Part 1

HERRA BYRONIN AMMATTI

Romaani

Kirj.

BERNARD SHAW

Tekijän luvalla suomentanut

Väinö Jaakkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

PROLOOGI.

I.

Moncrief House, Panleyn yhteismaa. Oppilaitos säätyläisperheiden poikia varten, j.n.e.

Panleyn yhteismaa on, Moncrief Housen takaikkunoista katsottuna, ruohoa, piikkikinsteriä ja vihvilää kasvava maa-alue, joka ulottuu kauas läntistä taivaanrantaa kohti.

Eräänä kosteana iltapäivänä keväällä oli taivas repaleisten pilvien täyttämänä, joiden varjot kiitivät yhteismaan yli, ja varjojen välissä oli valoisampia läikkiä, missä rikkonainen päivänpaiste sai vihreät ja keltaiset kinsterit kirkkaina loistamaan. Pohjoisessa olevia kukkuloita tummensi sadekuuro, jonka jäljet par'aikaa kuivuivat koulutalon liuskekatolta. Se oli nelikulmainen, valkoinen rakennus, entinen herraskartano. Sen edustalla oli hyvinhoidettu nurmikenttä ja muutamia leikattuja rautatammia; takana oli neljänneseekkeri maata muurilla aidattuna poikien käytettäväksi. Yhteismaalla kuljeksijat saattoivat joinakin aikoina päivästä kuulla äänten hälinää ja juoksentelua rajamuurin sisäpuolelta. Joskus, kun kuljeksijat olivat itsekin poikia, kiipesivät he muurin harjalle ja näkivät toisella puolen kappaleen paljaaksi ja ruskeaksi tallattua tannerta ynnä muutaman neliösylen laajuisen sementtikentän, joka oli kulunut niin kuoppaiseksi, ettei se enää kelvannut alkuperäiseen tarkoitukseensa, pallopeliin. Lisäksi näkyi siellä pitkä vaja, pumppu, lukemattomilla leikatuilla kirjoituksilla raapusteltu ovi, talon pihapuoli, joka oli paljon huonommassa kunnossa kuin julkipuoli, sekä viitisenkymmentä poikaa, joilla oli lyhyet nutut ja leveät, alaskäännetyt kaulukset. Heti kun nuo puolisataa poikaa huomasivat muurilla nuoren tuntemattoman, hyökkäsivät he paikalle hurjasti huutaen, syytivät hänelle herjaus- ja pilkkasanoja ja karkoittivat hänet viskelemällä multakokkareita, kiviä, leivänpaloja ja mitä heittoaseita sattui käsillä olemaan.

Tänä sateisena kevät-iltapäivänä seisoivat umpivaunut Moncrief Housen portilla. Valkoiseen kumiviittaan verhoutunut ajuri oli vähän liikehtimässä äskeisen sadekuuron jälkeen. Sisällä vastaanottohuoneessa keskusteli tohtori Moncrief arvokkaan, hienosti puetun, noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisen naisen kanssa, joka esiintyi miellyttävästi ja oli kaikissa suhteissa kaunis, lukuunottamatta kasvojen hipiää, joka ei ollut aivan raikas.

"Ei minkäänlaista edistystä, ikävä sanoa", huomautti tohtori.

"Se on kovin valitettavaa", sanoi nainen rypistäen kulmiaan.

"On luonnollista, että se tuntuu teistä valitettavalta", vastasi tohtori. "Itse puolestani neuvoisin teitä vakavasti koettamaan, eikö siirtäminen johonkin toiseen laitokseen --" Tohtori pysähtyi. Naisen kasvot olivat kirkastuneet ihmeelliseen hymyyn ja hänen kätensä oli kohonnut hurmaavasti vastustavaan eleeseen.

"Oi ei, tohtori Moncrief", virkkoi hän; "_teitä_ kohtaan ei minulla ole mitään valittamista; päinvastoin olen sitä harmistuneempi Casheliin, kun tiedän, että jollei hän täällä edisty ollenkaan, niin sen täytyy olla hänen oma vikansa. Mitä tulee pois ottamiseen, niin siitä ei voi olla puhettakaan. Minä en voisi saada hetkenkään rauhaa, jos hän joutuisi pois teidän huostastanne. Tahdon puhua hänelle hyvin vakavasti hänen käytöksestään, ennenkuin lähden täältä tänään. Suottehan hänelle tilaisuuden koettaa vielä, eikö niin?"

"Varmasti. Suurimmalla mielihyvällä", sanoi tohtori, joutuen hämmennyksiin koettaessaan kömpelösti esiintyä ritarillisena. "Hän saa jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin te haluatte. Mutta --" tässä tohtori tuli jälleen vakavaksi -- "te ette voi liian ankarasti teroittaa hänelle, kuinka tärkeätä hänen on ponnistaa uutterasti juuri nykyhetkellä, jota voi sanoa käännekohdaksi hänen opiskelu-urallaan. Hän on nyt pian seitsemäntoista vanha, ja hänellä on niin vähän taipumusta opiskeluun, että minä epäilen, voiko hän selviytyä yliopistoon pääsyä varten tarvittavasta tutkinnosta. Te arvattavasti haluatte hänen hankkivan itselleen yliopistollisen oppiarvon, ennenkuin hän valitsee itselleen elämänalan."

"Niin, tietenkin", vastasi nainen epämääräisesti, nähtävästi pikemmin myönnytykseksi tohtorin huomautukseen kuin oman vakaumuksensa ilmaisuksi. "Mitä elämänalaa neuvoisitte hänelle? Tehän tiedätte niin paljon paremmin kuin minä."

"Hm!" sanoi tohtori Moncrief neuvotonna. "Se riippuisi epäilemättä jossakin määrin hänen omasta mieltymyksestään --"

"Ei ollenkaan", keskeytti nainen vilkkaasti. "Mitä hän tietää maailmasta, poika-parka? Hänen oma mieltymyksensä olisi varmaankin jotakin naurettavaa. Hyvin luultavasti hän haluaisi ruveta näyttelijäksi, kuten minäkin."

"Vai niin! Te siis ette tahtoisi antaa yllykettä millekään sen suuntaiselle taipumukselle?"

"En millään muotoa. Toivottavasti hän ei sellaista ajattelekaan."

"Ei kylläkään, mikäli minä tiedän. Hänessä ilmenee niin vähän intoa kunnostautumiseen millään erityisellä alalla, että luulisin hänen elämänalansa olevan parhaiten hänen vanhempiensa määrättävissä. Minulla ei luonnollisesti ole tietoa siitä, onko hänen sukulaisillaan vaikutusvaltaa, josta voisi olla hänelle hyötyä. Se seikka on usein otettava huomioon kaikkein tärkeimpänä, varsinkin tällaisissa tapauksissa, kun mitään erikoista taipumusta ei ole huomattavissa."

"Minä olen ainoa omainen, mitä hänellä koskaan on ollut, poika-rukalla", sanoi nainen surumielisesti hymyillen. Sitten, nähdessään hämmästyneen ilmeen tohtorin kasvoilla, hän lisäsi nopeasti: "He ovat kaikki kuolleet."

"Kuinka ikävää!"

"Kuitenkin", jatkoi nainen, "voisin epäilemättä vaikuttaa paljon hänen hyväkseen. Mutta luulen, että on vaikea saada mitään nykyään suorittamatta tutkintoja. Hänen on todellakin tehtävä työtä. Jos hän on laiska, on häntä rangaistava."

Tohtori näytti hämmentyneeltä. "Asianlaita on niin", sanoi hän, "että teidän poikaanne tuskin enää voi kohdella lapsena. Hän on kyllä yhä pelkkä poika tavoiltaan ja ajatuksiltaan, mutta ruumiillisessa suhteessa hän on nopeasti kehittymässä nuoreksi mieheksi. Tästä johtuu mieleeni eräs toinen asia, josta pyytäisin teitä puhumaan hänelle vakavasti. Minun täytyy sanoa teille, että hän on saavuttanut koulutoveriensa keskuudessa täällä jonkunlaista mainetta voimailijana. En suinkaan paheksu ruumiinharjoituksia soveliaissa rajoissa; ne kuuluvat tunnustettuna osana kasvatusjärjestelmäämme. Mutta minun on ikäväkseni sanottava, että Cashel ei ole vapaa siitä taipumuksesta väkivaltaisuuteen, joka toisinaan on tuloksena tavattomien ruumiinvoimien ja ketteryyden omistamisesta. Hän kuuluu suorastaan tapelleen erään kyläläisnuorukaisen kanssa Panleyn kadulla muutama kuukausi takaperin, vaikka asia tuli minun tietooni vasta myöhemmin. Joku aika jälkeenpäin hän teki itsensä syypääksi vielä paljon vakavampaan hairahdukseen. Hän ja eräs hänen tovereistaan saivat minulta luvan tehdä yhdessä kävelymatkan Panleyn kylään; mutta jälkeenpäin sain ilmi, että heidän todellisena tarkoituksenaan oli mennä katsomaan nyrkkitappelua, joka suoritettiin -- vastoin lakia tietysti -- yhteismaalla. Ottamatta lukuun siinä tapahtunutta vilpin harjoitusta, on tuo mieltymys, jota he siinä ilmaisivat, mielestäni vaarallista laatua, ja minä katsoin velvollisuudekseni rangaista heitä ankaralla muistutuksella ja kieltämällä heiltä koulun alueelta poistumisen, kuudeksi viikoksi. En ole kuitenkaan sitä mieltä, että tällaisessa tapauksessa on kaikki tehty, kun poika on saanut rangaistuksen. Minä annan suuren arvon äidin vaikutukselle poikien luontaisen karkeuden lieventäjänä."

"En luule hänen välittävän minun sanoistani vähintäkään", sanoi nainen myötätuntoisen näköisenä, ikäänkuin säälitellyn tohtoria asiassa, joka koski etupäässä tätä itseään. "Tahdon kyllä puhua hänelle siitä. Tappeleminen on sietämätön tapa. Hänen isänsä suku tappeli aina, eivätkä he koskaan saaneet mitään hyvää aikaan maailmassa."

"Jos tahtoisitte olla niin ystävällinen. Juuri nämä kolme seikkaa olisivat tärkeät: suuremman -- paljon suuremman -- ahkeruuden tarve opinnoissa; sananen hänen karkeista tavoistaan; sekä hänen mielipiteensä tunnusteleminen elämänalan valintaan nähden. Olen samaa mieltä teidän kanssanne siitä, ettei ole vielä tällä haavaa pantava suurta painoa hänen ajatuksilleen tästä asiasta. Kuitenkin voidaan lapsellistakin mieltymystä käyttää keinona pojan tarmon herättämiseksi."

"Aivan niin", myönsi nainen. "Tahdon antaa hänelle hyvän opetuksen."

Tohtori katsoi häneen epäilevästi, ajatellen ehkä, että hän itse tarvitsisi hyvän opetuksen äidin velvollisuuksista. Mutta hän ei rohjennut sitä sanoa; vieläpä hän epäili, olisiko rohkenemisesta hyötyäkään, koska hänellä oli ennakkoluulo, että näyttelijättäriltä puuttui luonnollisia tunteita. Hän pelkäsi myöskin, että keskustelu pojasta alkoi vaivata naista; ja vaikka olikin jumaluusopin tohtori, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin muistakin miehistä esiintyä kauniin naisen silmissä ikävystyttävänä. Siksi hän soitti kelloa ja käski palvelijan lähettämään Cashel Byronin heidän luokseen. Hetken kuluttua avattiin ovi alhaalla ja kaukaisten äänten sorinaa alkoi kuulua. Tohtori liikehti levottomasti ja koetti keksiä jotakin sanottavaa, mutta onnistumatta; hän istui äänettömänä, sillaikaa kuin epäselvä äänten sorina kohosi huudoksi: "Byron! Cash!" jälkimmäinen sana matkien sitä tavallista sävyä, jolla kassanhoitajaa kutsuttiin rihkamakaupoissa. Lopuksi kuului kimakka parku: "Mam-maaa!" nähtävästi selitykseksi, miksi Byronia vaadittiin tulemaan vastaanottohuoneeseen. Tohtori punastui. Rouva Byron hymyili. Sitten ovi alhaalla sulkeutui, vaimentaen melun, ja portailta kuului askelia.

"Tule sisään", huusi tohtori rohkaisevasti.

Cashel Byron astui sisään punastuen, lähestyi kömpelösti äitiään ja suuteli arvostelevaa ilmettä tämän kasvoilla, jotka ylöspäin kääntyneinä tarkastelivat hänen ulkonäköään. Ollen vasta seitsemäntoista vanha, ei hänellä vielä ollut taipumusta suutelemiseen. Taitamattomuudessaan hän aivan kauhistutti rouva Byronia kohahduttamalla heidän hampaansa yhteen. Tuntien epäonnistumisensa hän suoristautui ja koetti piilottaa kätensä, jotka olivat tavattoman likaiset, takkinsa niukkoihin poimuihin. Hän oli hyvärakenteinen nuorukainen, kaula ja hartiat vankat, ja lyhyt, punertavanruskea tukka kähertyi pieninä kiharoina liki päälakea. Hänellä oli siniset silmät ja poikamaisen hyväluontoinen kasvojenilme, joka kuitenkaan ei antanut takeita mielenlaadun maltillisuudesta.

"Kuinka voit, Cashel?" kysyi rouva Byron ruhtinaallisen suojelevasti, katsottuaan häneen pitkään.

"Kiitos, hyvin", sanoi Cashel, irvistäen ja karttaen hänen katsettaan.

"Istu, Byron", sanoi tohtori. Byron unohti äkkiä istuutumisen taidon ja katsoi epävarmana tuolista toiseen. Tohtori esitti lyhyen anteeksipyynnön ja poistui huoneesta, oppilaansa suureksi huojennukseksi.

"Olet kasvanut kovasti, Cashel. Ja pelkään, että olet kovin kömpelö." Cashel punastui ja näytti synkältä.

"En tiedä mitä minun on tehtävä sinulle", jatkoi rouva Byron. "Tohtori Moncrief sanoo, että sinä olet hyvin laiska ja karkeatapainen."

"Enkä ole", sanoi Cashel ärtyisästi. "Se tulee vain --"

"Ei hyödytä ollenkaan inttää minua vastaan tuolla tavoin", keskeytti rouva Byron tuikeasti. "Olen varma, että mitä tohtori Moncrief sanoo, on täysin totta."

"Ainahan hän puhuu tuota samaa", sanoi Cashel valittavasti. "Minä en voi oppia latinaa ja kreikkaa; enkä minä ymmärrä mitä hyötyä niistä on. Minä olen yhtä ahkera kuin muutkin -- paitsi ehkä varsinaiset kirjatoukat. Ja mitä karkeatapaisuuteeni tulee, niin se johtuu kaikki siitä, kun olin eräänä päivänä ulkona Gully Molesworthin kanssa ja me näimme väkijoukon yhteismaalla, ja kun menimme katsomaan mitä oli tekeillä, niin siellä oli kaksi miestä tappelemassa. Eihän se ollut meidän syymme, että ne olivat tulleet sinne tappelemaan."

"Niin; en epäilekään, etteikö sinulla olisi vaikka viisikymmentä hyvää puolustusta, Cashel. Mutta minä en salli mitään tappelemista; ja sinun tulee todellakin työskennellä kovemmin. Etkö koskaan ajattele, kuinka kovasti _minun_ täytyy työskennellä maksaakseni tohtori Moncriefille satakaksikymmentä puntaa vuodessa sinun puolestasi?"

"Teenhän minä työtä niin kovasti kuin voin. Moncrief ukko näyttää ajattelevan, ettei ihminen saisi tehdä mitään muuta aamusta iltaan kuin kirjoittaa latinalaisia runoja. Tatham, joka tohtorin mielestä on sellainen nero, tekee kaikki käännöksensä aasinsilloista. Jos minullakin olisi aasinsilta, voisin kääntää yhtä hyvin -- ja vielä paremminkin."

"Sinä olet hyvin laiska, Cashel, siitä olen varma. On liian harmittavaa viskata menemään joka vuosi niin paljon rahaa tyhjään. Sitäpaitsi, sinun on pian ruvettava ajattelemaan itsellesi ammattia."

"Minä menen armeijaan", sanoi Cashel. "Se on ainoa ammatti, joka sopii herrasmiehelle."

Rouva Byron katsoi häneen tuokion ikäänkuin tyrmistyneenä hänen suurellisuudestaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vain: "Pelkään, että sinun on valittava jokin vähemmän kallis ammatti. Sitäpaitsi olisi sinun suoritettava tutkinto päästäksesi armeijaan, ja kuinka voit selviytyä siitä, jollet harrasta lukujasi?"

"Oh, selviydyn siitä kyllä ihan hyvin, kunhan se aika tulee."

"Oi hyvä lapsi! Sinä alat puhua niin huolimattomasti, Cashel. Ja niin paljon vaivaa kun minä näin sinusta kotona!"

"Minä puhun niinkuin muutkin", vastasi Cashel yrmeästi. "En ymmärrä, mitä hyödyttää olla niin hurjan tarkka joka tavusta. Ensi aikoina sain kärsiä ihan loppumattomasti kiusantekoa puhetavastani. Pojat täällä luonnollisesti tietävät kaiken sinusta."

"Kaiken minusta?" toisti rouva Byron, katsoen häneen uteliaasti.

"Niin, sen että olet näyttelijä, tarkoitan", sanoi Cashel. "Sinä moitit minun karkeita tapojani; mutta minulla olisi turkasen tukalat paikat, jollen löylyttäisi härnäyshalua pois joistakuista."

Rouva Byron hymyili epäilevästi itsekseen ja pysyi jonkun aikaa äänettömänä ja miettiväisenä. Sitten hän nousi ja virkkoi, katsahtaen ulos: "Minun täytyy nyt lähteä, Cashel, ennenkuin uusi sadekuuro tulee. Ja minä pyydän, että koettaisit oppia jotakin ja sivistää hiukan tapojasi. Sinun on mentävä piakkoin Cambridgeen, näetkös."

"Cambridgeen!" huudahti Cashel innokkaasti. "Milloin, mamma? Milloin?"

"No, en tiedä. Ei vielä. Niin pian kuin tohtori Moncrief sanoo sinun olevan kelvollisen menemään."

"Siihen on kyllä kauan aikaa", sanoi Cashel, hyvin masentuneena tuosta vastauksesta. "Hän ei työnnä sataakahtakymmentä puntaa vuodessa ulos ovestaan niin äkkiä. Hänhän piti isoa Inglisiä täällä, kunnes hän oli yli kahdenkymmenen. Kuulehan, mamma: enkö saa lähteä tämän puolivuoden päästä? Minä tunnen varmasti, että menestyisin paremmin Cambridgessä kuin täällä."

"Joutavia", sanoi rouva Byron päättäväisesti. "En luule, että minun tarvitsee ottaa sinua pois tohtori Moncriefin koulusta ainakaan vielä puoleentoista vuoteen, eikä sittenkään, jollet työskentele kunnollisesti.

"Älä nyt marise, Cashel; sinä ikävystytät minua suuresti, kun mariset. Olen pahoillani, että mainitsin sinulle Cambridgeä."

"Sitten menisin mieluummin johonkin toiseen kouluun", sanoi Cashel surkeana. "Moncrief ukko on niin kamalan kiukkuinen minulle."

"Sinä tahdot pois vain senvuoksi, koska sinulta täällä vaaditaan työtä; ja juuri senvuoksi minä tahdon sinun jäävän tänne."

Cashel ei vastannut, mutta hänen kasvonsa tummenivat pahaenteisesti.

"Minun on puhuttava hiukan tohtorille, ennenkuin lähden", lisäsi rouva Byron istuutuen jälleen. "Voit palata nyt leikkiisi. Hyvästi, Cashel." Ja hän kohotti jälleen kasvonsa suudeltaviksi.

"Hyvästi", sanoi Cashel käheästi, kääntyen ovea kohti, ikäänkuin ei olisi huomannut äitinsä liikettä.

"Cashel!" sanoi rouva Byron painokkaan kummastuneesti. "Murjotatko sinä?"

"Enkä", tokaisi Cashel vihaisesti. "Enhän ole sanonut mitään. Käytökseni ei kai ole kyllin hieno. Olen pahoillani siitä, mutta en voi sitä auttaa."

"Hyvä on", sanoi rouva Byron lujasti. "Saat mennä. Minä en ole tyytyväinen sinuun."

Cashel asteli ulos huoneesta ja läimäytti oven kiinni jälkeensä. Portaiden juurella hänet pysähdytti noin vuoden verran häntä nuorempi poika, puhutellen häntä innokkaasti.

"Kuinka paljon hän antoi sinulle?" kuiskasi hän.

"Ei penniäkään", vastasi Cashel hammasta purren.

"Totta vie!" huudahti toinen, syvästi pettyneenä. "Se oli sikamaisen raukkamaista."

"Hän on niin raukkamainen kuin taitaakin", sanoi Cashel. "Se on kaikki Monkki-ukon syytä. Hän on syöttänyt hänet täyteen valheita minusta. Mutta hän on kyllä ihan yhtä paha ilmankin. Tiedätkö, Gully, minä vihaan äitiäni."

"Oi, älä nyt!" sanoi Gully kauhistuneena. "Se on vähän liian paksua, veikkonen. Mutta kyllä hänen sentään olisi pitänyt pulittaa edes jonkun vähän."

"Minä en tiedä mitä sinä aiot tehdä, Gully, mutta minä aion karata. Jos hän luulee, että aion jäädä tänne vielä kahdeksi vuodeksi, niin hän erehtyy hurjan pahasti."

"Olisi kamalan kiva jutku karata", sanoi Gully hihittäen. "Mutta", lisäsi hän vakavasti, "jos todella tarkoitat sitä, niin tulimmainen, minä lähden myös! Wilson on juuri antanut minulle tuhat riviä, ja pahus vieköön, jos rupean niitä kääntämään!"

"Gully", sanoi Cashel, kulmiensa rypistyksen synkentyessä uhkaavaksi; "minä tahtoisin nähdä jommankumman noista jehuista, jotka näimme yhteismaalla, iskevän tohtorin kimppuun -- laillisessa ottelussa, näet."

Vesi herahti Gullyn suuhun. "Niin", sanoi hän henkeään pidättäen; "varsinkin sen, jota he kutsuivat Puijariksi. Yksi erä jo riittäisi tuolle vanhalle rahjukselle. Lähdetään leikkikentälle; minä saan nuuskaa, jos minut tavataan täältä."

II.

Seuraavana yönä tunki pilvien läpi juuri sen verran valoa, että Panleyn yhteismaan saattoi erottaa mustana aavana, jonka vaaleintakin vivahdusta vasten kappale syttä olisi näyttänyt kalpealta. Ei ainoaakaan ihmisolentoa ollut liikkeellä mailin laajuudella Moncrief Housen lähistöllä, jonka savutorvet, aavemaisen valkeina kuun puoleiselta sivultaan, loivat pitkiä varjoja hopeanharmaille kattoliuskoille. Hiljaisuuden oli juuri rikkonut neljänneksen yli kahdentoista lyönti kaukaisesta kirkontornista, kun erään savupiipun pimeästä varjosta pisti esiin ihmispää. Se kuului pojalle, jonka ruumis kohta sen jälkeen tuli kiemurrellen ulos avonaisesta kattoikkunasta. Saatuaan hartiansa ulos kääntyi hän kasvot ylöspäin, tarttui pienoiseen päätyyn, jossa kattoikkuna sijaitsi, veti itsensä kokonaan ulos ja hiipi varovasti alaspäin reunakaidetta kohti. Heti hänen jäljessään seurasi toinen poika.

Moncrief Housen portti oli julkisivun vasemmanpuoleisessa kulmassa ja sen yläpuolella oli korkea holvikaari, jonka laki oli tasainen, niin että sitä voi käyttää parvekkeena. Porttiholvin korkuinen muuri yhdisti talon julkisivun rajamuuriin, aidaten osaltaan hedelmätarhaa, joka oli talon vieressä nurmikon ja leikkikentän välissä. Kun pojat olivat hiipineet reunakaidetta pitkin juuri porttiholvin yläpuolella olevalle kohdalle, pysähtyivät he, ja kumpikin laski kenkäparin alas parvekkeelle pitkän ongensiiman avulla. Kun kengät olivat turvallisesti määräpaikassaan, päästivät he siimatkin putoamaan ja palasivat sisälle taloon toisen kattoikkunan kautta. Kului minuutti. Sitten he ilmestyivät jälleen porttiholvin laelle ikkunasta, jonka parvekkeena se toimi. Siinä he panivat kengät jalkaansa ja suuntasivat kulkunsa hedelmätarhan muurille. Heidän ryömiessään sitä pitkin kuiskasi takimmainen poika:

"Kuule, Cashy."

"Vaiti!" vastasi toinen hillityllä äänellä. "Mikä on hätänä?"

"Minun tekisi mieleni käydä vielä kerran Moncriefin muijan päärynäpuulla; ei muuta."

"Eihän siinä ole päärynöitä tähän vuodenaikaan, hupsu."

"Tiedän sen. Tämä on viimeinen kerta, kun me menemme tätä tietä, Cashy. Eikös se ole ollut hauska jutku, häh?"

"Jos et pysy vaiti, niin se ei tule olemaan viimeinen kerta, sillä sinä joudut kiinni. No nyt sitten."

Cashel oli saapunut ulkomuurille; ja hän lopetti lauseensa pudottautumalla muurin reunakkeelta yhteismaalle. Gully pidätti muutaman sekunnin henkeään sen tömähdyksen takia, jonka hänen toverinsa sai aikaan maahan pudotessaan. Sitten hän kysyi kuiskaten, oliko kaikki hyvin.

"Kyllä", vastasi Cashel kärsimättömästi. "Pudottaudu niin hiljaa kuin voit."

Gully totteli ja koetti niin huolellisesti varoa aiheuttamasta alastulollaan maan tärähdystä, joka herättäisi tohtorin, että hänen jalkansa eivät ollenkaan uskaltaneet vastata maahan. Hän putosi istualleen ja jäi siihen, tuijottaen Casheliin ällistyneen näköisenä.

"Heikkari!" huudahti hän tuokion kuluttua. "Olipas se jymähdys."

"Nouse ylös, kuuletko", sanoi Cashel. "En ole ikinä nähnyt tuollaista turkasen aasia kuin sinä olet. No, ylös nyt! Joko saat henkesi kulkemaan?"

"Luulisinpa saavani. Lyödäänkö kahden pennyn veikka, että minä olen ensimmäisenä tienhaarassa? Kuule: nykäistään pääoven soittokelloa ja huudetaan oikein isosti ennenkuin lähdetään. Eivät ne saa meitä kiinni."

"Kyllä", sanoi Cashel ivallisesti. "Tahtoisinpa nähdä itseni tai sinut sitä tekemässä. No nyt siis. Yks, kaks, kolme, ja matkaan."

He lähtivät juoksemaan yhdessä ja saapuivat tienhaaraan noin kahdeksan minuuttia myöhemmin, Gully kokonaan hengästyneenä, ja Cashelkin kelpo tavalla. Tässä oli heidän suunnitelmansa mukaan Gullyn käännyttävä pohjoiseen vievälle tielle ja juostava Skotlantiin, missä hän varmasti uskoi setänsä riistanhoitajan piilottavan hänet. Cashelin oli mentävä merille, niin että jos hänen asiansa kävisivät toivottomiksi, niin voisi hän ainakin ruveta merirosvoksi ja saavuttaa kuuluisuutta siinä ammatissa lisäämällä ritarillisen jalomielisyyden niihin karkeampiin hyveisiin, joista se jo vanhastaan on maineessa.

Cashel odotti kunnes Gully oli toipunut hengästyksestään. Sitten hän sanoi:

"No niin, vanha veikko. Meidän on nyt erottava."

Jouduttuaan silmätyksin suunnitelmansa yksinäisen todellisuuden kanssa ei Gully enää tuntenutkaan siihen mieltymystä. Hetken mietittyään hän huudahti:

"Peijakas, vanha veikko, minä tulen sinun mukaasi. Skotlanti menköön hiiteen."

Mutta Cashel, ollen heistä kahdesta voimakkaampi, halusi yhtä innokkaasti päästä eroon Gullysta kuin Gully halusi tarrautua häneen. "Ei", sanoi hän, "minä lähden ankaraan elämään, ja sinä et kykenisi siihen. Sinä et ole tarpeeksi vahva merielämään. Tiedätkö, poika, merimiehet ovat karaistuja kuin rauta, ja nekin vain hädin tuskin sitä kestävät."

"No, lähde sitten sinä minun mukaani", tyrkytti Gully. "Setäni riistanhoitaja ei pane vastaan. Hän on reilu, kelpo mies. Ja me saamme metsästellä mielin määrin."

"Se on kyllä hyvin hyvä sinulle, Gully; mutta minä en tunne sinun setääsi, enkä halua saattaa itseäni kiitollisuuden velkaan hänen riistanhoitajalleen. Sitäpaitsi me olisimme liian suuressa kiinnijoutumisen vaarassa, jos kulkisimme yhdessä halki maan. Olisin tietysti hyvin iloinen, jos voisimme pysyä yksissä, mutta se ei käy päinsä; tunnen varmasti, että meidät napattaisiin kiinni. Hyvästi."

"Mutta odota vielä vähän", pyysi Gully. "Entä jos he koettavat ottaa meitä kiinni: silloin me voimme paremmin pitää puolemme, jos meitä on kaksi."

"Joutavia!" sanoi Cashel. "Se on kaikki lapsellista lorua. Meidän jälkeemme lähetetään ainakin kuusi poliisia, ja vaikka tekisin kaikkein parhaani, en voisi rökittää kuin kaksi, jos he käyvät yht'aikaa meihin käsiksi. Ja sinä tuskin kykenisit suoriutumaan yhdestäkään. Pysyttele sinä vain liikkeellä äläkä mene liki rautatieasemia, niin pääset Skotlantiin hyvässä turvassa. Katsos nyt: me olemme jo tuhlanneet viisi minuuttia. Minä olen nyt saanut puhalletuksi ja minun on lähdettävä. Hyvästi."

Gully ei iljennyt tyrkyttää seuraansa Cashelille sen enempää. "Hyvästi", sanoi hän, pudistaen surullisena hänen kättään. "Onnea matkalle, vanha veikko."

"Onnea!" toisti Cashelkin, tarttuen Gullyn käteen ja tuntien hiukan tunnonpistosta siitä, että jätti hänet. "Kirjoitan sinulle niinpiankuin minulla on jotakin kerrottavaa. Siihen voi mennä joitakin kuukausia, näet, ennenkuin pääsen kunnollisesti vakiintumaan."