Part 4

Lucian katsoi häneen kaihokkaasti. Hänen nimensä tämän naisen lausumana herätti hänessä aina epämääräisen liikutuksen. Hän etsi mielellään asioiden syitä ja oli jo kauan sitten tullut siihen päätökseen, että tuo sisäinen liikutus johtui naisen hienosta ääntämistavasta. "Niin", vastasi Lucian. "Olen järjestänyt kaikkityyni ja tulin antamaan selontekoa talonhoidostani ja sanomaan hyvästi."

Hän asetti puutarhatuolin lähelle naista ja istuutui. Nainen laski kätensä päällekkäin helmaansa ja kohentautui kuuntelemaan.

"Ensinnäkin Metsämaja", sanoi Lucian. "Se on vuokrattu ainoastaan kuukaudeksi, joten voit antaa sen ilman vuokraa rouva Goff'ille heinäkuussa, jos haluat. Toivon, ettet menettele niin epäviisaasti."

Nainen hymyili ja sanoi: "Ketä ovat nykyiset vuokralaiset? Olen kuullut heidän vastustavan sitä, että maitotytöt ja karjakot kulkevat jalavakujan poikki."

"Me emme saa moittia heitä siitä. Kun he vuokrasivat Metsämajan, sovittiin nimenomaan siitä, että jalavakuja pidettäisiin heidän yksityisesti käytettävänään. Minulla ei ollut aavistustakaan siihen aikaan, että sinä tulisit linnaan, muuten olisin tietysti torjunut sellaisen ehdon."

"Mutta mehän pidämme sen heille yksityisesti: vieraita ei lasketa sinne. Oma väkemme kulkee kerran päivässä edestakaisin sen poikki matkalla meijeriin, siinä kaikki."

"Se tuntuu kyllä töykeältä, Lydia; mutta tämä on erikoinen tapaus -- nuori mies, joka on tullut parantamaan terveyttään. Hän tarvitsee joka päivä ruumiinharjoituksia ulkoilmassa, mutta hän ei voi sietää katselijoita; en ole nähnyt häntä itsekään, ja hänellä on vain yksi ainoa apulainen seuranaan. Näiden olosuhteiden vallitessa suostuin siihen, että jalavakuja pidettäisiin yksinomaan heidän käytettävänään. Todellisuudessa he maksavat vuokraakin enemmän kuin olisi kohtuullista ilman tätä etuoikeutta."

"Toivottavasti tuo nuori herra ei ole hullu."

"Ennenkuin vuokrasin Metsämajan hänelle, hankin itselleni täyden varmuuden siitä, että hän on kunnollinen vuokralainen", sanoi Lucian nuhtelevan vakavasti. "Häntä suositteli minulle pontevasti loordi Worthington, joka puhui hänestä varsin lämpimästi. Minä satuin lausumaan hänelle aivan saman epäilyn, jonka sinä juuri mainitsit. Worthington meni takuuseen vuokralaisen täysijärkisyydestä samoin kuin hänen maksukyvystäänkin ja tarjoutui vuokraamaan huoneet omiin nimiinsä ja vastaamaan persoonallisesti toipilaan hyvästä käytöksestä. Sinun ei tarvitse olla peloissasi: se on vain joku nuori mies, joka on saanut hermostonsa epäkuntoon kovalla lukemisella. Luultavasti joku Worthingtonin opintotovereita."

"Ehkä niin. Mutta minä odottaisin loordi Worthingtonin opintotoverin olevan ennemmin kovan ratsastajan tai juomarin kuin kovan lukijan."

"Voit olla aivan levollinen, Lydia. Otin loordi Worthingtonin sanasta kiinni niin pitkälle, että tein vuokrasopimuksen hänen nimelleen."

"Olen täysin tyytyväinen, Lucian, ja suuresti kiitollinen sinulle. Olen antava määräyksen, ettei kukaan saa kulkea meijerille Metsämajan kautta."

"Seuraava seikka", jatkoi Lucian, "on tärkeämpi, koska se koskee sinua persoonallisesti. Neiti Goff on halukas suostumaan tarjoukseesi. Ja hänestä tulee sinulle mitä sopimattomin seuralainen!"

"Miksi, Lucian?"

"Kaikista syistä. Hän on nuorempi sinua eikä voi niinollen esiintyä kaitsijanasi. Hän on saanut vain tavallisen kasvatuksen, ja hänen kokemuksensa seurapiireistä on kotoisin paikkakunnallisista hyväntekeväisyystanssiaisista. Ja koska hän ei ole epämiellyttävä ja häntä pidetään Wiltstokenissa kaunottarena, on hän omapäinen ja tulee luultavasti loukkautumaan sinun holhouksestasi."

"Onko hän omapäisempi kuin minä?"

"Sinä et ole omapäinen, Lydia; paitsi siinä, että olet kuuro neuvoille."

"Tarkoitat, että harvoin noudatan niitä. Ja ajattelet siis, että minun olisi parempi ottaa ammatti-seuranainen -- rappeutunut hienoston nainen -- kuin pelastaa tämä nuori tyttö menemästä kotiopettajattareksi ja alkamasta rappeutua jo kolmenkolmatta vanhana?"

"Sopivan seuranaisen hankkiminen ja köyhien ihmisten auttamis-velvollisuus ovat kaksi eri asiaa, Lydia."

"Totta, Lucian. Milloin neiti Goff tulee käymään?"

"Tänä iltana. Huomaa: mitään ei ole päätetty vielä. Jos mielesi muuttuu nähtyäsi hänet, tarvitsee sinun kohdella häntä vain tavallisena vieraana, ja asia jää sikseen. Minä puolestani suosittelisin mieluummin hänen sisartaan, mutta hän ei tahdo jättää äitiään, joka ei ole vielä toipunut miehensä kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä."

Lydia katseli miettiväisenä kädessään olevaa pientä nidosta ja näytti harkitsevan neiti Goffia koskevaa kysymystä. Kun hän jälleen nosti katseensa, näkyi selvästi, että asia oli ratkaistu; mutta hän ei sanonut mitään.

"No?" virkkoi Lucian hetken kuluttua, hämillään toisen äänettömyydestä.

"No?" sanoi Lydia, olematta vähääkään hämillään.

"Et ole sanonut mitään."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa."

"Siinä tapauksessa", sanoi Lucian lyhyeen, antaen vallan loukkautumisen tunteelle, "minun on paras lähteä."

"Ei suinkaan", sanoi Lydia. "Minä nautin seurastasi Wiltstokenin tyyliin. Kun kaksi meidän työmiestämme ovat ystävykset, niin millä tavoin he sen ilmaisevat? He nojaavat samaa porttia vasten tuntikausia joka sunnuntaiaamu vaihtamatta sanaakaan. Varmasti se on parempi kuin se hermostunut äänettömyydenpelko ja epävapaus, jota kutsutaan seurusteluksi meidän onnettomassa piirissämme."

"Sinulla on eriskummallisia käsityksiä, Lydia! Maatyömies on äänetön ihan samasta syystä kuin koira on äänetön."

"Koirat ovat hyvin hyvää seuraa", sanoi Lydia.

Tähän ei Lucian löytänyt mitään sanottavaa. Ainoa suhde naiseen, missä hän tunsi itsensä onnelliseksi, oli älyllisen alentuvaisuuden ja selittämisen suhde. Lydia ei koskaan epäillyt hänen selityksiään, mutta koska hän ei tehnyt niistä samoja johtopäätöksiä, tunsi Lucian harvoin selitystensä onnistuneen. Mitä tuli äänettömyyden noudattamiseen Lydian seurassa maatyömiesten malliin, kävi se kerrassaan yli hänen itsehillintäkykynsä. Hänen täytyi vedota junaansa ja sanoa hyvästi.

Lydia ojensi hänelle kätensä, ja himmeä hehku kohosi hänen harmaisiin leukapieliinsä, kun hän tarttui siihen. Sitten hän napitti takkinsa ja asteli vakavasti pois. Hänen mennessään katseli Lydia päivänpaisteen heijastumista hänen kiiltävästä hatustaan ja sen uppoamista hänen säädylliseen takkiinsa. Hän huokasi ja syventyi jälleen Goetheen.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän väsyi istumaan yhdessä kohti, nousi ylös ja käyskenteli puistossa lähes tunnin, koettaen löytää niitä paikkoja, joissa hän oli leikkinyt lapsena ollessaan täti-vainajansa vieraana. Hän tunsi suuren, kallellaan olevan druidi-alttarin, joka muinoin oli muistuttanut hänelle Sinain vuorta, joka uhkasi kaatua Kristityn päälle 'Kristityn vaelluksessa'. Kauempana hän näki ja kiersi suon, jossa hän oli kerran ansainnut toruja hoitajaltaan täyttämällä sukkansa mudalla. Sitten hän huomasi olevansa pitkällä, vihreällä nurmikujalla, joka kulki idästä länteen, näyttäen loppumattomalta. Tämä tuntui hänestä ihastuttavimmalta kaikesta, mitä hän omisti, ja hän oli jo alkanut suunnitella huvimajan rakentamista sen läheisyyteen, kun hän äkkiä muisti, että tämä oli varmaankin juuri se jalavakuja, jonka häiritsemättömyyttä hänen Metsämajansa sairas vuokralainen niin ankarasti vaati. Hän pakeni heti metsään ja päästyään turvaan nauroi sille omituisuudelle, että hän oli luvaton liikkuja omilla maillaan. Hänen täytyi tehdä suuri kierros välttyäkseen tunkeutumasta jälleen kielletylle alueelle, ja siten hän, käveltyään jonkun aikaa, joutui eksyksiin. Puut eivät näyttäneet ottavan loppuakseen, ja hän alkoi ajatella, että hän varmaan omisti myöskin metsän yhtä hyvin kuin puiston. Vihdoin hän näki aukeaman. Rientäen sitä kohti hän tuli jälleen päivänpaisteeseen ja pysähtyi häikäistyneenä nähdessään ilmestyksen, jota hän ensin luuli kauniiksi kuvapatsaaksi, mutta jonka hän seuraavassa tuokiossa omituisesta ihastuksesta värähtäen tunsi eläväksi ihmiseksi.

Noin erehdyttävä arvostelu herrasmiehestä, joka suoritti ruumiinharjoituksia ulkoilmassa yhdeksännellätoista vuosisadalla, merkitsisi tavallisten olosuhteiden vallitessa uskomatonta tietämättömyyttä joko miehistä tai kuvapatsaista. Mutta tässä tapauksessa eivät olosuhteet olleet tavalliset, sillä mies oli puettu valkoiseen trikoopaitaan ja polvihousuihin, ja hänen paljaat käsivartensa loistivat kuin gladiaattorin käsivarret. Hänen leveät rintalihaksensa olivat valkoisessa verhossaan kuin marmorilaa'at. Hänen lyhyt, kähertyvä tukkansakin näytti iltavalaistuksessa kuin kiilloitetulta pronssilta. Lydian mieleen juolahti ajatus, että hän oli häirinnyt jotakin muinaisajan jumalaa hänen metsikkö-asumuksessaan. Tämä mielikuva ei kuitenkaan kestänyt kuin silmänräpäyksen, sillä seuraavassa tuokiossa hänen katseensa sattui kolmanteen henkilöön, jota oli mahdoton kuvitella klassillisen jumal'olennon yhteyteen; se oli tallirengin näköinen mies, joka katseli seuralaistaan hyvin samaan tapaan kuin tallirenki katselisi poikkeuksellisen kaunista hevosta. Tämä mies huomasi Lydian ensimmäisenä, ja ilme, joka silloin tuli hänen kasvoilleen, osoitti selvästi hänen pitävän Lydiaa vastenmielisenä tunkeilijana. Kuvapatsas-mies seurasi hänen äkäistä katsettaan ja näki myös Lydian, mutta toisenlaisin tuntein: hänen suunsa avautui raolleen, väri kohosi kasvoille ja hän tuijotti Lydiaan peittelemätöntä ihailua ja ihmettelyä kuvastavin katsein. Lydian ensimmäinen ajatus oli kääntyä ympäri ja paeta; seuraava ajatus oli pyytää anteeksi läsnäoloaan. Lopuksi hän poistui rauhallisesti puiden lomitse.

Heti kun hän pääsi pois heidän näkyvistään, kiiruhti hän käyntinsä miltei juoksuksi. Päivä oli lämmin nopealle liikunnolle, ja pian hän pysähtyi ja kuunteli. Kuului tavallisia metsän ääniä: lehtien kahinaa, heinäsirkkojen suritusta ja lintujen laulua, mutta ei ihmisääniä eikä askeleita. Hän alkoi ajatella, että tuo jumalainen olento oli vain Praksiteleen Hermes, jonka Goethen klassillinen Sabatti oli nostanut hänen mieleensä ja uneksiva mieliala saanut näyttämään elävältä todellisuudelta. Tallirenki oli varmaan joku noita unien tavallisia epäjohdonmukaisuuksia -- ehkä kajastusta siitä Lucianin maininnasta, että Metsämajan vuokralaisella oli yksi miespalvelija. Oli mahdotonta, että tuo loistavan miehisen voiman ja kauneuden ilmestys olisi itse asiassa liiallisten opintojen runtoma ylioppilas. Tuo järjetön ihastuksen väristyskin oli yksi unimaailman mielettömyyksiä: muutenhan hän olisi sitä hävennyt.

Lydia palasi linnaan jonkun verran levottomana hermostonsa tilasta, mutta muistellen yhä äskeistä näkyään mielihyvällä, jota hän ei olisi sallinut itselleen, jos olisi ollut kysymyksessä lihasta ja verestä luotu olento. Kerran tai pari se palasi hänen mieleensä niin eloisana, että hän kysyi itseltään, olisiko se voinut olla todellinen. Mutta vähäinen järkeily vakuutti hänelle, että sen oli täytynyt olla harhanäky.

"Suokaa anteeksi, neiti", puhutteli häntä eräs hänen palveluskuntansa jäsen, syntyperäinen wiltstokenilainen, joka tunsi syvää kunnioitusta linnan neitiä kohtaan, "neiti Goff odottaa teitä salongissa."

Linnan salonki oli pyöreä huone, jonka holvimainen katto murtui kullatuiksi, paksua bamburuokoa muistuttaviksi koristeiksi, jotka pistivät pystysuoraan alaspäin stalagmiittien tavoin. Raskaat kynttiläkruunut oli koristettu litteillä messinkipalloilla, joiden suurennetut jäljennökset kruunasivat matalien, leveiden, jykeväpuitteisten tuolien selustoja. Tuolit olivat päällystetyt nahalla, johon oli painettu japanilaisia lohikäärmekuvioita kuparinvärisellä metallilla. Lähellä tulisijaa oli kiinalaismallinen pronssikello sijoitettuna mörssärin tavoin mustille puurattaille, toimittaen hiilisangon virkaa. Seinällä oli koristeina suuria kultaisia puolikuita vaalean sinisellä pohjalla.

Tässä barbaarimaisessa pyörykössä tapasi neiti Carew häntä odottamassa kolmenkolmatta-vuotiaan nuoren naisen, jolla oli hyvinkehittynyt, takakeno vartalo, vaalea, posliinipintainen hipiä, ja poskilla hieno puna. Pään ylväs asento ilmaisi hänen totunnaista oman-arvon tunnettaan, jonka lähiseudun nuorukaisten ihailu oli hänessä synnyttänyt; sama syy oli ehkä aiheuttanut hänen halvan, mustan pukunsa sirouden sekä hansikkaiden, kenkien ja hatun nuhteettoman somuuden. Hän oli odottanut linnan neitiä kymmenen minuuttia kovassa hermostuneisuudessa, mikä kohosi huippuunsa Lydian astuessa sisään.

"Hyvää päivää, neiti Goff. Olenko antanut teidän odottaa? Olin ulkona."

"Ei ollenkaan", sanoi neiti Goff, tuntien hämmentävän vaikutelman, että punainen tukka oli aristokraattinen ja tummanruskea (hänen oman tukkansa väri) rahvaanomainen. Hän oli noussut kattelemaan ja sitten, epäröityään hetken aprikoidakseen, mitä hieno käytös vaati häntä senjälkeen tekemään, istuutui jälleen, Neiti Carew istuutui myöskin ja tähysti miettiväisesti vierastaan, joka istui jäykän pystynä ja, koettaessaan peittää hermostuneisuuttaan, näytti tahtomattaan halveksivalta.

"Neiti Goff", sanoi Lydia äänettömyyden jälkeen, joka teki hänen puheensa vaikuttavaksi: "tahdotteko tulla luokseni pitkälle vierailulle? Tässä yksinäisessä paikassa kaipaan kovin suuresti ikäiseni ja vertaiseni ystävän ja toverin seuraa. Arvelen, että teidän laitanne on samoin."

Alice Goff oli sangen nuori ja oli sangen lujasti päättänyt olla omaksumatta mitään ansiota, jota hänellä ei todellisuudessa ollut. Hän otti siis ojentaakseen neiti Carew'ta yhteiskunnalliseen asemaansa nähden, ajattelematta että linnan neiti luultavasti ymmärsi sen paremmin kuin hän, vieläpä pitäen aivan luonnollisena, että tämä erehtyi.

"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi hän jäykästi; "mutta me emme ole lainkaan yhdenvertaiset, neiti Carew. Tosiasia on, että minulla ei ole varaa viettää joutilasta elämää. Me olemme hyvin köyhiä, ja äitini on osaksi riippuvainen minun ahkeroimisestani."

"Luulen, että voitte ahkeroida varsin tuloksellisesti, Jos tulette minun luokseni", sanoi Lydia rauhallisesti. "On kyllä totta, että minä tulen totuttamaan teidät tuhlaaviin tapoihin, mutta tahdon myös laittaa niin, että kykenette niitä noudattamaan."

"En halua sitoutua tuhlaaviin tapoihin", sanoi Alice nuhtelevasti. "Minun on tyydyttävä vaatimattomiin tapoihin koko ikäni."

"Ei välttämättä. Sanokaa minulle suoraan: millä tavoin olitte aikonut ahkeroida? Opettajana, eikö niin?"

Alice punastui, mutta vastasi myöntäen.

"Te ette ollenkaan sovi opettajaksi; ja te joudutte lopulta naimisiin. Opettajana te ette voisi päästä hyviin naimisiin. Joutilaana naisena, jolla on tuhlaavat elintavat, te sensijaan tulette pääsemään oikein hyviin naimisiin. Rikkaana oleminen on erikoinen taito, jonka osaaminen on välttämätön, jos aiotte ottaa rikkaan miehen."

"Minä en aio lainkaan mennä naimisiin", sanoi Alice ylväästi. Hänen mielestään oli jo aika hillitä tuota kylmää aristokraattia. "Jos tulen ollenkaan, tulen ilman mitään sivutarkoitusta."

"Sitähän minä juuri olin toivonut. Tulkaa ilman minkäänlaisia ehtoja tai syrjä-ajatuksia."

"Mutta --" aloitti Alice ja pysähtyi, hämmentyneenä siitä nopeudesta, jolla sopimuksen-hieronta edistyi. Hän sopersi joitakin sanoja ja odotti, että Lydia jatkaisi. Mutta Lydia oli sanonut sanottavansa ja odotti ilmeisesti vastausta, vaikka oli sen näköinen kuin olisi hän ollut varma tahtonsa perillesaamisesta, olkoonpa Alicen näkökanta mikä hyvänsä.

"En oikein ymmärrä, neiti Carew. Mitä velvollisuuksia --? mitä toivoisitte minulta?"

"Paljonkin", sanoi Lydia vakavasti. "Paljon enemmän kuin mitä vaatisin palkatulta seuranaiselta."

"Mutta minustahan tulee palkattu seuranainen", vastusti Alice.

"Kenelle?"

Alice punastui jälleen, tällä kertaa suuttumuksesta. "En tarkoittanut sanoa --"

"Ette tarkoita sanoa, ettette tahdo olla missään tekemisissä minun kanssani", keskeytti Lydia hänet rauhallisesti. "Minkätähden olette niin arvelevainen, neiti Goff? Tehän tulette olemaan lähellä kotianne ja voitte palata sinne milloin hyvänsä, jos olonne täällä ei teitä tyydytä."

Peläten häpäisseensä itsensä huonolla käyttäytymisellä; halutonna alistumaan otettavaksi kuin jokin kapine, ikäänkuin hänen omat toivomuksensa eivät mitään merkitsisi silloin, kun rikkaan naisen oikku oli tyydytettävä; epäluuloisena -- kuultuaan usein juorujuttuja korkeissa asemissa olevien ihmisten epärehellisyydestä -- ettei häneltä vain puijattaisi sitä tuntuvaa palkkaa, jonka hän oli päättänyt vaatia; ja lisäksi kykenemättömänä pitämään puoliaan neiti Carew'ta vastaan, Alice turvautui ensimmäiseen verukkeeseen, mikä hänen mieleensä johtui.

"Haluaisin vähän miettimisaikaa", sanoi hän.

"Aikaa totuttautua minuun, niinkö? Saatte niin kauan kuin ha--"

"Oh, voin antaa teille tiedon jo huomenna", keskeytti Alice innokkaasti.

"Kiitos. Lähetän rouva Goff'ille kirjelipun ja ilmoitan, ettei hänen tarvitse odottaa teitä kotiin ennenkuin huomenna." "Mutta minä en tarkoittanut --. En ole varustautunut jäämään", vastusti Alice, tuntien sotkeutuvansa yhä pahemmin Lydian paulaan.

"Teemme sitten yhdessä kävelyretken päivällisen jälkeen teidän kotiinne, missä voitte tehdä valmistuksenne. Mutta luulen kyllä, että voin lainata teille kaiken mitä tarvitsette."

Alice ei uskaltanut estellä enempää. "Pelkään", sopersi hän, "että pidätte minua kauhean töykeänä; mutta minä olen niin hyödytön, ja te tulette niin varmasti pettymään, että -- että --"

"Te ette ole töykeä, neiti Goff; mutta te olette mielestäni kovin ujo. Te haluaisitte juosta pois ja piiloutua uusilta kasvoilta ja uudelta ympäristöltä."

Alice, joka Wiltstokenin seurapiireissä oli itsetietoinen, vieläpä ylimielinenkin, tunsi tulleensa ymmärretyksi väärin, mutta ei osannut puolustautua.

Lydia jatkoi: "Olen muodostanut tapani matkoilla ollessani ja niinmuodoin elän ilman turhia muodollisuuksia. Me syömme päivällistä varhain -- kello kuusi."

Alice oli syönyt päivällistä kello kaksi, mutta ei tuntenut velvollisuudekseen tunnustaa sitä.

"Ehkä sallitte minun näyttää teille huoneenne", sanoi Lydia nousten. "Tämä on omituinen salonki", lisäsi hän, katsahtaen ympärilleen. "En ole käyttänyt sitä koskaan ennen." Hän katseli jälleen ympärilleen osoittaen jonkun verran mielenkiintoa, ikäänkuin huone olisi kuulunut jollekin toiselle, ja sitten johti tietä toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, joka oli sisustettu naisen makuuhuoneeksi. "Jos ette pidä tästä", sanoi hän, "tai jos ette voi järjestää sitä mieleiseksenne, niin on toisia huoneita, joista voitte valita mielenne mukaan. Tulkaa budoaariini sitten kun olette valmis."

"Missä se on?" kysyi Alice huolestuneena.

"Se on -- On parasta soittaa joku näyttämään se. Lähetän teille kamarineitoni."

Alice, jota kamarineito peloitti vielä enemmän kuin emäntä, kieltäytyi kiireesti. "Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, neiti Carew", sanoi hän ylvään vaatimattomasti.

"On mukavampaa, että kutsut minua Lydiaksi", sanoi neiti Carew. "Muuten luullaan sinun tarkoittavan isotätiäni, joka on hyvin vanha." Sitten hän poistui huoneesta.

Alicella oli tapana ajatella mielihyvällä, että hänellä oli naisellista aistia ja taitoa huoneen somistamisessa. Hän oli tottunut silmäilemään ylpeänä äitinsä salia, jonka hän oli koristanut halvalla kretongilla, japanilaisilla paperiviuhkoilla ja pienillä posliinisilla koruesineillä. Nyt hän tunsi, että jos hän nukkuisi yhden yön edessään olevassa vuoteessa, ei hän enää koskaan voisi viihtyä äitinsä huoneissa. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja uskonut halpojen ja yksinkertaisten koristeiden kauneudesta ja kallishintaisten tavarain alhaisomaisuudesta, johtui hänen mieleensä toisintona sadun ketun "happamista pihlajanmarjoista". Häntä puistatti, kun hän kuvitteli, miltä kuuden pennyn hintainen kiinalainen päivänvarjo näyttäisi tuon lieden kamanalla, kretonkiteltta tuossa vuoteessa tai sitsiuutimet noissa ikkunoissa. Huoneessa oli sarja peilejä, joista yksi oli niin iso, että hän saattoi nähdä siitä itsensä koko pituudessaan, toinen oli sovitettu koruveistoskehyksissä tammisen pukeutumispöydän yhteyteen, ja pienempiä eri muotoisia kiinnitetty nivelikkäisiin varsiin, joita saattoi kääntää joka suuntaan. Ensi kertaa niitä käyttäessä tuntui kuin olisi ollut silmät pään takanakin. Alice ei ollut koskaan ennen nähnyt itseään joka puolelta. Tähystellessään kuvaansa koetti hän olla häpeämättä pukuaan; mutta myöskin hänen kasvonsa ja vartalonsa, jotka tavallisesti aiheuttivat hänelle sekoittamatonta mielihyvää, näyttivät rotevilta ja porvarillisilta neiti Carew'n peileistä katsottuina.

"Joka tapauksessa", sanoi hän, istuutuen tuoliin, jossa oli vielä suloisempi levätä kuin se oli upea nähdä, "ottamatta lukuun pitsiä -- ja minun vanha pitsini, joka en mamman, on ihan yhtä arvokas -- ei hänen koko pukunsa ole voinut maksaa paljon enemmän kuin minunkaan. Ainakaan se ei ole paljon enemmän arvoinen, mitä hän lieneekin nähnyt hyväksi siitä maksaa."

Mutta Alice oli kyllin älykäs kadehtiakseen neiti Carew'n käytöstä enemmän kuin hänen pukuaan. Hän ei tahtonut myöntää itselleen, ettei hän ollut läpeensä sivistynyt nainen itsekin; mutta hän tunsi, että Lydia vieraan silmissä vastaisi hienon naisen määritelmää paremmin kuin hän. Kuitenkin, mikäli hän oli huomannut, oli neiti Carew erittäin viileä esiintymisessään eikä nähnyt vaivaa miellyttääkseen niitä, joiden kanssa puheli. Alice oli usein tehnyt ystävyysliittoja nuorten naisten kanssa ja kehoittanut heitä kutsumaan häntä ristimänimeltä; mutta sellaisissa tilaisuuksissa hän oli aina kutsunut heitä "rakkaakseen" tai "kultasekseen" eikä, niinkauankuin ystävyyttä kesti, ja sitä kesti usein yli kuukaudenkin, ollut koskaan tavannut heitä ilman syleilyä ja sydämellistä suudelmaa.

"Eikä mikään", sanoi hän, ponnahtaen ylös tuolilta tätä ajatellessaan ja puhuen hyvin päättävästi, "voi houkutella minua uskomaan, että vilpittömässä hellyydessä on mitään alhaisomaista. Tahdon olla varuillani tuota naista vastaan."

Ratkaistuaan sen asian täksi kertaa, jatkoi hän huoneen tarkastelua, kiintyen siihen yhä enemmän mitä pitemmälle ehti. Sillä, kiitos korkean asemansa paikkakunnan kaunottarena, hän ei tuntenut sitä pelkoa kauniita ja kalliita esineitä kohtaan, mikä saa köyhät ihmiset kykenemättömiksi ajattelemaan kalleutta ja mukavuutta yhtyneinä. Jos vuoteen irtopeite olisi ollut hänen omansa, olisi hän empimättä muuttanut sen tanssiaispuvuksi. Huoneessa oli pukeutumistarpeita, joita hän ei ollut koskaan tiennyt tarvitsevansa ja joiden käyttöä hän kykeni vain arvailemaan. Hän katseli epätoivoisena kahteen suureen vaatekomeroon, ajatellen kuinka vaivaisilta hänen kolme pukuaan, ulsterikappansa ja pari vanhaa shakettia niissä näyttäisivät. Huoneeseen liittyi myös pukuhuone marmorisine kylpyaltaineen, mikä teki puhtauden nautinnoksi sen sijaan, että se kotona oli tuntunut hyveistä ankarimmalta. Kaikkityyni oli ominaisen hienoa, mutta ei mitään ollut asetettu huoneisiin vain pelkästään koristukseksi. Neiti Carew oli, huoneiden sisustuksesta päättäen, hyödyn harrastaja ennenkaikkea. Huoneessa oli hyvin kaunis uuni; mutta kun sen kamanalla ei ollut mitään, teki Alice heikon yrityksen uskoakseen, että se oli aistikkuuteen nähden alapuolella hänen oman makuuhuoneensa uuninkamanaa, joka oli verhottu sinisellä vaatteella, reunustettu ripsuilla ja messinkikantaisella naularivillä ja lastattu plyyshikehyksisillä valokuvilla.