Part 17

Alice alkoi kyllästyä puhelemaan Cashelista ja Lydiasta. Hän alkoi kyllästyä Lucianin jäykkyyteen. Hän alkoi kyllästyä tavattomasti siihen alinomaiseen valppauteen, jolla hänen täytyi lakkaamatta valvoa käytöstään ja periaatteitaan. Tuo valppaus tuhosi jollakin tavoin oman tarkoituksensa; sillä eräänä iltana hän kuuli erään hienon ja korkea-arvoisen naisen (joka tarkoittikin, että hän kuulisi) puhuvan hänestä pöyhkeilevänä maalaistyttönä. Kokonaiseen viikkoon sen jälkeen ei hän lausunut sanaakaan eikä liikauttanut jäsentäkään seurassa, ajattelematta ensin, saattaisiko joku pahansuopa katsoja pitää sitä maalaisena tai pöyhkeilevänä. Mutta mitä enemmän hän näki vaivaa saavuttaakseen käytöksen täydellisen moitteettomuuden, sitä epämiellyttävemmältä hän näytti omasta mielestään ja, kuten hän päätti, myöskin toisista. Hän kaipasi sitä Lydian salaisuutta, jonka avulla tämä aina osasi tehdä oikean asian oikealla hetkellä, silloinkin kuin hän uhmasi tavallisia seurustelusääntöjä. Joskus hän syytti niiden ihmisten ikävyyttä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Ei voinut mitenkään olla muuta kuin jäykkä heidän seurassaan. Kun hän pakinoi jonkun hupaisan miehen kanssa, joka sai hänet nauramaan ja unohtamaan itsensä vähäksi aikaa, tunsi hän jälkeenpäin olleensa miellyttävimmillään hänen seurassaan. Mutta hän näki, että ne, joiden käytöstä hän hartaimmin tavoitteli, olivat miellyttävän vaivattomia typerässäkin seurassa. Hän alkoi lopulta pelätä olevansa verrattain vaatimattoman syntyperänsä vuoksi luonnostaan kykenemätön saavuttamaan sitä sivistynyttä sävyä käytökseensä, jota hän kadehti.

Eräänä päivänä hänessä heräsi epäilys, tokko Lucian olikaan niin varma auktoriteetti ja esikuva persoonallisissa käyttäytymis-asioissa, kuin hän siihen asti oli uskonut. Lucian ei osannut tanssia; hänen keskustelunsa oli itseviisasta; oli mahdoton olla luonteva hänelle puhuessaan. Oliko urhoollista tuntea pelkoa hänen mielipiteitänsä kohtaan? Oliko urhoollista tuntea pelkoa ketään kohtaan? Alice pusersi huulensa tiukasti kiinni ja alkoi tuntea uhmaa. Silloin eräs muisto, joka aikaisemmin oli aina herättänyt hänessä harmistumista, sai hänet nauramaan. Hän muisti sen pahennustaherättäneen näytelmän, kun jäykkä, pysty Lucian oli survaistu kaksinkerroin rouva Hoskynin kullattuun nojatuoliin sen nyrkkitaistelijan teorian valaistukseksi, että ponnistus tuhoaa itsensä. Mitäpä lopultakaan tuo Cashelin käden hyväilevä kosketus oli ollut sen kauhean nuijimisen rinnalla, jolla hän oli pommittanut Paradisen kylkiluita? Voisiko olla totta, että ponnistus tuotti itselleen häviön -- persoonallisessa käyttäytymisessä, esimerkiksi? Säde Cashelin karkeassa kokeessa piilleestä totuudesta väikkyi hänen mielessään, kun hän esitti itselleen tuon kysymyksen. Hän ajatteli sitä hyvän joukon; ja eräänä iltana, jolloin hän pistäytyi neljässä vastanotossa perätysten, hän tutki muiden vieraiden käytöstä uudelta näkökannalta, vertaillen huolellisimmin käyttäytyviä parhaiten käyttäytyviin ja omaa entistä itseään molempiin. Tulos sai hänet puolittain vakuutetuksi siitä, että hän oli kuluttanut ensimmäisen Lontoon-kautensa tuomalla suurella vaivalla näytteille hyvin epäkypsän itsetietoisuuden -- tahi, kuten hänen omatuntonsa sovitti sanat, käyttäytymällä sietämättömän narrimaisesti.

Sitten hän sai pari kutsua kaupungin lännempiin osiin -- South Kensingtoniin ja Bayswateriin; ja siellä hän joutui yhteen suuren, toimeliaan keskiluokan seurustelutason kanssa tohtoreineen, lakimiehineen ja papistoineen. Hän huomasi sen suunnattomaksi irvikuvaksi omasta itsestään -- seurapiiriksi, joka häpesi itseään, pelkäsi olla oma itsensä, epäili toisia ihmisiä omaksi itsekseen ja oli halveksivinaan heitä sen johdosta, siten tukahduttaen ja näännyttäen itsensä siinä määrin, että yksilöt, jotka olivat kyllin rohkeita soittaakseen pianoa sunnuntaisin, ajautuivat puristuksen vaikutuksesta automaattisesti ulos, singahtaen Boheemin kiistanalaiseen maahan, missä he huvitteleivat ollen harrastelevinaan taiteita. Alice tunsi siinä oman luokkansa, mutta ei sen vuoksi säästänyt sitä siltä pilkalliselta arvostelulta, jonka hän, neiti Carew'n korkeampaan piiriin kuuluvana, pystyi langettamaan sen typerästä hautajaismaisesta tanssista, sen silmäänpistävän opetellusta käytöksestä, sen pöyhkeilystä, sen alituisen teeskentelyn pingoittamasta äänen- ja puheensävystä, sen tavanomaisesta kopeudesta palvelijoita kohtaan, sen jumaloivasta arvoerotusten tarkkaamisesta, sen tekopyhyydestä ja monista muista sen ominaisuuden ilmauksista, jonka Alice, tuntematta minkäännäköistä tarvetta tunkea asian juureen, määritteli yhdellä sanalla alhaisomaisuudeksi.

Pian sen jälkeen hän tapasi Lucianin eräissä tanssiaisissa. Lucian tuli myöhään, kuten tavallisesti, ja kysyi vakavasti, voisiko hän saada huvin tanssia hänen kanssaan. Tämä kysymyksen muoto oli hänellä aina muuttumaton. Hänen hämmästyksekseen Alice teki hiukan hankaluuksia tuon suosion myöntämisessä ja tarjosi hänelle lopulta "toisen ylimääräisen". Hän kumarsi. Juuri silloin saapui joku nuori mies ja lausuen luulevansa, että tämä oli hänen vuoronsa, vei Alicen pois. Lucian hymyili suvaitsevaisesti, ajatellen, että vaikka Alicen käytöstapa oli ihmeteltävän hyvä hänen menneisyyteensä katsoen, ilmaisi hän kuitenkin toisinaan alhaisempaa sävyä kuin se, jota hän, Lucian, koetti esikuvallistuttaa omassa persoonassaan.

Kun hänen oma vuoronsa tuli ja he olivat kiertäneet salin kahdesti toisen ylimääräisen valssin sävelten tahdissa, pysähtyivät he -- Alice halusi nimittäin aina levätä tanssiessaan Lucianin kanssa; ja Lucian kysyi häneltä, oliko hän kuullut mitään uutisia Lydialta.

"Aina te kysytte minulta sitä", vastasi Alice. "Lydiahan ei koskaan kirjoita, paitsi milloin hänellä on jotakin erikoista sanottavaa, ja silloinkin vain muutamia rivejä."

"Aivan niin. Mutta olisihan hänellä voinut olla jotakin erikoista sanottavaa sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme."

"Hänellä ei ole ollut", sanoi Alice Lucianin miltei veitikkamaisen hymyn ärsyttämänä.

"Hänelle tulee olemaan iloinen uutinen, että olen vihdoinkin onnistunut saamaan Metsämajan pois sen epämieluisten vuokralaisten hallusta."

"Luulin heidän lähteneen aikoja sitten", sanoi Alice välinpitämättömästi.

"Miehet eivät ole olleet siellä ainakaan kuukauteen. Vaikeus oli siinä, miten saada heidät korjaamaan pois omaisuutensa. Nyt olemme kuitenkin heistä päässeet. Ainoa jäte heidän siellä oleskelustaan on raamattu, josta puolet lehtiä on revitty pois ja toinen puoli töhritty täyteen vedonlyöntimerkintöjä, hiostus- ynnä muiden lääkkeiden reseptejä ja muita käsittämättömiä muistiinpanoja. Siinä on haalistuneella musteella kirjoitettu omistuslause: 'Robert Mellish'ille hänen hellältä äidiltään, hartaalla toivomuksella, että hän aina vaeltaisi tämän kirjan poluilla.' Pelkään, ettei tuo toivomus ole täyttynyt."

"Kuinka jumalatonta repiä raamattu!" sanoi Alice vakavasti. Sitten hän nauroi ja lisäsi: "Tiedän, ettei se sovi, mutta en voi olla nauramatta."

"Tuo tapaus on minun mielestäni pikemminkin liikuttava", sanoi Lucian, joka tahtoi näyttää, ettei häneltä puuttunut tunteen herkkyyttä. "Voi kuvitella mielessään vaimo-raukan viatonta uskoa poikansa tulevaisuuteen, jospa hän olisi voinut nähdä millaiseksi se oli muodostuva!"

"Omistuskirjoitukset kirjoissa ovat kuin hautakivienkin kirjoitukset", sanoi Alice vähätellen. "Ne eivät merkitse paljoa."

"Olen iloinen, ettei noilla miehillä ole enää tekosyytä, jonka nojalla he voisivat mennä Wiltstokeniin. Oli todella kovin onnetonta, että Lydia tuli tehneeksi tuttavuutta toisen kanssa heistä."

"Niin olette sanonut ainakin viisikymmentä kertaa", vastasi Alice harkitusti. "Luulen, että olette mustasukkainen tuolle nyrkkeilijä-raukalle."

Lucian karahti ihan punaiseksi. Alice vapisi omaa uskaliaisuuttaan, mutta näytti rohkeaa naamaa.

"Todellakin -- perin mieletön otaksuma", sanoi Lucian, ilmaisten hämminkinsä teeskentelemällä huolettomuutta, joka oli aivan vieras hänen tavalliselle käytökselleen. "Millä tavalla minun olisi mahdollista olla mustasukkainen, neiti Goff?"

"Sen te itse parhaiten tiedätte."

Lucian huomasi nyt, että Alicessa oli tapahtunut muutos ja että hän oli menettänyt ylemmyyttänsä tämän suhteen. Hänen loukattu turhamaisuutensa hävitti äkkiä, syövyttävän hapon tavoin, sen vaikutelman, että Alice oli, pääpiirteissään otettuna, hyväkäytöksinen ja ansiokas nuori nainen. Mutta sen sijalle tuli toinen vaikutelma -- se, että hän oli hemmoteltu kaunotar. Ja koska Lucian ei suinkaan ollut ihastunein niihin naisiin, joiden käytös vastasi parhaiten hänen käsityksiään sopivaisuudesta, ei tämä muutos ollut kaikissa suhteissa muutosta pahempaan päin. Alicen viimeistä huomautusta hän vain ei voinut antaa anteeksi, vaikka hän koettikin olla näyttämättä hänelle, kuinka kipeästi se häneen koski. "Pelkään, että joutuisin esittämään sangen surkeaa osaa iskiessäni yhteen kilpailijani kanssa", sanoi Lucian hymyillen.

"Haastakaa hänet kaksintaisteluun ja ampukaa hänet", sanoi Alice vilkkaasti. "On hyvin luultavaa, ettei hän osaa käyttää pistoolia."

Lucian hymyili jälleen; mutta jos Alice olisi tiennyt, kuinka vakavasti hän harkitsi hänen esitystään joitakin hetkiä, ennenkuin hylkäsi sen epäkäytännöllisenä, olisi hän kukaties jättänyt sen tekemättä. Kuulan lähettäminen Casheliin tuntui Lucianista pikemmin ylellisyydeltä, johon hänellä ei ollut varaa, kuin rikokselta. Ja nyt Alice, päästyään täyteen varmuuteen siitä, että tätä hra Webberia, jolle hän oli tuhlannut niin paljon ansaitsematonta kunnioitusta, saattoi kohdella yhtä häikäilemättä kuin hänen oli tapana kohdella wiltstokenilaisia ihailijoitaan, ryhtyi huvittelemaan kiduttamalla häntä vähän.

"On omituista", virkkoi Alice, jäljitellen parhaansa mukaan Lydian mietteliästä puhetapaa, "että niin tavallinen mies kuin Cashel Byron saattoi vaikuttaa niin kovin puoleensavetävästi Lydiaan. Se ei johtunut siitä, että hän oli niin komea mies; sillä Lydia ei välitä sellaisesta vähääkään. En luule, että hän katsahtaisi kahdesti Lontoon kauneimpaankaan mieheen, niin puhtaasti älyllinen hän on. Ja kuitenkin hän oli mieltynyt puhelemaan Byronin kanssa."

"Oh, se on erehdys. Lydialla on ominainen tapa, joka saa ihmiset uskomaan, että hänellä on suuri mielenkiinto sitä henkilöä kohtaan, jonka kanssa hän sattuu puhumaan; mutta se on vain tapaa. Se ei merkitse mitään."

"Tunnen tuon hänen tapansa vallan hyvin. Mutta tämä oli jotakin aivan toisenlaista."

Lucian pudisti päätään nuhtelevasti. "En voi laskea leikkiä näin vakavasta asiasta", sanoi hän, päättäen koettaa palauttaa arvonsa ennalleen Alicen suhteen. "Luulen, neiti Goff, että te ehkä tuskin tiedättekään, kuinka mieletön otaksumanne on. Ei ole koko Euroopassa monta huomattua henkilöä, joiden kanssa serkkuni ei olisi persoonallisesti tuttu. Joku hyvin nuori tyttö, joka on nähnyt vain vähän maailmaa, voisi mahdollisesti antaa Byronin laisen miehen ulkomuodon johtaa itsensä harhaan. Seuraelämään tottunut nainen ei voisi tehdä sellaista erehdystä. Epäilemättä tuon miehen hiomattomuus ja eriskummallinen puhetapa huvittivat häntä hetkellisesti; mutta --"

"Mutta minkätähden hän kutsui hänet perjantai-iltoihinsa?"

"Pelkästä kohteliaisuudesta, jota hän osoitti tuolle miehelle sen johdosta, että tämä oli auttanut häntä jostakin kadulla sattuneesta ikävyydestä."

"Silloinhan hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua poliisin käymään luonaan. En usko, että se johtui siitä." Lucian vihasi Alicea sillä hetkellä. "Minusta on ikävää, että pidätte sellaista mahdollisena", sanoi hän. "Jatkammeko valssiamme?"

Alice ei kyennyt vielä kestämään vihjausta, ettei hän ymmärtänyt seuraelämää riittävästi käsittääkseen Lydian ja Cashelin välisen matkan pituutta.

"Luonnollisesti tiedän, että se on mahdotonta", sanoi hän, vanhaan tapaansa. "En tarkoittanut sitä."

Lucian, jolle jäi hämäräksi, mitä Alice tarkoitti, turvautui valssiin, jonka varrella Alice neuvoi häntä ottamaan kymmenkunta tuntia joltakin opettajattarelta, jota hän kehui erittäin taitavaksi opettamaan herroja tanssimaan hienosti, kuten hän sanoi. Tämä pistos aiheutti sellaisen kylmyyden, että Alice vihdoin, peläten uusien johtotähtiensä johtaneen hänet liian pitkälle, muutti sävyä ja lausui ilmi ihmettelynsä sen työn paljoudesta ja moninaisuudesta, jota Lucian suoritti Downing Streetillä. Lucian otti vastaan nuo kohteliaisuudet täysin vakavana, saattaen Alicen siihen uskoon, että ne olivat lepyttäneet hänet. Mutta Alice erehtyi. Hän ei tiennyt mitään politiikasta eikä virastotyöstä, ja Lucian käsitti hyvin tuon teeskennellyn ihailun arvottomuuden, vaikka hän tunsikin kohtuulliseksi, että Alice kunnioitti hänen kykyjään oman tietämättömyytensä syvyyksistä. Mutta hänen mieltään jäi okana pistämään se, että Alice piti häntä kyllin mitättömänä tuntemaan mustasukkaisuutta viheliäistä nyrkkeilijää kohtaan ja moitti hänen tanssiaan hienouden puutteesta.

Näiden tanssiaisten jälkeen Alice ajatteli paljon Luciania ja myöskin sitä, millä tavoin seuraelämä säännösteli avioliittoja. Ennenkuin neiti Carew oli lähettänyt pyytämään häntä luokseen, oli hän usein huoannut sitä, että kaikki miellyttävät miehet, joita hän tiesi, liikkuivat piireissä, joihin mitättömällä opettajattarella ei ollut pääsymahdollisuutta. Hän oli kohdannut heitä joskus hyväntekeväisyystanssiaisissa, mutta jatkuvaan seurusteluun ja naimatarjouksiin nähden hän oli ollut riippuvainen Wiltstokenin paikkakuntalais-nuorisosta, joka hänen mielestään sisälsi vain typeriä hölmöjä tai itseviisaita nulikoita, ja jonka joukossa Wallace Parker oli loistanut etevimpänä, ollen yliopistomies, oppinut mies ja herrasmies. Nyt, kun hän oli etuoikeutettu kaunotar seurapiirissä, joka tuskin suvaitsisi Wallace Parkeria, huomasi hän, että miellyttävät miehet olivat perheiden nuorempia poikia, köyhiä ja tuhlaavaisia, paljon parempia kuin Lucian Webber tanssikumppaneiksi, mutta aivan sopimattomia elämänkumppaneiksi. Alice oli kokenut köyhyyden vaikeuksia ja oli tavannut jaloja miehiä ainoastaan runoudessa, jota hän ei koskaan asettanut vakavaan yhteyteen arkielämän mahdollisuuksien kanssa. Hän oli aivan tiedoton siitä köyhyydestä, jonka matalamielisten ihmisten kanssa eläminen aiheuttaa; hän oli tuskallisesti tietoinen siitä köyhyydestä, jonka rahan puute aiheuttaa. Ei niin, että hän olisi ollut piittaamaton kunnollisuudesta sellaisena kuin hän sen ymmärsi: ei mikään olisi saanut häntä taivutetuksi menemään naimisiin miehen, vaikka kuinka rikkaan, kanssa, jota hän piti kunnottomana. Hän tahtoi rahaa, hyvää mainetta ja yhteiskunnallista asemaa; mutta luonnollisesti hän halusi myös nuoruutta ja hyvää ulkonäköä; ja juuri tämä seikka teki, ettei hän löytänyt mieleistään. Ei siinä kyllin, että kaikki kauniit, ritarilliset, hienotapaiset miehet upottivat itsensä velkoihin elämällä leveästi pienemmillä tuloilla kuin ne, joilla Wallace Parker oli häntä houkutellut, vaan lisäksi olivat vielä monet rikkaista ja arvokkaista yhtä paljon Wallace Parkerin alapuolella ulkonäköön ja käytökseen kuin opilliseen sivistykseenkin nähden. Ei yksikään mies, joka olisi täyttänyt kaikki Alicen vaatimukset, ollut vielä osoittanut vähintäkään taipumusta rakastua häneen.

Eräänä kirkkaana aamupäivänä meni Alice tallipalvelijan saattamana, ratsastamaan puistoon. Aamun raikkaus oli ratsujen ja ratsastajien yllä: ei ollut vielä ketään väsähtäneitä ihmisiä vaunuissaan rentoina lojumassa, ei myöskään tyytymättömiä katselijoita istuinpenkeillä heitä kadehtimassa. Alice, joka oli parempi ratsastaja kuin hänen vähäisestä harjaantumisestaan olisi voinut päättää, näytti komealta satulassa. Hän oli juuri laskettanut reipasta pikkuneliä kappaleen matkaa, kun hän näki Wallace Parkerin tulevan vastaansa suuren valkoisen hevosen selässä.

"Ahaa!" huudahti Parker, taitavasti kääntäen ratsunsa ympäri ja kohottaen hattuaan samalla haavaa, tarkoituksella antaa näytteen hienosta esiintymisestä ja ratsastustaidosta. "Kuinka voit, Alice?"

"Siunatkoon!" huudahti Alice, unohtaen hämmästyksissään käyttäytymisen vaatimukset. "Mikä sinut on tänne tuonut, ja mistä kummasta olet saanut tuon hevosen?"

"Oletan, Alice", vastasi Parker, tyytyväisenä tekemäänsä vaikutukseen, "että olen täällä jokseenkin samalla asialla kuin sinäkin -- nauttimassa aamuilmasta soveliaaseen tapaan. Mitä Rosinanteen tulee, olen lainannut sen. Onko tuo raudikko sinun? Suo anteeksi kysymyksen suoruus."

"Ei", sanoi Alice, punastuen hiukan. "Tuntuu niin odottamattomalta kohdata sinut täällä."

"Eikö mitä. Minä pistäydyn aina tänne tähän aikaan vuodesta. Mutta eipä kylläkään olisi sopinut odottaa meidän kohtaavan toisemme täällä vuosi sitten."

Tähän asti tunsi Alice jääneensä keskustelussa alakynteen. Siksi hän vaihtoi puheenaihetta. "Oletko käynyt Wiltstokenissa senjälkeen kuin viimeksi tapasimme?"

"Olen. Käyn siellä ainakin kerran joka viikko."

"Joka viikko! Janet ei ole siitä maininnutkaan."

Parker antoi tietävällä ilmeellä ymmärtää, että hän luuli tuntevansa syyn siihen; mutta hän ei sanonut mitään. Alicea harmitti, eikä hän alentunut kyselemään. Silloin Parker sanoi:

"Kuinkas neiti Mikälie jaksaa?"

"En tunne ketään sen nimistä."

"Tiedät kyllä hyvinkin, ketä tarkoitan. Sinun aristokraattinen suojelijattaresi, neiti Carew."

Alice punastui. "Sinä olet hyvin häpeämätön, Wallace", sanoi hän, tarttuen ratsupiiskaansa. "Kuinka uskallat kutsua neiti Carew'ta suojelijattarekseni?"

Wallace tuli äkkiä juhlalliseksi. "En tiennyt, että et suvaitse muistutettavan kaikesta siitä, mitä olet hänelle velkaa", sanoi hän. "Janet ei koskaan puhu hänestä kiittämättömästi, vaikkei hän ole tehnyt mitään Janetin hyväksi."

"Minä en ole puhunut kiittämättömästi", väitti Alice, miltei kyyneleet silmissä. "Sinä et varmaankaan koskaan väsy puhumasta pahaa minusta kotiväelleni."

"Tuo osoittaa, miten vähän sinä ymmärrät minun todellista luonnettani. Minä päinvastoin aina puolustan sinua."

"Puolustat -- miltä? Mitä olen tehnyt? Mitä tarkoitat?"

"Oh, en tarkoita mitään, jollet sinä tarkoita. Kun aloit puolustella itseäsi, niin tulin siihen käsitykseen, että tunsit olevasi väärässä."

"Minä en puolustellut itseäni. Älä uskalla sanoa sellaista toista kertaa, Wallace."

"Alati sinun kuuliainen, nöyrä palvelijasi", vastasi Parker tyynen ivallisesti.

Alice ei ollut häntä kuulevinaan, vaan pakotti piiskallaan ratsunsa ravaamaan tyylikkäästi. Kun valkoinen ratsu ei ollut mikään ravaaja, seurasi Parker perässä hölskyttävää nelistä. Alice, häpeissään ja peläten Parkerin saavan hänet näyttämään naurettavalta, hillitsi pian vauhtinsa; ja valkoinen ratsu hiljensi nelistyksensä kävelyksi, merkiten joka askeleen epämuodikkaan harjansa ja häntänsä tahdikkaalla pompahduksella.

"Minulla on jotakin sanottavaa sinulle", virkkoi Parker vihdoin.

Alice ei suvainnut vastata.

"Luulen, että on parasta antaa sinun tietää se heti", jatkoi Parker. "Seikka on se, että minä aion mennä naimisiin Janetin kanssa."

"Janet ei suostu", sanoi Alice siekailematta. Parker hymyili itserakkaasti ja lausui: "En luule hänen asettavan mitään vaikeuksia, jos vain sinä annat hänen ymmärtää, että _meidän_ välillämme on kaikki lopussa."

"Että mikä on lopussa?"

"No, jos se sinua paremmin miellyttää, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään. Janet uskoo meidän olleen kihloissa. Niin uskoivat monet muutkin siihen saakka kun tulit hienoihin piireihin."

"Enhän mahda mitään sille, mitä ihmiset luulivat."

"Ja kaikki tietävät, että minä ainakin olin valmis täyttämään oman osani kihlauksesta kunniallisesti."

"Wallace", sanoi Alice äkkiä muuttuneella sävyllä, "luulen, että meidän on paras erota. Minun ei ole soveliasta ratsastaa ympäri puistoa sinun kanssasi, kun ei seurassani ole ketään muita kuin miespalvelija."

"Aivan kuten haluat", sanoi Parker kylmästi, pysähtyen. "Saanko vakuuttaa Janetille, että sinä toivot hänen menevän naimisiin minun kanssani?"

"Et mitenkään. En toivo kenenkään menevän naimisiin sinun kanssasi, kaikista vähimmän oman sisareni. Minä olen paljon huonompi Janetia, ja hän ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä."

"Olen aivan samaa mieltä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä sillä on tekemistä tässä asiassa. Mikäli ymmärrän sinua, et sinä tahdo mennä itse naimisiin kanssani -- huomaa, että olen aivan valmis täyttämään lupaukseni vieläkin -- etkä sallisi kenenkään muunkaan saada minua. Niinkö on asia?"

"Voit sanoa Janetille", lausui Alice pontevasti ja hehkuvin kasvoin, "että jos meidät -- sinut ja minut -- tuomittaisiin elämään ikuisesti autiolla saar-- Ei: minä kirjoitan hänelle. Se on kaikkein parasta. Hyvästi nyt."

Parker, joka tähän saakka oli pysynyt järkkymättömänä, osoitti nyt levottomuuden oireita. "Pyydän, Alice", sanoi hän, "ettet sano mitään epäoikeutettua minusta hänelle. Ethän voi totuudessa pysyen sanoa minusta mitään pahaa."

"Pidätkö todella Janetista?" kysyi Alice epäröiden. "Tietysti", vastasi Parker loukkautuneena. "Janet on kerrassaan erinomainen tyttö."

"Sitä olen minäkin aina sanonut", sanoi Alice, tuntien harmia siitä, että joku toinen oli ennättänyt hänen edelleen tuon ansiokkaan tunnustuksen lausumisessa. "Tahdon sanoa hänelle suoran totuuden -- nimittäin, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään sen enempää kuin on kaikkien serkusten välillä, ja ettei olisi voinut koskaan sen enempää tullakaan minun puoleltani. Minun täytyy nyt lähteä. En tiedä, mitä tuo mies jo ajatteleekaan minusta."

"Olisin pahoillani, jos alentaisin sinua hänen arvostelussaan", sanoi Parker ilkeästi. "Hyvästi, Alice." Lausuessaan nämä viime sanat huolettomaan sävyyn hän heilautti jälleen hattuaan, samalla kuin käänsi valkoisen ratsunsa pään suitsista ja riensi pois. Ei ollut totta, että hänellä oli tapana ratsastaa puistossa joka kevät. Hän oli kuullut Janetilta, että Alicella oli tapana ratsastaa siellä aamupäivisin, ja hän oli vuokrannut tuon valkoisen hevosen voidakseen kohdata Alicen tasavertaisena, sillä hän tunsi, että ratsun selässä istuva herrasmies hienolla puistotiellä ei voinut olla yhteiskunnallisesti alemmalla portaalla kenenkään naisen rinnalla, olkootpa tämän seuralaiset asemaltaan kuinka korkeita hyvänsä.

Mitä Aliceen tulee, jäi hänen mieltään kaivelemaan se Parkerin huomautus, että neiti Carew oli hänen suojelijattarensa. Riippumattomaan asemaan pääseminen alkoi tuntua hänestä kipeästi tarpeen vaatimalta. Ja koska ainoa tapa, millä se oli aikaansaatavissa, oli naimisiinmeno, niin hän miltei päätti ottaa minkä miehen hyvänsä, katsomatta ulkonäköön, ikään tai mielenlaatuun, jos hän vain kykeni antamaan hänelle tasa-arvoisen aseman neiti Carew'n kanssa siinä pienessä maailmassa, jonka käytöstavan ja tottumukset hän oli hiljakkoin omaksunut.

XII LUKU.

Kun syksy saapui, oli Alice Skotlannissa metsästystä opettelemassa, ja Lydia oli Wiltstokenissa valmistamassa isänsä kirjeitä ja muistelmia julkaistavaksi. Hän ei kirjoittanut linnassa. Kaikki huoneet siellä olivat joko kupukattoisia, holvikattoisia, kullattuja, lehteriseinäisiä, kolmikulmaisia, kuusikulmaisia, kaiken muun laisia paitsi nelikulmaisia; kaikki muistuttivat jollakin tavoin tuhannen ja yhden yön tarinoita eivätkä sointuneet yhteen hänen isänsä elämään liittyvien mielleyhtymien kanssa. Etsiessään soveliasta huonetta työskentelypaikakseen muisti Lydia kerrallisen ajatuksensa paviljongin rakennuttamisesta jalavakujaan. Mutta hän ei tuntenut halua häiritsevään rakennuspuuhaan juuri sillä hetkellä; siksi hän antoi siistiä ja valkaista Metsämajan ja muuttaa sen keittiötuvan mukavaksi kirjastoksi, mistä hän, istuessaan ovea vastapäätä kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta, saattoi nähdä yhdestä ikkunasta jalavakujan ja toisesta kaistaleen metsää ja niittyä, joiden halki kulki maantie ja kanava, minkä takana näköala päättyi lammaslaitumena käytettyyn etäiseen, vihreään mäenrinteeseen. Toiset huoneet olivat kahden palvelustytön hallussa, jotka pitivät paikkaa siistinä ja pölyttömänä, valmistivat neiti Carew'n puolipäiväaterian sekä kävivät hänen asioillaan linnassa. Silloin kun eivät olleet missään näissä toimissa, istuivat he ulkopuolella päivänpaisteessa ja lukivat romaaneja.