Part 6

"Ei se mitään haitannut", sanoi Cashel kiihkeästi. "Tulkaa niin usein kuin teitä haluttaa. Mellish kuvittelee, että jos joku saa nähdä minusta vilauksenkaan, niin hän ei saa mitään epätasaisia panoksia. Hän nähkääs tahtoisi ihmisten luulevan --" Tässä Cashel huomasi puhuvansa liikoja ja keskeytti, lisäten hämmentyneenä: "Mellish on hullu; siitä se vain johtuu."

Alice loi merkitsevän silmäyksen Lydiaan. Hänhän oli jo viitannut siihen, että hulluus ehkä oli todellinen syy Metsämajan vuokralaisten eristyneisyyteen. Cashel näki tuon silmäyksen ja ehkäisi sen kääntymällä häneen päin ja lausuen, seurustelun-omaista luontevuutta tavoitellen:

"Kuinka te nuoret naiset huvittelette täällä maalla? Pelaatteko koskaan biljaardia?"

"Emme", sanoi Alice harmistuneesti. Kysymys sisälsi hänen mielestään vihjauksen, että hän kykenisi viettämään iltansa yleisen kapakan toisessa kerroksessa. Häntä hämmästytti, kun Lydia huomautti:

"Minä pelaan -- vähän. En välitä tuosta pelistä niin paljon, että huolisin kehittää itseäni siinä eteväksi. Te olitte varmaankin pukeutunut tennistä varten, kun näin teidät eilen. Neiti Goff on kuuluisa tennispelaaja. Hän voitti Austraalian mestarin viime vuonna."

Näytti kuin Byronissa olisi sittenkin ollut jonkunverran hovimiestä, sillä hän ilmaisi suurta hämmästystä tuosta urotyöstä. "Austraalian mestarin!" toisti hän. "Ja kukahan _hän_ mahtoi -- Ahaa, te tarkoitatte tennismestaria. Kuinkas muuten. No niin, neiti Goff, minä onnittelen teitä. Ei jokainen amatööri voikaan kerskua työntäneensä ammatti-mestaria takapenkkiin."

Suuttuneena siitä, että otaksuttiin hänen voivan kerskua, ja varmana siitä, että katukieli oli alhaisomaista, olkoon biljaardi mitä hyvänsä, otti Alice vielä entistä ylpeämmän ryhdin ja päätti antaa Cashelia nenälle selvin sanoin, jos hän vielä puhuttelisi häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä, sillä he saapuivat juuri silloin puiston muurissa olevalle kapealle rautaportille, jonka eteen Lydia seisahtui.

"Sallikaa minun avata se teille", sanoi Cashel. Lydia antoi hänelle avaimen, ja hän tarttui vasemmalla kädellään yhteen portin rautatankoon ja kumartui ikäänkuin tirkistääkseen avaimenreikään. Mutta hän avasi kuitenkin portin varsin taitavasti.

Alice oli menemäisillään portista sisään kylmästi nyökäyttäen, kun hän näki neiti Carew'n ojentavan Cashelille kätensä. Mitä hyvänsä Lydia tekikin, oli siinä sellainen leima, kuin juuri se olisi ollut oikein ja paikallaan. Cashel tarttui käteen arasti ja pudisti sitä hiukan, uskaltamatta katsoa Lydiaa silmiin. Alice ojensi jäykästi hansikkaansa. Cashel astui heti eteenpäin oikealla jalallaan ja sulki hänen sormensa kovimpien rystyjen puserrukseen, mitä Alice koskaan oli tuntenut. Vilkaistessaan tuohon merkilliseen nyrkkiin näki hän, että sen väri oli tummunut miltei mustaksi. Sitten hän astui sisään portista Lydian seuraamana, joka kääntyi sulkemaan sitä jälkeensä. Kun hän työnsi sitä kiinni, tarttui Cashel, ulkopuolella seisten, portin tankoon ja veti. Lydia luovutti heti portin sulkemisen hänelle ja hymyili kiitokseksi kääntyessään pois; mutta silloin Cashel kokosi rohkeutensa ja katsoi häneen. Sellaisen katseen kohtaaminen synnytti Lydiassa aivan uuden ja hyvin omituisen tunteen. Joutuipa hän vähän hämilleenkin, mutta ei niin suuresti kuin Cashel, joka kuitenkaan ei voinut irroittaa silmiään hänestä.

"Luuletko", sanoi Alice heidän kulkiessaan hedelmätarhan poikki, "että tuo mies on hieno mies?"

"Kuinka voisin sitä tietää? Mehän tuskin tunnemme häntä."

"Mutta mitä luulet? Hienossa miehessä on aina jotakin erikoista, jonka tuntee vaistomaisesti."

"Onko? Minä en ole koskaan huomannut sitä."

"Etkö?" sanoi Alice hämmästyneenä ja alkaen levottomana pelätä, että hänen etevämmyytensä hienouden oivaltamisessa johtui jollakin tavoin hänen yhteiskunnallisesta alemmuudestaan neiti Carew'hin nähden. "Minä luulin, että sen voisi aina sanoa."

"Ehkä niin", sanoi Lydia. "Minä puolestani olen huomannut samat käytöstavan eri vivahdukset kaikissa luokissa. Joillakin ihmisillä, olkoonpa heidän varsinaisen ympäristönsä esiintymistyyli millainen hyvänsä, on synnynnäinen käytöksen hienous ja arvokkuus --"

"Sitä juuri tarkoitankin", sanoi Alice.

"-- mutta sitä tapaa yhtä usein näyttelijäin, mustalaisten ja talonpoikain keskuudessa kuin sivistyneiden ja hienojen ihmisten joukossa. Useimmista ihmisistä voi sen arvata joltisellakin varmuudella, mutta ei tästä hra Cashel Byronista. Oletko utelias hänestä?"

"Minäkö!" huudahti Alice ylväästi. "En vähääkään."

"Minä olen. Hän kiinnittää mieltäni. Näen harvoin mitään uutta ihmisissä, ja hän on hyvin erikoinen mies."

"Tarkoitin", sanoi Alice nolona, "etten tunne häntä kohtaan mitään erikoista mielenkiintoa."

Lydia, jolle Alicen mielenkiinnon täsmällinen määrä ei ollut tärkeää tietää, nyökkäsi vain ja jatkoi: "Hän voi, kuten otaksut, olla halpasyntyinen mies, joka on nähnyt jonkunverran hienoa seuraelämää; tai hän voi olla seuraelämään tottumaton herrasmies. En tunne varmuutta kumpaankaan suuntaan."

"Mutta hän puhuu hyvin karheasti, ja hänen puheenkäänteensä ovat epämiellyttävän katukielimäisiä. Hänen kätensä ovat kovat ja ihan mustat. Huomasitko sitä?"

"Huomasin kaiken tuon. Ja luulen, että jos hän olisi halpalähtöinen mies, niin hän varoisi käyttämästä katukielen käänteitä. Nousukkaat ovat tavallisesti hyvin tarkkoja puheeseensa nähden; he rikkovat harvoin seuraelämän määriteltyjä lakeja, kun taas tämä rikkoo niitä kaikkia. Hänen ääntämisensä on joissakin sanoissa niin selvää, että mieleeni vilahti kerran ajatus, että hän voisi olla näyttelijä. Mutta se ei ole selvää kauttaaltaan. Olen varma, että hänellä on jokin päämäärä tai toimiala elämässä; hän ei näytä tyhjäntoimittajalta. Olen kuitenkin ajatellut kaikkia tavallisia ammatteja, eikä hän sovi mihinkään niistä. Se se ehkä tekeekin hänet mielenkiintoiseksi. Hän on selittämätön."

"Hänellä täytyy olla jokin asema. Hän oli hyvin tuttavallinen loordi Worthingtonin kanssa."

"Loordi Worthington on urheilumies ja on tuttu kaikenlaisten ihmisten kanssa."

"Kyllä; mutta varmastikaan hän ei sallisi jonkun kilparatsastajan tai muun sen luokan ihmisen panna käsivarttaan hänen kaulalleen, kuten näimme herra Byronin tekevän."

"Ehkä ei", sanoi Lydia miettivästi. "Kuitenkaan", lisäsi hän, kirkastaen otsansa ja nauraen, "en usko hänen olevan sairaalloinen ylioppilas."

"Minäpä sanon, mikä hän on", virkkoi Alice äkkiä. "Hän on sen miehen seuralainen ja hoitaja, jonka kanssa hän asuu. Muistatko, että hän sanoi: 'Mellish on hullu'?"

"Se on mahdollista", sanoi Lydia. "Joka tapauksessa olemme saaneet jonkun, mistä puhua; ja se on tärkeä koti-virkistys maalla."

Juuri silloin he saapuivat linnaan. Lydia viipyi hetkisen pengermällä. Metsämajan korkeat Tudor-tyyliset savupiiput piirtyivät pitkää, tulipunaista pilveä vasten, johon aurinko oli painumassa. Hän hymyili, ikäänkuin jokin omituinen ajatus olisi johtunut hänen mieleensä, kohotti tuokioksi katseensa mustaan marmoriseen egyptiläiseen, joka tuijotti rävähtämättömin silmin taivaalle, ja seurasi Alicea sisään.

Myöhemmin, kun oli jo aivan pimeä, istui Cashel Metsämajan tilavassa keittiössä ja mietti. Hänen toverinsa, joka oli riisunut takkinsa, istui lieden ääressä tupakoiden ja vartioiden liedellä pihisevää kasaria. Hän rikkoi äänettömyyden huomauttamalla kelloonsa vilkaistuaan: "Aika mennä yöpuulle."

"Aika mennä hiiteen", sanoi Cashel. "Minä lähden ulos."

"Niin, ja vilustut. Minun tieteni et ainakaan mene."

"Mene sitten itse nukkumaan; silloinhan et tiedä sitä. Minua haluttaa vähän kävellä tässä lähistöllä."

"Jos astut jalallasikaan ulos tuosta ovesta tänä iltana, niin loordi Worthington menettää viisisataa puntaansa. Sinä et voi rökittää ketään viidessätoista minuutissa, jos treenausaikana oleskelet yöilmassa. Saat itse rokkiisi ennemminkin."

"Lyötkö vetoa kaksi yhtä vastaan, etten nuku ruohikolla ja lyö Lentävää hollantilaista pois ajasta ensimmäisessä erässä sen jälkeen?"

"Kuule", sanoi Mellish suostutellen, "olehan nyt järkevä. Minä neuvon sinua omaksi hyväksesi."

"Mutta entä jos en halua olla neuvottavana omaksi hyväkseni? Ojenna minulle tuo sitruuna. Ei tarvitse ruveta pitämään puhetta: en minä aio syödä sitä."

"No turkanen, eikös hän hankaa sillä käsiään!" huudahti Mellish katseltuaan häntä jonkun aikaa. "Sinä pähkähullu, eihän sitruuna koveta käsiä. Enkö minä ole nähnyt niistä tarpeeksi vaivaa?"

"Minä tahdon valkaista niitä", sanoi Cashel, viskaten kärsimättömänä sitruunan tuliristikon alle. "Mutta ei se hyödytä mitään. Minä en voi kulkea ihmisissä tällaisin kourin. Menen huomenna Lontooseen ja ostan parin hansikkaita."

"Mitä! Oikeita hansikkaitako? Pitohansikkaitako?"

"Sinä täysihullu pöllöpää", sanoi Cashel nousten ja pannen hatun päähänsä; "nyrkkeilyhansikkaitako minä täällä tarvitsisin? Ehkä luulet, että _sinä_ voisit opettaa minulle jotakin niiden käyttämisestä? Ha, ha! Muuten -- muista, Mellish -- älä ilmaise ihmisille täällä, että minä olen nyrkkitaistelija. Kuuletko?"

"Minäkö ilmaisisin!" huudahti Mellish harmistuen. "Onko se uskottavaa? Minä kysyn sinulta, Cashel Byron, onko se uskottavaa?"

"Uskottavaa tahi ei, niin älä ilmaise sitä", sanoi Cashel. "Sinä voit joutua puheisiin jonkun linnan tallimiehen kanssa. He ovat auliita tarjoamaan ryyppyjä, kun saavat vastineeksi urheilu-uutisia."

Mellish katsoi häneen nuhtelevasti, ja Cashel kääntyi ovea kohti. Tuo liike muistutti treenarin mieleen hänen ammattinsa velvollisuudet. Hän uudisti varoituksensa siitä, kuinka mieletöntä oli lähteä yöilmaan, esittäen monta esimerkkiä nyrkkeilijöistä, jotka olivat kärsineet häviön lyötyään laimin treenariensa neuvot. Cashel ilmaisi epäuskonsa noihin juttuihin nähden lyhyin ja ytimekkäin sanoin; ja vihdoin täytyi Mellishin tyytyä ehdottamaan kävelyn aika-raja puoleksi tunniksi.

"Ehkä tulen takaisin puolessa tunnissa", sanoi Cashel. "Ja ehkä en tule."

"Kuule, katsohan nyt", sanoi Mellish. "Ei huolita nyt me kaksi kaveria riidellä minuutista tai parista. Minäkin tunnen tarvitsevani kävelyä; minä tulen mukaasi."

"Vieköön minut hitto, jos tulet", sanoi Cashel. "Kuule nyt: anna minun mennä ja tuki suusi. Minä en mene puistoa kauemmaksi. En aio mennä viettämään yötäni kylässä, niinkuin sinä pelkäät. Kyllä minä tunnen sinut, vanha kelju. Jos et pääse pois tieltäni, istutan sinut tuleen."

"Mutta velvollisuus, Cashel, velvollisuus", maanitteli Mellish pyytelevästi. "Jokaisen miehen on tehtävä velvollisuutensa. Ajattele velvollisuuttasi takaajiasi kohtaan."

"Etkö aio väistyä tieltäni, vai täytyykö minun käydä sinuun käsiksi?" sanoi Cashel, punastuen pahaenteisesti.

Mellish palasi tuolilleen, painoi pään käsiinsä ja itki. "Olisi parempi olla koirana kuin treenarina", nyyhkytti hän. "Kyllä on kirottua olla suljettuna viikkokausiksi yhteen nyrkkeilijän kanssa! Kaksi ensimmäistä päivää ne ovat makeita kuin siirappi, ja sitten niiden juonikkuus puhkeaa. Ne ovat pahansisuisia kuin helvetti."

Cashel, jonka raivostumista vielä lisäsi omantunnonpistos, meni ulos ja läimäytti oven mennessään. Hän suuntasi kulkunsa suoraan linnalle ja katseli sen ikkunoita lähes puoli tuntia, pysyen lakkaamatta liikkeellä välttääkseen vilustumista. Vihdoin kello löi täyden tunnin yhdessä minareeteista. Cashelista, joka oli tottunut tavallisten liian matalalla olevien englantilaisten kellojen karkeaan särinään, tuntui ääni kuuluvan satumaasta. Hän palasi hitaasti Metsämajaan ja tapasi treenarinsa seisomassa avonaisella ovella tupakoiden ja odottaen levottomana hänen paluutaan. Cashel torjui hänen lepyttävät lähentelynsä ylpeällä äänettömyydellä, joka oli arvokkaampaa, mutta Mellishille paljon epämieluisempaa kuin hänen äskeinen raakasanainen tuttavallisuutensa, ja meni miettiväisenä maata.

IV LUKU.

Neiti Carew istui puistossa olevan ison lammikon partaalla heitellen pieniä kiviä yksitellen veteen ja katsellen tarkkaavasti niiden renkaiden risteilyä, joita putoavat kivet synnyttivät sen tyyneen kalvoon. Alice, joka oli reippaasti aloittanut seuranaolonsa tuomalla näytteille kaikki taitonsa, piirusti linnaa. Metsikkö kohosi heidän ympärillään kuin amfiteatterin kehys; mutta puut eivät ulottuneet vedenpartaaseen, vaan oli välillä leveä nurmikkovyöhyke ja kapea somerikkokaistale, josta Lydia poimi viskelemänsä kivet.

Askeleita kuullessaan hän kääntyi katsomaan ja näki Cashel Byronin seisovan Alicen takana, nähtävästi suurella mielenkiinnolla katsellen tämän piirustamista. Hän oli puettu samoin kuin viimeksi heidän tavatessaan, paitsi että hänellä oli loistavat heleänkeltaiset hansikkaat ja hiekanpunainen kravatti. Alice kääntyi ja katseli häntä kopean hämmästyneenä, mutta Cashel seisoi levollisena ja typerän keikailevana. Silloin Alice, katsahdettuaan Lydiaan nähdäkseen, ettei ollut yksin, virkkoi hänelle hyvää huomenta ja ryhtyi jälleen työhönsä.

"Omituinen paikka", huomautti Cashel hetken vaitiolon jälkeen, linnaa tarkoittaen. "Kiinalaisen näköinen, eikö niin?"

"Sitä pidetään hyvin kauniina rakennuksena", sanoi Alice.

"Oh, hiiteen se, minä sitä pidetään!" sanoi Cashel. "Mitä se _on_, siinä on asian ydin."

"Se riippuu mausta", sanoi Alice hyvin kylmästi. "Herra Cashel Byron."

Cashel hätkähti ja riensi lammen partaalle. "Hyvää huomenta, neiti Carew", sanoi hän. "En nähnyt teitä ennenkuin puhuttelitte minua." Lydia katsoa häneen rauhallisesti, ja Cashel vääntelehti, tuntien sanoneensa typerän valheen. "Linna näkyy tänne erittäin komeana", jatkoi hän, muuttaakseen aihetta. "Neiti Goff ja minä puhuimme siitä juuri."

"Niin. Ihailetteko sitä?"

"Kyllä, oikein paljon. Se on kaunis paikka. Jokaisen täytyy se myöntää."

"Pidetään kohteliaana ylistää taloani minulle ja ivata sitä muille. Tekään ette nyt sano; 'Hiiteen se, minä sitä pidetään.'"

Cashel tunsi jäävänsä ottelussa alakynteen, ja tuo outo tunne vei häneltä miltei rohkeuden vastata. Mutta sitten hän kirkastui ja sanoi; "Voin sanoa teille, kuinka se asia on. Noin vain piirustettavaksi tai syrjästä katsottavaksi se on kylläkin kiinalaisen näköinen. Mutta se, että te asutte siinä, tekee sen jollakin tavoin erilaiseksi. Sitä minä tarkoitin, kunniani kautta, sitä juuri."

Lydia hymyili; mutta Cashel ei katsoessaan alaspäin häneen voinut nähdä hymyä hänen punaisen hiuskruununsa vuoksi, joka näytti liekehtivän päivänpaisteessa. Tuo este oli hänelle epätyydyttävä: hän tahtoi nähdä Lydian kasvot. Hän epäröi hetken ja laskeutui sitten istumaan maahan Lydian viereen varovaisesti, ikäänkuin hyvin kuumaan kylpyyn mennen.

"Toivon, ettette pahastu, jos istun tässä", virkkoi Cashel arasti. "Tuntuu niin töykeältä puhua teille ylhäältä korkeuksista."

Lydia pudisti päätään ja viskasi jälleen kaksi kiveä lampeen. Cashel ei osannut keksiä muuta sanottavaa, ja kun ei Lydiakaan puhunut, vaan tähysteli vakavana veteen piirtyviä ympyröitä, alkoi hänkin tuijottaa niihin; ja he istuivat äänettöminä joitakin minuutteja, katsellen hellittämättä aallonkareita: Lydia sen näköisenä, kuin olisi niissä ollut loppumatonta ajatuksen aihetta, Cashel sen näköisenä, kuin olisi näytelmä saanut hänet aivan ymmälle. Vihdoin virkkoi Lydia:

"Oletteko koskaan käsittänyt, mitä värähtely on?"

"En", sanoi Cashel, katsottuaan häneen älyttömänä.

"Minua ilahduttaa kuulla, että tunnustatte sen. Me hän olemme nykyaikana supistaneet kaiken värähtelyksi. Valo -- ääni -- tunne -- kaikki ovat joko värähtelyjä tai värähtely-yhtymiä. Katsokaa", sanoi hän, viskaten taas pari kiveä lampeen ja viitaten kahta laajenevaa rengassarjaa niiden ristiessä toisiaan: "tähden tuikinta ja soinnun sykähtely musiikissa ovat _tuota_. Mutta minä en voi kuvailla sitä asiaa mielessäni. Ihmettelen, mahtavatko ne sadat fysiikan oppikirjojen kirjoittajat, jotka puhuvat niin liukkaasti värähtelyistä, käsittää niitä paremmin kun minä."

"Eivät vähääkään. Ei yksikään heistä. Ei puoleksikaan niin hyvin", sanoi Cashel iloisesti, vastaten niihin sanoihin Lydian puheesta, jotka hän ymmärsi.

"Ehkä tämä aihe ei kiinnitä mieltänne", sanoi Lydia kääntyen häneen päin.

"Päinvastoin, minä pidän siitä tavattomasti", sanoi Cashel rohkeasti.

"Minä voin tuskin sanoa niin paljon omasta mielenkiinnostani siihen. Olen kuullut, että olette lukumies, hra Cashel Byron. Mitkä ovat mieliopintonne? -- tai mieluumminkin, koska tuohon kysymykseen on yleensä vaikea vastata, mitä harrastatte?" Alice kuunteli.

Cashel katsoi kiinteästi Lydiaan, ja puna kohosi verkalleen hänen kasvoihinsa. "Olen opettaja", sanoi hän. "Minkä opettaja? Tiedän, että minun pitäisi kysyä missä, mutta se toisi vain esiin jonkun oppilaitoksen nimen, joka ei antaisi minulle mitään varsinaista valaistusta."

"Olen tieteen opettaja", sanoi Cashel matalalla äänellä, katsoen vasempaan nyrkkiinsä, jota hän piti koholla edessään, ja iskien salavihkaa taivutettua polveaan, ikäänkuin se olisi ollut jonkun toisen henkilön naama.

"Fyysillisen vaiko moraalitieteen?" tinkasi Lydia.

"Fyysillisen", sanoi Cashel. "Mutta siinä on enemmän moraalitiedettä kuin luullaankaan."

"Niin", sanoi Lydia vakavasti. "Vaikka minulla ei ole varsinaista tietoa fysiikasta, voin kuitenkin antaa arvon tuon lauseen totuudelle. Ehkäpä kaikki tiede, joka ei ole pohjaltaan fyysillistä tiedettä, onkin vain säännöteltyä tietämättömyyttä. Olen lukenut paljon fysiikkaa ja tuntenut usein houkutusta tekemään kokeet omin käsin --; varustamaan laboratorion -- vieläpä heiluttamaan leikkausveistäkin. Sillä hallitakseen tiedettä täydelleen, täytyy ymmärtääkseni riisua hansikkaansa. Onko se teidän mielipiteenne?"

Cashel katsoi häneen tiukasti. "Ette ole milloinkaan lausunut todempaa sanaa", sanoi hän. "Mutta voi kyllä tulla varsin kunnioitettavaksi amatööriksi työskentelemällä hansikkaat käsissäkin."

"_Minä_ en voisi. Ne monet, jotka uskovat viisastuvansa lukemalla selostuksia kokeista, pettävät itseään. On yhtä mahdotonta oppia tiedettä korvakuulolta kuin saada viisautta sananlaskuista. Ah, on niin helppo seurata todistelusarjaa ja niin vaikea käsittää siinä piileviä tosiasioita! Meidän kansanomaiset fysiikan-luennoitsijamme esittävät meille todisteluketjuja niin hienosti kiilloitettuina, että on nautinto antaa niiden soljua päästä päähän sormiemme välitse. Mutta ne eivät jätä jälkeensä mitään muuta kuin hämärän muiston aiheuttamastaan tunnelmasta."

"Kunpa minäkin osaisin puhua tuolla tavoin", sanoi Cashel; "-- kuten kirja, tarkoitan."

"Taivas varjelkoon!" sanoi Lydia. "Suokaa se minulle anteeksi. Tahdotteko antaa minulle joitakin oppitunteja, jos ryhdyn vakavasti harrastamaan tiedettä?"

"No niin", sanoi Cashel virnistäen salaa, "soisin teidän mieluummin tulevan minun kuin kenenkään muun opettajan luokse; mutta minä luulen, ettei se sopisi teille. Mieluummin haluaisin koettaa taitoani tuohon ystäväänne tuolla. Hän on voimakkaampi ja suorempi kuin yhdeksän kymmenesosaa miehistä."

"Te annatte siis suuren arvon fyysillisille ominaisuuksille. Niin teen minäkin."

"Ainoastaan käytännöllisellä kannalta katsoen, huomatkaa se", sanoi Cashel vakavasti. "Ei ole oikein katsella aina ihmisiä niinkuin katsellaan hevosia. Jos haluaa lyödä heistä vetoa kilpailuissa tai otteluissa, niin silloin kyllä; mutta jos haluaa ystävää tai mielitiettyä, on asia toinen."

"Aivan niin", sanoi Lydia hymyillen. "Te ette siis halua sitoutua mihinkään lämpimämpiin tunteisiin neiti Goffia kohtaan, kuin hänen muotonsa ja kuntonsa arvostelevaan tunnustamiseen."

"Juuri niin", sanoi Cashel tyytyväisenä. "_Te_ ymmärrätte minua, neiti Carew. On ihmisiä, joille saa puhua koko päivän, eivätkä he ole sen viisaampia lopussa kuin alussakaan. Te ette ole sitä lajia."

"Arvelen, onnistummeko me koskaan todella ilmaisemaan ajatuksiamme toisillemme. Ajatuksen täytyy muuttua uuteen muotoon sopiakseen toiseen tajuntaan. Te, herra professori, olette varmaankin saanut erikoista kokemusta luennoillanne ja oppitunneillanne siitä, kuinka vaikea on siirtää aatteita toisille."

Cashel katsoi vaivautuneena veteen ja virkkoi matalammalla äänellä: "Saatte tietysti kutsua minua ihan miksi vain haluatte; mutta -- jos se on samantekevä teille -- niin toivoisin, ettette kutsuisi minua professoriksi."

"Olen elänyt niin paljon maissa, missä ihmiset odottavat puhuteltavan itseään kaikkein vähäpätöisimmilläkin arvonimillään kaikissa tilaisuuksissa, että uskallan vaatia itselleni anteeksiantoa, jos olen loukannut siinä suhteessa. Kiitän, että sanotte sen minulle. Mutta minä teen väärin puhellessani teidän kanssanne tieteestä. Loordi Worthington kertoi teidän tulleen tänne nimenomaan ollaksenne siitä vapaana -- päästäksenne jälleen voimiinne liikarasituksen jälkeen."

"Ei sillä ole väliä", sanoi Cashel.

"En ole tehnyt niin suurta vahinkoa, että olisin siitä kovin huolissani, mutta en tahdo toiste tehdä itseäni syypääksi. Vaihtaaksemme aihetta, käykäämme katsomaan neiti Goffin piirustusta."

Neiti Carew oli tuskin lausunut tämän ehdotuksen, kun Cashel asiallisesti ja ilman vähintäkään kavaljeerimaisuuden piirrettä nosti hänet taitavasti ylös ja asetti hänet jaloilleen. Tämä odottamaton palvelus tuntui ensi hetkessä Lydiasta loukkaavalta, mutta sitä seurasi väristys, joka ei ollut epämiellyttävä. Hän kääntyi Casheliin päin heikko punerrus poskillaan.

"Kiitos", sanoi hän. "Mutta olkaa hyvä älkääkä tehkö sitä vasta. On hiukan nöyryyttävää tulla nostetuksi kuin lapsi. Te olette hyvin voimakas."

"Ei tarvita paljon voimaa teidänlaisenne höyhensarjalaisen nostamiseen. Sata naulaa arvelisin teidän painavan. Mutta on suuri taito tällaisten asiain oikeassa suorittamisessa. Minun on usein täytynyt kantaa kahdensadan naulan painoista miestä, pitäen häntä kaiken aikaa lepäävässä asennossa, niinkuin vuoteessa."

"Vai niin", sanoi Lydia; "huomaan, että teillä on jonkun verran sairaalakokemusta. Olen usein ihmetellyt sitä taitoa, jolla harjaantuneet hoitajat käsittelevät potilaitaan."

Cashel seurasi häntä sanaakaan lausumatta Alicen luo.

"Tiedän, että se on hyvin typerää", sanoi Alice hetken perästä; "mutta minä en voi koskaan piirustaa, kun joku katselee minua."

"Te kuvittelette, että jokainen ajattelee, miten te sen teette", sanoi Cashel rohkaisevasti. "Niin amatöörit aina tekevät. Mutta totuus on, ettei yksikään sielu, teitä itseänne lukuunottamatta, välitä siitä hiventäkään. Suokaa anteeksi", lisäsi hän, ottaen piirustuksen käteensä ja ryhtyen tarkastelemaan sitä hätäilemättä.

"Olkaa hyvä ja antakaa piirustus minulle, herra Byron", sanoi Alice, posket punoittaen suuttumuksesta. Ymmällään kääntyi Cashel Lydiaan päin etsien selitystä, samalla kuin Alice sieppasi piirustuksen ja työnsi sen salkkuunsa.

"Ilma alkaa käydä melko lämpimäksi", sanoi Lydia. "Palaammeko linnaan?"

"Luulen, että se on parasta", sanoi Alice vavisten loukkautumisesta ja kääntyen kävelemään nopeasti pois, jättäen Lydian yksin Cashelin seuraan, joka huudahti:

"Mitä turkasen nimessä olen tehnyt?"

"Olette lausunut ajattelemattoman huomautuksen epäilemättömän vilpittömässä mielessä."

"Minähän koetin vain reipastuttaa häntä. Hän on varmaan käsittänyt sanani väärin."

"Sitä en luule. Uskotteko nuorten naisten olevan mielissään, jos heille sanotaan, ettei heidän missään tilaisuudessa tarvitse olla naurettavan itsetietoinen?"

"Minäkö sitä olisin sanonut! Voin vaikka vannoa, etten sanonut mitään sinne päinkään."

"Te käytitte eri sanoja. Mutta te vakuutitte hänelle, ettei hänen tarvitse olla millänsäkään, jos hänen piirustamistaan katsellaankin, koska se ei merkitse mitään kenellekään."

"No, jos hän sellaisesta loukkaantuu, niin hän on täysi hupsu. Muutamat ihmiset eivät siedä sanottavan mitään. Mutta tuollainen arkanahkaisuus muokkautuu heistä kyllä pian pois."

"Onko teillä sisaria, herra Cashel Byron?"

"Ei. Miksi?"

"Tai äitiä?"

"Minulla on äiti, mutta en ole nähnyt häntä moneen vuoteen, enkä välittäisi paljoa, vaikk'en näkisi häntä koskaan. Hänen syystään minusta on tullut se mikä olen."

"Oletteko sitten tyytymätön elämänalaanne?"

"Ei, en tarkoittanut sitä. Minä puhun aina tyhmyyksiä."