovaa herraa; kuljettaja kohdisti mielenkiintonsa samoihin henkilöihin vanhemman ihmisen maltillisuudella. Toinen tarkastelun alaisista henkilöistä oli pyöreäpäinen, pieni mies, noin viidenkolmattavuotias, puettu pääkaupunkilaiseen iltapäivämuotiin. Toisen tunsi Lydia heti edellisen päivän Hermekseksi, huolimatta hänen olkihatustaan, keltaisesta kaulanauhastaan ja tiheästi musta- ja valko-ruudukkaasta puvustaan, jonka rintataskusta pursui esiin tulipunainen silkkinenäliina. Hänen käsissään ei ollut kävelykeppiä tai sateenvarjoa; hänen ryhtinsä oli sulava ja tasapainonsa niin täsmällinen, ettei hän näyttänyt painavan mitään; ja hänen ilmeensä oli itseensätyytyväinen ja hyväntuulinen. Mutta --! Lydia tunsi, että oli olemassa jokin "mutta" tuossa kauniissa, voimakkaassa, hyväntuulisessa nuoressa miehessä.

"Tuolla on loordi Worthington", sanoi Lydia, osoittaen pyöreäpäistä herraa. "Ei suinkaan tuo toinen voi olla hänen terveyttäänhoitava ystävänsä?"

"Tuo on se mies, joka asuu Metsämajassa", sanoi Alice. "Minä tunnen hänet ulkonäöltä."

"Joka ei kylläkään näytä sairaalloiselta", huomautti Lucian, tähystellen kiinteästi tuntematonta.

He olivat nyt saapuneet lähelle noita molempia ja kuulivat, kuinka loordi Worthington, avatessaan vaunun oven sisään mennäkseen, sanoi: "Pidähän huolta itsestäsi, kuten kelpo mies ainakin. Muista! jos se kestää sekunninkaan yli viidentoista minuutin, menetän viisisataa puntaa."

Hermes pani käsivartensa nuoren loordin hartioille ja ravisteli häntä vanhemman veljen tapaan. Sitten hän virkkoi oikealla ja hyvällä ääntämistavalla, mutta hiukan karkeamman sävyisellä ja kovemmalla äänellä kuin englantilaiset herrasmiehet tavallisesti puhuvat: "Rahat ovat turvassa kuin pankin holvissa, poikani."

Ilmeisesti, ajatteli Alice, oli tuntematon loordi Worthingtonin hyvä tuttava. Hän päätti käyttäytyä huomaavaisesti häntä kohtaan, jos heidät esiteltäisiin toisilleen.

"Loordi Worthington", sanoi Lydia.

Säpsähtäen kääntyi puhuteltu ja kiipesi alas vaunun istuimelta, lausuen hiukan hämmentyneenä: "Kuinka voitte, neiti Carew? Kaunista seutua ja kaunista ilmaa -- soveltuu teille varmaankin mainiosti. Te näytätte ainakin siltä kuin se soveltuisi."

"Kiitos, taidanpa näyttää. Teidän tuttavanne on luullakseni minun vuokralaiseni."

Loordi Worthingtonin ilmeessä kuvastui äkillinen ja elävä ilmitulon pelko, eikä hän vastannut sanaakaan.

"Kaiketi esittelette hänet minulle, vai kuinka?"

"Annatteko minulle luvan?" kysyi loordi.

"Tietysti", sanoi Lydia. "Onko jokin syy --"

"Oh, ei vähintäkään, jos kerran te sitä haluatte", vastasi loordi Worthington vilkkaasti, ja hänen silmänsä vilkkuivat vallattomasti, kun hän kääntyi seuralaiseensa päin, joka seisoi vaunun ovella ihaillen Lydiaa ja ollen vuorostaan lämmittäjän ihailun esineenä. "Herra Cashel Byron -- neiti Carew."

Hra Cashel Byron punastui hiukan kohottaessaan olkihattuaan, mutta muuten käyttäytyi kuin jokin korkea-arvoinen henkilö, joka ei ole ylpeä. Kun ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanottavaa omasta puolestaan, johti Lydia loordi Worthingtonin puhumaan Ascotin kilpa-ajoista ja kuunteli häntä samalla kuin katseli uutta tuttavaansa. Nyt, kun seurassa-olon väkinäisyys oli karkoittanut hänen äskeisen hyväntuulisen ilmeensä, oli hänessä jotakin peloittavaa, mikä aiheutti Lydiassa selittämättömän mielihyvän värähdyksen. Sama uinuvan vaaran vaikutelma tuntui, vaikka vähemmän miellyttävänä, Lucianissakin, joka tunsi olonsa hieman samanlaiseksi kuin suuren, luonteenlaadultaan epäilyttävän koiran läheisyydessä. Lydia ajatteli, ettei hra Byron ensi näkemältä pitänyt hänen serkustaan, sillä hän katseli häneen vinosti, ikäänkuin salaa mittaillen häntä.

Ryhmä hajautui, kun konduktööri huusi matkustajia asettumaan paikoilleen. Hyvästit sanottiin, ja loordi Worthington huusi: "Pidä huolta itsestäsi!" Cashel Byronille, joka vastasi hieman kärsimättömästi ja vilkaisten pelokkaasti neiti Carew'hin: "Hyvä on, hyvä on; ei mitään pelkoa, sir." Sitten juna lähti, ja hän jäi asemalaiturille molempien naisten kanssa.

"Me palaamme puistoon, herra Cashel Byron", sanoi Lydia.

"Niin minäkin", sanoi Byron. "Ehkä --" tässä hänen äänensä petti, ja hän katsoi Aliceen, välttääkseen Lydian katsetta. Sitten he lähtivät yhdessä asemalta.

Kun he olivat kävelleet jonkun matkaa äänettöminä, Alice katsoen jäykästi eteensä, epäluuloisena, muistaen äsken kuulleensa saattajansa loordi Worthingtonille puhuessaan käyttäneen sanaa "sir", Lydian taas pannessa merkille hänen kevyen astuntansa ja täydellisen tasapainonsa ja koettaessa lukea hänen hämmentyneitä kasvojaan, virkkoi Cashel Byron:

"Näin teidät eilen puistossa ja luulin teitä aaveeksi. Mellish-ukko -- apulaiseni, tarkoitan -- näki teidät myös. Siitä tiesin, että olitte todellinen."

"Merkillistä!" sanoi Lydia. "Minä luulin samaa teistä."

"Mitä! Luulitteko!" huudahti Cashel Byron, katsoen häneen. Kun hän tällöin ei tullut tarkanneeksi askeleitaan, kompastui hän ja palautti jälleen tasapainonsa hiljaa kiroten. Sitten hän tuli hyvin punaiseksi ja huomautti neiti Goffille, että oli lämmin ilta.

Alice myönsi. "Toivon", lisäsi hän, "että voitte paremmin."

Hra Byron näytti olevan ymmällä. Arvellen, mietittyään, toisen tarkoittaneen hänen kompastumistaan, sanoi hän:

"Kiitos, en loukannut itseäni."

"Loordi Worthington on kertonut meille teistä", sanoi Lydia. Hra Byron pysähtyi äkkiä, nähtävästi syvästi loukkautuneena, Lydia kiiruhti lisäämään: "Hän mainitsi teidän tulleen tänne terveyttänne palauttamaan, siinä kaikki."

Cashelin ilme helpottui omituiseksi hymyksi, ja hän lähti jälleen kävelemään. Mutta hetken kuluttua hänessä heräsi epäluulo, ja hän kysyi huolestuneesti: "Eikö hän kertonut teille minusta mitään muuta?"

Alice tuijotti häneen ylpeästi. Lydia vastasi: "Ei. Ei mitään muuta."

"Arvelin, että olitte ehkä jossakin kuulleet nimeni", pitkitti Cashel.

"Ehkä olen kuullutkin, mutta en voi muistaa missä yhteydessä. Miksi? Tunnetteko joitakin minun tuttaviani?"

"En suinkaan. Ainoastaan loordi Worthingtonin."

"Arvelen siis, että olette kuuluisa ja että minä kovaksi onnekseni en tiedä sitä, herra Cashel Byron. Onko niin?"

"Ei vähintäkään", vastasi Cashel kiireesti. "Ei ole mitään syytä, minkävuoksi teidän olisi koskaan tarvinnut kuulla minusta. Olen suuresti kiitollinen teille ystävällisestä tiedustelustanne", jatkoi hän kääntyen Aliceen päin. "Voin aivan hyvin nyt, kiitos. Maaseutu on saanut minut jälleen kuntoon."

Alice, joka alkoi hautoa epäluuloja hra Byroniin nähden, hymyili teeskennellysti ja suoristautui hiukan.

Cashel kääntyi hänestä pois, loukkautuneena hänen käytöksestään ja kyeten niin huonosti salaamaan tunteensa, että neiti Carew, joka alati tarkkasi häntä, näki mitä hän tunsi ja tiesi mielihyvin, että Cashel kääntyi hänen puoleensa saadakseen lohdutusta. Hän katsoi Lydiaan hartaan tarkkaavasti, ikäänkuin koettaen arvata hänen ajatuksiaan, jotka näyttivät liitelevän laskevassa auringossa tai jossakin muussa yhtä kauniissa ja salaperäisessä piirissä. Mutta Cashel saattoi nähdä, ettei hänen kasvoillaan näkynyt heijastustakaan neiti Goff'in ivallisuudesta.

"Ja te siis todellakin luulitte minua aaveeksi?" sanoi Cashel.

"Niin. Ensin luulin teitä kuvapatsaaksi."

"Kuvapatsaaksi!"

"Te ette näytä olevan siitä mielissänne."

"Eihän kukaan voi olla mielissään siitä, että häntä. luullaan kivimöhkäleeksi", vastasi Cashel surkeana.

Tässä oli mies, jota Lydia oli erehtynyt luulemaan ihanimmaksi miehisen voiman ja kauneuden kuvaukseksi, mitä hän tunsi, ja hän oli niin vailla taiteellista sivistystä, että piti kuvapatsasta epämiellyttävänä kivimöhkäleenä.

"Luulen, että olin silloin tunkeutunut luvattomalle alueelle", sanoi Lydia; "mutta tein sen tahtomattani. Olin joutunut eksyksiin, sillä olen jokseenkin outo täällä enkä osaa vielä liikkua omassa puistossanikaan."