Part 2

Hän antoi Gullyn kädelle vielä viimeisen puserruksen, päästi irti ja lähti painaltamaan Panleyn kylään vievää tietä pitkin. Gully katsoi hetkisen hänen jälkeensä ja läksi sitten juoksemaan Skotlantiin päin.

Panleyn kylä on vain kappale valtatietä, jonka toisessa päässä on vanhanaikainen majatalo, toisessa nykyaikainen rautatieasema ja silta, ja niiden keskivälillä pumppu ja vaja. Cashel seisoi hetken aikaa varjossa sillan alla ennenkuin uskalsi lähteä kulkemaan pitkin leveää, kuun valaisemaa maantietä. Kun ei ketään näkynyt, lähti hän astelemaan rivakkaa käyntiä, sillä hän oli jo tällöin tullut ajatelleeksi, ettei ollut mahdollista juosta koko matkaa Länsi-Intiaan asti. Kylässä oli kuitenkin liikkeellä eräs toinenkin henkilö paitsi Cashel. Se oli herra Wilson, Moncriefin koulun matematiikan opettaja, joka oli palaamassa kotiin teatterista. Herra Wilson uskoi, että teatterit olivat jumalattomia paikkoja, joissa kunnialliset ihmiset saattoivat käydä vain harvoin ja silloinkin salavihkaa. Ainoat näytelmät, joita katsomaan hän meni julkisesti, olivat Shakespearen kappaleet, ja hänen suosikkinsa oli "Miten haluatte", sillä Rosalindalla tiukkoihin housuihin puettuna oli häneen nähden vetovoima, joka hameissa liikkuvalta lady Macbethiltä puuttui. Tänä iltana hän oli nähnyt Rosalindan erään kuuluisan näyttelijättären esittämänä, joka oli tullut lähikaupunkiin tähtikiertueellaan. Näytännön jälkeen hän oli poikennut Panleyhin syömään illallista erään tuttavansa kanssa ja oli nyt palaamassa takaisin Moncrief Houseen. Hän oli karkulaisen kiinniotolle erittäin suotuisassa mielentilassa. Hänen tavallinen miellyttävä ylemmyyden-tunteensa oppilaisiinsa nähden, jonka tuon tuostakin heistä saavutetut voitot matematiikassa olivat kasvattaneet, oli tällä kertaa saanut vielä lisävirikettä hyvän illallisen vaikutuksesta ja teatterissakäynnin veikeästä tietoisuudesta. Hän näki ja tunsi Cashelin, kun tämä lähestyi kylän vajaa. Ymmärtäen heti tilanteen hän piiloutui pumpun taakse, odotti kunnes pahaa-aavistamaton karkuri oli käden ulottuvilla ja sitten hyökkäsi esiin ja tarttui häntä takinkaulukseen.

"No, herraseni", sanoi hän, "mitäs tekemistä sinulla on täällä tällaiseen aikaan? Häh?"

Cashel katsoi häneen säikähtyneenä ja valkeana, eikä osannut vastata sanaakaan.

"Tulepas mukaani", sanoi Wilson ankarasti.

Cashel antoi taluttaa itseään noin kymmenkunta syltä. Sitten hän pysähtyi ja purskahti itkuun.

"Ei minun palaamiseni mitään hyödytä", sanoi hän. "Eihän minun siellä olostani ole ollut mitään hyvää tähänkään asti. Minä en voi palata takaisin."

"Vai niin", sanoi Wilson valtiasmaisen ivallisesti. "Koetamme saada sen tuottamaan enemmän hyvää vastedes." Ja hän pakotti karkulaisen jatkamaan kulkuaan.

Cashel, jota hänen omat kyyneleensä katkerasti nöyryyttivät ja Wilsonin niiden johdosta ilmaisema kylmä voitonriemu kiukustutti, ei astunut monta askelta, ennenkuin alkoi taas panna vastaan.

"Ei teidän tarvitse pitää minusta kiinni", sanoi hän kiukkuisesti. "Kyllä minä osaan kävellä kiinni pitämättäkin." Opettaja tiukensi otettaan ja työnsi vankiaan eteenpäin. "En minä karkaa", jatkoi Cashel nöyremmin, puhjeten uudelleen kyyneliin. "Olkaa hyvä ja päästäkää minut irti", lisäsi hän tukehtuneella äänellä, koettaen kääntää kasvojaan vangitsijaansa päin. Mutta Wilson väänsi hänet takaisin ja yhä lykkäsi häntä eteenpäin. Cashel huusi kiivaasti: "Päästäkää minut irti", ja riuhtoi vapautuakseen otteesta.

"No, no, Byron", sanoi opettaja, halliten häntä vankalla kädellä. "Ei mitään tyhmyyksiä, herraseni."

Silloin Cashel äkkiä sujahti ulos takistaan, kääntyi Wilsoniin päin ja iski häntä rajusti oikealla nyrkillään. Opettaja sai iskun juuri leuan syrjään, ja Cashelista näyttivät hänen silmänsä kierähtävän ylös ja kääntyvän pään sisään sen vaikutuksesta. Hän taipui ensin eteenpäin ja lysähti sitten maahan suulleen. Cashel kavahti takaperin, väännellen kättään lieventääkseen rystysiensä kihelmöimistä ja kauhistuen mahdollisuutta, että hän oli ehkä tehnyt murhan. Mutta pian kuitenkin Wilson liikahti karkoittaen tuon aavistuksen. Cashelin raivostuminen palasi jossakin määrin, kun hän pui nyrkkiään maassa viruvalle vastustajalleen, ja huudahtaen: "_Te_ ette ainakaan paljon kersku sillä, että olette nähnyt minun itkevän", kiskaisi takkinsa häneltä tarpeettoman raivokkaasti ja syöksyi juoksemaan täyttä vauhtia.

Vaikka Wilson sai pian takaisin tajuntansa ja liikuntakykynsä, ei hän ensin tuntenut halua nousta ylös. Hän alkoi vaikeroida, uskoen hämärästi, että joku tulisi hänen luokseen tarjoamaan myötätuntoaan ja apuaan. Mutta aika kului tuomatta muuta kuin lisääntyvää vilun ja kivun tunnetta. Hänen mieleensä johtui, että jos poliisit löytävät hänet, niin he ehkä luulevat hänen olevan juovuksissa; samalla hän tuli ajatelleeksi, että hänen velvollisuutensa oli mennä heidän luokseen ja antaa hälyytys. Hän nousi ylös ja ponnisteltuaan huimausta ja ellotusta vastaan päätteli, että hänen tärkein velvollisuutensa oli mennä vuoteeseen ja jättää tohtori Moncriefin tehtäväksi raakamaisen oppilaansa kiinniottaminen niin hyvin kuin hän siihen pystyi.

Kello puoli kaksi heräsi tohtori siihen, että hänen huoneensa ovelle koputettiin, ja noustuaan katsomaan hän tapasi sen ulkopuolella matematiikan opettajan ruhjoutuneena, muraisena ja nähtävästi juovuksissa. Joitakin minuutteja kului, ennenkuin Wilson sai esimiehensä käsityksen oikeille raiteille. Silloin pojat herätettiin ja pantiin toimeen nimienhuuto. Byron ja Molesworth ilmoitettiin poissaoleviksi. Ei kukaan ollut nähnyt heidän poistuvan; ei kenelläkään ollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavoin he olivat päässeet ulos talosta. Eräs pieni poika mainitsi kattoikkunan, mutta huomattuaan uhkaavan ilmeen joidenkin isompien, hedelmistä pitävien poikien kasvoilla ei hän tyrkyttänyt sen innokkaammin otaksumaansa, vaan alistui ottamaan nenälleen tohtorilta siitä, että oli sen esittänyt. Kello oli lähes kolme, kun häivytys ehti kylään, missä viranomaiset pitemmittä puheitta kieltäytyivät ryhtymästä asiassa mihinkään puuhiin ennen aamua. Tohtori, joka oli vakuutettu, että poika oli mennyt äitinsä luo, ei uskonut mitään etsiskelyä tarpeelliseksikaan, vaan tyytyi kirjoittamaan rouva Byronille kirjeen, jossa hän kertoi herra Wilsoniin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja ilmoitti mielipahakseen, ettei mitään ehdotusta nuoren herra Byronin oppilaitokseen takaisin ottamisesta voitaisi ottaa huomioon.

Takaa-ajo kohdistettiin nyt yksinomaan Molesworthiin, koska herra Wilsonin kertomuksesta ilmeni, että hän oli eronnut Cashelista Panleyn ulkopuolella. Tietoja kertyi piankin. Maalaiset kaikilla tahoilla maaseutua ilmoittivat nähneensä "pojan, joka saattaisi olla hän". Etsiskelyä kesti kello viiteen seuraavana ilta päivänä, jolloin se päättyi siihen, että Gully itse ilmestyi kouluun kipeäjalkaisena ja katuvaisena. Erottuaan Cashelista ja kuljettuaan kaksi mailia hän oli menettänyt rohkeutensa ja kääntynyt takaisin. Puolimatkassa tienhaaraan hän oli soimannut itseään pelkuruudesta ja lähtenyt uudelleen pakenemaan. Tällä kertaa hän jätti kahdeksan mailia itsensä ja Moncrief Housen väliin. Sitten hän poistui maantieltä oikaistakseen metsikön poikki ja eksyi. Harhailtuaan onnettomana aamuun saakka hän näki erään naisen työssä pellolla ja kysyi häneltä suorinta tietä Skotlantiin. Nainen ei ollut koskaan kuullutkaan Skotlannista, ja kun Gully kysyi tietä Tanleyhin, tuli nainen epäluuloiseksi ja uhkasi usuttaa koiransa hänen kimppuunsa. Tämä peloitti hänet niin, ettei hän uskaltanut enää puhutella muita tuntemattomia, joita hän tapasi. Ohjaten kulkunsa auringon mukaan hän häilyi Skotlannin ja Panleyn välillä sen mukaan kuin hänen rohkeutensa nousi tai laski. Vihdoin hän antoi myöten nälälle, väsymykselle ja yksinäisyydelle, suuntasi jäljelläolevan tarmonsa paluumatkan suorittamiseen, saapui vihdoin yhteismaalle ja riensi antautumaan tohtorin armoille, joka uhkasi häntä viipymättömällä erottamisella. Gully oli suuresti huolissaan siitä, että hänet pakotettaisiin lähtemään pois paikasta, josta hän vast'ikään oli karannut, ja pyysi hartaasti tohtoria sallimaan hänen koettaa vielä uudelleen. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Tohtori piti hänelle pitkän saarnan, jonka lopuksi, ottaen huomioon ne tosiseikat, että Gully, vaikkakin hurjan toverin huonon esimerkin turmelemana, oli todistanut katumuksensa vilpittömyyden palaamalla takaisin vapaaehtoisesti, eikä ollut myötävaikuttanut siihen aivotärähdykseen, josta herra Wilson nyt otaksui kärsivänsä, hän hyväksyi hänen parannuslupauksensa ja antoi hänelle kaikki anteeksi. Sanansa mukaan koetti Gully nyt ensi kerran elämässään esittää ahkeran ja järkevän pojan osaa ja hämmästyi niin suuresti sen aiheuttamaa turvallisuutta, luottamusta ja itsetyytyväisyyttä, että jatkoi sitä kouluaikansa loppuun asti. Kuitenkaan hän ei menettänyt toveriensa arvonantoa, sillä hänen onnistui yksityiskeskustelujensa nojalla saada heidät siihen vakaumukseen, että hänen parannuksensa oli vain perinpohjainen kuje, jonka narrina oli heidän yhteinen vihollisensa, johtaja.

Rouva Byron ei ollut aavistanut tohtorin kirjeen tärkeyttä, ja kun hänellä oli sattunut olemaan kiire sen saapuessa, oli hän pannut sen syrjään avaamatta, aikoen lukea sen sitten kuin joutaisi. Hän olisi unohtanut sen kokonaan, jollei hän kahta päivää myöhemmin olisi saanut uutta kirjettä, jossa pyydettiin ilmoittamaan edellisen saamisesta. Tultuaan tietämään asian laidan matkusti hän heti Moncrief Houseen ja haukkui siellä tohtorin perusteellisemmin kuin tätä koskaan elämässään oli haukuttu; sitten hän pyysi häneltä anteeksi ja rukoili, että tohtori auttaisi häntä löytämään jälleen rakkaan poika-kultansa. Kun tohtori ehdotti, että hänen olisi luvattava palkinto tiedonannosta ja kiinnisaamisesta, kieltäytyi hän suuttuneena kuluttamasta enää penniäkään tuon kiittämättömän vekaran vuoksi, itki ja syytti itseään siitä, että oli epäystävällisyydellään ajanut hänet pois, raivosi ja syytti tohtoria siitä, että tämä oli kohdellut hänen poikaansa tylysti, ja lopuksi sanoi, että hän antaisi sata puntaa, jos vain saisi hänet takaisin, mutta ettei hän puhuisi hänelle koskaan enää sanaakaan. Tohtori lupasi panna toimeen etsiskelyn, ja olisi luvannut mitä hyvänsä päästäkseen eroon vieraastaan. Viidenkymmenen punnan palkinto luvattiin. Mutta joko sitten pelko joutua lain kouriin murhayrityksestä syytettynä kiihoitti Cashelin erinomaiseen varovaisuuteen, tai oli hänen onnistunut poistua maasta niiden neljän päivän aikana, jotka olivat kuluneet karkaamisen ja palkinnon lupaamisen välillä, niin olivat tohtorin ponnistukset tuloksettomat, ja hänen oli tunnustettava rouva Byronille niiden epäonnistuneen. Rouva Byron tuotti hänelle miellyttävän yllätyksen kirjoittamalla ystävällisen kirjeen, jossa hän sanoi, että se oli kovin harmillista, ja ettei hän koskaan voisi kyllin kiittää häntä kaikista hänen vaivoistaan. Ja siihen asia jäi.

III.

Melbournen kaupungissa Austraaliassa oli siihen aikaan puurakennus, jonka oven yläpuolella olevassa nimikilvessä oli luettavana sanat: _voimistelulaitos ja miekkailukoulu_. Pitkässä, kapeassa sisäänkäytävässä riippui kehystetty käsikirjoitus, joka antoi tiedoksi, että Ned Skene, entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari, oli tavattavana tässä huoneistossa, antaen ohjaustaan herroille, jotka halusivat kehittyä itsepuolustustaidossa. Siinä ilmoitettiin myös ehdot, joilla rouva Skene, pätevän opettajakunnan avustamana, antoi opetusta tanssissa, käytöstaidossa ja voimistelussa.

Eräänä iltana istui tupakkaa polttava mies tavallisella keittiötuolilla tämän laitoksen kynnyksellä. Hänen vieressään oli muutamia nupinauloja ynnä vasara. Hän oli juuri naulannut ovenpieleen kortin, johon naisen käsialalla oli kirjoitettu: "_Halutaan mies-apulaista, joka pystyy kirjanpitoon. Lähemmin sisäpuolella_." Tupakoitsija oli voimakas mies, jonka paksu kaula paisui ulospäin leveiden, litteiden korvalehtien alapuolella. Hänellä oli pienet silmät ja isot hampaat, joiden päällä hänen huulensa olivat raollaan hyväntuulisessa, mutta teennäisen ovelassa hymyssä. Hänen tukkansa oli musta ja lyhyeksi keritty, iho kovettunut ja nenänvarsi lyöty lyttyyn muun naaman tasalle. Nenänpää oli kuitenkin vahingoittumaton. Se oli paksu ja kiiltävä, ja herättämällä vaikutelman, ikäänkuin koko nenäkin olisi puhkeamaisillaan alkuperäiseen muotoonsa, se sai aikaan jonkinlaisen nolatun ilmeen, mikä lievensi miehen muuten pelottavaa ulkonäköä ja suositteli häntä todennäköisesti vaatimattomana ja laatuisana miehenä, silloin kun hän oli selvänä eikä häntä ärsytetty. Hän näytti noin viisikymmen-vuotiaalta ja oli puettu valkeaan pellavapukuun, olkihattu päässä.

Ennenkuin hän oli polttanut piippunsa loppuun, kiinnitti ovenpielessä oleva kortti erään nuorukaisen huomiota, joka oli puettu karkeaan merimiehen villapuseroon ja harmaisiin housuihin, jotka olivat käyneet hänelle liian pieniksi.

"Tointako vailla?" kysyi entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari.

Nuorukainen punastui ja vastasi: "Niin. Haluaisin mielelläni saada jotakin tehtävää."

Ned Skene tähysti häneen vakavan uteliaana. Ammattitoiminnassaan hän oli tutustunut englantilaisten herrasmiesten käytös- ja puhetapaan, ja hän huomasi heti tämän nukkavierun merimies-nuorukaisen kuuluvan siihen luokkaan.

"Oletteko ehkä lukumies?" kysyi nyrkkeilijä, hetken mietittyään.

"Olen ollut koulussa, mutta en oppinut siellä paljoa. Arvelen, että voisin hoitaa kaksinkertaista kirjanpitoa."

"Kaksinkertaista! Millaista se on?"

"Se on sellainen kirjanpitotapa, jota kauppiaat käyttävät. Sitä sanotaan kaksinkertaiseksi, koska kaikki viedään kirjoihin kahteen kertaan."

"Vai niin!" sanoi Skene, johon järjestelmä teki epäsuotuisan vaikutuksen. "Yksi kerta riittää minulle. Paljonko painatte?"

"En tiedä", vastasi poika irvistäen.

"Ette tiedä omaa painoanne! Eihän sillä tavalla päästä eteenpäin elämässä."

"En ole ollut vaa'assa kuin kauan aikaa sitten Englannissa", sanoi poika, alkaen päästä voitolle ujoudestaan. "Painoin silloin 116 naulaa, niin että, kuten näette, olen vain keveän sarjan mies."

"Ja mitä te tiedätte keveistä sarjoista? Kukaties, koska kerran olette niin oppinut, osaatte nyrkkeilläkin. Häh?"

"En luule, että pystyisin, ottelemaan teidän kanssanne", sanoi nuorukainen irvistäen jälleen.

Skene naurahti; ja poikamaisen puheliaana esitti tuntematon hänelle kertomuksen oikeasta nyrkkeilyottelusta (tarkoittaen nähtävästi ottelua ammattinyrkkeilijäin välillä), jonka hän oli nähnyt Englannissa. Jatkoksi kertoi hän, kuinka hän itse oli yhdellä iskulla lyönyt maahan opettajan karatessaan koulusta. Skene kuunteli tätä epäilevänä ja kuulusteli sitten kertojalta tarkoin iskun laatua ja vaikutusta, sillä lopputuloksella, että hän uskoi jutun todeksi. Neljännestunnin kuluttua oli poika puhelullaan saanut aikaan niin suotuisan vaikutelman, että nyrkkeilymestari vei hänet voimistelusaliin, missä hän punnitsi ja mittasi hänet ja lopuksi antoi hänelle parin nyrkkeilyhansikkaita kehoittaen häntä näyttämään, millaista ainesta hän oli. Vaikka nyrkkeilijän asento aiheuttikin nuorukaisessa toivottoman tunteen siitä, että hänen oli mahdoton tavoittaa tätä, kävi hän kuitenkin rohkeasti hänen kimppuunsa useita kertoja, iskien naamansa joka kerta Skenen vasempaan nyrkkiin, joka näytti olevan kaikkialla ja kykenevän antamaan täytetylle nahalle raudan kovuuden. Vihdoin alokas tähtäsi hurjana mestarin nenään, kohoten varpailleen ulottuakseen siihen. Skene ehkäisi iskun oikean kyynärpäänsä töytäyksellä, ja intoutunut nuorukainen kiepahti ympäri ja hoiperteli, kunnes kaatui pitkin pituuttaan erääseen loukkoon, kolahduttaen samalla päänsä kipeästi lattiaan. Hän nousi ylös lannistumattoman iloisena ja tarjoutui jatkamaan ottelua; mutta Skene kieltäytyi harjoittelemasta sen pitemmältä sillä erää, vaikka alokkaan reippaus miellyttikin häntä siinä määrin, että hän lupasi antaa hänelle tieteellisen kouluutuksen ja tehdä hänestä miehen.

Mestari kutsui nyt saapuville vaimonsa, jota hän kunnioitti ylenmäärin teräväjärkisenä ja hienokäytöksisenä naisena. Tulokas ei voinut nähdä hänessä muuta kuin naurettavan tanssinopettajattaren, mutta hän kohteli häntä hyvin kunnioittavasti ja paransi vielä siten sitä edullista mielipidettä, jonka Skene jo oli hänestä muodostunut. Nuorukainen kertoi nyt rouva Skenelle, kuinka hän koulusta karattuaan oli suunnannut kulkunsa Liverpooliin, mennyt laivasatamaan ja onnistunut piiloutumaan Austraaliaan lähtevään alukseen. Hän kertoi myös, kuinka hän oli ankarasti kärsinyt nälkää ja janoa, ennenkuin ilmaisi itsensä, ja kuinka hän, huolimatta epäsuotuisasta asemastaan salamatkustajana, oli saanut osakseen kunnollisen kohtelun niinpiankuin hän oli osoittanut olevansa halukas tekemään työtä. Ja todisteeksi siitä, että hän vieläkin oli halukas ja oli hyötynyt merielämän kokemuksista, hän tarjoutui lakaisemaan voimistelusalin lattian heti paikalla. Tämä ehdotus vakuutti Skenen pariskunnalle, joka oli kuunnellut hänen kertomustaan niinkuin lapset kuuntelevat satua, ettei hän ollut liian herramainen tehdäkseen karkeaa työtä; ja pian sovittiin, että hän saisi siitä pitäen heiltä asunnon ja ruoan ynnä viisi shillinkiä viikossa taskurahaa, toimien renkinä, käskyläisenä, voimistelusalin apulaisena, kirjanpitäjänä ynnä entisen Englannin ja Siirtomaiden mestarin oppilaana.

Hän huomasi pian, ettei hän ollut tehnyt mitään huokeaa kauppaa. Voimistelusali oli avoinna yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla; ja voimailua harrastavat herrasmiehet, jotka siellä kävivät, eivät ainoastaan komennelleet häntä kursailematta, vaan hankkivat vaihtelua voittamattoman Skenen turhan vastustamisen yksitoikkoisuuteen harjoittamalla hänen antamaansa oppia hänen oppilaansa persoonaan, mukiloiden häntä mielitöikseen ja viskellen häntä eteenpäin, ja taaksepäin ja hartiainsa yli, ikäänkuin hän olisi ollut siihen tarkoitukseen hankittu nukke. Mestari katsoi ja nauroi, ollen liian laiska täyttämään lupaustaan ja opettamaan alokkaalle puolustustaitoa. Viimeksimainittu tarkkasi kuitenkin opetusta, jota hän joka päivä näki annettavan muille; ja ennen kuukauden loppua hän käänsi asiat Melbournen amatöörinyrkkeilijäin suhteen niin kokonaan toiselle tolalle, että Skene eräänä päivänä otti huomauttaakseen, että hän oli kehittymässä harvinaisen taitavaksi, mutta että herrat pitivät kevytkätisestä käsittelystä ja että hänen olisi varottava kolhimasta heitä liian kovasti. Paitsi näitä ruumiinharjoituksia, oli hänen pidettävä kirjaa myydyistä ja ostetuista hansikkaista ja floreteista ynnä sekä herra että rouva Skenelle tulevista opetusmaksuista. Tämä oli vaivalloisin osa hänen velvollisuuksiaan, sillä hänellä oli suuri koulupojan käsiala eikä hän ollut nopsa laskennossa. Kun hän lopuksi ryhtyi avustamaan isäntäänsä opetuksen antamisessa, olivat tilit jääneet takapajulle, ja rouva Skenen oli jälleen otettava huolehtiakseen niistä entiseen tapaan. Tämä seikka aiheutti mielihyvää hänen miehessään, joka katsoi sen vaimonsa älyllisen etevämmyyden uudeksi voitoksi. Sitten pestattiin kiinalainen suorittamaan laitoksen halvempia töitä. "Skenen alokas", kuten häntä nyt yleisesti nimitettiin, korotettiin mestarin apuopettajaksi ja hänestä tuli siten tärkeähkö henkilö laitokseen.

Hän oli ollut siellä yli yhdeksän kuukautta ja oli kehittynyt kahdeksantoistavuotiaaksi voimakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka oli perso juomarahoille ja osasi lausua: "Paljon kiitoksia, herrat", eri sävyissä tarkan asteikon mukaan puolikruunusta puntaan, kun hänen ja hänen esimiehensä välillä tapahtui tärkeä keskustelu. Oli ilta, ja ainoat henkilöt voimistelusalissa olivat Ned Skene, joka istui tupakoiden mukavasti paitahihasillaan, ynnä alokas, joka oli juuri tullut alakertaan makuuhuoneestaan, missä hän oli ollut pukeutumassa lähteäkseen teatteriin.

"Kas vain, herraseni", sanoi Ned Skene pilaillen. "Oletpa sinä laittanut itsesi hienoksi, totta vie. Hansikkaatkin! Ne ovat liian pienet sinulle. Älä vain mene lyömään ketään nuo käsissäsi, tai nyrjäytät ranteesi."

"Ei tarvitse pelätä", sanoi alokas, katsoen kelloaan. Huomattuaan, että oli vielä muutama minuutti aikaa, istuutui hän Skeneä vastapäätä.

"Ei", myönsi mestari. "Kun kohoat oikeaksi ammattilaiseksi, et välitä nyrkkeillä kenenkään kanssa, ellet saa siitä hyvää maksua."

"Enköhän voi sanoa olevani jo ammattilainen. Ette suinkaan pidä minua amatöörinä, vai kuinka?"

"En toki", sanoi Skene; "ei niin pahasti sentään. Mutta muista, poikaseni, minä en kutsu oikeaksi nyrkkitaistelijaksi ketään miestä, joka ei ole otellut piirissä. Sinä olet kyllä nyrkkeilijä, ja taitava, näppärä nyrkkeilijä oletkin; mutta nyrkkeily huvin vuoksi ei paljon maksa. Jonakin päivänä, jos Jumala suo, järjestämme sinulle pienen ottelun ja näytämme mihin pystyt ilman hansikkaita."

"Ottelen yhtä kernaasti ilman hansikkaita kuin hansikkaillakin", sanoi alokas hiukan nurpeana.

"Se tulee siitä, että sinulla on leijonan luonto", sanoi Skene lepytellen. Mutta alokas, joka oli usein kuullut isäntänsä lausuvan saman kohteliaisuuden laitoksensa suosijoille, milloin nämä saivat kerskumisen puuskia (mikä tavallisimmin sattui heidän saatuaan rökkiinsä), näytti uppiniskaiselta eikä vastannut mitään.

"Sam Ducket Milltownista kävi täällä tänään, silläaikaa kuin sinä olit antamassa tuntia kapteeni Noblelle", jatkoi Skene, tähystellen oppilaansa kasvoja. "Sam on oikea nyrkkitaistelija, jos saan luvan sanoa."

"Minä en pidä häntä suurenkaan arvoisena. Hänhän on sellainen valehtelijakin."

"Se on ammatti-vika. En välitä, vaikka sanonkin sen _sinulle_, sanoi Skene hiukan apeana. Tämän oli alokas jo kuitenkin saanut selville itsestään. Hän ei esimerkiksi uskonut isäntänsä selityksiä niistä tapaturmista ja salajuonista, joiden vaikutuksesta hän oli kolme kertaa joutunut häviölle piirissä. Mutta kun Skene kuitenkin oli voittanut viisitoista ottelua, oli hänen seuraava huomautuksensa kiistämätön. 'Miehet eivät ottele huonommin silti, jos ovat valehtelijoita. Sam Ducket voitti Ebony Muleyn kahdessakymmenessä minuutissa'."

"Niin", sanoi alokas halveksivasti; "ja mikä on Ebony Muley? Vanha, pian kuusikymmenvuotias neekerirahjus, joka on päissään seitsemän päivää viikossa ja möisi ottelun yhdestä viinaryypystä! Ducketin olisi pitänyt lyödä hänet pois ajasta kahdessakymmenessä sekunnissa. Ducketilla ei ole ollenkaan tieteellisyyttä."

"Ei hiventäkään", sanoi Ned. "Mutta hänellä on roimasti sisua."

"Pyh! Sitähän sitä aina koetetaan uskotella. Jos joku osaa nyrkkeillä, sanotaan, että hänellä on tieteellisyyttä, mutta ei sisua. Jos hän taas ei osaa erottaa oikeaa kättään vasemmasta, sanotaan, että hän ei ole taitava, mutta että hän on täynnä sisua."

Skene katsoi salaa ihmetellen oppilastaan, jonka huomio- ja ilmaisukyky toisinaan tuntuivat hänestä vetävän vertoja itse rouva Skenelle. "Sam sanoi jotakin tuontapaista juuri tänään", huomautti hän. "Hän sanoi, että sinä olet vain huvinyrkkeilijä, ja että lyyhistyisit maahan pelosta, jos sinut pantaisiin neljänkolmatta jalan piiriin."

Alokas punastui. "Toivoisinpa olleeni paikalla silloin, kun Sam sanoi sen."

"No, mitäs olisit voinut tehdä hänelle?" kysyi Skene, ja hänen pienet silmänsä vilkkuivat.

"Olisin iskenyt häntä päähän: sen olisin voinut ja tahtonut hänelle tehdä."

"No no, mies, hän voisi syödä sinut."

"Sen kyllä uskon. Ja hän voisi syödä teidätkin, jos hänellä vain olisi siihen tarpeeksi suolaa. Hän puhuu suuria sanoja, koska hän tietää, ettei minulla ole rahaa, ja hän uskottelee, ettei hän riisu takkiaan vähemmästä kuin viidestäkymmenestä punnasta mieheen."