Part 16

"Siinä kaikki", vastasi loordi Worthington. "Viattominta huvia mitä maailmassa voi olla, ja sievintä myös."

"Minusta se ei vaikuta erikoisemmin sievältä", sanoi Lydia; "mutta se näyttää kyllä niin viattomalta kuin miksi hengettömyys voi sen tehdä." Hän alkoi mielessään aavistella soimanneensa tietämättömästi ja epäoikeudenmukaisesti Cashelia julmuudesta vain sen nojalla, että tämä harjoitti tuota viatonta voimistelua.

Näytäntö jatkui useilla erilaisilla taidon ja voiman yhteis-esityksillä. Paitsi erilaisissa varusteissa suoritettuja yksityisten miesten välisiä otteluja, saatiin nähdä turnajaisia, maahan lyödyn palikan keihästämistä laukkaavan ratsun selästä, komentotemppuja ja sauvamiekkailua, jota esittivät brittiläiset merisotilasosastot saaden raikuvia hurraahuutoja yleisöltä, sekä lisää nyrkkeilyä ja hyppy liikkeitä seuran jäsenten esittäminä. Lydian mielenkiinto alkoi pian harhailla pois areenalta. Katsoessaan alas paaluaitauksen ulkopuolella tungeksivaan väkijoukkoon hän näki pienen miehen, jonka hän hämärästi muisti, vaikka hänen kasvonsa olivat kääntyneinä poispäin hänestä. Tämän kanssa keskustelussa oli voimakas, keltaiseen twiidipukuun ja vihreään kaulaliinaan puettu mies. Hänellä oli karkea, voimakas ääni, ja hänen seuralaisellaan ohut ja kimakka, niin että tarkkaava kuuntelija saattoi erottaa heidän huomautuksensa väkijoukon sekavasta sorinasta.

"Ihailetteko sitä miestä?" kysyi loordi Worthington, seuraten Lydian katsetta.

"En. Onko hän joku erityisesti?"

"Hän oli kuuluisa mies ennen muinoin -- jättiläisten aikaan. Hän oli Englannin mestari. Hän on erikoisesti mielenkiintoinen meille erään yhteisen ystävämme opettajana."

"Olkaa hyvä ja sanokaa hänen nimensä", sanoi Lydia, tarkoittaen tuon yhteisen ystävän nimittämistä. "Ned Skene", sanoi loordi Worthington, otaksuen hänen tarkoittavan alapuolella olevaa miestä. "Hän on menestynyt niin hyvin siirtomaissa, että on suonut itselleen ja perheelleen huvimatkan Englantiin. Hänen saapumisensa sai aikaan kerrassaan sensatsionin tässä maassa: viime viikolla hänellä oli täpötäysi lahjanäytäntö, jossa hän nyrkkeili yhteisen ystävämme kanssa ja mukiloi häntä kuin lasta. Yhteinen ystävämme käyttäytyi tuossa tilaisuudessa hyvin kauniisti antaessaan mukiloida itseään. Hän olisi nähkääs voinut tappaa ukko Skenen, jos hän olisi yrittänyt toden perästä."

"Vai on tuo Skene?" sanoi Lydia, katsellen miestä vakavalla mielenkiinnolla, mikä hämmästytti ja ihastutti loordi Worthingtonia. "Ahaa! Nyt tunnen miehen, joka on hänen seurassaan. Hän on toinen Metsämajani vuokralaisista -- muistaakseni saan kiittää teitä esittelystä."

"Treenari Mellishkö?" sanoi loordi Worthington, hiukan tyhmistyneen näköisenä. "Niinpä onkin. Kuinka kaunis raudikko tuolla peitsimiehellä on! -- toisella miehellä rivin tuosta päästä."

Mutta Lydia ei halunnut katsella peitsimiehen hevosta. "Paradise!" kuuli hän Skenen huudahtavan juuri silloin pilkallisen epäuskoisena. "Sepä olisi jotakin!"

"Kummempaakin on tapahtunut", sanoi Mellish. "En tahdo sanoa, että Cashel Byron rupeaa taantumaan: mutta sanon vain, että hänen onnensa on liian hyvä kestääkseen; ja minä tiedän varmasti, että hän on käynyt aivan synkkämieliseksi viime aikoina."

"Jopahan nyt!" sanoi Skene. "Mitä syytä hänellä olisi tulla synkkämieliseksi?"

"Hm, minä tiedän kyllä", sanoi Mellish pidättyvästi.

"Paljonpa tiedät", tokaisi Skene halveksivasti. "Varmaankin tarkoitat sitä nuorta naista, josta hän aina puhuu eukolleni."

"Tarkoitan nuorta naista, jota hän tuskin tulee saamaan. Se on Englannin isoisimpia ihmisiä -- pikkuinen olento, kasvoiltaan kuin simpukankuoren sisusta, jonka hän tapasi Wiltstokenissa, jossa olin treenaamassa häntä otteluun Lentävän Hollantilaisen kanssa. Hän joutui heti pois treenauksen kurssilta, kohta kun oli tavannut hänet -- ei tahtonut tehdä mitään mitä minä hänelle määräsin. Minä tulin niin nihki varmaksi siitä, että hän saisi rökkiinsä, että löin vastavedot joka pennille, minkä olin pannut vetoon hänen puolestaan, paitsi kahtakymmentä puntaa, jotka sain muutaman taulapään panemaan häntä vastaan ottelussa, sittenkuin olin muuttanut mieleni. Lempo vieköön sen naisen! Minä menetin sata puntaa hänen takiaan."

"Ja se olikin sinulle parahiksi, vanha pöllöpää. Olit väärässä silloin, ja olet väärässä nytkin, siunattuine Paradise'inesi!"

"Paradiseä ei ole vielä kukaan voittanut."

"Ei ole minun poikaanikaan."

"No, saadaanpa nähdä."

"Saadaanpa nähdä! Minä sanon, että minä olen jo nähnyt omasta puolestani. Olen nähnyt Billy Paradisen ottelevan, ja se ei ole mitään nyrkkeilyä; se ei ole kuin törkeilyä; sitä se on. Törkeilyä! Totisesti, minun eukko-vanhallani on enemmän tieteellisyyttä."

"Ehkäpä on", sanoi Mellish. "Mutta katsohan, kuinka monta miestä hän on rökittänyt, jotka ovat olleet kukkuroillaan tieteellisyyttä. Shepstone, niin taitava kuin onkin, pystyi saamaan hänestä voiton ainoastaan väittämällä hänen rikkoneen sääntöjä, kun Billy menetti malttinsa ja piikkasi häntä. Se se onkin pahinta Billyssä, ettei hän voi hillitä sisuaan. Mutta ei kukaan hieno keikari-nyrkkeilijä kykene vastustamaan hänen hurjaa syöksyään. Luuletko, että hän välittää Cashelin kehutuista pitkistä paukuista? Ei yhtään: hän ottaa ne vain vastaan mahonkinuppiinsa ja antaa hänelle vastaukseksi yhden niitä täräyksiä, joilla hän löi Dick Weeks'in suoraksi."

"Panen vetoa mitä hyvänsä, ettei hän sitä tee. Jos hän sen tekee, niin menen itse piiriin ja isken häneltä pään mäsäksi siitä hyvästä." Ja Skene syyti suutuksissaan herjauksia Paradisestä, kunnes kiihoittui niin, että Mellishin täytyi lepyttää häntä peruuttamalla osittain ennustuksensa ja kysymällä, kuinka Cashelin laita oli ollut viime aikoina.

"Hän ei ole pitänyt huolta itsestään niinkuin olisi pitänyt", sanoi Skene synkkänä. "Hän näyttelee Lontoon muoteja eukolle ja Fannylle: he ovat täällä kolmen ja puolen shillingin paikoilla, isoisten joukossa. Teattereita joka ilta ja kävelyjä joka päivä, milloin katsomaan kun kuningatar ajaa puiston läpi, milloin mitäkin. Meidän Fannysta on mieluista olla hänen seurassaan, kun hän on niin herramainen; hän tuskin pitää omaa isäänsä tarpeeksi hyvänä kävelemään hänen kanssaan Piccadillyä pitkin. Vaatii minua panemaan ylleni mustan takin ja tekemään itsestäni papin. Eukko ihan jumaloi poikaa. Hänen mielestään poika on aivan liian hyvä sille nuorelle naiselle, josta puhuit, ja hän sanoo pojalle, että tuo nainen teeskentelee, ettei muka välitä hänestä, koroittaakseen vain hintaansa, aivan niinkuin minä teeskentelin häviäväni saadakseni taulapäät lyömään vetoa minua vastaan. Naiset ovat aina sukostelleet häntä. Melbournessäkään ei koskaan kysytty, mitä _minä_ halusin päivälliseksi; aina vain oli huolena se, mistä poika pitäisi ja milloin hän halusi tulla syömään. Totta totisesti, minun täytyi ottaa tavakseni panna hänet pyytämään sellaista, jota minun teki mieli. Ja sinä sanot, että se poika antaisi Billy Paradisen rökittää itsensä, mukamas. Mene männikköön!"

Lydia, jonka mielessä oli vielä tuoreena rouva Byronin viehätys, ihmetteli millainen nainen tuo rouva Skene mahtoi olla, joka oli ottanut äidin sijan pojan tunnepiirissä ja joka ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin ammattinyrkkeilijän vanha eukko. Ilmeisesti ei hän ollut sitä lajia, että olisi pyrkinyt kääntämään nuorta miestä pois nyrkkeilijän uralta. Johtuessaan ajattelemaan Cashelin ammattia ja mahdollisuuksia hänen siitä luopumiseensa, menetti Lydia kokonaan tarkkaavaisuutensa. Hän istui tuijottaen areenalle, näkemättä sotilaita, miekkailijoita tai voimamiehiä, jotka siinä häärivät. Hänen ajatuksensa harhailivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi paikalta, ja väkijoukon sorina häipyi etäiseksi huminaksi ja unohtui.

Äkkiä hän havahtui tietoiseksi nähdessään kamalan näköisen miehen tulevan häntä kohti areenan poikki. Miehen kasvot olivat pinnaltaan ja väriltään sinistä graniittia muistuttavat; hänen ulkonevat leukansa ja taakse viettävä otsansa olivat kuin orangutangin. Lydia havahtui haaveilustaan tuntien väristystä, ja saaden takaisin kuulonsa samalla kuin näkönsäkin, kuuli muutamien alhaalla olevien henkilöiden puhkeavan suosionosoituksin tervehtimään tuota ilmestystä. Mies irvisti julmasti, pani toisen kätensä piirin aitapaalulle ja loikkasi köysien yli. Lydia pani merkille, että, rumaa päätä ja suhdattoman suuria käsiä ja jalkoja lukuunottamatta, mies oli hyvärakenteinen, ja hänen lanteensa ja hartiansa loistivat valossa, antaen hänelle voimaa ja tarmoa uhkuvan näön.

"Eikös hän ole kuin kuva?" kuuli Lydia Mellishin huudahtavan haltioissaan. "_Siinä_ vasta kunto!"

"Hoo!" sanoi Skene halveksivasti. "Mutta eikös _hän_ ole kuin herra! Katsohan vain. Niinkuin Walesin prinssi kävelisi Pall Mall'ia pitkin."

Lydia katsoi uudelleen ja näki Cashel Byronin lähestyvän piiriä juuri samanlaisena kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran Wiltstokenin jalavakujalla, välinpitämättömän näköisenä kuin joku, joka on suorittamassa jotakin ikävää julkista seremoniaa.

"Niinkuin joku jumala tulossa alas kilpailemaan gladiaattorin kanssa", kuiskasi loordi Worthington innokkaasti. "Eikö olekin, neiti Carew? Apollo ja satyyri! Teidän täytyy myöntää, että meidän yhteinen ystävämme on uljaan näköinen mies. Jos hän voisi mennä seurapiireihin tuollaisena, niin, kautta Jupiterin, naiset --"

"Vait!" sanoi Lydia, ikäänkuin Worthingtonin sanat olisivat olleet sietämättömät.

Cashel ei hypännyt köysien yli. Hän astui niiden välitse verkkaisesti ja, torjuen kahden touhukkaan ystävän tarjoaman avun, veti nyrkkeilyhansikkaan käteensä kiirehtimättä, niinkuin muotikeikari valmistautuessaan hienolle kävelylle. Kinnastettuaan siten vasemman kätensä, niin ettei voinut tehdä sillä samaa palvelusta oikealle, pisti hän sormensa toiseen hansikkaaseen, tarttui siihen hampain ja kiskoi sen paikalleen saalistaan raatelevan tiikerin elein. Lydiaa värisytti jälleen.

"Bob Mellish", sanoi Skene, "lyön vetoa kaksikymmentä yhtä vastaan, että hän pysähdyttää tuon syöksyn, josta luulet niin suuria. Kuuletko: kaksikymmentä yhtä vastaan!"

Mellish pudisti päätään. Sitten juhlamenojen ohjaaja huusi, osoittaen kumpaakin miestä vuoroonsa: "Paradise, professori. Cashel Byron, professori. Aika!" Cashel katsahti nyt Paradiseen, jonka olemassaoloa hän ei siihen saakka ollut näyttänyt huomaavankaan. Miehet lähestyivät piirin keskustaa, kättelivät käsikurkalta, irroittivat kätensä toisistaan äkkiä, peräytyivät askeleen ja alkoivat liikkua varovaisesti vasemmalta oikealle niinkuin kaksi pantteria.

"Minun mielestäni he voisivat ottaa oppia herrasmiesten tavoista ja kätellä sydämellisesti", sanoi Alice, koettaen näyttää huolettomalta, vaikka häntä painosti Cashelin aiheuttama epämääräinen kammo.

"Se on perinnäinen tapa", sanoi loordi Worthington. "He tekevät siten, jotta ei toinen voisi vetää toista itseensä päin ja lyödä häntä vapaalla kädellään ennenkuin hän ehtii päästä irti."

"Millaista inhottavaa petosta!" huudahti Lydia.

"Sitä ei koskaan tehdä, ymmärrättehän", sanoi loordi Worthington puolustellen. "Se ei hyödyttäisikään mitään, koska sillä tapaa ei voi käyttää vasenta kättään tehokkaasti."

Lydia kääntyi hänestä poispäin ja suuntasi kaiken huomionsa nyrkkeilijöihin. Paradise teki häneen vähemmän peloittavan vaikutuksen noista kahdesta. Lydia näki, että hän oli hermostunut ja tietoinen rohkeutensa pingoittuneisuudesta; mutta hänen viekas irvistyksensä ilmaisi jonkunlaista hurjaa hyväntuulisuutta ja näytti lupaavan katselijoille, että hän antaisi heidän pian nähdä jotakin hauskaa. Cashel seurasi hänen liikkeitään hellittämättömällä valppaudella ja syrjäkareisella katseella, jossa Lydian mielestä oli jotakin pirullista.

Äkkiä Paradisen silmät välähtivät; hän painoi päänsä alas, teki syöksyn, pysähtyi äkkiä tahallaan ja ammahti Cashelia kohti. Kuului mäjähdys kuin samppanjapullon korkin paukaus, jonka jälkeen Cashelin nähtiin seisovan järkkymättömänä piirin keskustassa, kun taas Paradise köysiä vasten viskautuneena koetti irvistellä vastoinkäymiselleen näyttäen valkeat hampaansa verinaamarin takaa.

"Kaunista!" huusi Skene liikutettuna. "Kaunista! Ei koko maailmassa muut kuin minä ja minun poikani pysty antamaan tuollaista uppercut'ia! Toi voisinpa, että voisin nähdä eukko-vanhani naaman tällä hetkellä! Tämä on hänelle sielunrieskaa."

"Mennään pois", sanoi Alice.

"Tuo oli hyvin erilainen isku kuin mikään niiden herrasmiesten antamista", sanoi Lydia hänestä piittaamatta loordi Worthingtonille. "Mies vuotaa kauheasti verta."

"Se tulee vain hänen nenästään", sanoi loordi Worthington. "Hän on tottunut siihen."

"Katsoppas sitä!" naureskeli Skene. "Minun poikani on seurannut häntä liki köysiä; ja hän aikoo pitää hänet siinä. Syöksyköön nyt jos voi. Katsos nyt, mitä hyvä arvostelukyky tahtoo sanoa!"

Mellish pudisti jälleen päätään masentuneena. Erän jäljelläolevat minuutit olivat kovaonnisia Paradiselle. Hän iski kiukkuisesti vastustajansa kylkiluita kohti, mutta Cashel astahti taaksepäin juuri parahiksi hänen ulottuviltaan ja palasi sitten tavattoman nopeasti antaen hänelle iskuja, joiden tieltä hän ei takanaan olevien köysien vuoksi päässyt peräytymään ja joita hän oli liian hidas torjumaan tai väistämään. Hänen yrityksensä iskeä vastustajaa kasvoihin koituivat hyvin epäedullisiksi hänelle itselleen, sillä Cashelin iskut eivät koskaan olleet niin ankaroita kuin silloin, kun hän vikkelästi käänsi päänsä syrjään iskun tieltä ja antoi lähestyvälle vastustajalleen vastaiskun. Hänessä ei ollut vähääkään ritarillisuutta eikä sääliä; mutta sulavuudessa ei edes hänen äitinsä olisi kyennyt häntä voittamaan. Hän näytti nauttivan lyöntiensä kovuudesta ja saavan uutta voimaa aina kun hänen hansikkaansa mäjähtivät Paradisen naamaan tai näyttivät miltei puhkaisevan hänen ruumiinsa. Yleisön paremman osan mielestä oli näky inhoa herättävä; sillä kun Paradisen nenästä viljalti vuotava veri tahrasi hansikkaat ja hansikkaat vuorostaan tahrasivat kummankin taistelijan pään ja ruumiin, olivat he pian veritahroissa ylt'yleensä vyötäisistä ylöspäin. Johtohenkilöt pitivät kuiskaten neuvottelua, eikö olisi paras keskeyttää ottelu; mutta he päättivät antaa sen jatkua nähdessään neekerikuninkaan, joka tähän saakka oli katsellut koko ohjelmaa ilmaisematta vähintäkään mielenkiintoa, nyt kohottavan kätensä ja taputtavan niitä ihastuneena.

"Billy ei näytä läheskään tyytyväiseltä itseensä", huomautti Mellish, kun ottelijat istuivat minuutin hengähdysajaksi. "Hän on juuri saman näköinen kuin silloin, kun hän piikkasi Shepstonea."

"Mitä merkitsee piikkaaminen" kysyi Lydia. "Astumista toisen varpaille piikkipohjaisella kengällä", vastasi loordi Worthington. "Älkää olko levoton: ei heillä ole piikkejä kengissään tänään. Älkääkä katsoko minuun noin, neiti Carew. Eihän ole minun syyni, että he tekevät sellaista."

Aika huudettiin, ja nyrkkeilijät, jotka sienien avulla oli tehty jonkun verran siistimmiksi, nousivat konemaisen täsmällisesti äänen kuullessaan. He olivat tuskin astuneet kaksi askelta, kun Cashel, vaikka vastustaja näytti olevan kaukana hänen ulottuviltaan, iski häntä otsaan sellaisella voimalla, että hän horjahti, ja sitten hypähti takaisin nauraen. Paradise syöksähti eteenpäin, mutta Cashel väisti häntä ja pakeni ympäri piiriä, katsoen pilkallisesti taakseen olkansa yli. Paradise jätti nyt kaiken hyväntuulen teeskentelyn. Hurjan raivokkaasti hän syöksyi kohti, kesti kauhistuttavan iskun värähtämättä ja tappeli rajusti likikärhämässä. Tuokion ajan heidän iskunsa muistuttivat Lydian mielestä tuulenpuuskan ajamain sadepisarain räiskettä ikkunaruutuun. Seuraavassa tuokiossa Cashel oli poissa, ja Paradise, jonka nenästä jälleen vuoti verta, koetti uudistaa temppuaan, mutta sai tällä kertaa vastaansa iskun, joka painoi hänet toiselle polvelleen. Hän oli tuskin noussut jaloilleen, kun Cashel hypähti häntä kohti ja pakotti hänet jälleen liki köysiä neljällä salamannopealla iskulla; mutta tällä kertaa hän tiikerimäisen keimailevasti päästi hänet jälleen irti juosten somasti pois, ihan niinkuin lapsi leikkiessään. Paradise, suu vaahdossa yhtä hyvin kuin veressäkin, päästi ulvahduksen ja kiskoi pois hansikkaansa. Kuului vastustavaa huutoa yleisön joukosta, ja Cashel, huudon varoittamana, koetti kiskoa pois omia hansikkaitaan vuorostaan. Mutta Paradise oli hänen kimpussaan ennenkuin hän ehti sitä tehdä, ja miehet tarttuivat käsiksi toisiinsa suuren melun vallitessa, kun loordi Worthington ja monet muut nousivat ylös karjuen kiihkeästi: "Vasten sääntöjä! Ei painimista!" jota seurasi suuttumuksen mylvintä, kun Paradisen nähtiin tarttuvan hampaillaan Cashelin olkapäähän heidän koettaessaan heittää toisiaan maahan. Lydia kirkaisi, ensi kerran elämässään. Sitten hän näki Cashelin, kasvot yhtä raivokkaina kuin vastustajansakin, kiertävän käsivartensa Paradisen kaulan ympäri, nostavan hänet niinkuin hiilenkantaja nostaa säkin, ja viskaavan hänet selkänsä yli nurin niskoin maahan, missä hän heti paikalla heittäytyi hänen päälleen koko painollaan ja vauhdillaan. Heidät erotti kohta toisistaan joukko toimihenkilöitä, erotuomareita, poliiseja ja muita, jotka olivat syöksyneet piiriä kohti, kun Paradise oli riisunut hansikkaansa. Seurasi sekava rähinä. Skene oli kiivennyt paaluaitauksen yli ja syyti kirouksia, uhkauksia ja haukkumisia Paradiselle, joka, kykenemätönnä seisomaan ilman apua, koetti aukoa lyijyisiä silmäluomiaan ja päästä selville siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Tusina muita, jotka kehoittivat häntä nousemaan pystyyn, nuhtelivat häntä hänen käytöksestään tai koettivat rauhoittaa Skeneä, lisäsivät vain hämminkiä. Cashel puolestaan raivosi johtohenkilöille, jotka muistuttivat hänelle, että hansikasottelussa säännöt kielsivät painiskelun ja heitot.

"Hiiteen säännöt!" kuuli Lydia Cashelin huutavan. "Hän puri minua, ja minä heitän hänet --" Sitten puhuivat kaikki yhtaikaa, niin että Lydia sai tyytyä vain otaksumaan, mihin Cashel aikoi heittää vastustajansa. Cashel näytti menettäneen kaiken itsehillintänsä; Paradise sitävastoin tajuihinsa tultuaan käyttäytyi paremmin. Loordi Worthington laskeutui piiriin ja koetti hillitä hälinää; mutta Cashel pudisti rajusti hänen kätensä pois käsivarreltaan, uhkasi erästä johtohenkilöä, joka koetti ankarasti kehoittaa häntä järjestykseen, takoi hurjana nyrkillään haavoitettua olkapäätään ja kiroili ja rähisi ylinnä kaikkia muita niin että Skenekin alkoi jo huomautella, että asiasta oli pidetty tarpeeksi melua. Sitten loordi Worthington kuiskasi vielä sanan, ja Cashel hiljeni äkkiä kalpeana ja häpeissään ja istuutui tuolille omaan nurkkaansa ikäänkuin piiloutuakseen. Viisi minuuttia myöhemmin hän astui ulos miesjoukosta Paradisen kanssa ja pudisti kättä tämän kanssa yleisten hurraahuutojen kaikuessa. Cashel oli nöyrempi noista kahdesta. Hän ei kohottanut katsettaan parvekkeelle kertaakaan, ja hänellä näytti olevan kiire poistumaan. Mutta hänet pysähdytti neekeripäällikön seuraama univormupukuinen upseeri, joka saapui saattaakseen hänet kunniakatoksen luo ja esitelläkseen hänet afrikkalaiselle kuninkaalle; tästä kunniasta ei hänen sallittu kieltäytyä.

Kuningas ilmoitti hänelle, tulkin välityksenä, että hän oli sanomattomasti mielistynyt vast'ikään näkemäänsä, ja lausui suuren kummastelunsa siitä, ettei Cashel, uljuudestaan huolimatta, ollut armeijassa eikä parlamentissa. Hän tarjoutui myöskin hankkimaan hänelle kolme kaunista vaimoa, jos hän tulisi Afrikkaan hänen seurueessaan. Cashel oli ylen hämillään; mutta hän selvisi kunnialla, kiitos tulkin, joka, tottuneena sepittämään soveliaita puheita kuninkaan puolesta julkisissa tilaisuuksissa, oli siksi ystävällinen, että sepitti yhtä soveliaan puheen Cashelin puolesta tässä tilaisuudessa.

Sillävälin palasi loordi Worthington paikalleen. "Kaikki on selvänä nyt", sanoi hän Lydialle. "Byron sulki suunsa, kun kerroin hänelle, että hänen aristokraattiset ystävänsä olivat häntä näkemässä. Ja Paradise on saanut sellaisen läksytyksen, että hän istuu ja itkee jossakin nurkassa tuolla alhaalla. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta väittää yhä pystyvänsä voittamaan yhteisen ystävämme ottelussa paljain nyrkein, ja hänen kannattajansa nähtävästi ajattelevat samoin, sillä heidän tiedetään aikovan tapella syksyllä tuhannen punnan panoksesta kummaltakin puolen."

"Tapella! Eikö hän siis aiokaan jättää ammattiaan?"

"Ei!" sanoi loordi Worthington, kummastuneena. "Minkä ihmeen vuoksi hänen pitäisi se jättää? Paradisen rahat ovat hänen yhtä varmasti kuin jos ne olisivat hänen taskussaan. Olettehan nähnyt mihin hän pystyy."

"Olen nähnyt tarpeeksi. Alice, olen valmis lähtemään heti kun sinäkin."

Neiti Carew palasi Wiltstokeniin seuraavana päivänä. Neiti Goff jäi Lontooseen huvikauden loppuun erään ystävällisen rouvan hoivissa, joka, naitettuaan kaikki omat tyttärensä, halusi ryhtyä jälleen työhön naittaakseen Alicen mieluummin kuin olla jouten.

XI LUKU.

Alice tunsi olonsa mieluisammaksi jäljelläolevana huvikauden aikana. Vaikka hän oli ollutkin ylpeä läheisestä tuttavuudestaan Lydian kanssa, oli hän aina tuntenut itsensä himmennetyksi tämän läsnäollessa; ja nyt, Lydian mentyä pois, oli ylpeys jäljellä, mutta alemmuuden tunne oli unohtunut. Hänen vapautensa rohkaisi ja kehitti häntä. Alkoipa hän jo pitää omaa arvosteluaan jokapäiväisistä asioista varmempana oppaana kuin suojelijattarensa esimerkkiä. Eikö hän ollut ollut oikeassa julistaessaan Cashel Byronin tietämättömäksi ja alhaiseksi henkilöksi, silloinkuin Lydia, hänen varoituksistaan huolimatta, oli suorastaan kutsunut häntä käymään heidän luonaan? Ja nyt vahvistivat kaikki sanomalehdet sitä mielipidettä, jota hän oli koettanut tyrkyttää Lydialle kuukausia sitten. Asekamppailupäivän iltana olivat sanomalehdenmyyjät huutaneet kaduilla: "Häpeällinen kohtaus kahden nyrkkitaisteilijan välillä Islingtonissa afrikkalaisen kuninkaan läsnäollessa." Seuraavana päivänä olivat huomattavimmat lehdet kirjoittaneet viimeaikaisista yrityksistä nyrkkitaistelun, tuon raakamaisen ajanvietteen, elvyttämiseksi, syyttäneet viranomaisia sen suosimisesta ja vaatineet heitä tukahduttamaan sen viipymättä ankaralla kädellä. "Jollei", kirjoitti eräs eriuskolaisten äänenkannattaja, "tätä ruttotahraa juuriteta pois keskuudestamme, ei lähetyssaarnaajiemme ole enää mahdollista esittää Englantia Rauhan Evankeliumin lähteenä." Alice kokosi nämä kirjoitukset ja lähetti ne Wiltstokeniin.

Tässä asiassa oli ainakin yksi henkilö samalla kannalla hänen kanssaan. Aina kun hän tapasi Lucian Webberin, puhuivat he Cashelista, tullen poikkeuksetta siihen johtopäätökseen, että vaikka hänen käytöksensä omituisuus olikin viehättänyt Lydian valitettavaa taipumusta eriskummallisuuksiin, ei Lydia ollut koskaan ajatellut häntä vakavalla mielenkiinnolla eikä tulisi enää missään olosuhteissa uudistamaan seurusteluaan hänen kanssaan. Lucianin näistä keskusteluista saama lohtu ei ollut suuri, ja yleensä hänellä oli niiden jälkeen jonkinlainen hämärä tunne, että hän oli ollut halpamainen. Kuitenkin hän taas seuraavalla kerralla heidän tavatessaan toisensa johtui keskusteluun Cashelista, ja hän palkitsi aina Alicea tämän moitteettomista mielipiteistä tanssimalla ainakin kolme kertaa hänen kanssaan, silloinkuin tanssi kuului illan ohjelmaan. Tanssiminen oli kuitenkin vähemmän sopusointuista kuin keskustelu. Lucian tanssi jäykästi ja taidottomasti. Alice, jonka lihasvoima ja tarmo olivat paljon yläpuolella kaiken sen, mitä hra Mellish pystyi keinotekoisesti kehittämään, kaipasi nopeaa liikuntoa ja voimakasta ruumiinharjoitusta. Valssaaminen Lucianin kanssa oli kuin seipään kuljettamista ympäri huonetta siihen kömpelöön tapaan, millä Punch kantaa sauvaansa. Vaikka Alicella olikin se käsitys, että Lucian oli moraalisesti harvinaisen moitteeton ja poliittisesti tärkeä henkilö, jonka arvoa yksityiselämässä vielä suuresti lisäsi se, että hän oli neiti Carew'n serkku, oli hänen vaikea viettää Lucianin seurassa sellaisia neljännestunteja, joita joku hänen tuttavapiirinsä parhaista tanssijoista oli pyytänyt osakseen.