Part 20

"Se ei tee minulle mitään eroa, paitsi että tulen pahoittelemaan, ettei minulla ole tilaisuutta miellyttävään pakinaan teidän kanssanne silloin tällöin." Tämä ei ollut totta; mutta Lydia kuvitteli, että hän alkoi tuntea paatunutta mieltymystä valehtelemiseen.

Rouva Skene ei ollut lohdutettavissa kohteliaisuuksilla. Hän pudisti jälleen päätään. "On hyvin ystävällisesti tehty, että lausutte minulle hyviä sanoja, neiti", sanoi hän, "mutta jos saisin teiltä yhdenkään hyvän sanan pojalle, niin saisitte sanoa minulle mitä haluatte." Lydia mietti perusteellisesti ennenkuin vastasi. Vihdoin hän sanoi: "Olen pahoillani, että puhuin hänelle tylysti, koska, olosuhteiden ajamana ollen, hän ehkä ei olisi voinut toisin toimiakaan. Ja minulta jäi ottamatta huomioon hänen ammattinsa taloudellinen puoli. Lyhyesti sanoen, minä en ole tottunut tappeluihin, ja näkemäni järkytti minua niin, että menetin malttini. Mutta", jatkoi Lydia, painaen alas rouva Skenen elpyvän toivon varoittavalla sormen eleellä, "jos kerrotte hänelle tämän, niin kuinka annatte hänen ymmärtää, että sanon näin ainoastaan ollakseni oikeudenmukainen, enkä minään tunteen lämpimyyden osoituksena?"

"Hän tyytyy lohdun muruseenkin, neiti. Minä sanon hänelle vain, että olen puhutellut teitä, ja että te ette tarkoittanut mitään sillä, mitä sanoitte silloin --"

"Rouva Skene", keskeytti Lydia hänet lempeästi, "älkää sanoko hänelle vielä toistaiseksi mitään. Olen vihdoinkin tehnyt päätökseni. Jollei hän saa mitään sanaa minulta kahden viikon kuluessa, saatte sanoa hänelle mitä haluatte. Voitteko odottaa niin kauan?"

"Tietysti. Aivan niinkuin toivotte, neiti. Mutta Mellishin lahjanäytäntö on huomenillalla, ja --"

"Mitä tekemistä minulla on Mellishin tai hänen lahjanäytäntönsä kanssa?"

Rouva Skene sopersi säikähdyksissään puolustellen, että hän vain toivoi pojan tuottavan itselleen kunniaa.

"Jos hänen on hyödytettävä Mellishiä antamalla selkään jollekin, ei häneltä ole puuttuva hartautta. Muistakaa: te ette saa mainita minua kahteen viikkoon. Onko se sovittu?"

"Aivan niinkuin toivotte, neiti", toisti rouva Skene, tuskin tyydytettynä. Mutta Lydia ei antanut hänelle muuta lohdutusta, jonka vuoksi hän pyysi saada jättää hyvästi, lausuen toivomuksenaan, että asiat lopulta kääntyisivät kaikkien asianosaisten parhaaksi. Lydia vaati häntä nauttimaan jotakin tukevampaakin virvoketta ja ajoi hänet senjälkeen asemalle ponivaunuissa. Juuri ennenkuin he erosivat, palasi Lydia äkkiä aikaisempaan puheenaiheeseen ja kysyi:

"Onko herra Byronin tapana koskaan _ajatella_?"

"Ajatellako!" sanoi rouva Skene painokkaasti. "Ei koskaan. Iloisempaa poikaa ei ole olemassa, neiti."

Sitten rouva Skene lähti kiitämään Lontooseen, aprikoiden mielessään, saattoiko olla ihan oikein, että nuori sivistynyt nainen asui komeassa linnassa ilman omaan sukupuoleensa kuuluvaa vanhempaa ihmistä ja puhui vapaasti ja kohteliaasti alemmilleen. Kotiin tultuaan hän ei hiiskunut retkestään mitään Skenelle, jonka ei tiedetty koskaan voineen säilyttää salaisuutta, paitsi kysymyksen ollessa jonkun suunnitellun nyrkkeilyottelun paikasta. Mutta hän istui myöhään ylhäällä tyttärensä Fannyn kanssa, kiduttaen häntä selostuksilla linnan loistosta ja lohduttaen häntä kuvaamalla neiti Carew'n pienoiseksi olennoksi, jolla oli punainen tukka eikä lainkaan vartaloa (kun taas Fannyllä oli pikimusta tukka, komeat käsivarret, ja hän itse Cashelin etevimpiä oppilaita).

"Kuitenkin kaikitenkin, Fan", lisäsi rouva Skene, tarttuessaan kynttiläjalkaansa kello kaksi aamulla, "jos asiasta tulee tosi, ei Cashel tule koskaan olemaan isäntänä talossaan."

"Sen voin ymmärtää varsin hyvin", sanoi Fanny; "mutta jos kunnialliset ammatti-ihmiset eivät ole hänelle kyllin hyviä, niin saa hän kiittää vain itseään, jos tyhjäpäiset hienostelijat katsovat häneen olkansa yli."

Lydia oli sillävälin palannut linnaan, tehtyään ensin ponivaunuillaan pitkän kierroksen seudun ympäri, ja koettanut voittaa valtaanpyrkivää levottomuuttaan ryhtymällä työskentelemään isänsä elämäkerran valmistelussa. Aikomuksessa ryhtyä kirjoittamaan lukua hänen kirjallisesta maustaan oli Lydia hiljakkoin tarkastellut hänen lempikirjojaan, etsien merkittyjä kohtia. Hän ryhtyi nyt jatkamaan tätä etsintää, seisoen kirjastotikapuilla, ottaen hyllyltä nidoksen toisensa jälkeen ja silloin tällöin syventyen sisältöön sivun tai parin pituudelta. Tässä hajanaisessa työssä aika kului yhtä huomaamatta kuin varjot pitenivät. Viimeinen kirja, jota hän tarkasti, oli runokokoelma. Siinä ei ollut mitään merkkejä, mutta se avautui itsestään kohdalta, joka ilmeisesti oli aikaisemmin ollut usein levällään. Ensimmäiset sanat, jotka Lydia näki, olivat nämä:

"Ah, jospa vaihtaa voisin lihasyömeks', mi lämmittää, Kivisydämeni tään, joka aina, mitä teenkin, on kylmä kuin jää! Kova ja kylmä ja pieni -- oi sydäntä viheliää."

Lydia laskeutui kiireesti alas tikapuilta ja peräytyi kunnes tapasi tuolin, johon istuutui, lukien yhä uudelleen nämä rivit. Hämärän tulo herätti hänet toimintaan. Hän pani kirjan takaisin hyllylle ja sanoi mennessään kirjoituspöydän luo: "Jos tuon kaltainen epäilys on vaivannut isääni, tulee se vaivaamaan minuakin, jollen ratkaise sitä, mikä on oleva sydämeni asia, nyt kerta kaikkiaan pysyvästi. Jos lapseni on mahdollista välttää tämä kirous, täytyy sen periä vastustusvoimansa isältään eikä minulta -- mielijohteiden mieheltä, joka ei koskaan ajattele, eikä järkeilevältä naiselta, joka ei voi olla ajattelematta. Olkoon niin."

XIV LUKU.

Ennenkuin monta päivää oli kulunut, tuli Cashelille kirje, juuri kun hän istui juomassa teetä Skenen perheen kanssa. Kun hän näki käsialan, kohosi tumma puna hänen ohimoilleen.

"Voi taivas!" huudahti neiti Skene, joka istui hänen vieressään. "Anna meidän lukea se."

"Mene hiivattiin", huusi Cashel, tehden nopeasti tyhjäksi Fannyn kaappausyrityksen.

"Älä kiusaa häntä, Fan", sanoi rouva Skene hellästi.

"Enhän toki, kulta poloinen", sanoi neiti Skene, pannen hellästi kätensä Cashelin olalle. "Anna minun vain vilkaista nimeä -- vain sen verran, että näen, keneltä se on. Annathan, Cashel _kulta_."

"Ei se ole keltään", sanoi Cashel. "Kuuletko: pysy erilläsi nyt. Jollet jätä minua rauhaan, laitan sinulle kuumat paikat ensi harjoitustunnilla."

"Sangen uskottavaa", sanoi Fanny halveksivasti. "Kukas se tänään oli voitonpuolella, tahtoisin tietää?"

"Antoi Cashelille niin tivakan leukapiuvin oikealla kädellään kuin koskaan olen nähnyt", huomautti Skene, karheasti nauraen.

Cashel siirtyi pois Fannyn ulottuvilta lakeakseen kirjeen, joka oli näin kuuluva:

Regent's Park.

K. Herra Cashel Byron!

Toivoisin Teidän tapaavan erään nais-tuttavani. Hän tulee olemaan täällä huomenna kello kolme iltapäivällä. Tahtoisitteko tehdä minulle palveluksen tulemalla silloin luokseni?

Kunnioittaen Teidän _Lydia Carew_.

Syntyi pitkä vaitiolo, jonka aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon nakutusta ja entisen maailmanmestarin syönnin-mutustelua.

"Hyviä uutisia, toivoakseni", virkkoi rouva Skene vihdoin arasti.

"Pahus olkoon, jos ymmärrän tätä", sanoi Cashel. "Voitteko te saada siitä selvää?" Ja hän ojensi kirjeen ottoäidilleen. Skene herkesi syömästä katsoakseen vaimonsa lukemista, mikä taidonnäyte oli hänelle yksi oppineisuuden ihmeitä.

"Luulen, että tuon naistuttavan, jota hän mainitsee, täytyy olla hän itse", sanoi rouva Skene hetken mietittyään.

"Ei", sanoi Cashel päätään pudistaen. "Hän sanoo aina sitä mitä tarkoittaakin."

"Jaa", sanoi Skene tietävästi, "mutta hän ei voi kuitenkaan kirjoittaa sitä. Se siinä kirjoituksessa juuri onkin pahinta, ettei kukaan voi koskaan täsmälleen sanoa, mitä se tarkoittaa. En ole vielä koskaan pannut puumerkkiäni sopimuskirjoihin, joista ei olisi syntynyt joitakin väärinkäsityksiä; ja sopimuskirjat ovat sentään parasta kirjoitusta, mitä mistään voi saada."

"Sinun on paras mennä ja katsoa itse, mitä hän tarkoittaa", sanoi rouva Skene.

"Oikein", sanoi Skene. "Mene ja tee asiat selviksi hänen kanssaan, poikani."

"Se on lyhyt eikä erikoisen lämmin", sanoi Fanny. "Olisihan hän sentään voinut olla siksi kohtelias, että olisi pannut vaakunansa ylälaitaan."

"Mitä antaisit, jos saisit olla hänenä?" kysyi Cashel pilkallisesti, siepaten kirjeen käteensä, kun Fanny viskasi sen halveksivasti häntä kohti.

"Jos olisin hän, pitäisin itseni ainakin siksi suuressa kunniassa, etten juoksisi _sinun_ perässäsi."

"Hyst, Fanny", sanoi rouva Skene. "Sinä olet liian pisteliäs. Ja sinun, Ned, ei pitäisi yllyttää häntä nauramalla."

Seuraavana päivänä Cashel kiinnitti erityistä huomiota ruokajärjestykseensä, harjoitteli hiukan nyrkkeilyhansikkailla, otti kylvyn ja hieronnan ja ilmestyi Regent's Parkiin kello kolme oivallisessa kunnossa. Odottaen näkevänsä Bashvillen joutui hän yllätetyksi, kun oven aukaisi naispalvelija.

"Onko neiti Carew kotona?"

"Kyllä, sir", sanoi tyttö, rakastuen häneen ensi silmäyksellä. "Oletteko herra Byron, sir?"

"Se olen", sanoi Cashel. "Kuulkaahan: onko hänen luonaan ketään?"

"Ainoastaan eräs nainen, sir."

"Oi hiisi! No, sitä ei voi auttaa. Rohkeutta vain!"

Tyttö johti hänet eräälle ovelle ja hänen astuttuaan sisään sulki sen hiljaa ilmoittamatta häntä. Huone oli taulugalleria, jossa oli kattovalaistus. Toisessa päässä, selin häneen, oli kaksi naista: Lydia ynnä eräs toinen, jonka jalo ryhti ja sulava muoto olisi herättänyt kauneuden toiveita vähemmän huolestuneessa miehessä kuin Cashel oli. Mutta tämä, lähestyttyään muutamia askelia silmät Lydiaan tähdättyinä, vaihtoi äkkiä ilmettä, pysähtyi ja oli suorastaan lähtemäisillään pakoon, kun naiset hänen kevyen astuntansa kuullessaan kääntyivät häneen päin ja naulitsivat hänet paikalleen. Kun Lydia ojensi hänelle kätensä, niin hänen seuralaisensa, joka oli katsellut tulijaa ensin välinpitämättömyydellä ja sitten epäuskoisella hämmästyksellä, huudahti ihastuneen jälleentuntemisen äänellä, kuten lapsi löytäessään kauan sitten hukkuneen lelun: "Poika-kultaseni!" Ja mennen Cashelin luo sulavasti kuin joutsen, sulki hänet syliinsä. Jonka todennukseksi Cashel työnsi hämmentyneen naamansa hänen olkansa yli, iski Lydialle silmää kieli poskessa ja sanoi:

"Tätä voitaisiin nimittää luonnon ääneksi, siitä ei ole epäilystäkään."

"Kuinka uljas sinusta on tullut!" sanoi rouva Byron, pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään voidakseen ihailla häntä paremmin. "Kuinka komea olet, sinä lurjus!"

"Kuinka voitte, neiti Carew", sanoi Cashel irroittautuen ja kääntyen Lydiaan päin. "Älkää välittäkö hänestä: hän on vain äitini. Ainakin", lisäsi hän, ikäänkuin oikaistakseen sanojaan, "hän on mammani."

"Ja mistä sinä olet tullut? Missä olet ollut? Tiedätkö, etten ole nähnyt sinua seitsemään vuoteen, sinä luonnoton poika? Ajatelkaa, että hän on minun poikani, neiti Carew! Anna minulle vielä suukko, oma kultaseni", jatkoi hän, tarttuen hellästi hänen käsivarteensa. "Kuinka jäntevä sinä olet!"

"Suutele pois niin paljon kuin mielesi tekee", sanoi Cashel, taistellen vanhaa koulupoika-jurouttaan vastaan, joka voimakkaana pyrki saamaan hänet jälleen valtoihinsa. "Otaksun, että voit hyvin. Ainakin näytät olevan hyvässä voinnissa."

"Kyllä", sanoi rouva Byron ivallisesti, alkaen halveksia Cashelia siitä, ettei tämä kyennyt näyttelemään tätä tunteellista kohtausta hänen omaa haluaan vastaavasti: "Minä _olen_ hyvässä voinnissa. Sinun puheesi on yhtä hienoa kuin ennenkin. Ja minkätähden annat keritä tukkasi noin lyhyeksi? Sinun pitää antaa sen kasvaa ja --"

"Kuule nyt", sanoi Cashel, pysäyttäen jyrkästi hänen kätensä, kun hän kohotti sen järjestääkseen hänen kiharoitaan. "Jätä nyt tuo, tai muuten kävelen ulos ovesta, etkä näe minua taas toisiin seitsemään vuoteen. Saat joko ottaa minut sellaisena kuin tapaat, tai jättää minut rauhaan. Jos tahdot tietää syyn, minkävuoksi pidän tukkani lyhyenä, voit löytää sen Absalomin ja Dan Mendozan historiasta. No, oletko nyt viisaampi?"

Rouva Byron kävi hiukan kylmemmäksi. "Vai niin!" sanoi hän. "Yhäkö ihan entisellään, Cashel?"

"Yhä ihan entisellään, kumpikin meistä", vastasi Cashel. "Ennenkuin olit lausunut kuuttakaan sanaa, tuntui minusta siltä kuin olisimme eronneet vasta eilen."

"Minä olen jokseenkin hämmästynyt kokeeni menestyksestä", puuttui Lydia puheeseen. "Kutsuin teidät vartavasten saattaakseni teidät yhteen. Teidän välisenne yhtäläisyys johti minut aavistamaan totuutta; ja aavistustani vahvisti kertomus, jonka herra Byron antoi minulle seikkailuistaan."

Tämä hiveli rouva Byronin turhamaisuutta. "Onko hän minun näköiseni?" sanoi hän, tarkastellen Cashelin piirteitä. Cashel ei hänestä piitannut, vaan sanoi Lydialle peittelemättömän pettyneenä:

"Ja _sitäkö_ varten te lähetitte minulle sanan tulla?"

"Oletteko pettynyt?" sanoi Lydia.

"Hän ei ole vähääkään iloinen nähdessään minut", sanoi rouva Byron valitellen. "Hänellä ei ole sydäntä."

"Nyt hän jatkaa tuota tunnin verran", sanoi Cashel, katsoen Lydiaan, ilmeisesti siksi, koska hänestä oli se paljon mieluisampaa kuin äitiinsä katsominen. "Samantekevä: jos te ette välitä, en minäkään välitä. Niin että paukuta tulemaan, mamma."

"Ja arveletteko, että me tosiaan olemme toistemme näköiset?" kysyi rouva Byron piittaamatta Cashelista. "Niin: taidammepa olla. On pieni --" Hän keskeytti ja lisäsi äkillisellä epäluulolla: "Oletko naimisissa, Cashel?"

"Ha ha ha!" nauroi Cashel täyttä kurkkua. "En; mutta toivon meneväni, joskus." Ja hän uskalsi vilkaista Lydiaan, joka kuitenkin katseli tarkkaavasti rouva Byronia.

"No, kerrohan minulle nyt itsestäsi kaikkityyni. Mikä sinä olet? Kuule, minä toivon, Cashel, ettet ole ruvennut teatteriin."

"Teatteriin!" sanoi Cashel halveksivasti. "Näytänkö siltä?"

"Et kylläkään näytä", sanoi rouva Byron omituisesti, "vaikka sinussa onkin jonkinlainen inhottava ammatti-ilme. Mitä sinä teit silloin kuin karkasit niin häpeällisesti siitä typerästä koulusta pohjoisessa? Kuinka ansaitset elatuksesi? Vai _ansaitsetko_ sitä?"

"Arvatenkin ansaitsen, koska kerran elän. Mihin luulette minun parhaiten kelvanneen kasvatukseni perusteella? Kadunlakaisemiseen, kukaties! Kun karkasin Panleystä, menin merelle."

"Merimies, no totta tosiaan! Et sinä ole sen näköinen. Ja sano, minkä arvon olet saavuttanut ammatissasi?"

"Korkeimman arvon. Ylimmän huipun", sanoi Cashel lyhyesti.

"Herra Byron ei harjoita tätä nykyä merimiehen ammattia, eikä ole harjoittanut sitä moniin vuosiin", sanoi Lydia.

Cashel katsoi häneen puoleksi pyytäen, puoleksi moittien.

"Hänellä on aivan toisenlainen harrastusala", jatkoi Lydia levollisen itsepintaisesti. "Ja hyvin hämmästyttävä laadultaan."

"Ettekö _voi_ olla vaiti", huudahti Cashel. "Olisin odottanut teiltä enemmän järkeä. Mitä hyödyttää saada hänet nostamaan meteli ja ärsyttämään minut raivoon? Minä menen pois, jollette lopeta."

"Mistä on kysymys?" sanoi rouva Byron. "Oletko tehnyt jotakin häpeällistä, Cashel?"

"Siinä se nyt alkaa: sanoinhan sen. Minä pidän voimistelulaitosta: siinä kaikki. Siinä ei ole mitään häpeällistä, toivonma."

"Voimistelulaitosta!" kertasi rouva Byron ylväällä inholla. "Kuinka mieletöntä! Sinun on lopetettava kaikki sellainen, Cashel. Se on hyvin tyhmää ja hyvin alhaista. Sinä olit tietysti niin naurettavan ylpeä, ettet voinut tulla pyytämään minulta varoja pysyäksesi sopivassa asemassa. Minun on kai annettava sinulle --"

"Jos otan sinulta koskaan penniäkään, niin vieköön minut --"

Cashel kohtasi Lydian huolestuneen katseen ja hillitsi itsensä. Hän peräytyi keveästi askeleen, ovelan hymyn leikkiessä huulillaan. "Ei", sanoi hän; "on juuri sinun eduksesi toimimista, jos menettää malttinsa sinun kanssasi. Suututapas minut nyt, jos voit."

"Ei ole vähintäkään syytä suuttumiseen", sanoi rouva Byron, itsekin suuttuneena. "Sinun luonteesi näyttää tulleen hillittömäksi -- tai ennemminkin pysyneen sellaisena, sillä se ei ollut koskaan lempeydellä pilattu."

"Vai ei?" vastasi Cashel, hyväntuulisen ilkamoivasti. "Ei vähintäkään aihetta malttini menettämiseen! Ei, vaikka minulle sanotaan, että olen tyhmä ja alhainen! Luulenpa sinun varmaan kuvittelevan puhuvasi pikku Cashelillesi, tuolle siunatulle lapsikullalle, josta pidit niin hellästi. Mutta sinä et puhu hänelle. Sinä puhut -- valmistautukaa nyt kirkaisuun, neiti Carew! -- Austraalian, Yhdysvaltojen ja Englannin nyrkkeilymestarille, kolmen hopeaisen ja yhden kultaisen mestaruusvyön haltijalle, St. Jamesin ylhäisön ja herrasväen nyrkkeilyopettajalle ja tavalliselle nyrkkitaistelijalle koko maapallon nyrkkeilijöitä vastaan katsomatta painoon tai väriin, vähintään 500 punnan panoksesta kummaltakin puolen. Se on Cashel Byron."

Rouva Byron peräytyi hämmästyksen vallassa. Hetken vaitiolon jälkeen hän sanoi: "Ooh, Cashel, kuinka _saatoit_?" Sitten, lähestyen häntä jälleen: "Tarkoitatko sanoa, että kuljet tappelemassa noiden isojen, raakojen villien kanssa?"

"Tarkoitan. Voit lainata kultavyötäni pitääksesi sitä Kuningas Juhanassa, jos luulet, että se pukee sinua."

"Ja että sinä _voitat_ heidät?"

"Niin. Kysy neiti Carew'lta, minkä näköinen Billy Paradise oli seisottuaan edessäni tunnin ajan."

"Sinä ihmeellinen poika! Millainen ammatti! Ja oletko tehnyt kaiken tuon omissa nimissäsi?"

"Tietysti olen. Minä en häpeä sitä. Ihmettelin usein, oletko nähnyt nimeäni sanomalehdissä?"

"En lue koskaan sanomalehtiä. Mutta sinun on täytynyt kuulla minun paluustani Englantiin. Miksi et tullut minua tapaamaan?"

"En ollut aivan varma, että pitäisit siitä", sanoi Cashel vaivautuneesti, välttäen hänen katsettaan. "Halloo!" huudahti hän, yritettyään virkistää itseään katselemalla jälleen Lydiaa: "hän on livistänyt."

"Hän on aivan oikeassa jättäessään meidät kahdenkesken näissä olosuhteissa. Ja sano nyt minulle, mitä syytä minun kalliilla pojallani oli epäillä, ettei hänen oma äitinsä tahtoisi nähdä häntä."

"En tiedä mitä syytä hänellä oli", sanoi Cashel, alistuen alakuloisesti hänen hellyyteensä. "Mutta hän epäili."

"Kuinka mieletön olet! Etkö tiennyt, että sinä olit aina minun hellitty sydänkäpyni -- minun ainoa poikani?"

Cashel, joka istui nyt hänen vieressään sohvalla, oihkaisi ja liikahti levottomasti, mutta ei virkkanut mitään.

"Oletko iloinen tavattuasi minut?"

"Kyllä", sanoi Cashel synkästi, "olen kai. Minä -- Turkanen vie!" huudahti hän äkkiä vilkastuen, "sinä voit ehkä auttaa minua tässä. En ole tullut sitä ajatelleeksikaan. Kuule, mamma, minä olen suuressa ahdingossa tällä hetkellä; ja minä luulen, että sinä voit auttaa minua jos tahdot."

Rouva Byron katsoi häneen ivallisesti. Mutta hän virkkoi rauhoittaen: "Tietysti tahdon auttaa sinua -- sikäli kuin kykenen -- kultaseni. Kaikki mitä minulla on, on sinun."

Cashel hieroi jalkojansa lattiaan kärsimättömästi ja sitten hypähti pystyyn. Hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti nielevän jonkin sisällisen vastalauseen, hän sanoi:

"Voit rauhoittaa mielesi kerta kaikkiaan rahojen suhteen. Minä en ole vailla mitään sen laatuista."

"Olen iloinen, että olet niin riippumaton, Cashel."

"Niin olen minäkin."

"Ole toki ystävällisempi, minä pyydän."

"Olenhan niin ystävällinen kuin voin", huusi Cashel epätoivoisena, "mutta sinä vain et tahdo kuunnella."

"Aarteeni", sanoi rouva Byron nuhtelevasti. "Mikä on asia?"

"No niin", sanoi Cashel hiukan pehmentyneenä, "se on tämä. Minä tahdon naida neiti Carew'n; siinä kaikki."

"_Sinä_ naida neiti Carew'n!" Rouva Byronin hellyys oli hävinnyt, ja hänen äänensävynsä oli pureva ja halveksiva. "Tiedätkö, sinä tyhmä poika, että --"

"Tiedän kaikkityyni", sanoi Cashel päättäväisesti: "mikä hän on, ja mikä minä olen, ja kaiken muun sellaisen. Ja minä tahdon naida hänet, ja mikä enemmän, minä _nain_ hänet, vaikka minun olisi nujerrettava niskat jokaiselta Lontoon keikarilta sitä ennen. Niin että voit joko auttaa minua tai ei, niinkuin sinua miellyttää; mutta jos et tahdo auttaa, niin älä koskaan enää kutsu minua rakkaaksi pojaksesi. Kas niin!"

Rouva Byron luopui valtiudestaan siinä paikassa ainaiseksi. Hän istui aivan lempein ilmein jonkun aikaa äänettömänä. Sitten hän sanoi:

"Kuitenkin kaikitenkin, en ymmärrä minkätähden et saisi sitä tehdä. Se olisi sinulle hyvin hyvä naimiskauppa."

"Kyllä, mutta helkkarin huono hänelle."

"Sitä en todellakaan ymmärrä, Cashel. Kun setäsi kuolee, otaksun sinun perivän Dorsetshiressä olevan maakartanon."

"Minäkö maakartanon perillinen! Puhutko tosissasi?"

"Tietysti. Vanha Bingley Byron, niin epämiellyttävä kuin hän onkin, ei voi elää ikuisesti."

"Kuka hitto on Bingley Byron, ja mitä hänellä on tekemistä minun kanssani?"

"Setäsi, tietysti. Tosiaan, Cashel, sinun pitäisi ajatella näitä asioita. Eikö ole koskaan johtunut mieleesi, että sinulla täytyy olla sukulaisia, kuten muillakin ihmisillä?"

"Sinä et ole koskaan kertonut minulle mitään heistä. No, vie sun turkanen kuitenkin! Mutta -- mutta -- minä tarkoitan -- Olettaen, että hän on setäni, olenko minä hänen laillinen perijänsä?"

"Olet. Walford Byron, ainoa veli isääsi lukuunottamatta, kuoli vuosia sitten, siihen aikaan kuin sinä olit Moncriefin luona, eikä hänellä ollut poikia. Bingley on vanhapoika."

"Mutta", sanoi Cashel varovasti, "eikö ole jotakin vaikeutta minun -- ainakin --"

"Rakkahin lapseni, mitä sinä ajattelet tai puhutkaan? Ei mikään voi olla selvempi kuin sinun perintöoikeutesi."

"No niin", sanoi Cashel punastuen, "useat ihmiset antoivat ennen muinoin ymmärtää, ettet sinä ollut lainkaan naimisissa."

"Mitä!" huudahti rouva Byron suuttuneena. "Oh, kuinka he _uskaltavat_ sanoa sellaista! Mahdotonta. Miksi et sanonut minulle heti?"

"En ajatellut sitä", sanoi Cashel kiireesti puolustautuen. "Olin liian nuori välittääkseni siitä. Nythän sillä ei ole väliä. Isäni on kuollut, niinhän?"

"Hän kuoli, kun sinä olit aivan pieni. Sinä suututit minua usein, viaton pikku raukka, muistuttamalla minulle häntä. Älä puhu hänestä minulle."

"En, jos et halua sitä. Yksi asia vain kuitenkin, mamma. Oliko hän herrasmies?"

"Tietysti. Millainen kysymys!"

"Siis minä olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa niistä keikareista, jotka pitävät itsensä neiti Carew'n vertaisina? Hänellä on serkku jossakin hallitusvirastossa: mies, joka esiintyy tärkeänä kuin ministeri ja luultavasti istuu suurella tuolilla jossakin virkahuoneessa ja kopeilee yleisölle. Olenko yhtä hyvä kuin hän?"

"Sinä olet täysin hyvää sukua äitisi puolelta, Cashel. Byronit ovat vain aatelittomia, mutta hekin ovat Englannin vanhimpia maanomistajasukuja."

Cashelissa alkoi näkyä kiihtymyksen oireita. "Kuinka suuriksi heidän vuositulonsa arvioidaan?" kysyi hän.

"En tiedä, minkä arvoisia he ovat nyt; isäsi oli aina rahallisissa vaikeuksissa, ja samoin hänenkin isänsä. Mutta Bingley on saituri. Viisituhatta vuodessa -- ehkä."

"Se merkitsee riippumattomuutta. Se riittää. Neiti Carew sanoi, ettei hän voi toivoa kenenkään miehen olevan niin summattoman rikas kuin hän itse on."

"Vai niin? Sinä olet siis puhunut asiasta hänen kanssaan?"

Cashel oli puhumaisillaan, kun palvelustyttö astui sisään ilmoittaen, että neiti Carew oli kirjastossa ja pyysi heitä tulemaan luokseen niin pian kuin heillä oli siihen hyvää aikaa. Tytön poistuttua sanoi Cashel innokkaasti:

"Toivon, että menisit kotiin, mamma, ja antaisit minun tavata hänet kirjastossa yksinään. Sano, missä asut, niin tulen illalla kertomaan sinulle millä kannalla asiat ovat. Jos nimittäin sinulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Mitäpä minulla voisi olla sitä vastaan, kultaseni? Oletko varma, ettet turmele mahdollisuuksiasi kiirehtimällä liiaksi? Hänellä ei ole mitään tarvetta kiirehtiä, Cashel; ja hän tietää sen."

"Olen varma kuin surma, että nyt on aikani, jos koskaan. Minä tunnen aina vaistollani, milloin on käytävä esiin ja tehtävä selvä. Tässä on viittasi."

"Niinkö kiire sinulla on päästä eroon vanhasta äidistäsi, Cashel?"

"Oh, loruja! et sinä ole vanha. Ethän välitä siitä, jos pyydän sinua menemään tämän ainoan kerran, ethän?"