Part 21

Rouva Byron hymyili hellästi, pani viitan ylleen ja käänsi poskensa Cashelia kohti suudeltavaksi. Tuo outo liike hätkähdytti Cashelia: hän väistyi askeleen ja asettui tahdottomasti puolustautumisasentoon, ikäänkuin olisi ollut kysymys nyrkkeilystä. Hän tointui kuitenkin heti, suuteli äitiään ja saattoi hänet maltittomana ulko-ovelle, jonka sulki hiljaa hänen jälkeensä, jättäen hänet yksin kävelemään ja etsimään vaunujaan. Sitten hän hiipi portaita ylös kirjastoon, missä hän tapasi Lydian lukemassa.

"Hän on mennyt", sanoi Cashel. Lydia laski pois kirjansa, nosti katseensa häneen, näki mitä oli tulossa, loi jälleen katseensa alas peittääkseen kauhun puuskan ja lausui lujalla vakavuudella, mikä vaati häneltä suurta ponnistusta: "Toivon, ettette ole riidelleet."

"Emme suinkaan, Herra varjelkoon! Me suutelimme toisiamme kuin turturikyyhkyset. Toisina hetkinä hän puijaa minut pitämään itsestään vasten tahtoanikin. Hän meni pois minun pyynnöstäni."

"Ja minkätähden te pyydätte vieraitani poistumaan?"

"Koska tahdoin olla kahdenkesken kanssanne. Älkää olko olevinanne, niinkuin ette ymmärtäisi. Hän kertoi minulle koko joukon asioita, jotka muuttavat meidän suhteemme kerrassaan. Minun syntyperäni on täysin hyvä; olen laillinen perillinen vanhassa maanomistajasuvussa, joka tuli maahan Valloittajan mukana; ja minulla tulee olemaan sievät vuositulot. Minä voin nyt astua verroille Webberinkin, kanssa."

"Ja mitä sitten?" sanoi Lydia tuimasti.

"No, sitä vain", sanoi Cashel hämmentymättä, "että minä voin nyt mennä naimisiin, jos tahdon. Ei mitään otteluita eikä opettamista enää."

"Ja kun olette naimisissa, niin oletteko yhtä hellä vaimollenne kuin nyt olette äidillenne?"

Cashelin reippaus hävisi. "Tiesinhän, että ajattelisitte niin", sanoi hän. "Olen aina samanlainen hänen kanssaan: en voi sille mitään. Minä en voi pitää naisesta joka säällä vain sen vuoksi, että hän sattuu olemaan äitini; ja teeskennellä en sitä halua kenenkään mieliksi. Hän saa minut näyttämään houkalta tai raakalaiselta. Olenko ollut koskaan sellainen teidän seurassanne?"

"Kyllä", sanoi Lydia. "Paitsi", lisäsi hän, "että ette ole koskaan osoittanut minua kohtaan selvää vastenmielisyyttä."

"Ahaa! _Paitsi!_ Se on hyvin iso paitsi. Mutta minä en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Veri on vettä sakeampaa; ja minä tunnen lempeyttä häntä kohtaan; en voi vain sietää hänen hölynpölyään. Mutta teidän laitanne on toisin -- en osaa selittää, millä tavoin, koska en ole taitava tunteellisuuksissa -- ei silti että siinä olisi mitään tunteellisuutta. Ainakaan en tarkoita sitä; mutta -- Tehän pidätte minusta tavallanne, eikö niin?"

"Kyllä; pidän teistä tavallani."

"No siis", sanoi Cashel levottomasti, "ettekö tahdo mennä naimisiin minun kanssani? Minä en ole niin houkka kuin te luulette; ja te tulette pitämään minusta enemmän aikaa myöten."

Lydia tuli hyvin kalpeaksi. "Oletteko ajatellut", sanoi hän, "että te tulette täst'edes olemaan joutilas mies, ja että minä tulen aina olemaan uurastava nainen, joka puuhaan työssä, mikä teistä voi tuntua hyvin ikävältä?"

"En tule olemaan joutilas. On paljon muutakin, mitä voin tehdä, kuin nyrkkeily. Me tulemme kyllä toimeen keskenämme, olkaa huoleti. Ihmiset, jotka pitävät toisistaan, selviytyvät aina vaikeuksitta; ja ihmiset, jotka vihaavat toisiaan, eivät koskaan löydä viihtymystä. Minä tulen aina olemaan valppaana tehdäkseni teidät onnelliseksi. Teidän ei tarvitse pelätä minun keskeyttävän latinaanne ja kreikkaanne: en vaadi teitä uhraamaan koko elämäänne minulle. Miksi sitä tekisinkään? Kaikissa asioissa on kohtuus paras. Niin kauan kuin olette minun ettekä kenenkään muun, olen tyytyväinen. Ja minä tulen olemaan teidän enkä kenenkään muun. Mitä hyödyttää otaksua tukuttain onnettomuuksia, joita kukaties ei koskaan tapahdu? Koettakaamme onneamme. Te olette liian hyvänlaatuinen ollaksenne koskaan häijy."

"Se olisi kohtuuton kauppa", sanoi Lydia epäilevästi; "sillä teidän olisi luovuttava toimestanne, ja minä en luopuisi muusta kuin hedelmättömästä vapaudestani."

"Minä vannon, etten taistele koskaan enää; ja teidän ei tarvitse vannoa mitään. Jollei se ole edullinen kauppa, niin sitten ei mikään."

"Edullinen minulle, kyllä. Mutta entä teille?"

"Älkää minusta huoliko. Te teette mitä haluatte, ja minä teen mitä te haluatte. Teillä on omatunto, joten tiedän, että se, mitä te haluatte, on parasta. Minulla on enemmän tieteellisyyttä, mutta teillä on enemmän järkeä. Kas niin!"

Lydia katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien pakotietä. Cashel odotti levottomana. Seurasi pitkä vaitiolo.

"Ei suinkaan se voi olla siinä", sanoi Cashel painokkaasti, "että te pelkäätte minua, koska olen ollut nyrkkitaistelija?"

"Ettäkö pelkäisin teitä! Ei: minä pelkään itseäni; pelkään tulevaisuutta; pelkään teidän _puolestanne_. Mutta ratkaisuni olen tässä asiassa jo tehnyt. Kun panin toimeen tämän kohtauksen teidän ja äitinne välillä, päätin mennä naimisiin kanssanne, jos te vielä pyytäisitte sitä."

Lydia nousi tyynesti seisomaan ja odotti. Nyrkkeilijän karski rohkeus putosi Cashelin yltä kuin vaate: hän punastui kovasti eikä tiennyt mitä tehdä. Lydiakin oli neuvoton, mutta tahtomattaan hän astui askeleen lähemmäksi Cashelia ja käänsi kasvonsa häntä kohti. Miltei sokeana hämmennyksestä Cashel otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. Äkkiä Lydia irroittautui hänen sylistään, tarttui käsillään lujasti hänen takkinsa rintapieliin ja nojautui taaksepäin kunnes riippui hänestä koko painollaan.

"Cashel", sanoi hän: "me olemme maailman tyhmimmät rakastavaiset, minä luulen; me emme osaa ollenkaan. Pidätkö minusta todellakin?"

Cashel kykeni vain väkinäisesti myöntämään ja tuijotti häneen avuttomana ja arkana. Hänen kömpelyytensä oli kiusallista, mutta Lydialla oli kyllin järkeä olla iloinen siitä, että näki hänet epäilemättömästi yhtä täydelliseksi alokkaaksi lemmen-kuhertelussa kuin hän itsekin oli. Cashel pysyi ujona ja halusi niin ilmeisesti päästä lähtemään, että Lydia hetken perästä pyysi häntä jättämään hänet joksikin aikaa, vaikka hän hämmästyksekseen huomasi tuntevansa pettymyksen piston, kun Cashel myöntyi.

Lähdettyään talosta Cashel riensi tapaamaan äitiään tämän antamalla osoitteella. Hän tuli Westminsterin kaupunginosassa olevalle valtavan suurelle talolle, joka oli jaettu vuokrahuoneistoihin, ja jonka seitsemänteen kerrokseen hän nousi hissillä. Hissistä ulos astuessaan hän näki Lucian Webberin kävelevän hänestä poispäin erästä käytävää pitkin. Totellen äkillistä mielijohdettaan hän lähti häntä seuraamaan ja saavutti hänet juuri kun hän oli astumassa erääseen huoneeseen. Kun Lucian ovea sulkiessaan tunsi jonkun panevan vastaan, katsoi hän ulos, tunsi Cashelin, valahti kalpeaksi ja peräytyi kiireesti huoneeseen, jossa hän, mennen kirjoituspöydän taakse, sieppasi laatikosta revolverin. Cashel peräytyi, hämmästyen ja säikähtäen, oikea käsivarsi koholla kuin iskua torjuakseen.

"Hoi!" huusi hän. "Pankaa pois tuo kirottu kapine, kuuletteko! Jos ette pane, niin huudan apua."

"Jos lähestytte minua, niin ammun", sanoi Lucian kiihtyneenä. "Tahdon opettaa teille, että vanhanaikainen raakalaisuutenne on voimaton niitä aseita vastaan, jotka tiede on antanut sivistyneitten ihmisten käsiin. Poistukaa huoneistani. Minä en pelkää teitä, mutta en myöskään halua, että häiritsette minua läsnäolollanne."

"Onpas teillä hävyttömyyttä", sanoi Cashel suuttuneena. "Näinkö te otatte vastaan miehen, joka tulee ystävälliselle käynnille luoksenne?"

"Ystävälliselle _nyt_, epäilemättä, kun näette että olen hyvin suojattu."

Cashel vihelsi pitkään. "Ohoo", sanoi hän: "te luulitte minun aikovan hyökätä kimppuunne. Ha ha! Ja tuota te sanotte tieteellisyydeksi -- ojentaa pistooli ihmistä kohti. Mutta te ette uskalla ampua; ja te tiedätte sen itsekin hyvin. On parasta, että panette sen pois, muuten voitte ehkä laukaista sen tahtomattanne; minulla on aina epämieluisa tunne, kun näen houkan käsittelevän ampuma-aseita. Tulin kertomaan teille, että olen menossa naimisiin serkkunne kanssa. Ettekö ole iloinen?"

Lucianin kasvot muuttuivat. Hän uskoi; mutta hän sanoi itsepintaisesti: "En anna arvoa sille ilmoitukselle. Se on valhe."

Tämä loukkasi Cashelia. "Sanon teille toistamiseen", lausui hän uhkaavalla äänellä, "että serkkunne on kihloissa kanssani. Sanokaa nyt minua valehtelijaksi ja lyökää minua naamaan, jos uskallatte. Kas tässä", lisäsi hän, ottaen nahkakotelon taskustaan ja vetäen siitä esiin setelin: "minä annan teille tämän kahdenkymmenen punnan setelin, jos lyötte minua yhden kerran." Ja hän pani kädet selkänsä taakse ja asettui Lucianin eteen, joka kipeänä raivosta ja puoleksi halpautuneena tunteesta, jota hän ei tahtonut tunnustaa peloksi, pakotti itsensä pysymään alallaan. Cashel työnsi leukansa esiin kehoittavasti ja sanoi synkästi irvistäen: "Käykää päälle, ukkoseni. Muistakaa, kaksikymmentä puntaa."

Sillä hetkellä Lucian olisi antanut kaikki valtiolliset ja yhteiskunnalliset etunsa saadakseen vastustajansa voimat ja taidon. Hän näki vain yhden tien päästä vapaaksi Cashelin ivan kidutuksesta ja pelkuruuden itsesoimauksesta; sillä hänen kunniakäsitteensä, englantilaisessa oppikoulussa opittu, oli oleellisesti sama kuin nyrkkitaistelijankin. Epätoivoisesti hän puristi kätensä nyrkkiin ja iski. Lyönti sattui tyhjään, ja hän horjahti eteenpäin Cashelia vasten, joka nauroi suurella äänellä ja huudahti, taputtaen häntä selkään:

"Hyvin tehty, poikani. Luulin, että aioitte olla raukkamainen; mutta te olittekin sisukas; ja tunnustan mielihyvällä panoksen omaksenne. Tulen kertomaan Lydialle, että olette tapellut minun kanssani kahdenkymmenen punnan panoksesta ja lisännyt ansioitanne. Ettekö ele itsekin ylpeä siitä, että olette käynyt nyrkkeilymestarin kimppuun?"

"Herra --" aloitti Lucian. Mutta mitään tajuttavaa ei seurannut.

"Istukaa vain alas neljännestunniksi älkääkä juoko mitään väkeviä, niin olette täysin reilassa. Kun selviätte, tulette olemaan iloinen, kun osoititte sisua. Hyvästi siis tällä kertaa: minä tiedän, miltä teistä tuntuu, ja minä menen pois. Muistakaa, ettette koeta päästä entisellenne viinin avulla: se pahentaa vain tilaanne. Heipä-hei!"

Cashelin poistuttua Lucian lysähti tuoliin, ja häntä raatelivat jälleen eloonvirinneet intohimon ja kateuden tunteet, joiden kaltaisia hän ei ollut tuntenut sitten koulupoika-päiviensä ja jotka hän luuli jättäneensä yhtä kauas taakseen kuin ne koululais-nutut, joissa hän oli niitä kokenut. Hän kertasi kohtauksen mielessään sataan kertaan, ei sellaisena kuin se oli tapahtunut, vaikka sen muisto viilsi häntä joka hetki, vaan sellaisena kuin se olisi voinut tapahtua, jos _hän_ olisi Cashelin sijasta ollut voimakkaampi heistä kahdesta. Hän koetti turhaan siirtyä alemmalle tasolle ja kehua itseään siitä rohkeudesta, että oli uskaltanut edes lyödä. Hän ei voinut vapautua millään siitä sisäisestä tietoisuudesta, että hän oli pelon ja kiukun ajamana antautunut vihanpuuskaan miestä vastaan, jolle hänen olisi pitänyt näyttää arvokkaan itsehillinnän esimerkkiä. Uuvuttavina pyörivät ajatukset, joita hänelle aivan äkkioudon ruumiilliseen väkivaltaan ryhtymisen aiheuttama hermojärkytys samalla kiihoitti ja hämmensi, kiusasivat häntä. Hän kaipasi myötätuntoa, turvaa ja tilaisuutta hyvitykseen tekemällä kaiken uudestaan oikealla tavalla. Ennenkuin tunti oli kulunut, oli hän matkalla Regent's Parkissa olevaan taloon.

Lydia oli budoaarissaan lukemassa kirjaa, kun Lucian astui sisään. Lucian ei ollut tarkka huomioiden tekijä; hän ei voinut nähdä Lydiassa mitään muutosta. Tämä oli yhtä tyyni kuin tavallisestikin: hänen silmänsä eivät olleet aivan auki, ja hänen kätensä kosketus vaikutti Lucianiin hillitsevästi, niinkuin se oli aina tehnyt. Vaikkei Lucian ollut koskaan enää toivonut omistavansa Lydiaa senjälkeen kuin tämä oli hylännyt hänen kosintansa Bedford-puistikossa, tunsi hän kuitenkin sietämätöntä tappion tunnetta nähdessään Lydian ensi kerran toiselle lupautuneena -- ja millaiselle toiselle!

"Lydia", sanoi hän, koettaen puhua hehkuvasti, mutta onnistumatta vapautumaan siitä sovinnaisesta sävystä, joka oli tullut hänen toiseksi luonnokseen: "olen kuullut jotakin, mikä on täyttänyt minut sanomattomalla kauhistuksella. Onko se totta?"

"Uutinen on kulkenut nopeasti", sanoi Lydia. "Kyllä, se on totta." Hän puhui rauhallisesti ja niin lempeästi, että Luciania kuristi, kun hän koetti vastata.

"Siis, Lydia, sinä olet päähenkilönä suuremmassa murhenäytelmässä kuin olen koskaan nähnyt näyttämöllä."

"Se on omituista, eikö totta?" sanoi Lydia, hymyillen Lucianin ponnistuksille vaikuttavuuden tavoittamiseksi.

"Omituista! Surkeaa se on. Uskon, että minun on lupa sanoa se. Ja sinä istut täällä lukemassa niin rauhallisena kuin ei mitään olisi tapahtunut."

Lydia ojensi hänelle kirjansa sanaakaan sanomatta.

"_Ivanhoe!_" sanoi Lucian. "Romaani!"

"Niin. Muistatko, kuinka sinä kerran, ennenkuin tunsit minua oikein hyvin, sanoit, että Scottin romaanit olivat ainoat, joita sinä mielelläsi voit nähdä naisten käsissä?"

"Epäilemättä olen sanonut niin. Mutta minä en voi puhella kirjallisuudesta juuri --"

"En johda sinua pois siitä, mistä tahdot puhua. Aioin sanoa sinulle, että osuin Ivanhoeen sattumalta puoli tuntia sitten, etsiessäni -- sen tunnustan -- jotakin hyvin romanttista luettavaa. Ivanhoe oli kilpataistelija; kirjan alkupuoli on kilpataistelun kuvausta. Tuumin mielessäni, tulisiko joku neljännenkolmatta vuosisadan romaaninkirjoittaja kaivamaan esiin mieheni urotyöt ja esittämään hänet maailmalle jonkinlaisena yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisena Cid'ina, koko muinaisuuden sädekehä urotekojensa yllä."

Lucian teki kärsimättömän eleen "En ole koskaan kyennyt ymmärtämään", sanoi hän, "mistä johtuu, että sinun kyvyilläsi varustettu nainen voi tavanomaisesti hautoa päässään nurinkurisia ja järjettömiä ajatuksia. Oi, Lydia, tämäkö on oleva kaikkien sinun suurien lahjojesi ja saavutustesi loppu? Anna anteeksi, jos kosketan kiusallista kieltä; mutta tämä avioliitto tuntuu minusta niin luonnottomalta, että minun täytyy puhua suuni puhtaaksi. Isäsi kuoltua tulit sinä olemaan yksi Euroopan rikkaimpia ja sivistyneimpiä naisia. Hyväksyisikö hän sen, mitä nyt olet aikeissa tehdä?"

"Minusta tuntuu miltei, kuin olisi hän kasvattanut minua nimenomaan jotakin tällaista lopputarkoitusta varten. Kenen sinä tahtoisit miehekseni?"

"Epäilemättä harvat miehet ovat sinun arvoisiasi, Lydia. Mutta tämä mies kaikista vähimmän. Etkö voisi mennä naimisiin herrasmiehen kanssa? Jospa hän olisi edes taiteilija, runoilija tai nero mitä lajia hyvänsä -- silloin voisin sietää sitä ajatusta; sillä en todellakaan anna luokkaennakkoluulojen vaikuttaa itseeni tässä asiassa. Mutta mies -- koetan olla sanomatta mitään, mitä et sinäkin oikeutta myöten olisi pakotettu myöntämään liian ilmeiseksi, jotta sitä voisi sivuuttaa -- mies, joka kuuluu alempiin säätyihin ja harjoittaa ammattia, jota nuo alemmatkin säädyt halveksivat; oppimaton, raaka, ja häpeällinen lain tuomio edessään juuri tälläkin hetkellä! Onko mahdollista, että olet ajatellut kaikkia näitä asioita?"

"En varsin syvästi: ne eivät ole sitä laatua, että ne minua paljon liikuttaisivat. Yhteen seikkaan nähden voin lohduttaa sinua. Olen aina tuntenut Cashelin herrasmieheksi siinä mielessä kuin sinä tuota sanaa käytät. Hän osoittautuu olevankin sellainen: hänen omaisensa ovat maanomistajia ja niin edespäin. Mitä hänen oikeusjuttuunsa tulee, olen puhunut siitä loordi Worthingtonin kanssa, samoin kuin myös niiden lakimiesten kanssa, joiden hallussa asia on; ja he sanovat varmasti, että eräiden todisteiden puuttumisen nojalla, joita poliisit eivät ole saaneet käsiinsä, voidaan jutulle saada sellainen puolustus, joka pelastaa hänet vankeudesta."

"Sellainen puolustus on mahdottomuus", sanoi Lucian vihaisesti.

"Ehkä on. Mikäli minä ymmärrän, on se pikemminkin omansa rikosta raskauttamaan kuin lieventämään. Mutta jos hänet tuomitaan vankeuteenkin, ei se tee eroa asiaan. Hän voi lohduttautua sillä varmuudella, että minä menen naimisiin hänen kanssaan heti kun hän pääsee vapaaksi."

Lucianin naama piteni. Hän luopui väittelystä ja sanoi masentuneesti: "En voine otaksua, että olisit antanut pettää itseäsi. Jos hän on herrasmies, niin se tietysti muuttaa asian täydellisesti."

"Lucian", sanoi Lydia vakavasti, "uskotko, että se todellakin muutti asian minuun nähden? Tiedän, että on olemassa taso, jonka kannalta hänen entinen elinkeinonsa on väärä; mutta me emme ole sillä tasolla enempää kuin hänkään. Hänen säätyarvonsa ilmituleminen ei muuta ainoankaan iskun painavuutta, mitä hän on ikinä antanut; ja kuitenkin sinä myönsit juuri, että se muuttaa asian täydellisesti. Sinun vastustuksesi ei johtunut nyrkkeilijän ammatista: se oli vain tekosyy; todellinen vastenmielisyytesi kohdistui siihen luokkaan, johon nyrkkitaistelijat kuuluvat. Ja niin ollen, maailmallinen serkku Lucian, minä vaiennan kaikki vastaväitteesi vakuuttamalla sinulle, etten aio naimiseni kautta sukulaistuttaa sinua jonkun teurastajan, muurarin tai muun niihin toimialoihin kuuluvan miehen kanssa, joista Cashelin ammattikunta, kuten ennakolta minulle ilmoitit, tavallisesti saa harjoittajansa. Odota vähän: minä aion tehdä sinulle oikeutta. Sinä tahdot sanoa, että henkevä ystäväni Lucian on paljon syvemmin huolissaan siksi, että hän näkee nykyaikaisen kulttuurin feeniks-linnun heittävän itsensä hukkaan miehelle, joka ei ole hänen arvoisensa."

"Sitä juuri aionkin sanoa, paitsi että sinä esität sen liian vaatimattomasti. On kysymyksessä ei vain nykyaikaisen kulttuurin feeniksin, vaan mitä suurimpien luonnonlahjojen ja korkeimman sivistyksen onnellisimpien ilmausten edustajan heittäytyminen miehelle, joka taipumustensa ja harrastustensa perusteella on aivan erikoisen pätemätön ymmärtämään häntä tai astumaan siihen piiriin, jossa hän liikkuu."

"Kuuntele minua kärsivällisesti, Lucian, niin tahdon koettaa selittää sinulle mysteerion, jättäen muun maailman väärinkäsittämään minua mielensä mukaan. Ensiksikin, sinun on kai myönnettävä, että feeniksinkin täytyy mennä naimisiin jonkun kanssa voidakseen jättää soihtunsa lapsilleen. Paras menettelytapa hänelle olisi mennä naimisiin toisen feeniksin kanssa; mutta kun hän -- tyttö-parka! -- ei voi antaa arvoa edes omalle feeniksiydelleen, vielä vähemmän toiselle, niin hän nurinkurisesti antaa etusijan tavalliselle kuolevaiselle. Kuka on tuo kuolevainen oleva? Ei hänen serkkunsa Lucian; sillä kohoava nuori valtiomies tarvitsee avuliaan vaimon, jolla on naisellinen suhtautuminen politiikkaan sekä kykyjä vierailun ja seurustelun alalla: kuvaus, joka ei sovellu kysymyksessäolevaan feeniksiin. Ei myöskään, niinkuin äsken vihjasit, kukaan oppinut mies. Feeniks on osaltaan saanut olla oppineen miehen apulaisena eikä halua toistaa tuota elämystä. Hän on kuollakseen kyllästynyt runoilijain, kaunokirjailijain ja muiden senkaltaisten sairaalloiseen itsetutkisteluun ja tietämättömään itsetietoisuuteen. Mitä taiteilijoihin tulee, ovat kaikki hyvät jo naimisissa; ja sitten kun jäljelläolevat ovat saaneet sadoista kirjoista lukea olevansa kaikkein lahjakkaimmat ja jumalallisimmat ihmisten joukossa, ovat he tulleet melkein yhtä sietämättömiksi kuin heidän kirjalliset imartelijansa. Ei, Lucian: feeniks on maksanut velkansa kirjallisuudelle ja taiteelle lapsuutensa raadannalla. Hän tahtoo käyttää ja nauttia molempia tulevaisuudessakin parhaansa mukaan; mutta hän ei tahdo koskaan enää uurastaa niiden laboratorioissa. Sinä sanot, että hän olisi voinut ainakin naida jonkun, jolla on herrasmiehen tottumukset. Mutta ne herrasmiehet, joita hän tuntee, ovat joko taiteen harrastelijoita, joilla on ammattitaiteilijain itsekkyys ilman heidän kyvykkyyttään; tai he ovat huvitusten harrastajia, mikä merkitsee, että he ovat tanssijoita, tennispelaajia, teurastajia ja uhkapelureita. Nollat jätän pois laskusta. Feeniksin silmissä on areenakin -- tai piiri, joksi he sitä sanovat -- parempi luonteen kouluuttaja kuin salonki; ja nyrkkitaistelija on sankari verrattuna lurjukseen, joka usuttaa vinttikoirakytkyeen jäniksen kimppuun. Kuvittele nyt, että tämä feeniks-parka kohtaa miehen, joka ei ikinä elämässään ole tehnyt itseään syypääksi itse-erittelyyn -- joka valitti, kun hänen mieltään pahoitti, ja riemuitsi, kun häntä ilostutti, aivan niinkuin lapsi ja aivan toisin kuin nykyaikainen ihminen -- joka oli rehellinen ja urhoollinen, voimakas ja kaunis. Sinä aukaiset silmäsi suuriksi, Lucian: sinä et tee oikeutta Cashelin hyvälle ulkonäölle. Hän on viidenkolmatta vuoden ikäinen, ja kuitenkaan ei hänen kasvoissaan ole ainoatakaan juonnetta. Ne eivät ole miettiväiset eivätkä runolliset, ei kyllästyneet eikä epäileväiset, ei vanhat eikä itsetietoiset, kuten niin monien hänen aikalaistensa kasvot -- kuten ehkä minunkin kasvoni ovat. Pakanallisen jumalan kasvot, jolle ikuinen nuoruus on taattu! Kun minun kerran on mentävä naimisiin, niin olisinhan hullu, jos jättäisin sellaisen miehen."

"Sinä olet hullu juuri tällä hetkellä", huudahti Lucian nousten seisomaan kauhuissaan ja kiihtyneenä. "Tuo on hurmausta. Sinä et näe hänen todellista olemustaan niinkuin minä sen näen enempää kuin --"

"-- Kuin sinä voit nähdä minua sellaisena kuin minä näytän niistä, joille olen vastenmielinen, Lucian. Mistä tiedät, että se, mitä sinä näet, on hänen todellinen olemuksensa?"

"Minä näen hänet sellaisena kuin jokainen näkee hänet, paitsi sinä. Se osoittaa, että olet hurmauksen vallassa. Sinä tiedät -- sinun _täytyy_ tietää -- että sinä olet poissa järjiltäsi tässä asiassa."

"Olen esittänyt sinulle järkisyyt, Lucian. Olen valmis kuulemaan vastatodistuksia."

"Vastatodistuksia! Järkisyitä! Luuletko, että hulluus on vähemmän hulluutta, koska sinulla on järkisyitä sen puolustukseksi? Järjellinen hulluus on pahinta kaikista hulluuksista, koska se on asestettu järkeä vastaan." Lydia avasi silmänsä täysin auki ensi kerran koko keskustelun aikana. "Lucian", sanoi hän ihastuneena: "sinä kehityt. Luulen, että tuo oli älykkäin sana, mitä koskaan olen kuullut sinun lausuvan. Ja se on totta -- peloittavan totta."

Lucian istuutui toivottomana. "Sinä et myöntäisi sitä noin kerkeästi", sanoi hän, "jos aikoisit sallia sen vähääkään vaikuttaa itseesi. Vaikka kaikki todisteesi olisivatkin päteviä, niin mitä ne todistaisivat? Jos todella halveksitkin herrasmiesten toimia, niin onko se syy, jonka vuoksi tulee kunnioittaa nyrkkitaistelijain tointa? Onko nyrkkeily piiri minkään vertaa parempi sillä perusteella, että voit luulotella pitäväsi salonkia huonompana? -- sillä todellisuudessa ei sinulla voi olla noin luonnotonta mielipidettä. Kuinka inhoten torjuisitkaan oman viisastelusi, jos minä käyttäisin sitä koettaakseni taivuttaa sinua mukautumaan seuraelämän tapoihin!"

"Me ajaudumme jälleen takaisin pelkkään järkeilyyn, Lucian. Se on kuitenkin minun syyni. Minä aloitin selityksen ja poikkesin naisten tapaan syrjään ylistääkseni rakastajaani. Älä luule, että haluan esittääkään valintaani sen paremmaksi kuin on pienemmän pahan valitseminen kahdesta pahasta. Minä ajattelen vahvasti, että yhteiskunnan olisi pitänyt tehdä Cashelista jotakin parempaa kuin nyrkkitaistelija; mutta hänellä, poika-poloisella, ei ollut mitään valitsemisen varaa. Minä sanoin häntä kerran raakalaiseksi, enkä peruuta tuota sanaa; vaikka toivonkin sinun antavan hänelle anteeksi tuon raakalaisuutensa, niinkuin annat sotilaalle anteeksi hänen murhansa tai asianajajalle hänen valheensa. Silloin kun tuomitset nämä viimeksimainitut -- ja sanon kaikesta sydämestäni: mitä pikemmin sitä parempi -- voit tuomita hänetkin, mutta älä ennen. Sitäpaitsi, rakas Lucian, nyrkkeily on lopussa: hän ei aio jatkaa sitä enää. Mitä tulee henkilökohtaiseen yhteensopivaisuuteemme, niin uskon perinnöllisyysoppiin; ja kun oma ruumiini on hento ja aivoni sairaalloisen toimeliaat, pidän taipumustani ruumiiltaan voimakkaan ja mieleltään huolettoman miehen puoleen luotettavana. Sinä voit sen ymmärtää: sehän on puhdas rotuhygieninen kysymys."

"Tiedän, että tulet tekemään, mitä kerran olet saanut päähäsi", sanoi Lucian masentuneesti.

"Ja sinä tahdot kääntää asian parhain päin, eikö niin?"