Part 18

Kun Lydia oli työskennellyt tässä erakkolassa päivittäin kahden kuukauden ajan, upposi hän niin täydelleen entisen, isänsä kanssa vietetyn elämän muistoihin, että palvelijoiden aiheuttamat keskeytykset tulivat epämiellyttäviksi sysäyksiksi, jotka palauttivat hänet väkivaltaisesti nykyhetkeen. Elokuun kahdentenatoista päivänä astui Phoebe, toinen palvelustytöistä, sisään ja sanoi:

"Anteeksi, neiti, Bashville pyytää kysyä, saisiko hän puhutella teitä hiukan?"

Lupa annettiin, ja lakeija astui sisään. Cashelin kanssa sattuneen kahakan jälkeen ei hän ollut oikein päässyt entiseen järkkymättömyyteensä. Hänen käytöksensä ja puheensa oli yhtä siloista ja kunnioittavaa kuin ennenkin, mutta hänen kasvonsa eivät enää olleet värähtämättömät: hän oli huonoissa väleissä kellarimestarin kanssa, kun tämä oli nuhdellut häntä punastumisesta. Tällä kertaa hän tuli pyytämään itselleen lomaa iltapäiväksi. Hän pyysi harvoin tämänkaltaisia suosionosoituksia, eikä niitä koskaan kielletty häneltä.

"Maantiellä on tänään enemmän väkeä liikkeellä kuin tavallisesti", huomautti Lydia, Bashvillen lausuttua kiitoksensa. "Tiedättekö, miksi?"

"En tiedä", sanoi Bashville punastuen. "Metsästysaika alkaa kahdentenatoista päivänä", sanoi Lydia, "mutta en usko sen voivan olla yhteydessä tämän kanssa. Onko joitakin kilpa-ajoja tai markkinoita tai muuta sellaista lähiseudulla?"

"Ei minun tietääkseni."

Lydia kastoi kynänsä musteeseen eikä ajatellut asiaa sen enempää. Bashville palasi linnaan ja pukeutui urheilua harrastavan maalaisherrasmiehen asuun, ennenkuin lähti ulos nauttimaan lomastaan.

Aamupäivä kului hiljakseen. Metsämajassa ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin Lydian kynän rapinaa, kellon tikitystä ja silloin tällöin astiain kalinaa keittiöstä sekä lintujen ja palvelustyttöjen ääniä ulkoa. Väliaterian ajan lähestyessä kävi Lydia hiukan levottomaksi. Hän keskeytti työnsä katsoakseen kelloon ja pyyhkäisi tomupilkun imuriltaan kynänsä sulalla. Sitten hän katsoi hajamielisesti ulos ikkunasta pitkin jalavakujaa, missä hän kerran oli nähnyt, kuten hän luuli, metsän jumalan. Tällä kertaa hän näki vähemmän romanttisen olennon, poliisin. Hän katsoi uudelleen epäuskoisena: siellä hän seisoi yhä, mustapartainen, kypäripäinen mies, tummana tahrana vihreässä maisemassa, tähyillen tienoota varovaisesti. Lydia kutsui Phoeben ja käski hänen kysyä mitä poliisi haki.

Tyttö palasi pian hengästyneenä, kertoen että jalavien välissä piileskeli tusinan verran muita poliiseja, ja että se, jota hän oli puhutellut, ei ollut antanut mitään selitystä itsestään, vaan kysynyt häneltä, kuinka monta porttia oli puistoon, olivatko ne aina lukossa, ja oliko hän nähnyt monta ihmistä liikkeellä. Tyttö sanoi olevansa varma, että jossakin oli tehty murha. Lydia kohautti olkapäitään ja määräsi katettavaksi väliaterian, jonka aikana Phoebe tuijotti innokkaasti ulos ikkunasta, antaen emäntänsä pitää huolta itsestään.

"Phoebe", sanoi Lydia, kun ruokaneuvot oli korjattu pois, "voit mennä porttimajalle ja kysyä siellä mitä poliiseilla on asiaa. Mutta älä mene kauemmaksi. Maltas. Onko Ellen mennyt linnaan viemään astioita?".

Phoebe myönsi vastahakoisesti Ellenin menneen.

"No, sinun ei tarvitse odottaa hänen paluutaan; mutta tule takaisin niin joutuin kuin voit, siltä varalta että sattuisin tarvitsemaan jotakin."

"Heti, neiti", sanoi Phoebe ja hävisi.

Yksin jäätyään Lydia ryhtyi verkalleen jälleen työhönsä, pysähtyen silloin tällöin tuijottamaan etäiseen metsään ja pannen merkille ohimenevällä uteliaisuudella mäenrinteellä kulkevan lammaslauman tai puiden yli lentävän lintuparven. Hämmästyttävämpi asia tapahtui hetken perästä. Näennäisesti puolialaston mies, jokin musta esine kainalossaan, syöksähti etäisen metsäaukeaman poikki nopeasti kuin hirvi, ja katosi. Lydia päätti, että hän oli tullut häirityksi ollessaan uimassa kanavassa ja lähtenyt pakoon vaatteet kainalossaan. Hän naurahti tuolle ajatukselle, kääntyi jälleen papereihinsa päin ja jatkoi kirjoittamistaan. Äkkiä kuului kahinaa ja nopeita askelia ulkoa. Oven säppi sysättiin kiivaasti ylös, ja Cashel Byron ryntäsi sisään kynnykselle asti, missä hän pysähtyi nähdessään Lydian ja huoneen muuttuneen asun.

Hän oli itsekin merkillisesti muuttunut. Hänellä oli yllään karkea sarkatakki, joka ilmeisesti ei kuulunut hänelle, sillä se ulottui tuskin hänen vyötäisiinsä, ja hihat olivat niin lyhyet, että käsivarret jäivät paljaiksi puoliväliin, ilmoittaen ettei hänellä ollut mitään verhoa tuon lainatun vaatekappaleen alla. Jaloissa hänellä oli valkeat polvihousut, mudan ja rusentuneen ruohon jättämien vihreiden läikkien tahraamat. Housuihin oli etupuolelle tehty leveä lämsä, jonka alitse kulki vyötäisten ympäri kiertävä punainen silkkivyö. Polvista sukkiin asti, joiden reunat olivat valuneet nauhakenkien päälle, olivat hänen säärensä näkyvissä paljaina ja jäntevinä. Kasvoilla oli hien, tomun ja veren muodostama kerros, paikoittain poispyyhittynä mustareunaisin juovin. Vasemman silmän alla oli noin saksanpähkinän kokoinen sinertävän-värinen muhkura. Sen alapuolella oleva leukapieli ynnä vastapäinen poski olivat pahasti ruhjotut, ja hänen huulensa oli halki toisesta suupielestä. Hän oli avopäin, lyhyeksi keritty tukka oli epäjärjestyksessä, ja korvat näyttivät siltä kuin olisi niitä hangattu karkealla hiekkapaperilla.

Lydia katsoi häneen joitakin sekunteja, ja hän Lydiaan sanattomana. Sitten Lydia koetti puhua, mutta ei saanut ääntä, ja vaipui tuoliinsa.

"En tiennyt täällä olevan ketään", sanoi Cashel kuiskaten käheästi ja läähättäen. "Poliisit ovat perässäni. Olen tapellut tunnin, ja juossut yli mailin, ja olen kuoliaaksi väsynyt: en jaksa pitemmälle. Antakaa minun piiloutua perähuoneeseen ja sanokaa niille, ettette ole nähnyt ketään, teettehän sen?"

"Mitä te olette tehnyt?" sanoi Lydia voittaen tahdonponistuksella heikkoutensa ja nousten seisomaan.

"En mitään", vastasi Cashel, oihkaisten silloin tällöin vetäessään henkeään. "Ammattiasioita, ei muuta."

"Minkätähden poliisit ajavat teitä takaa? Minkätähden olette noin kamalassa tilassa?"

Cashel näytti säikähtyneeltä tämän kuullessaan. Pöydällä olevan paperilaatikon kannessa oli peili. Hän otti sen käteensä ja katsoi siitä itseään levottomana, mutta keventyi heti näkemänsä johdosta. "Ei minulla ole mitään hätää", sanoi hän. "Ei siitä jää merkkiä. Tuo muhkura" -- hän viittasi huolettomasti silmänsä alla olevaan kuhmuun -- "laskeutuu jo huomenna. Olen varsin siisti, olosuhteisiin katsoen. Mutta minun täytyy nyt saada palkeeni kuntoon. Uh! Sydämeni takoo kuin moukari, tuon juoksun jälkeen."

"Te pyydätte minua suojaamaan teitä", sanoi Lydia ankarasti. "Mitä olette tehnyt? Oletteko tehnyt murhan?"

"En!" huudahti Cashel, koettaen avata silmiään suuriksi hämmästyksestä, mutta onnistuen levittämään vain toisen, koska toinen oli painumassa hiljalleen umpeen. "Sanoinhan, että olen tapellut, ja se on laitonta. Ettehän tahdo nähdä minua vankilassa, vai mitä? Kirottu mies!" lisäsi hän, palaten Lydian kysymykseen äkillisellä raivolla: "höyrymoukarikaan ei häntä tappaisi. Yhtä hyvin voisi iskeä nauloilla täytettyä säkkiä. Ja kaikki rahani, aikani, treenaukseni ja päivän vaivat menneet hukkaan! Se voi saada ihmisen ihan itkemään."

"Menkää", sanoi Lydia, voimatta hillitä inhoaan. "Älkääkä antako minun nähdä, minne päin menette. Kuinka uskallatte tulla minun luokseni?"

Sienen jäljet Cashelin kasvoilla tulivat valkeammiksi, ja hän alkoi jälleen läähättää raskaasti. "Hyvä on", sanoi hän. "Minä menen. Ei tallirenkinnekään hylkäisi minua tällä tavoin."

Puhuessaan hän aukaisi oven, mutta tahtomattaan hän sulki sen heti uudelleen. Lydia katsoi ikkunasta ja näki joukon miehiä, poliiseja ja muita, rientävän jalavakujaa pitkin. Cashel heitti ympärilleen katseen, puoleksi surkean, puoleksi hurjan, kuten takaa-ajettu eläin. Lydia ei voinut sitä vastustaa. "Nopeaan!" huusi hän, avaten sisähuoneen oven. "Menkää sinne ja pysykää hiljaa -- jos voitte." Ja kun Cashel jurosti epäröi tuokion, polki Lydia kiivaasti jalkaa. Cashel pujahti sisään, ja oven suljettuaan Lydia istuutui paikalleen kirjoituspöydän ääreen. Hänen sydämensä jyskytti kehoituksesta, jollaista hän ei ollut tuntenut sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan salatessaan joitakin tekemiään rikkomuksia hoitajaltaan.

Ulkoa kuului töminää ja äänten hälinää. Sitten kaksi vaativaa kolkutusta ovelle.

"Sisään", sanoi Lydia, rauhallisemmin kuin itsekään tiesi. Mutta kysyttyä lupaa ei odotettu. Ennenkuin hän oli lausunut kehoituksensa loppuun, aukaisi poliisi oven ja katsahti nopeasti ympäri huoneen. Hän hämmästyi näkemäänsä ja viimein kosketti kädellään kypäriään kunnioituksen merkiksi Lydialle. Kun hän avasi suunsa puhuakseen, työntyi Phoebe, juoksusta punaisena, hänen sivuitseen, pani kätensä ovelle ja kysyi tivakasti, mitä hän oli vailla.

"Tule pois ovelta, Phoebe", sanoi Lydia. "Odota täällä minun kanssani, kunnes annan sinulle luvan mennä", lisäsi hän, kun tyttö liikahti sisäovea kohti. "No", sanoi hän, kääntyen kohteliaasti poliisiin päin, "mistä on kysymys?"

"Pyydän anteeksi, neiti", sanoi konstaapeli miellyttävästi. "Oletteko sattunut näkemään ketään kulkevaksi tätä kautta hiljakkoin?"

"Tarkoitatteko erästä vain osittain puettua miestä, joka kantoi käsissään mustaa takkia?" kysyi Lydia.

"Juuri häntä", sanoi poliisi innokkaasti. "Mitä tietä hän meni?"

"Näytän teille, missä näin hänet", sanoi Lydia nousten ja mennen ovelle, jonka ulkopuolella hän näki joukon maalaisia viiden poliisin ympärillä, jotka pitivät vangittuina kahta miestä, joista toinen oli Mellish (ilman takkia) ja toinen eräs kyömynenäinen mies, jonka kaltaisia henkilöitä Lydia oli usein nähnyt kilpa-ajopaikoilla. Lydia viittasi aukeamaa, jonka poikki hän oli nähnyt Cashelin juoksevan, ja hänestä tuntui kuin olisi tämä petoksen harjoittaminen vääntänyt jonkun säikeen hänen sydämessään pois luonnolliselta sijaltaan. Mutta hän puhui näennäisen rauhallisesti, eikä poliisien mieleen singahtanut epäluulon häivääkään.

Muutamia talonpoikia astui nyt esiin, jokainen väittäen tietävänsä tarkalleen, mihin Cashel oli ollut menossa kulkiessaan aukeaman poikki. Heidän kiistellessään hivuttautui väkijoukkoon useita, yleisnäöltään kyömynenäistä vankia muistuttavia henkilöitä, jotka loivat poliiseihin salavihkaisen vihamielisiä silmäyksiä. Pian sen jälkeen saapui paikalle toinen poliisiosasto, kuljettaen sekin mukanaan vankia ja väkijoukkoa, jossa muiden mukana nähtiin Bashville.

"On parasta, että menette sisään, neiti", sanoi se poliisi, joka oli ensiksi puhutellut Lydiaa. "Meidän on pysyteltävä yhdessä, kun meitä on niin vähän, eikä tuo mies ole sovelias teidän katsottavaksenne."

Mutta Lydia oli ehtinyt jo katsoa ja oli arvannut, että vanki oli Paradise, vaikka hänen kasvonsa olivatkin ruhjotut aivan tuntemattomiksi. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin Cashelinkin, paitsi että vyönä oli sininen, valkopilkkuinen vaate ja hartioilla vanha hevosloimi, jonka poimujen välistä näkyi hänen alastomat kylkiluunsa, koristettuina kaikilla värivivahduksilla, joita pahat ruhjeet voivat saada aikaan. Mitä kasvoihin tulee, näkyi veristen lihamöykkyjen keskellä yksi poimu ja reikä osoittamassa toisen silmän ja suun olemassaoloa; muita piirteitä hänen kasvoistaan ei voinut erottaa. Hän saattoi vielä nähdä vähän, sillä hän liikutti pöhöttynyttä ja rikkoutunutta kättään järjestääkseen lointaan ja kysyi käheästi, vaivoin kulkevin äänin, eikö arvoisa lady soisi ryyppyä nyrkkeilijä-raukalle, joka oli tehnyt parhaansa takaajiensa puolesta. Tällöin joku ojensi pullon, ja Mellish tarjoutui, sillä edellytyksellä, että hänet päästettäisiin irti hetkeksi, toimittamaan sen sisällön alas Paradisen kurkusta. Niin pian kuin viina oli valunut alas hänen turpuneilta huuliltaan, päästi hän joitakin valmistavia äännähdyksiä ja huusi:

"Hän lähetti hakemaan pollareita, kun ei enää voinut kestää uutta erää. Minä olen valmis jatkamaan."

Poliisit käskivät hänen pitää suunsa kiinni ja asettuivat hänen ympärilleen, peittäen hänet Lydialta, joka, päästämättä näkyviin sitä säälin ja inhon sekaista tunnetta, jonka miehen tila hänessä aiheutti, käski heidän viedä hänet linnaan ja antaa hänelle siellä, hoitoa. Hän lisäsi, että koko seurue voisi saada virvokkeita samalla kertaa. Komisaario, joka oli hyvin väsyksissään ja janoissaan, horjui aikomuksessaan pitkittää takaa-ajoa. Lydia tapansa mukaan katsoi asian ratkaistuksi.

"Bashville", sanoi hän, "olkaa hyvä ja näyttäkää heille tietä ja katsokaa, että he tulevat tyydytetyiksi."

"Joku rosvo on varastanut takkini", sanoi Mellish jurosti Bashvillelle. "Jos lainaatte minulle jonkun, ja nämä siunatut poliisit jättävät hyväntahtoisesti repimättä sen päältäni, niin lähetän sen teille takaisin parin päivän kuluessa. Minä olen kunniallinen mies, ja olen asunut armollisen neidin vuokralaisena täällä."

"Kaverinne tarvitsee sitä paremmin kuin te", sanoi komisaario. "Jos olisi joku vanha kuskinviitta tai muuta sellaista panna hänen ylleen, niin palauttaisin sen kunniallisesti. En haluaisi kuljettaa häntä ympäri seutua loimi selässä, niinkuin villi-intiaania."

"Minulla on viitta tuolla sisällä", sanoi Bashville. "Minä noudan sen teille." Ja ennenkuin Lydia ehti keksiä veruketta hänen estämisekseen, oli hän hävinnyt, ja Lydia kuuli hänen menevän sisään rakennuksen takaovesta. Hänestä tuntui, että kaamea äänettömyys valtasi kaikki läsnäolijat, ikäänkuin hänen petoksensa olisi jo tullut ilmi. Mellish, joka oli odottanut tilaisuutta pannakseen vastalauseen poliisin viimeisen huomautuksen johdosta, sanoi kiukkuisesti:

"Ketä te kutsutte kaverikseni? Tahdon kuolla valehtelijana vaikka tähän paikkaan, jos ikinä ennen olen nähnyt koko miestä."

Lydia katsoi häneen niinkuin marttyyri katsoisi roistoon, johon hänet aiotaan kahlehtia kiinni. Mellish teki samaa kuin hänkin oli tehnyt -- valehteli. Sitten Bashville, kuljettuaan toisten huoneiden läpi, tuli kirjastoon sisäovesta, vanha liveriviitta käsivarrellaan.

"Pankaa tämä hänen ylleen", sanoi hän, "ja tulkaa linnaan minun mukanani. Voitte nähdä kaikki tiet viisi mailia laajalti etelätornista ja tuntea jokaisen niillä kulkijan isolla kaukoputkella. Jos sallitte, neiti, niin luulen, että Phoeben on paras tulla mukaan auttamaan."

"Kyllä", sanoi Lydia, katsoen tyynesti häneen.

"Minä hankin linnasta vaatteita sille, joka niitä tarvitsee", lisäsi Bashville, koettaen vastata Lydian katseeseen, mutta epäonnistui ja punastui. "No pojat. Lähdetään."

"Saan kiittää armollista neitiä", sanoi komisaario. "Meillä on ollut kova aamupäivä, emmekä voi tällä hetkellä tehdä enää muuta kuin juoda terveydeksenne." Hän kosketti jälleen kypäriään, ja Lydia kumarsi hänelle. "Pysykää liki toisianne, miehet", sanoi komisaario, kun seurue lähti liikkeelle Bashvillen opastamana.

"Haa", ivasi Mellish, "pysykää liki toisianne, niinkuin hanhetkin tekevät. Jo ovat asiat tulleet tärkille, kun englantilainen pistetään kiinni siitä syystä, että hän sattuu pysähtymään nähdessään väkijoukon."

"Olkaa huoletta", sanoi komisaario. "Minulla on se kimppu värillisiä nenäliinoja, joita te myyskentelitte; ja minä löydän kyllä sen toisen miehen, ennenkuin olette päivääkään vanhempi. On vahinko, katsoen siihen kuinka siivosti olette käyttäytynyt tekemättä meille vastarintaa, ettette satu tietämään, mihin köydet ja paalut on piilotettu. Voisin sanoa hyvän sanan oikeudessa sen henkilön puolesta, joka auttaisi minua löytämään ne."

"Köydet ja paalut! Pellot ja pellon aidat! Siellä ei ollut mitään köysiä eikä paaluja. Se oli aivan satunnainen yhteenotto: tahtoo sanoa, jos siinä oli lainkaan mitään tappelua. _Minä_ en nähnyt mitään sellaista; mutta te kai lienette nähnyt. Mutta te olettekin ovela, ja minä en ole."

Tällöin oli seurueen viimeinenkin kuhnustelija hävinnyt Lydian silmistä, joka oli katsellut heidän poistumistaan Metsämajan ovelta. Kääntyessään mennäkseen sisään näki hän Cashelin tulevan varovasti esiin huoneesta, jossa hän oli ollut kätkössä. Cashelin kiihtymys oli mennyt ohi: hän näytti kylmältä ja huolestuneelta, ikäänkuin vastavaikutus olisi alkanut tuntua.

"Ovatko ne kaikki menneet?" sanoi hän. "Tuo teidän lakeijanne on kelpo mies. Hän lupasi tuoda minulle joitakin vaatteita. Ja mitä teihin tulee, niin te olette parempi kuin -- Mitä nyt? Mihin aiotte lähteä?"

Lydia oli pannut hatun päähänsä ja kietoi nopeasti saalia ympärilleen. Ruusuiset kiehkurat läikehtivät hänen poskillaan, ja hänen tavallisesti niin rauhalliset silmänsä ja sieraimensa olivat laajentuneet.

"Ettekö tahdo puhua minulle?" sanoi Cashel epävarmasti.

"En muuta", vastasi Lydia kiihkeästi, "kuin että te ette saa koskaan enää tulla silmäini eteen. Koko elämäni perustukset ovat hajonneet: olen lausunut valheen. Olen tehnyt palvelijani -- kunniallisen miehen -- rikostoverikseni valheessa. Me olemme pahemmat kuin te; sillä teidänkin pedon-työnne on vähemmän pahaa kuin valheen tuottaminen maailmaan. Tämä on minulle tullut teidän tuttavuudestanne. Olen antanut teille piilopaikan. Pitäkää se. En tahdo koskaan enää astua sinne jalallani."

Kauhistuneena Cashel peräytyi taaksepäin kuten lapsi, joka yrittäessään varastaa makeisia korkealta hyllyltä vetää koko kaapin niskaansa. Hän ei puhunut eikä liikahtanut Lydian poistuessa Metsämajasta.

Saavuttuaan linnaan meni Lydia budoaariinsa, missä hän tapasi ranskalaisen kamarineitinsä, jonka harmistuneesta alakerran tapahtumien kuvauksesta hän sai tietää, että poliiseja kestittiin leivällä ja juustolla, lihalla ja oluella, ja että lääkärin apua ei ollut haettu, koska Mellish oli taitavasti hoitanut Paradisen haavat. Lydia käski hänen lähettää Bashvillen Metsämajaan katsomaan, oliko joitakin sivullisia vielä vetelehtimässä sen tienoilla, ja määräsi, ettei kukaan naispalvelijoista saanut mennä sinne ennenkuin Bashville oli palannut takaisin. Sitten hän istuutui ja koetti olla ajattelematta. Mutta kun ei hän voinut olla ajattelematta, antautui hän ja koetti ajatella äskeisen järkyttävän tapahtuman täysin selväksi. Hänen mielikuvituksensa täytti käsitys, että hän oli hajoittanut liitoksistaan koko olevaisuuden koossapitävän kehyksen luomalla väärän luulon. Kaiken lukemansa perusteella oli hänellä se vakaumus, että totuuden salaaminen siitä aiheutuvine väärine luuloineen tuottaa pakostakin turmiota, vaikkakin tuon turmion alku olisi yhtä käsittämätön kuin sen loppu. Hän ei tehnyt mitään erotusta hienoimman filosoofisen sofismin ja karkeimman valheen välillä. Cashelin kiinnijoutumisesta aiheutuva paha oli mitattavissa, jonkun valheen aiheuttamaa pahaa oli mahdoton mitata. Hänen vakaumustaan tuon pahan välttämättömyydestä ei vähentänyt se, ettei hän voinut nähdä minkään pahan seurauksen todennäköisesti johtuvan teostaan. Hänen pahat aavistuksensa painostivat raskaina hänen mieltään, sillä hänen isänsä, vääjäämätön epäilijä, oli jättänyt hänet vaille niitä lohtuja, joita uskonto suo väärintekijälle. Oli selvää, että hänen velvollisuutensa oli kutsua poliisi ja selvittää häntä kohtaan harjoittamansa petos. Mutta tätä hän ei voinut tehdä. Hänen tahtonsa toimi, järjestä huolimatta, vastakkaiseen suuntaan. Ja tässä siveellisen voimansa halvautumisessa hän näki valheen aiheuttaman turmion alun. Hän oli synnyttänyt sen, ja luonto ei sallinut hänen ottaa hengiltä tuota epäsikiötä.

Vihdoin hänen kamarineitonsa palasi ja ilmoitti hänelle, että "roskaväki" oli mennyt. Jäätyään jälleen yksin nousi hän ja käveli hitaasti edestakaisin huoneessa, unohtaen ajan kulumisen ajatustensa levottomasti toimiessa, kunnes hänet jälleen keskeytettiin. Keskeyttäjä oli tällä kertaa Bashville.

"No?"

Bashville säikähti Lydian äänensävyä, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut tämän puhuvan kopeasti palvelijalle. Bashville ei ymmärtänyt, että hän oli sisäkohtaisesti muuttunut, ja että hän oli nyt Lydian rikostoveri.

"Hän on antautunut."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lydia, tuntien äkillistä kauhua.

"Byronia, neiti. Vein joitakin vaatteita Metsämajaan häntä varten, mutta kun tulin sinne, oli hän poissa. Kiersin portille etsien häntä ja löysin hänet poliisien käsiltä. He sanoivat hänen antautuneen heidän käsiinsä itsestään ilman muuta. Hän ei tahtonut antaa mitään selityksiä itsestään, ja hän näytti -- noin niinkuin alapäiseltä ja selkäänsäsaaneelta."

"Mitä he tekevät hänelle?" kysyi Lydia tullen aivan kalpeaksi.

"Eräs mies sai viime kuussa kuusi viikkoa pakkotyötä samasta rikoksesta. On hyvin luultavaa, että hän saa saman. Ja se on varsin vähän siitä, mitä hän teki, -- sen sanoisitte tekin, neiti, jos olisitte ollut sitä näkemässä."

"Siis", sanoi Lydia ankarasti, "tuota" -- hänen oli vaikea saada nimitystä huuliltaan -- "tuota tappelua katsoaksenneko te pyysitte minulta lomaa täksi päiväksi?"

"Niin, neiti, sitä varten se oli", vastasi Bashville hiukan katkerasti. "Tunsin loordi Worthingtonin ja paljon muita ylimyksiä ja herrasmiehiä siellä."

Lydia oli vastaamaisillaan tuikeasti, mutta hillitsi itsensä ja sai takaisin tavallisen rauhallisen sävynsä lausuessaan: "Se ei ole mikään syy, minkävuoksi teidän olisi pitänyt olla siellä."

Bashvillen kasvojenväri alkoi horjua ja hänen äänensä tarvita lujempaa hallintaa. "Ihmisluonteen mukaista on mennä kerran sellaiseenkin", sanoi hän; "mutta kerta riittää, ainakin minulle. Pyydän teitä suomaan anteeksi, että mainitsen sen, neiti; mutta kun näin loordi Worthingtonin ja muiden Byronin kannattajien kiljuvan kirouksia ja solvauksia hänen vastustajalleen, ja vastapuolueen tekevän samoin Byronille, niin -- olkoon, etten olekaan herrasmies, mutta toivon ainakin voivani käyttäytyä niinkuin mies, silloinkin kuin menetän rahaa."

"Älkää siis menkö sellaiseen näytäntöön toiste, Bashville. Minun ei sovi määräillä huvituksianne, mutta en luule teidän hyödyttävän itseänne jäljittelemällä loordi Worthingtonin harrastuksia."

"En jäljittele minkään loordin harrastuksia", sanoi Bashville punastuen. "Te piilotitte itse tappelijan, neiti Carew. Minkätähden osoitatte halveksumista pelkkää syrjästäkatsojaa kohtaan?"

Lydiakin sävähti punaiseksi. Hänen ensimmäinen yllykkeensä oli kohdella tuota mielenpurkausta kapinana omaa arvovaltaansa vastaan ja musertaa se. Mutta hänen valpas oikeudentuntonsa pidätti hänet siitä. "Hän oli pakolainen, joka etsi turvaa talostamme, Bashville. Ettehän _tekään_ ilmiantanut häntä."

"En", sanoi Bashville, ilmeensä lientyessä alakuloista ylpeyttä ilmaisevaksi. "Kun parempi mies voittaa minut, on minulla kylliksi uljuutta astua syrjään hänen tieltään ja olla hankkimatta itselleni etuja halpamaisella tavalla."

Lydia, joka ei tätä ymmärtänyt, katsoi häneen kysyvästi. Bashville teki liikkeen, ikäänkuin viskatakseen jotakin luotaan, ja jatkoi uhkarohkeasti:

"Mutta yhdessä suhteessa olen yhtä hyvä kuin hän, ja parempikin. Lakeijaa pidetään kunniallisempana kuin ammattinyrkkeilijää. Hän on sanonut teille rakastavansa teitä; ja vaikka se tulisi olemaan viimeinen sanani, niin tahdon sanoa teille, että teidän kaulanne ympärillä oleva nauha on minulle enemmän kuin koko teidän ruumiinne ja sielunne on hänelle tai hänen kaltaisilleen. Kun hän otti itselleen epärehellisellä tavalla etuja minun rinnallani uskotellen olevansa herrasmies, kerroin Lucian-herralle hänestä ja osoitin hänelle mikä hän oli. Mutta kun tapasin hänet tänään piiloutuneena Metsämajan säilökomeroon, en käyttänyt sitä hyväkseni halpamaisesti, vaikka tiesinkin hyvin, että jollei hän olisi merkinnyt teille enemmän kuin joku muu hänen laisensa mies, ette olisi ikinä piilottanut häntä. Te tiedätte parhaiten, minkätähden hän antautui poliiseille sen jälkeen kuin te olitte nähnyt hänen kättensä työn. Mutta minä tahdon jättää hänet onnensa huomaan. Hän on paras mies; ja paras periköön voiton. Olen pahoillani", lisäsi Bashville, siirtyen väkinäisesti tavalliseen silloiseen puhetapaansa, "että tuotan teille hankaluutta lyhyellä irtisanomisella; mutta minä katsoisin erikoiseksi suosioksi, jos saisin lähteä jo tänä iltana."