Part 15

Rouva Byron, näyttämönimeltään Adelaide Gisborne, oli nyt, toista kertaa taiteilijauransa varrella, puheenaiheena Lontoossa, missä hän oli monet vuodet ollut miltei unohduksissa. Hänen oman polvensa aikuiset pääkaupunkilaisteatterien johtajat olivat huomanneet, että hänen menestymisensä uusissa osissa oli hyvin epävarma, että hän oli oikullisempi kuin hemmotelluimmat yleisön suosikit, ja että hänen vakituinen vastauksensa sopimus-esityksiin oli se, että hän inhosi näyttämöä ja oli päättänyt olla astumatta sille enää jalallaankaan. Niinpä he olivat tulleet toimeen ilman häntä niin kauan, että Lontoon teatteriyleisön nuorempi puoli tunsi hänet vain maineelta jonakin vanhanaikaisena näyttelijättärenä, joka vaelsi pitkin maaseutua tyrkyttäen itseään tietämättömille ihmisille suurena taiteilijana ja kiusaten heitä esittämällä Shakespearen näytelmiä. Rouva Byronin luonteelle soveltui hyvin matkustella pienen draamallisen seurueen kanssa kaupungista kaupunkiin, pysähtyen viikoksi tai pariksi kuhunkin ja toistaen puoltakymmentä osaa, joissa hän oli hyvin vaikuttava ja jotka hän taisi niin hyvin, ettei hän koskaan ajatellut niitä silloin kuin hänellä vain oli jotakin muuta ajattelemista. Useimmat maaseudun väestöt ottivat hänen vuotuiset vierailunsa innostuksella vastaan. Heidän joukossaan hän huomasi suosionosoitukset esiripun edessä kiihkeämmiksi, valtansa sen takana rajattomammaksi, kulunsa pienemmiksi ja voittonsa suuremmiksi kuin Lontoossa, josta hän asiain niin ollen välitti yhtä vähän kuin Lontoo välitti hänestä. Vanhetessaan hän ansaitsi rahaa enemmän ja kulutti vähemmän. Valittaessaan Cashelille tämän kasvatuksen kalleutta oli hän jo rikas. Sittenkuin Cashel oli vapauttanut hänet tuosta kulungista, oli hän tehnyt vierailuja Amerikkaan, Egyptiin, Intiaan ja siirtomaihin ja rikastunut yhä lakkaamatta. Tältä suurelta kiertueelta hän oli palannut Englantiin sinä päivänä, jolloin Cashel lisäsi Lentävän Hollantilaisen laakerit voittojensa sarjaan; ja seuraavan sunnuntain sanomalehtien urheiluosastot olivat täynnä Cashel Byronin taidon ylistystä ja teatteriosastot olivat täynnä Adelaide Gisbornen neron suitsutusta. Mutta rouva Byron ei lukenut koskaan urheiluosastoa, vaikka Cashel silmäili teatteriuutisia.

Ne teatterinjohtajat, jotka aikaisemmin olivat vieroneet rouva Byronia, olivat nyt joko kuolleet, menneet vararikkoon tai muuttaneet vähemmän epävarmoille toimialoille. Yksi heidän jälkeensä tulleista johtajista oli hiljakkoin palauttanut Shakespearen yleisön suosioon yhtä tehokkaasti kuin Cashel oli palauttanut nyrkkeilyottelut. Haluten esittää Kuningas Juhanan, teki hän äsken palanneelle näyttelijättärelle houkuttelevan tarjouksen Constance'na esiintymisestä, pannen jotkut sanomalehtimies-tuttavansa samaan aikaan valittamaan näyttelemistaiteen "suuren koulun" rappeutumista ja sepittämään tai kaivamaan esiin kaskuja mrs Siddons'ista. Tällä kertaa ei rouva Byron puhunut mitään näyttämön inhoamisesta. Hän oli todella inhonnut sitä kerran; mutta tultuaan kyllin rikkaaksi voidakseen luopua teatterista oli hän kuluttanut tuon tunteen loppuun, ja näytteleminen oli muodostunut hänelle tottumukseksi, josta oli yhtä vaikea irtautua kuin mistä tottumuksesta hyvänsä. Hän tunsi siis jonkunmoista tyydytystä voidessaan ansaita rahaa helposti ja varmasti, ja hän oli jo saanut sitä kokoon niin paljon, että hän alkoi hautoa suunnitelmia syrjäänvetäytymisestä, Pariisissa esiintymisestä, oman teatterin perustamisesta Lontooseen, ynnä muita sen kaltaisia päähänpistoja. Hänen nuoruutensa loistokohtana oli ollut hänen äkillinen riemuvoittonsa Lontoossa heti ensi kerralla, kun hän esiintyi millään näyttämöllä, ja hän tunsi nyt mielitekoa toistaa tämä ja kruunata taiteilijauransa siellä missä se oli alkanutkin. Siispä hän suostui johtajan tarjoukseen, ja menipä vielä niinkin pitkälle, että luki itsekseen Kuningas Juhanan alusta loppuun.

Sattui niin, että muudan Plantagenet-kauden mielenkiintoisimpia kirjallisia todistuskappaleita oli pergamenttiliuska, joka sisälsi katkelman prinssi Arthurin kronikasta ynnä värillisen muotokuvan hänen äidistään. Herra Carew-vainaja oli osunut saamaan sen haltuunsa mitättömästä summasta, ja nyt se oli Lydialla, jolta teatterin ohjaaja pyysi lupaa katsoa sitä. Lupa annettiin kernaasti, ja ohjaaja tuli Regent's Parkissa olevaan taloon, jonka hän julisti tyhjentymättömäksi aarrevarastoksi. Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, kun ei hän voinut näyttää kuvaa neiti Gisbornelle. Lydia vastasi, että jos neiti Gisborne haluaisi tulla sitä katsomaan, niin hän olisi hyvin tervetullut. Kaksi päivää myöhemmin, puolenpäivän aikaan, rouva Byron saapui ja tapasi Lydian yksin kotona. Alice oli mennyt ulos, tuntien, että oli parempi olla tapaamatta näyttelijätärtä -- eihän koskaan voinut tietää, mitä sellaiset olivat olleet.

Vuodet, jotka olivat kuluneet rouva Byronin käynnistä tohtori Moncriefin luona, eivät olleet jättäneet häneen mitään huomattavia jälkiä: näyttipä hän nyt vielä nuoremmaltakin kuin silloin, koska hän oli vaivautunut parantamaan kasvojensa väriä keinotekoisesti. Hänen käytöksensä huoleton hienous erosi niin suuresti ohjaajan harkitusta arvokkuudesta ja huolekkaasta kohteliaisuudesta, että Lydia tuskin saattoi ajatella heidän kuuluvan samalle ammattialalle. Hänen äänensä antoi hienon hurman hänen mitättömimmillekin huomautuksilleen, ja se oli niin erilainen kuin suinkin verrattuna Cashelin karkeaan puheensävyyn. Mutta kuitenkin oli Lydia heti sen ensi värähdyksen kuullessaan vakuutettu, että neiti Gisborne oli Cashelin äiti. Sitäpaitsi oli heillä toistensa leuka.

Rouva Byron kävi viivyttelemättä käsiksi käyntinsä aiheeseen ja pyysi heti nähdä kuvaa. Lydia vei hänet kirjastoon, missä useita salkkuja oli valmiina esillä. Kallisarvoinen pergamenttikappale oli ylimmäisenä.

"Hyvin mielenkiintoinen todellakin", sanoi rouva Byron, heittäen sen syrjään katsahdettuaan siihen ja alkaen selailla joitakin myöhempiä piirroksia, Lydian katsellessa häntä syrjästä äänettömänä ja huvitettuna. "Ahaa", sanoi hän, "tässä on jotakin, joka sopii juuri minulle."

"Tarkoitatteko Constancen osaan Kuningas Juhanassa?"

"Niin kyllä."

"Mutta silkkiä ei valmistettu Länsi-Euroopassa ennenkuin kolmesataa vuotta Constancen kuoleman jälkeen. Ja tuo piirros on Rubensin tekemä luonnos Maria di Medicistä."

"Samantekevä", sanoi rouva Byron levollisesti. "Mitä sillä on väliä, jos puku on kolmesataa vuotta myöhemmältä ajalta, kun nainen sen sisässä on seitsemänsataa vuotta myöhemmältä? Mikä voi olla suurempi anakronismi kuin prinssi Arthurin kuolema kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä lukien Panopticoni-teatterin näyttämöllä? Minä olen ymmärtääkseni taiteilija, joka annan elämän jollekin kaunokirjalliselle luomalle, enkä suinkaan mikään täysikasvuinen lapsi, joka leikkii jäljittelevänsä jotakin henkilöä Markhamin 'Englannin historiasta'. Minä pidän sellaista pukua, joka vaatettaa minua. En voi näytellä, jos tunnen olevani homssumainen."

"Mutta mitä ohjaaja sanoo?"

"Minulleko? Ei mitään", sanoi rouva Byron, ja hänen tyyneydestään saattoi ymmärtää, että ohjaajan oli paras jättää kaikki sanomiset. "Sitäpaitsi, ette suinkaan luule, että hän on mikään oppinut mies, vai mitä? Ja kun hän itse tulee pitämään haarniskaa, joka ilmeisesti on tehty vast'ikään Birminghamissa, niin -- --!" Rouva Byron kohautti olkapäitään eikä välittänyt ohjaajan mielipiteestä edes niin paljoa, että olisi lopettanut lauseen.

"Onko tämä lady Constancen osa mieliosianne?"

"Ikävä, hyvä neiti", sanoi rouva Byron hajamielisesti. "Miehet näyttävät siinä naurettavilta, eikä se vedä."

"Epäilemättä", sanoi Lydia, tarkaten hänen kasvojaan. "Mutta minä puhuin etupäässä teidän persoonallisista tunteistanne tuota henkilöosaa kohtaan. Onko teistä esimerkiksi mieluista kuvata äidillistä hellyyttä näyttämöllä?"

"Äidillinen hellyys", sanoi rouva Byron äkillisellä ylevyydellä, "on aivan liian pyhä asia jäljiteltäväksi. Onko teillä lapsia?"

"Ei", sanoi Lydia kainosti. "En ole naimisissa."

"Teidän pitäisi saada lapsi: se tekisi teille hyvää, sekä ruumiillisesti että henkisesti. Äitiys on sinänsä kasvattavaa."

"Arveletteko, että se sopii jokaiselle naiselle?"

"Ehdottomasti. Poikkeuksetta. Ajatelkaahan vain, hyvä neiti Carew, sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jolla teidän on hoivattava lasta -- kuinka teidän on katsottava sen pienillä silmillä ja omilla viisailla silmillänne samalla haavaa -- kuinka teidän on kärsittävä soimaamatta sen viattomuudessaan teille tuottamat kivut -- kuinka on annettava anteeksi sen sadat pikku itsekkyydet -- kuinka on elettävä alituisessa pelossa, ettei vain haavoittaisi sen herkkää tunteellisuutta tai herättäisi sen katkeraa loukkautumista vääryyksillä ja oikuilla. Ajatelkaa, kuinka teidän on vartioitava ja hillittävä itseänne, harjoitettava ja kehitettävä itsessänne kaikkea, mikä voi auttaa teitä vetämään puoleenne ja säilyttämään maailman arkatuntoisinta rakkautta! Uskokaa minua, äitinä olo on verraton kokemus. Se on ruhtinaallinen hyvitys siitä, että on syntynyt naiseksi."

"Kuitenkin", sanoi Lydia, "minä toivon, että olisin syntynyt mieheksi. Koska te näytätte ajatelleen syvästi näitä asioita, tahtoisin tehdä teille erään kysymyksen. Ettekö luule, että perehtyminen johonkin taiteeseen, joka vaatii vuosikausien itsetutkistelua ja harjoitusta -- esimerkiksi sellaiseen kuin teidän -- on myöskin kasvatuksena hyvin arvokasta? Melkein yhtä hyvää kouluutusta kuin äitiys, eikö niin?"

"Mitä tyhjiä!" sanoi rouva Byron varmasti. "Ihmiset tulevat maailmaan valmiina. Minä menin näyttämölle kahdeksantoista vanhana ja onnistuin heti paikalla. Jos olisin tuntenut jonkunverran maailmaa tai ollut neljä vuotta vanhempi, olisin ollut heikko, kömpelö, arka ja lattea; olisi kestänyt kymmenen vuotta, ennenkuin olisin pystynyt raahautumaan esiin. Mutta minä olin nuori, intohimoinen, kaunis, ja vielä lisäksi kauhea; olin näet karannut kotoani kaksi vuotta aikaisemmin ja kokenut julman pettymyksen. Näyttämöhomman opin yhtä helposti ja ajattelematta kuin lapsi oppii rukouksen: loppu tuli minulle luonnon mukana. Olen nähnyt toisten kuluttavan vuosia kamppaillessaan huonoa ääntä, kömpelöä vartaloa ja arkuutta vastaan, ja lisäksi kymmentä muuta puutetta vastaan, jotka olivat olemassa vain heidän mielikuvituksessaan. Heidän kamppailunsa lienee ehkä kasvattanut heitä, mutta jos heillä olisi ollut tarpeeksi neroa, eivät he olisi tarvinneet kamppailua eikä kasvatusta. Ehkäpä siinä on syy, miksi nerot ovat niin epävakaisia olentoja ja keskinkertaiset ihmiset niin säädyllisiä. Myönnän, että olin hyvin rajoitettu ensi aikoja esiintyessäni: olin kerrassaan kykenemätön komediaan. Mutta en ruvennut koskaan näkemään sen vuoksi mitään vaivaa; ja vähitellen, kun aloin hiukan kypsyä ja nähdä niiden asiain typeryyttä, joista ennen olin tehnyt niin suuren numeron, tuli komediakin minulle etsimättä, samoin kuin romanttinen murhenäytelmä oli tullut aikaisemmin. Luulen, että se olisi tullut aivan samoin, jos olisin nähnyt vaivaa siihen päästäkseni, paitsi että olisin lukenut sen saavutuksen omain ponnistusteni ansioksi. Useimmat uurastavat ihmiset luulevat itse tehneensä itsestään sen, mitä he ovat -- hyvin samaan tapaan kuin jos lapsi luulisi itse saaneensa itsensä kasvamaan."

"Te olette tapaamistani taiteilijoista ensimmäinen", sanoi Lydia, "joka ei väitä taidetta kaikkein vaivalloisimmaksi kaikista kutsumuksista. Kaikki he kieltävät neron olemassaolon ja lukevat kaikki saavutukset työskentelyn ansioksi."

"Tietysti itsekukin hyötyy ison joukon kokemuksesta; ja työtä on näyttämöllä yllinkyllin. Mutta minun oma neroni se on, joka tekee minut kykeneväksi käyttämään hyväkseni kokemuksia ja työskentelemään näyttämöllä, sensijaan että muuten häätyisin työskentelemään keittiössä tai pesutuvassa."

"Te olette varmaan hyvin mieltynyt ammattiinne."

"Siinähän tuo menettelee nykyään: olen vähitellen sopeutunut siihen. Alussa ryhdyin siihen mieliteon ajamana, ja nyt jatkan sitä edelleen, koska, vanha ihminen kun olen, minulla ei ole muuta tekemistä. Varjelkoon, kuinka vihasin sitä ensimmäisen kuukauden jälkeen! Nyt on minun pian luovuttava siitä. Ihmiset alkavat kyllästyä minuun."

"Minä epäilen sitä. Minun täytynee otaksua, että olette vanha ihminen, koska niin sanotte; mutta tiedätte kai itsekin, että, imartelematta puhuen, te tuskin näytätte vielä ehtineen parhaaseen ikäänne."

"Voisin olla teidän äitinne, hyvä neiti. Voisin olla jo isoäitikin. Kukaties olenkin." Viime lauseessa oli valittavaa sävyä, ja Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Te puhuitte siis äitiydestä kokemuksen perusteella, neiti Gisborne?"

"Minulla on poika -- poika, joka lahjoitettiin minulle kahdeksannellatoista ikävuodellani."

"Toivon, että hän on perinyt äitinsä neron ja henkilökohtaisen viehkeyden."

"Sitä en todellakaan tiedä", sanoi rouva Byron miettivästi. "Hän oli täysi paholainen. Pelkään, että kauhistutan teitä, neiti Carew; mutta minä tein hänelle todellakin kaiken, mitä hellinkään äiti voi tehdä, ja kuitenkin hän karkasi luotani ilman jäähyväisten merkkiäkään. Pojan-lurjus!"

"Pojat menettelevät joskus julmasti seikkailuinnossaan", sanoi Lydia, tähystellen valppaasti vieraansa kasvoja.

"Ei se siitä johtunut. Hillitön luonteenlaatu sen teki. Hän oli äreä ja kostonhaluinen. On aivan mahdoton rakastaa äreää lasta. Minä pidin hänet lakkaamatta lähelläni, silloinkuin hän oli pieni; ja kun hän kasvoi liian isoksi siihen, kulutin määrättömät rahat hänen kouluutukseensa. Kaikki turhaan! Hän ei koskaan osoittanut minkäänlaista tunnetta minua kohtaan, paitsi loukkautumista, jota ei mikään ystävällisyys voinut, poistaa. Eikä hänellä ollut mitään valittamisen syytä. Huonompaa poikaa ei ole koskaan ollut."

Lydia pysyi vaiti ja totisena. Rouva Byron katsoi pikemmin hänen ohitseen kuin häneen. Äkkiä hän lisäsi: "Poloinen kulta Cashelini" (Lydia hillitsi säpsähdyksen), "mikä häpeä puhua sinusta tällä tavoin! Te näette, että rakastan häntä huolimatta hänen häijyydestään." Rouva Byron otti esiin nenäliinansa, ja Lydia tunsi tuokion verran levottomuutta, peläten kyynelkohtausta. Mutta neiti Gisborne niisti vain nenäänsä täysin rauhallisesti ja nousi lähteäkseen. Lydia, joka, paitsi mielenkiintoaan Cashelin äitiin, tunsi vetoa ja huvitettua mieltymystä itse naista kohtaan sinänsä, suostutti hänet jäämään aamiaispäivälliselle, saaden keskustelun varrella selville, että hän oli lukenut paljon Werther-lajin kaunokirjallisuutta nuoruudessaan ja oli sittemmin käyttänyt joutoaikojaan lukeakseen jokaisen käsiinsä sattuneen kirjan sen laatuun katsomatta. Hänen henkinen varastonsa oli niin sekalainen ja luonteensa niin epäjohdonmukainen, että Lydia, jonka tietomäärä oli tavattoman hyvin järjestetty ja joka oli erinomaisen johdonmukainen, päätteli hänen todellakin olevan neron. Sillä Lydia tunsi omin saavutustensa turhamaisuuden ja uskoi olevansa itse vain kärsivällinen ja uuras opiskelija. Kun talo, aamiaispäivällinen ja emännän älykäs kuuntelu sattuivat miellyttämään rouva Byronia, tehosti hänen hyvä tuulensa hänen luonnollista viehätystään siinä määrin, että itse Lydiakin aivan lumoutui ja alkoi ihmetellä mielessään, millainen sen voima lienee ollutkaan, jos jokin vaikutin -- esimerkiksi rakkaus -- oli joskus tehnyt rouva Byronin haltioituneen onnelliseksi. Lopulta hän yllätti itsensä miettimästä, voisiko hän, Lydia, koskaan saada Cashelia rakastamaan häntä niin suuresti kuin hänen isänsä oli täytynyt, ainakin jonkun aikaa, rakastaa rouva Byronia.

Vieraansa mentyä alkoi Lydia miettiä, oliko hän oikeutettu pitämään noita molempia erillään. Selvältä näytti, että tätä nykyä Cashel oli äidilleen häpeäksi ja että hänen oli paras pysyä häneltä piilossa. Mutta jos hän jostakin syystä hylkäisi raakamaisen ammattinsa, kuten Lydia oli yllyttänyt häntä tekemään, silloin hän voisi toimittaa nuo molemmat yhteen; ja karkulaisen äiti voisi pitää hänestä parempaa huolta tulevaisuudessa, sen lisäksi että tekisi hänet rahallisesti riippumattomaksi nyrkkeilyotteluista. Tästä johtui Lydia kysymään itseltään, minkä uuden ammatin Cashel voisi omaksua ja millä syyllä voisi otaksua hänen tulevan toimeen äitinsä kanssa paremmin kuin ennen. Mitään tyydyttävää vastausta ei hän löytänyt. Siispä hän palasi takaisin siihen mahdollisuuteen, että Cashel uudistaisi elämänsä hänen tähtensä. Tätä aihetta kehitellessään vei hänen mielikuvituksensa hänet niin kauas kaiken järjellisen otaksuttavuuden ulkopuolelle, että hän pudisti päätään omalle hupsuudelleen, kun Bashville ilmestyi ilmoittaen loordi Worthingtonin, joka tuli huoneeseen yhdessä Alicen kanssa Lydia ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hänen esittelemänsä vuokralaisen todellinen asema oli tullut ilmi, ja sen johdosta loordi Worthington hiukan pelkäsi tavatessaan hänet. Hämmennystään peittääkseen hän alkoi vilkkaasti puhella monista jokapäiväisistä aiheista. Mutta kun aikaa oli kulunut jonkun verran, alkoi hän ilmaista uuden levottomuuden merkkejä. Hän katsoi kelloaan ja sanoi:

"En halua kiirehtiä teitä, arvoisat neidit; mutta tuo juttu alkaa kello kolmelta."

"Mikä juttu?" kysyi Lydia, joka itsekseen ihmetteli miksi hän oli tullut.

"Asekamppailu. Sen neekerikuninkaan juttu. Webber kertoi minulle sopineensa, että me menisimme sinne yhdessä."

"Ahaa, te olette tullut noutamaan meitä sinne. Olin unohtanut. Lupasinko minä mennä?"

"Webber sanoi niin. Hänen oli määrä viedä teidät itse, mutta hänellä ei ole aikaa ja siksi hän teki hyväntyön minulle lähettämällä minut sijaansa. Hän sanoi, että te erikoisesti halusitte lähteä sinne, hitto vie!" Lydia nousi kerkeästi ja käski valjastaa vaununsa. "Ei ole mitään kiirettä", sanoi hän. "Ehdimme helposti ajaa St. James's Hall'ille kahdessakymmenessä minuutissa."

"Mutta meidän on mentävä Islingtoniin, Agricultural Hall'ille. Siellä on ratsuväkihyökkäyksiä ja kaiken laista hauskaa."

"Hyvänen aika!" sanoi Lydia. "Onko siellä nyrkkeilyäkin?"

"On", sanoi loordi Worthington punastuen, mutta hämääntymättä. "Koko joukko. Se on kylläkin vain herrasmiesten esittämää, paitsi ehkä yhtä ottelua, jolla tahdotaan näyttää kuningas-ukolle ammattilais-malliamme."

"Suokaa siis anteeksi siksi aikaa, kun menen noutamaan hattuni", sanoi Lydia, poistuen huoneesta. Alice oli lähtenyt jo vähän aikaa sitten muuttaakseen koko asunsa, tilaisuus kun oli sovelias pukuhienouden näytteilleasettamiseen.

"Te näytätte hirmuisen hurmaavalta, neiti Goff", sanoi loordi Worthington seuratessaan naisia vaunuihin. Alice ei suvainnut vastata, vaan keikautti ylväästi päätään, mutta mietti salaa itsekseen, mahtaisivatko ihmiset vertaillessaan pitää häntä liian vaateliaasti vai Lydiaa liian vaatimattomasti puettuna. Loordi Worthingtonin mielestä he kumpikin esiintyivät mainiosti edukseen, ja hän ajatteli muutaman sekunnin sitä, kuinka eri naisilla oli erilainen tyyli, ja kuinka se, mikä sopi yhdelle, ei lainkaan sopinut toiselle. Hänestä tuntui, että neiti Carew'n läsnäolo teki hänet filosoofiseksi.

Agricultural Hall näytti Alicesta ensi silmäyksellä suunnattoman laajalta, parkkilattiaiselta vajalta, jonka reunamille oli kasattu vanhoja pakkalaatikoita katsojalavoiksi, koristeinaan siellä täällä vähän punaista vaatetta ja joitakin lippuja. Loordi Worthington oli hankkinut heille eturivin istuinpaikat eräällä parvekkeella, juuri heidän alapuolellaan oli paaluaitaus, jota koristivat aina vähän matkan päässä toisistaan olevat saaveissa kasvavat ikivihannat kasvit, ja jota vastaan painautui ulkopuolella kuhiseva shillingin-rahvas. Alice huomautti, ettei johdolle tuottanut kunniaa se, että nuo ihmiset sijoitettiin niin lähelle hänen alapuolelleen, että hän saattoi kuulla heidän keskustelunsa; mutta kun Lydia ei näyttänyt ottavan osaa hänen paheksumiseensa, käänsi hän huomionsa katsojajoukon hienompaan osaan. Kentän vastakkaisella laidalla näyttivät parvekkeet kirjavana heloittavilta kukkapenkeiltä; herrojen hattujen ja takkien muodostamat mustat läikät siellä täällä edustivat kukkien välissä olevaa multaa. Kukkien keskellä oli räikeän korea kunniakatos, jossa vankkarakenteinen musta herrasmies istui korotetulla tuolilla, majesteettisen välinpitämättömyytensä muodostaessa vastakohdan hänen kummallakin puolellaan virnistelevien ja avosuin töllistelevien hovipäälliköittensä peittelemättömälle ihmettelylle.

"Mikä vahinko, ettemme ole lähempänä kuningasta!" sanoi Alice. "Minä voin tuskin nähdä koko kelpo ukkoa."

"Tulette huomaamaan, että näiltä paikoilta näkee parhaiten esitykset. Kaikki on hyvin", sanoi loordi Worthington. Lydian huomio kiintyi jonkinlaiseen syyllisyyden vivahdukseen hänen käytöksessään. Seuraten hänen salavihkaista katsettaan näki Lydia kentällä vähän matkan päässä itsestään noin kahdenkymmenen jalan laajuisen, paaluihin kiinnitetyistä köysistä tehdyn aitauksen. Se oli tyhjä, ja sen lähellä oli joitakin tuoleja, pesumalja ja sieni.

"Mikä tuo on?" kysyi hän.

"Tuoko! Oh, se on nyrkkeilypiiri."

"Eihän se ole piiri. Se on neliö."

"Sitä kutsutaan piiriksi. He ovat onnistuneet neliöimään ympyrän."

Läpitunkeva torventoitotus kajahti, ja ratsuväkiosasto saapui ravaten areenalle. Lydia huomasi miellyttäväksi laiskasti istuen ihailla hevosia ja miehiä ja vertailla Olympialais-seuran jäseniä, jotka sotilaiden poistuttua astuivat esiin, Ateenan marmori-jumaliin ja Michel-Angelon Bakkukseen tai Davidiin. He eivät vetäneet vertoja kreikkalaisille kuvanveistoksille rauhallisessa ylevyydessä eivätkä italialaisille sankarillisessa tarmossa loikkiessaan puuhevosen yli ja kieppuessaan vaakasuorilla tangoilla, jokainen halventaen edeltäjänsä suorituksia ylittämällä ne. Loordi Worthington, joka pian kyllästyi tähän, kuiskasi, että kun kaikki nämä joutavuudet olisivat ohi, löisi joku mies lampaan kahtia miekalla, jonka jälkeen seuraisi hiukan nyrkkeilyä.

"Tarkoitatteko", sanoi Lydia harmistuneena, "että he päästävät lampaan irralleen ja ajavat sitä takaa miekoilla hevosten selässä?"

Loordi Worthington nauroi ja myönsi; mutta pian kävi ilmi, että lampaalla tarkoitettiin laihaa lampaan ruhoa. Vanttera kersantti iski sen kahtia huippusuoritukseksi muille taidonnäytteille, kuten sitruunain, lyijytankojen ja silkkiliinojen silpomiselle; ja katsojakunta, joka oli tottunut näkemään paljon vastenmielisempiä näkyjä teurastajien myymälöissä, palkitsi hänet runsailla kättentaputuksilla.

Kaksi Olympialaiseen seuraan kuuluvaa herrasmiestä astui nyt aitaukseen, jota loordi Worthington kutsui piiriksi. Käteltyään toisiaan niin hyvin kuin heidän muodottomat, täytetyt hansikkaansa sallivat, pitelivät he itseään kumpikin oikealla kädellään, ikäänkuin heidän vatsansa olisivat olleet vaarassa pudota alas, jollei niitä painettu tiukasti sisään, tanssivat toistensa ympärillä, viskoen ulos ja nykäisten takaisin vasenta nyrkkiään kuten kuopivat hevoset kavioitaan. He olivat kumpikin, kuten Lydia kuuli juhlamenojen ohjaajan julistuksesta, jossa ilmoitettiin heidän nimensä ja saavutuksensa, amatööri-mestareita. Lydiasta tuo heidän kuopimisensa ja tanssimisensa oli naurettavaa; ja kun he silloin tällöin syöksähtivät yhteen ja hosuivat toisiaan, ei hän voinut erottaa mitään niistä valeiskuista, pysäytyksistä, sukelluksista, vastaiskuista, torjumisista ja väistämisistä, joihin loordi Worthington innostuneena kiinnitti hänen huomiotaan ja jotka houkuttelivat vuoroin pilkkahuutoja, vuoroin suosionosoituksia alapuolella olevan shillingin-yleisön keskuudesta. Kun kolmen minuutin kuluttua molemmat heittäytyivät rentonaan tuoleille piirin vastakkaisiin nurkkiin ikäänkuin olisivat olleet nääntyäkseen uuvuksissa, olisi Lydia purskahtanut suorastaan nauruun, jolleivät he olisi muistuttaneet hänelle Cashelia silloin kuin tämä koetti tointua hänen kirjastossaan. Minuutin päästä huusi joku käreällä äänellä: "Aika!" ja miehet nousivat ylös ja toistivat äskeistä esitystään jälleen kolme minuuttia. Seurasi taas minuutin lepo, ja sitten tanssiminen ja kuopiminen jatkui neljä minuuttia, jonka jälkeen ottelijat jälleen kättelivät toisiaan ja poistuivat näyttämöltä.

"Siinäkö on kaikki?" kysyi Lydia.