Part 3

"Rahaa!" huusi Skene. "Minä tiedän miehiä, jotka panisivat likoon viisikymmentä puntaa ennen huomista puoltapäivää minkä miehen puolesta hyvänsä, josta minä vastaan. _Siinä_ olisi alku nuorelle miehelle! Hyvänen aika, minun ensimmäinen otteluni oli viiden shillingin panoksesta Tottenhamin kentällä; ja ylpeä olin, kun sen voitin. En kuitenkaan tahdo yllyttää sinua otteluun Sam Ducketin laisen vanhan tekijän kanssa vasten omaa haluasi; mutta älä sano, ettei rahaa olisi saatavissa. Kunhan Ned Skene osoittaa jotakin nuorta miestä ja sanoo: 'Tuossa on se nuori mies, jonka puolesta Ned Skene lyö vetoa', silloin tulee muitakin panokset kourassaan -- tuleepa oikein tunkemalla."

Alokas empi. "Arveletteko, että minun olisi se tehtävä?" kysyi hän.

"Se asia ei ole minun päätettäväni", vastasi Skene itsepintaisesti. "Tiedän kyllä, mitä minä olisin sanonut sinun iässäsi. Mutta ehkäpä olet oikeassa, jos olet varovainen. Toden sanoakseni, en haluaisi nähdä sinun saavan selkääsi Sam Ducketin laiselta mieheltä."

"Tahdotteko treenata minut, jos haastan hänet otteluun?"

"Tahdonko treenata sinut!" toisti Skene, nousten seisomaan innoissaan. "Tahdon kyllä treenata sinut, ja panenpa vielä rahanikin likoon puolestasi; ja sinä tulet iskemään hänestä innottelut pois, niin totta kuin nimeni on Ned Skene."

"Silloin ottelen hänen kanssaan", huusi alokas punehtuen kiihkosta. "Ja jos löylytän hänet, niin on teidän luovutettava siirtomaiden mestaruusvyö minulle."

"Sen teen", sanoi Skene lämpimästi. "Älä viivy myöhään ulkona; äläkä missään nimessä maista tippaakaan väkeviä. Sinun on aloitettava treenaus jo huomenna."

Tämä oli Cashel Byronin ensimmäinen ottelu ammattinyrkkeilijänä.

I LUKU.

Wiltstokenin linna oli suunnikkaanmuotoinen rakennus, kulmissa pyöreät tornit, joista kukin päättyi turkkilaiseen minareettiin. Lounaispuoli oli julkisivu, jonka läpäisi maurilainen holvikaari; tähän oli sovitettu lasiovet, jotka tarpeen tullen voitiin turvata omituisiin muotoihin taotuilla rautaporteilla. Holvikaarta kehysti palladiolainen pylväistö, joka kohosi kattoon asti kannattaen latvassaan avonaista koristepäätyä, jonka halkeamassa seisoi mustaan marmoriin veistetty egyptiläisen kuva pystysuorana, tuijottaen vakaasti keskipäivän aurinkoon. Alhaalla maassa oli italialainen pengermä, jonka reunakaiteen kummassakin päässä seisoi suuret kiviset elefantit. Yläkerran ikkunat olivat, kuten sisäänkäytäväkin, maurilaiset, mutta alakerroksen varsinaiset ikkunat olivat nelikulmaisia, pystypielillä jaettuja aukkoja. Oppimattomat pitivät linnaa komeana, mutta arkkitehdit ynnä rakennustaiteellisia teoksia lukeneet tuomitsivat sen epämuotoiseksi, mahdollisimman huonolla maulla suoritetuksi tyyliensekoitukseksi. Se sijaitsi ylävällä kumpareella mäkisen metsämaan keskellä, josta kolmekymmentä acrea oli muurilla aidattu Wiltstokenin puistoksi. Puoli mailia eteläänpäin oli pieni Wiltstokenin kaupunki, johon päästiin rautateitse Lontoosta noin kahdessa tunnissa.

Useimmat Wiltstokenin asukkaista olivat vanhoillisia ja tunsivat linnaa kohtaan arkaa kunnioitusta. Monet heistä olisivat milloin hyvänsä rikkoneet välinsä puolenkymmenen vanhimman tuttavansa kanssa saadakseen päivälliskutsun tai edes päännyökkäyksen julkisuudessa neiti Lydia Carew'lta, sen orvolta valtiattarelta. Tämä neiti Carew oli huomattava henkilö. Hän oli perinyt linnan ja puiston tädiltään, jonka mielestä hänen veljentyttärensä suuri omaisuus rautatie- ja kaivososakkeissa oli epätäydellinen ilman maata. Niin monta muutakin testamenttilahjaa oli Lydia saanut köyhiä sukulaisia vihaavilta omaisiltaan, että hän nyt, viidenkolmatta-vuotiaana, hallitsi täysin riippumattomana vuosituloja, jotka vastasivat viidensadan työmiehen vuosiansioita, olematta millään tavoin ulkonaisesti velvollinen tekemään mitään vastasuoritukseksi. Sen edun lisäksi, että oli yksinäinen ja tavattoman varakas nainen, nautti hän laajan lukeneisuuden ja hienosti-sivistyneisyyden mainetta. Wiltstokenissa sanottiin, että hän taisi neljääkymmentäkahdeksaa elävää kieltä ja kaikkia kuolleita kieliä, osasi soittaa kaikkia tunnettuja soittokoneita, maalasi täydellisesti ja oli kirjoittanut runoja. Kaikki tämä olisi yhtä hyvin voinut olla tottakin, mitä wiltstokenilaisiin tuli, koska hän tiesi enemmän kuin he. Hän oli viettänyt elämänsä matkustellen isänsä seurassa, jolla oli virkeä henki ja huono ruoansulatus, rahallisesti riippumaton asema ynnä mieltymys sosiologiaan ja yleensä tieteeseen sekä kaunotaiteisiin. Näistä aineista hän oli kirjoittanut kirjoja, enimmäkseen renessanssia koskevia, joilla hän oli saanut mainetta jonkunlaisena kulttuurinvälittäjänä matkailijoille. Ne vaativat paljon lukemista, matkustelemista, nähtävyyksien katselemista ja teoretisoimista, joista kaikista, lukuunottamatta teoretisoimista, hänen tyttärensä oli suorittanut osansa, vieläpä, pätevyytensä lisääntyessä ja isänsä heikontuessa ja vanhetessa, enemmänkin kuin osansa. Häätyen yhdistämään terveyden-etsimisen kulttuurin-tutkimiseen ja ollen sangen helposti ärtyvä ynnä tarkka vaatimuksiltaan, oli isä kouluuttanut tyttärensä itsehillintään ja kestävyyteen ankarammalla opetuksella kuin oli se, millä tämä oli perehtynyt kreikkalaisten ja saksalaisten filosofien teoksiin paljon ennen kuin hän ymmärsi sitä englanninkieltä, jolle hän sitä käänsi.

Lydian ollessa kaksikymmen-vuotias tapahtui isän terveydessä vakava huonontuminen. Hän tuli entistä riippuvammaksi tyttärestään, ja tytär otaksui, että hän tulisi myöskin vaatimaan hänen aikansa entistä tarkemmin. Mutta eräänä päivänä Napolissa, kun Lydia oli sopinut ratsastusretkelle menosta erään äsken saapuneen ja verrattain miellyttävän englantilaisen seurueen kanssa, pyysi isä vähää ennen sovittua lähtöhetkeä hänen kääntämään pitkän otteen Lessingiä. Lydia, jonka mielessä jo jonkun aikaa oli liikkunut kysymyksiä isän ikeen oikeudesta, epäröi miettivänä ehkä kaksi sekuntia ennenkuin myöntyi. Carew ei virkkanut mitään; mutta hetken perästä hän pysähdytti palvelijan, joka oli viemässä anteeksipyyntöä englantilaiselle seurueelle, luki kirjelipun ja palasi tyttärensä luo, joka istui jo Lessingin ääressä.

"Lydia", sanoi isä, äänessään jonkinlaista epäröimistä, jonka Lydia olisi lukenut arkuudesta johtuvaksi, jos sellainen olisi ollut lainkaan uskottavaa isän puhutellessa häntä, "toivon, ettet koskaan lykkää omia asioitasi kirjallisten pikkupuuhien vuoksi."

Lydia katsoi häneen tuntien sellaista epämääräistä pelkoa, jota uusi ja epäilyttävä kokemus aiheuttaa; ja isä, tyytymättömänä tapaan, jolla oli asian esittänyt, lisäsi: "On paljon tärkeämpää, että sinä huvittelet tunnin verran, kuin että minun kirjani edistyy. Paljon tärkeämpää!"

Lydia laski hetken mietittyään kynän kädestään ja sanoi: "Ratsastus ei tuota minulle iloa, jos jotakin muuta jää tekemättä."

"Sinun kirjoittamisesi ei tuota minulle iloa, jos huviretkesi jää tekemättä sen takia", sanoi isä. "Minusta on mieluisempaa, että menet."

Lydia totteli äänettömänä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän voisi lopettaa asian viehättävästi suutelemalla isäänsä. Mutta he eivät olleet tottuneet osoittamaan tunteitaan siihen laatuun, joten ajatus jäi toteuttamatta. Hän vietti päivän ratsastaen, tarkisti viimeaikaisia kapinallisia ajatuksiaan ja kirjoitti käännöksen illalla.

Siitä pitäen tunsi Lydia yhä selvemmin itsessään voiman, jota hän tietämättään oli koonnut pitkänä alistumisen aikana. Arasti ensi alussa ja rohkeammin sitten, totuttuaan toimimaan ilman vanhemman henkilön talutusnuoraa, alkoi hän noudattaa omaa taipumustaan valitessaan tutkimusaiheita ja vieläpä puolustaa joitakin äskeisiä ilmauksia musiikin ja maalaustaiteen alalla isänsä vanhoillisuutta vastaan. Isä hyväksyi tämän tyttärensä älyllisen itsenäisyyden ja moneen erään varoitti häntä kiinnittämästä uskoaan häneen enemmän kuin johonkin muuhun arvostelijaan. Lydia sanoi hänelle kerran, että yhtenä yllykkeenä erimielisyyteen hänen kanssaan oli se mielihyvä, mitä hän tunsi huomatessaan lopulta isän olevan oikeassa. Isä vastasi vakavasti:

"Se ilahduttaa minua, Lydia, koska uskon mitä sanot. Mutta sellaiset asiat on parempi jättää sanomatta. Ne näyttävät kuuluvan siihen miellyttämisen lajiin, jonka harjoittamiseen tulet ehkä piankin tuntemaan houkutusta, koska se näyttää kaikista nuorista helpolta, hyvin kannattavalta, ystävälliseltä ja hyvää kasvatusta todistavalta. Itse asiassa se on sivistymätöntä, raukkamaista, itsekästä ja epärehellistä: hyve puotilaisessa, pahe vapaassa naisessa. On parempi jättää vilpitön kehuminen lausumatta kuin saattaa itsensä alttiiksi imartelun epäluulolle."

Pian tämän jälkeen Lydia isänsä toivomuksesta vietti yhden huvikauden Lontoossa, liikkuen Englannin hienossa seurapiirissä, jonka hän huomasi pääasiassa temppeliksi, missä palvottiin rikkautta, ja markkinatoriksi, missä kaupiteltiin neitseitä. Tutustuttuaan sekä palvontaan että kaupankäyntiin jo muualla, ei hän löytänyt siitä mitään mielenkiintoista, lukuunottamatta englantilaista erikoistapaa niiden harjoittamisessa; ja sen uutuus kului pian loppuun. Häntä vaivasi myöskin se seikka, että hän tahtomattaan herätti hellyyttä omassa sukupuolessaan. Tuntehikkaat tytöt hän pystyi pysyttämään kunnioittavan matkan päässä, mutta vanhat naiset, erittäinkin kaksi tätiä, jotka eivät koskaan hänen lapsena ollessaan olleet osoittaneet hänelle huomiota, vainosivat nyt häntä orjamaisella ihailulla ja houkuttelivat häntä sekä maanitteluin että lahjoin jättämään isänsä ja asumaan heidän kanssaan heidän elämänsä loppuun asti. Hänen pidättyväisyytensä vain lietsoi heidän haluaan saada hänet lemmikikseen, ja päästäkseen heistä eroon hän palasi isänsä kanssa mannermaalle ja lopetti kaiken yhteyden Lontooseen käsin. Tädit selittivät olevansa syvästi loukkaantuneet, ja Lydian katsottiin kohdelleen heitä hyvin ymmärtämättömästi. Mutta kun he kuolivat ja heidän testamenttinsa tulivat tunnetuiksi, huomattiin heidän kilpailleen keskenään hänen rikastuttamisekseen.

Kun hän oli viidenkolmatta vanha, sattui hänen elämänsä ensimmäinen järkyttävä tapaus. Se oli hänen isänsä kuolema Avignonissa. Mitään hellyydenosoituksia ei heidän välillään silloinkaan tapahtunut. Lydia istui eräänä iltana liesivalkean ääressä isäänsä vastapäätä lukien ääneen, kun isä äkkiä sanoi: "Sydämeni on seisahtunut, Lydia. Hyvästi!" ja heti senjälkeen kuoli. Lydia sai nähdä melkoisesti vaivaa hillitäkseen sitä meteliä, mikä syntyi, kun hänen kellonsoittonsa oli tuonut paikalle ihmisiä. Koko huonekunta katsoi velvollisuudekseen joutua pois suunniltaan ja otti jossain määrin loukkaukseksi sen, ettei hän osoittautunut kiitolliseksi heille eikä halukkaaksi matkimaan heidän käyttäytymistään.

Carew'n sukulaiset olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli tehnyt mitä sopimattomimman testamentin. Se oli lyhyt asiakirja, päivätty viisi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja hän määräsi siinä rakkaalle tyttärelleen Lydialle kaiken omaisuutensa. Kuitenkin hän oli jättänyt tyttärelleen erinäisiä yksityisiä ohjeita. Yksi niistä, joka herätti suurta mieltenkuohua hänen sukulaisissaan, oli se, että hänen ruumiinsa oli vietävä Milanoon ja siellä poltettava. Täytettyään isänsä maallisiin jäännöksiin nähden saamansa määräykset tuli Lydia asioitaan järjestääkseen Englantiin, missä hän viritti paljon toivotonta intohimoa lakitoimistojen ja oikeusvirastojen raatajissa ynnä hämmensi asianajajansa ilmentämällä sellaista terävyyttä liikeasiain käsittämisessä, ettei se sopeutunut lainkaan siihen tahdottomaan taipuvaisuuteen, jota he odottivat rikkaalta ja turvattomalta nuorelta naiselta. Kun kaikki oli saatu järjestykseen ja hän saattoi jälleen asettua nauttimaan levosta ja rauhasta, palasi hän Avignoniin ja suoritti siellä viimeisen velvollisuutensa isäänsä kohtaan. Hän avasi kirjeen, jonka hän oli löytänyt isänsä pulpetista ja jossa oli hänen käsialallaan omistuskirjoitus: "Lydialle. Hänen luettavakseen joutohetkellä, sittenkuin minut ja minun asiani on lopullisesti suorittu." Kirje oli näin kuuluva:

'Rakas Lydia!

Minä kuulun pettyneitten ihmisten suureen seuraan. Jollei sinua olisi, merkitsisin nyt itseni epäonnistumaksi kuten muutkin. Siitä on vasta muutamia vuosia, kun ensi kerran tulin ajatelleeksi, että vaikka olinkin epäonnistunut monissa turhissa pyrkimyksissäni, joilla (epäonnistuttuani) minun ei nyt tarvitse sinua vaivata, olin kuitenkin ollut joksikin hyödyksi isänä. Tällöin tuli myöskin mieleeni, ettet sinä voisi yhteiselämämme kulusta tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että minä olen täysin itsekkäästi kaiken aikaa käyttänyt sinua vain apulaisenani ja kirjurinani ja ettet sinä ole minulle kiitoksen velassa saavutuksistasi enempää kuin orja on isännälleen kiitollisuuden velassa siitä voimasta, minkä pakollinen työ on antanut hänen lihaksilleen. Jotta en jättäisi sinua kärsimään niin turmiollisesta ja painostavasta vaikutuksesta kuin vääryyden alaisuuden tunne on, tahdon nyt puolustautua sinulle.

En ole koskaan kysynyt sinulta, muistatko äitiäsi. Jos olisit joskus ottanut tuon kysymyksen esiin, olisin puhunut sinulle siitä aivan avoimesti; mutta kun joku viisas vaisto ohjasi sinua karttamaan sitä, tyydyin jättämään sen lepäämään, kunnes nykyisen kaltaiset olosuhteet saattaisivat enemmän vaiteliaisuuden tarpeettomaksi. Jos sinua vaivaa jonkinlainen pahoittelu siitä, että olet tiennyt niin vähän siitä naisesta, joka on sinut synnyttänyt, niin pudista se pois hyvällä omallatunnolla. Hän oli itsekäs olento, joka ei voinut pitää miestään, lastaan, palvelijaansa eikä ystäväänsä saman katon alla. Puhun ilman kiihkoa. Kaikki persoonallinen katkeruuteni häntä kohtaan on tätä kirjoittaessani yhtä kuollut kuin se on oleva silloin kuin sinä tätä luet. Olenpa johtunut ajattelemaan hellyydelläkin eräitä hänen ominaispiirteitään, joita sinä olet perinyt, joten voin luottavasti sanoa, etten koskaan sen hurmauksen häviämisen jälkeen, jonka vallassa menin hänen kanssaan naimisiin, ole tuntenut häntä kohtaan suurempaa lempeyttä kuin nyt. Tein parhaani, ja hän teki pahimpansa, kuusi vuotta kestäneessä yhdyselämässämme, ja sitten erosimme. Minä sallin hänen esittää erostamme sellaisen selityksen kuin häntä miellytti ja myönsin hänelle paljon auliimman hyvityksen kuin hänellä oli oikeutta odottaa. Näillä keinoilla sain hänet luopumaan kokonaan oikeuksistaan sinuun, jonka olin jo ennakolta varovaisuuden vuoksi vienyt Belgiaan. Syy, minkävuoksi emme käyneet koskaan Englannissa hänen elinaikanaan, oli se, että hän olisi voinut ja luultavasti tahtonutkin käyttää aikaisempaa elintapaani ja kansanomaista uskontoa kohtaan osoittamaani vihamielisyyttä tekosyynä riistääkseen sinut minulta. Minun ei tarvitse sanoa hänestä sen enempää, ja olen pahoillani että tarvitsi lainkaan mainita häntä. Tahdon nyt kertoa sinulle, mikä sai minut pysyttämään sinut hallussani. Se ei ollut luonnollinen hellyys: minä en rakastanut sinua silloin, ja minä tiesin, että sinusta tulisi minulle tuntuva vastus. Mutta koska olin tuottanut sinut maailmaan ja sitten rikkonut yhteyteni äitisi kanssa, tunsin velvollisuudekseni huolehtia siitä, ettet sinä joutuisi kärsimään erehdykseni vuoksi. Ilomielin olisin vakuuttanut itselleni, että äitisi oli (kuten yleinen mielipide väitti) sopivin henkilö sinua huoltamaan; mutta minä tiesin asian paremmin ja päätin täyttää velvollisuuteni niin hyvin kuin voin. Ajan mittaan sinä tulit minulle hyödylliseksi, ja, kuten tiedät, käytin minä sinua hyödykseni kursailematta, mutta en koskaan ajattelematta sinun omaa etuasi. Pidin aina kirjurin sellaisia tehtäviä varten, jotka olivat mielestäni vain pelkkää puhtaaksikirjoittajan työtä. Niin paljon kuin teitkin hyväkseni, luulen voivani totuudenmukaisesti sanoa, etten koskaan pakottanut sinua tehtävään, jolla ei olisi ollut sinulle kasvatuksellista arvoa. Pelkään, että pidit perin ikävinä niitä tunteja, jotka vietit raha-asiaini parissa; mutta sitä ei minun nyt enää tarvitse pyytää anteeksi: tiedät varmaan jo kokemuksesta, kuinka tarpeellinen liikeasiain tuntemus on suuren omaisuuden omistajalle.

Ottaessani sinun kasvatuksesi tehtäväkseni en ajatellut laskevani perustusta millekään omalle mieluisuudelleni. Pitkän aikaa sinä olit vain hyvä tyttö ja tietämättömien ihmisten käsityksissä oppineisuuden ihme. Sinun olosuhteissasi olisi aivan tavallinenkin lapsi voinut olla kumpaakin. Sittemmin johduin katsomaan sinun olemassaoloasi suuremmalla mielihyvällä kuin mitä koskaan olen saanut oman olemiseni katselemisesta. En ole onnistunut enkä voi onnistua ilmaisemaan, millaista hellyyttä tunnen sinua kohtaan, tai kuinka riemuitsen nähdessäni, että se, mihin ryhdyin vastenmielisenä ja epäkiitollisena velvollisuutena, on pelastanut elämäni ja työni menemästä hukkaan. Kirjallista uurastustani, niin paljon kuin se on kysynytkin meidän molempien aikaa, pidän nyt arvossa ainoastaan sen osan vuoksi, mikä sillä on ollut sinun kasvatuksessasi; etkä sinä tee itseäsi syypääksi mihinkään uskottomuuteen minua kohtaan tullessasi havaitsemaan, että vaikka olenkin seulonut yhtä paljon hiekkaa kuin useimmat muutkin, en ole löytänyt kultaa. Pyydän sinua muistamaan silloin, että tein velvollisuuteni sinua kohtaan jo paljon ennen kuin se tuli miellyttäväksi tai edes toivorikkaaksi. Ja tultuasi vanhemmaksi ja saatuasi äitisi ystäviltä kuulla, kuinka rikoin velvollisuuksiani häntä kohtaan, luet ehkä jonkinlaiseksi ansioksi minulle sen, että olen tehnyt sovinnon maailman kanssa sinun tähtesi luopumalla tottumuksista ja tuttavuuksista, jotka, mitä mieltä muut niistä lienevät olleetkin, auttoivat paljon aikanaan tekemään elämää minulle siedettäväksi.

Vaikka tulevaisuutesi ei koske minua, huomaan usein ajattelevani sitä. Pelkään sinun pian havaitsevan, ettei maailmassa ole vielä sijaa eikä toimintapiiriä opillisesti sivistyneille naisille. Nuorempina päivinäni, kun toverieni seura oli minulle tarpeellinen, koetin panna syrjään sivistykseni, luopua periaatteistani ja omaksua tavallisia taipumuksia soveltuakseni niiden ainoiden ihmisten seuraan, jotka olivat ulottuvillani; sillä jos minun oli elettävä karhujen joukossa, oli parempi olla karhu kuin ihminen. Tuo yritys teki minut onnettomammaksi kuin koskaan mikään muu erehdykseni. Oli yksinäistä olla oma itseni; mutta olla olematta oma itseni oli elävältä kuolemista. Ota varteen varoitukseni, Lydia: älä anna houkutella itseäsi mukautumaan maailmaan moraalisella itsemurhalla.

Jonakin päivänä, luullakseni ja toivoakseni, menet naimisiin. Silloin on sinulla tilaisuus tehdä korjaamaton erehdys, jonka mahdollisuudelta ei mikään minun neuvoni eikä oma terävyytesi voi sinua suojella. Luulen, ettei sinun ole helppo löytää miestä, joka kykenisi tyydyttämään sinussa sitä halua ajattelun ja elämämme Järjestämisen vastuunalaisuudesta vapautumiseen, joka saa meidät itsekunkin kaipaamaan opasta, johon voimme täydellisesti luottaa. Jos epäonnistut, niin muista, että isäsi, kärsittyään katkeran ja täydellisen pettymyksen vaimonsa suhteen, siitä huolimatta johtui katsomaan avioliittoaan elämänsä ainoaksi hedelmälliseksi tapahtumaksi. Salli minun myöskin huomauttaa, koska olet niin rikas, ettei sinun tarvitse, omien tulojesi puolesta peläten, rajoittua puolison valinnassa niihin, jotka jo ovat liian rikkaita mennäkseen naimisiin rahojen vuoksi Toivottavasti ei mikään halpamainen seikkailija kykene voittamaan suosiotasi; ja paremmille miehille on rikkautesi ainakin yhtä suurena peloituksena kuin vetovoimana. Ainoa ihmisluokka, josta minun täytyy sinua varoittaa, on se, johon minun itseni katsotaan kuuluvan. Älä koskaan luule, että jonkun miehen täytyy osoittautua sopivaksi ja tyydyttäväksi ystäväksi sinulle pelkästään senvuoksi, että hän on lukenut paljon arvostelevia; teoksia; että hän välttämättä tuntee taiteen vaikutelmat samalla tavoin kuin sinä, koska hän tuntee ja hyväksyy; sen nimien ja koulukuntien luokituksen, joka on sinulle: tuttu; tai että vaikka hänen lempikirjailijansa ovat samat kuin sinun, hänen silti tarvitsee välttämättä tulkita heidän sanojaan itselleen siten kuin sinä ne ymmärrät. Varo miehiä, jotka ovat lukeneet enemmän kuin tehneet työtä, tai jotka rakastavat lukemista enemmän kuin työntekoa. Älä unohda, että missä mies on aina kotona, ei vaimo ole koskaan onnellinen. Varo maalareita, runoilijoita, musiikkimiehiä ja kaikenlaisia taiteilijoita, paitsi hyvin suuria taiteilijoita; varo niitäkin puolisoina ja isinä. Itseensätyytyväisiä työntekijöitä, jotka taitavat tehtävänsä hyvin, olkoot he sitten rahaministereitä tai maanviljelijöitä, suosittelen sinulle, suurin piirtein katsoen, siedettävimpänä ihmisluokkana mitä olen tavannut.

En yritä neuvoa sinua tämän enempää. Niin pian kuin neuvot johtuvat mieleeni, seuraavat niitä ajatukset, jotka vakuuttavat minulle ne turhiksi.

Ihmettelet ehkä, miksi en ole koskaan puhunut sinulle sitä, mitä olen tähän kirjoittanut. Olen koettanut, mutta se ei ole onnistunut. Jos ymmärrän itseäni oikein, olen kirjoittanut nämä rivit etupäässä huojentaakseni haluani ilmaista hellyyteni sinua kohtaan. Kömpelö olo, jota liikasivistynyt ihminen tuntee myöntäessään olevansa enemmän kuin oppinut kivi, esti minua saattamasta sinua hämille sen laatuisilla tunteiden purkauksilla, joihin en ole koskaan sinua totuttanut. Sitäpaitsi haluan, että tämä rakkauteni vakuutus -- viimeinen sanani -- saapuu sinulle silloin kuin eivät mitkään arkipäiväisyydet enää pääse himmentämään sen yksinkertaisen totuuden vaikutusta.

Tiedän, että olen sanonut liian paljon, ja tunnen, että en ole sanonut kylliksi. Mutta tämän kirjeen kirjoittaminen on ollut vaikea tehtävä. Niin harjaantunut kuin olenkin käyttämään kynääni, en ole koskaan, en edes kaikkein varhaisimmissa yrityksissäni, sommitellut sanojani niin työläästi ja sellaista kykyjen riittämättömyyttä tuntien --'

Tähän loppui kirjoitus. Kirje oli jäänyt lopettamatta.

II LUKU.

Toukokuussa seitsemän vuotta sen jälkeen, kun nuo kaksi poikaa olivat karanneet Moncrief Housesta, istui eräs nainen varjosaarekkeessa, jonka setripuu loi keskelle kimmeltävän viheriää ruohokenttää. Hän menetteli naisellisesta karttaessaan auringonpaistetta, sillä hänen kasvojensa hipiä oli helmiäisen kuulakka ja hohtava. Hän oli pieni, miellyttävä nainen, jolla oli tuntehikas suu ja sieraimet, vihertävät silmät rauhallisten, kaartumattomien kulmakarvojen alla sekä kullanpunertava tukka, jota nyt varjosti leveä, koristeeton olkihattu. Hänen intian-musliininen pukunsa, jonka puolihihat päättyivät väljiin röyhelöihin kyynärpäiden kohdalla, tuskin peitti hänen olkapäitään, missä sitä korvasi valkoinen, villava kaulavaate, muodostaen pehmoisen pitsipesän hänen kaulalleen. Hän luki pientä norsunluukantista kirjaa -- se oli miniatyyripainos Goethen 'Faustin' toista osaa.

Kun iltapäivä kului pitemmälle ja valaistus pehmeni, päästi nainen kirjansa solahtamaan alas ja vaipui mietiskelyyn ja haaveiluun, tiedottomana proosallisesta mustasta kappaleesta, joka lähestyi ruohikon poikki häntä kohti. Se oli nuori, pitkääntakkiin puettu herra. Hän oli tumma ja hänellä oli pitkät, totiset kasvot, ilmeeltään sulkeutuneet, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävät.

"Nytkö jo pois menossa, Lucian?" kysyi nainen katsahtaen ylös samassa kuin mies tuli varjoon.