Part 14

"Olisin voinut viihtyä hyvinkin koulussa, jos olisin ollut ahkerampi kirjojen ääressä. Mutta opiskelu ei minulta sujunut, ja opettajat olivat kaikki minulle töykeitä, pitäen minua laiskottelijana, vaikka minä en olisi ollut sellainen, jos he olisivat osanneet opettaa; olen myöhemmin tullut oppimaan, mitä opettaminen on. Mitä loma-aikoihin tulee, olivat ne minulle vuoden pahin aika. Kun minut jätettiin kouluun, olin raivoissani siitä, ettei minua päästetty kotiin; ja kun menin kotiin, ei äitini tehnyt muuta kuin morkkasi minun koulupojantapojani. Olin nimittäin käymässä liian suureksi, jotta hän olisi voinut armastella minua poju-kultasenaan, ymmärrättehän. Hän kohteli minua aivan entiseen tapaan, hellittely-puuskat vain poisjätettyinä. Kun olin ollut koulussa kukkona, ei ollut miellyttävää tuntea olevansa kuin hänen esiliinansa nauhoihin sidottu pahanpäiväinen kakara. Kun hän näki, etten oppinut mitään, lähetti hän minut toiseen kouluun, Panley-nimiseen paikkaan pohjoisessa. Siellä olin aina seitsemäntoista vanhaksi, ja sitten hän tuli eräänä päivänä, ja meillä oli riita, tavallisuuden mukaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi minun lähteä koulusta ennenkuin olisin yhdeksäntoista vanha, ja silloin minä ratkaisin asian karkaamalla tieheni heti samana yönä. Tulin Liverpooliin, missä piilouduin Austraaliaan lähtevään laivaan. Kun nälistyneenä häädyin ilmaisemaan itseni, kohteli laivan väki minua paremmin kuin olin odottanutkaan; ja minä tein työtä minkä jaksoin ansaitakseni matkani ja ruokani. Mutta kun minut jätettiin maihin Melbournessa, olin aika kiipelissä. En tuntenut ketään, eikä minulla ollut yhtään rahaa. Kaikki, millä ihminen saattoi elää, oli jonkun toisen omaisuutta. Kävelin pitkin kaupunkia etsien paikkaa, missä tarvittaisiin poikaa juoksemaan asioita tai puhdistamaan ikkunoita. Mutta minulla ei ollut rohkeutta mennä puoteihin kysymään. Pari-kolme kertaa, kun olin yrittämäisilläni, osui silmiini joku puotilais-nulikka, ja minä päätin, etten rupeaisi ainakaan _hänen_ komenneltavakseen, ja että kun oli tarjolla koko kaupunki, saatoin yhtä hyvin mennä seuraavaan paikkaan. Vihdoin iltamyöhällä näin erään voimistelulaitoksen seinään naulatun ilmoituksen, ja sitä lukiessani jouduin puheisiin sen omistajan, vanhan Ned Skenen kanssa, joka istui tupakoimassa ovella. Hän mieltyi minuun ja tarjosi minulle paikan laitoksessaan jonkinlaisena yleis-apulaisena. Mikään ei olisi ollut minulle tervetulleempaa, ja niin teimme heti kaupat. Aikaa myöten tulin niin taitavaksi nyrkkeilyssä, että Ned järjesti minulle ottelun erästä Ducket-nimistä kevyen-sarjan miestä vastaan ja löi melko suuren vedon siitä, että minä voittaisin. No, enhän voinut tuottaa hänelle pettymystä, kun hän oli ollut niin ystävällinen minulle -- rouva Skenekin oli pitänyt minua hyvänä kuin omaa poikaansa. Mitäpä saatoin tehdä muuta kuin ottaa leipäni sellaisena kuin se minulle tuli? Eihän minusta ollut mihinkään muuhun. Jos olisin kyennytkin kirjoittamaan hyvää käsialaa ja pitämään kirjaa, en kuitenkaan olisi saanut itseäni siihen uskoon, että tuo kynänpyörittäminen ja muiden rahojen laskeminen oli miehelle sopivaa ammattia. Ei ihmisen tehtävä ole tässä maailmassa se, mitä hän haluaisi tehdä, vaan se, mitä hän _pystyy_ tekemään; ja ainoa asia, mihin minä kunnolla pystyin, oli tappeleminen. Tappelemalla saattoi voittaa paljon rahaa ja paljon kunniaa ja mainetta tuttavapiirini keskuudessa. Niinpä haastoin Ducketin ja löin hänet rääsyksi noin kymmenessä minuutissa. Jopa puolittain tapoin hänet, koska en tuntenut omaa voimaani ja koska pelkäsin häntä. Siitä saakka olen pitänyt samaa ammattia, sillä minkään muun laista tointa ei minulle koskaan tarjottu. Olin treenaamassa ottelua varten silloin kun olin Wiltstokenissa sen Mellish-houkan kanssa. Ottelu suoritettiin sinä päivänä, jolloin te näitte minut Claphamissa, kun minulla oli mustelma silmäkulmassa. Wiltstoken oli tehnyt minulle hyvää. Niin paljon kuin olenkin tapellut, en ole sydämeltäni paljon pikkulasta parempi; ja aina siitä saakka, kun tulin näkemään, ettei äitini ollut enkeli, on minulla ollut sellainen ajatus, että oikea enkeli ilmestyisi jonakin päivänä. En ole, nähkääs, koskaan välittänyt paljoa naisista. Niin huono kuin äitini olikin niin sanoakseni äidin virkaan, oli hänen ulkonäössään ja käytöksessään jotakin, mikä antoi minulle paremman käsityksen siitä, millainen miellyttävä nainen olisi, kuin mitä minulla oli useimmista muista asioista; ja ne tytöt, joita tapasin Austraaliassa ja Amerikassa, näyttivät minusta hyvin mitättömiltä hänen rinnallaan. Sitäpaitsi, he eivät luonnollisesti olleet sivistyneitä. Minä pidin kovasti rouva Skenestä, koska hän oli hyvä minulle, ja hänen tähtensä olin kohtelias niille tytöille, jotka kävivät hänen luonaan; mutta itse asiassa en voinut sietää heitä. Rouva Skene sanoi, että he koettivat kaikki pyrkiä minun suosiooni -- naiset ovat riivattuja etevän nyrkkitaistelijan perään -- mutta mitä enemmän he koettivat, sitä vähemmän minä heistä pidin. En voinut sille mitään: miesten kanssa saatoin tulla aikaan varsin hyvin, olivatpa he kuinka alhaisia hyvänsä, mutta sukuni vaativaisuus näyttäytyi kohta, kun naisista tuli kysymys. Kun näin teidän astuvan esiin puiden välistä silloin Wiltstokenissa ja seisovan niin rauhallisesti katsoen minuun ja Mellishiin ja sitten poistuvan jälleen näkyvistä lausumatta sanaakaan, niin luulinpa tosiaan teitä enkeliksi, joka vihdoinkin oli tullut. Sitten tapasin teidät rautatieasemalla ja kävelin kanssanne. Enkeliluulot te kylläkin pian saitte pois päästäni; enkelithän ovat lopultakin vain hämärää, lapsellista luuloa -- luulen olevan tyhjää lorua, että niitä olisi taivaassa -- mutta te annoitte minulle vielä paremman käsityksen kuin äitini siitä, millainen naisen tulisi olla, ja te vastasitte itse tuota käsitystä ja menitte siitä ylikin. Olen rakastanut teitä siitä pitäen, ja jos en saa teitä, niin en välitä mitä minusta tulee. Tiedän, että olen kelvoton, ja olen aina ollut; mutta kun näin teidän seurustelevan mielihyvällä aivan yhtä huonojen miesten kanssa kuin minäkin olin, niin en ymmärtänyt miksi minun olisi pysyteltävä poissa, kun mieleni teki tulla ihan kuollakseni. En ole ainakaan huonompi kuin se koiranpaistaja. Ja pahus vieköön, neiti Lydia, minä en tahdo kerskua; mutta nyrkkitaistelussakin on puhtaita ja likaisia tapoja samoinkuin kaikessa muussakin; ja minä olen koettanut parhaani mukaan pysyä puhtaissa tavoissa. En ole koskaan pelannut ristiin enkä iskenyt luvatonta iskua; enkä ole koskaan joutunut häviölle, vaikka olen vain keskisarjan mies ja olen otellut parhaiden kahdensadan naulan miesten kanssa Siirtomaissa, Yhdysvalloissa ja Englannissa."

Cashel lopetti. Kun hän jäi istumaan katsoen surumielisesti Lydiaan, joka oli ollut aivan hiljaa, virkkoi Lydia miettiväisesti:

"Olin ennakkoluuloisempi kuin tiesinkään. Mitä ajattelettekaan minusta, kun sanon teille, että ammattinne ei tunnu minusta puoleksikaan niin vastenmieliseltä nyt, kun tiedän, että te olette taiteilijan poika ettekä teurastajan sälli tai työmies, kuten serkkuni sanoi."

"Mitä!" huudahti Cashel. "Sanoiko tuo kaitanaama teille, että minä olin teurastaja!"

"Ei ollut tarkoitukseni ilmiantaa häntä; mutta, kuten olen jo sanonut, minä olen huono pitämään salaisuuksia. Herra Lucian Webber on serkkuni ja ystäväni ja on tehnyt minulle monta palvelusta. Saanko olla vakuutettu siitä, ettei hänellä ole mitään pelättävää teidän taholtanne?"

"Hänellä ei ole mitään oikeutta puhua valheita minusta. Hän katsoo hellällä silmällä teitä, hänkin: näin sen Wiltstokenissa. Minulla olisi hyvä halu antaa hänen tietää, olenko teurastaja vai en."

"Ei hän niin sanonutkaan. Se mitä hän kertoi minulle teistä, on saanut täyden vahvistuksen teidän omasta kertomuksestanne. Minä satuin kysymään häneltä, mihin ihmisluokkaan teidän ammattinne harjoittajat tavallisesti kuuluvat, ja hän sanoi niiden olevan työmiehiä, teurastajia ja niin edespäin. Pidättekö sitä loukkauksena?"

"Näen kyllä selvästi, ettette te salli minun pitää sitä loukkauksena. Tahtoisinpa tietää, mitä muuta hän sanoi minusta. Mutta hän oli kylläkin oikeassa. Ammatissamme on jos minkälaisia heittiöitä, sitä ei kannata kieltää. Sittenkuin se on tehty laittomaksi, eivät kunnon miehet halua siihen antautua. Kuitenkaan ne eivät ole itse nyrkkeilijät, vaan vedonlyöjät, jotka saattavat ammatin huonoon huutoon. Toivon, että serkkunne olisi pitänyt kiinni kirotun leukansa."

"Minä toivon, että te olisitte ennättänyt hänen edelleen kertomalla minulle totuuden."

"Sitä minäkin toivon nyt. Mutta mitä hyödyttää toivominen? Minä en uskaltanut antautua teidän menettämisen vaaraan. Näettehän itsekin, kuinka pian kielsitte minulta pääsyn taloonne, kun saitte asian ilmi."

"Se ei tehnyt paljon eroa", sanoi Lydia vakavasti.

"Te olitte aina ystävällinen minulle", sanoi Cashel valittavasti.

"Ystävällisempi kuin te minulle. Teidän ei olisi pitänyt pettää minua. Ja nyt arvelen, että meidän on paras erota. Olen iloinen, että tiedän tarinanne, ja myönnän, että valitsitte ehkä parhaan tavan, minkä olosuhteet tarjosivat teille. En moiti teitä."

"Mutta annatte minulle potkut. Niinkö?"

"Mitä ehdotatte, herra Cashel Byron? Sitäkö, että kävisitte vieraanani aina väliaikoina, samalla kuin ruhjotte ja hakkaatte vaivaisiksi teurastajia ja työmiehiä?"

"Enkä", tokaisi Cashel. "Te olette kovin ärsyttävä. Minä en jää enää pitkäksi aikaa ammattiin: onneni on liian hyvä kestääkseen kauan. Joka tapauksessa minun on pian vetäydyttävä syrjään, olkoon onni hyvä tai huono, koska minulla ei ole tasaväkistä kilpailijaa. Juuri tällä hetkellä ei ole ketään muuta kuin Bill Paradise, joka väittää kykenevänsä voittamaan minut, ja hänen kanssaan tulen ratkaisemaan välini syyskuussa, jos hän todella tahtoo vastata sanoistaan. Sen jälkeen vetäydyn syrjään. Luulen olevani silloin kymmenentuhannen punnan mies. Olen kuullut sanottavan, että kymmenentuhatta puntaa on samaa kuin viisisataa vuodessa. Ja päättäen siitä, millaista taloutta pidätte täällä, otaksun teidän tulonne tekevän saman verran, maatalo vielä siihen lisäksi; niin että jos tahdotte mennä naimisiin kanssani, on meillä tuloja yhteensä tuhat puntaa vuodessa. Minä en tiedä paljon raha-asioista, mutta ainakin voimme sillä summalla elää kuin kanat ryytimaassa. Se on selvä ja asiallinen esitys, eikö niin?"

"Entä jos kieltäydyn?" sanoi Lydia hieman ankarasti.

"Silloin saatte tehdä noilla kymmenellätuhannella punnalla mitä haluatte", sanoi Cashel toivottomasti. "On samantekevä, mihin minä joudun. En tahdo mennä hunningolle teidän enempää kuin kenenkään muunkaan naisen takia, jos voin sitä auttaa, ja minä -- mutta mitä hyödyttää sanoa, _jos_ te kieltäydytte? Tiedän, etten osaa käyttää oikeita sanoja: olen huono pitämään tunteellisia puheita; mutta vaikka minulla olisi yhtä liukas kieli kuin jollakin noista pitkätukkaisista perjantaivieraista, niin en voisi pitää teistä enemmän tai ajatella teistä parempaa."

"Mutta te olette erehtynyt tulojeni määrään nähden."

"Se ei haittaa vähääkään. Jos teillä on enemmän, niin sitä hauskempi. Jos teillä on vähemmän, tai jos teidän on luovutettava pois kaikki omaisuutenne naimisiin mennessänne, niin saan pian kokoon toiset kymmenentuhatta häviön korvaukseksi. Antakaa minulle yksi hyvä sana, niin, tuli ja leimaus, minä taistelen kaikkia kristikunnan seitsemää mestaria vastaan peräkkäin, väliaikaa pitämättä, viidentuhannen panoksesta joka mieheltä. Viis rahasta!"

"Minä olen rikkaampi kuin te otaksutte", sanoi Lydia järkähtämättä. "En voi tarkoin sanoa omaisuuteni määrää, mutta vuosituloni ovat noin neljäkymmentätuhatta puntaa."

"Neljäkymmentätuhatta puntaa!" huudahti Cashel. "Pyhä Mooses! En luullut kuningattarellakaan olevan niin paljon."

Tuokioon hän ei tuntenut muuta kuin silkkaa hämmästystä. Sitten, käsittäen aseman, hän kävi hyvin punaiseksi. Mielipahasta murtuneella äänellä hän virkkoi: "Näen, että olen ollut houkkio", otti hattunsa ja kääntyi lähteäkseen.

"Ei siitä seuraa, että teidän pitäisi lähteä heti sanaakaan sanomatta", sanoi Lydia, ilmaisten hermostumista ensi kerran koko keskustelun aikana.

"Oh, joutavaa kaikki", sanoi Cashel. "Voin kyllä olla houkka, kun silmäni ovat ummessa; mutta olen aivan järkevä, kun olen saanut ne auki. Minulla ei ole mitään asiaa täällä. Toivon, että Luoja olisi suonut minun jäädä Austraaliaan."

"Ehkä se olisi ollut parempi", sanoi Lydia hämmentyneenä. "Mutta kun kerran olemme kohdanneet toisemme, on hyödytöntä sitä valittaa; ja -- -- Sallikaa minun huomauttaa teille eräästä asiasta. Te sanoitte minulle, että olen ottanut ystävikseni miehiä, joiden toimiala ei ole parempi kuin teidänkään. En myönnä sitä täydelleen; mutta yhdessä suhteessa he ovat samalla tasolla teidän kanssanne. He ovat kaikki, mitä maalliseen hyvyyteen tulee, paljon köyhempiä kuin minä. Useimmat heistä, pelkään mä, ovat köyhempiä -- paljon, _paljon_ köyhempiä kuin te."

Cashel loi nopeasti katseensa ylös uudelleen viriävin toivoin; mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän pudisti päätään masentuneesti.

"Olen ainakin kiitollinen teille", jatkoi Lydia, "siitä, että olette etsinyt minua minun itseni vuoksi, tietämättä mitään rikkaudestani."

"Niin kyllä", huoahti Cashel. "Teidän rikkautenne voi kyllä olla mainio asia niille toisille, ja minä olen iloinen siitä, että teillä on sitä, teidän itsenne puolesta. Mutta minulle se on loppukolaus. Siis hyvästi."

"Hyvästi", sanoi Lydia, miltei yhtä kalpeana kuin miksi Cashelkin oli tullut, "koska te sen niin tahdotte."

"Koska piru sen niin tahtoo", sanoi Cashel katkerasti. "Ei hyödytä toivotella sitä olevaksi toisin päin. Onni on minua vastaan. Toivon, neiti Carew, että annatte minulle anteeksi, kun olen ollut sellainen aasi. Se tulee kaikki minun siunatusta yksinkertaisuudestani: minulle ei ole opetettu parempaa."

"Ei minulla ole mitään epäsopua teidän kanssanne, paitsi siitä vanhasta totuuden salaamis-kysymyksestä, ja sen minä annan teille anteeksi -- sikäli kuin sen aiheuttama paha koskee _minua_. Mitä tulee ilmoitukseenne persoonallisesta kiintymyksestänne minuun, niin olen saanut ottaa vastaan monta samanlaista, jotka ovat mairitelleet minua vähemmän. Mutta meidän välillämme on joitakin arveluttavuuksia. Te ette tahdo kosia naista, joka on sata kertaa teitä rikkaampi, enkä minä tahdo suosia nyrkkitaistelijaa. Rikkauteni peloittaa jokaista miestä, joka ei ole lurjus, ja teidän ammattinne peloittaa jokaista naista, joka ei ole raivotar."

"Siis te -- -- Sanokaa minulle yksi asia", sanoi Cashel innokkaasti. "Otaksukaa, että olisin rikas porho, enkä olisi --"

"Ei", sanoi Lydia, keskeyttäen hänet käskevästi. "En tahdo otaksua muuta kuin mitä todellisuudessa on."

Cashel vaipui jälleen alakuloisuuteen. "Jospa vain ette olisi ollut ystävällinen minulle!" sanoi hän. "Luulen, että syynä siihen, miksi rakastan teitä niin paljon, on se, että te olette ainoa ihminen, joka ei pelkää minua. Muut ihmiset ovat minulle kohteliaita, koska he eivät uskalla olla muunlaisia nyrkkeilijä-mestarille. On kovin yksinäistä olla mestari. Te ette tiennyt siitä mitään, ja te tiesitte, että minä pelkäsin teitä, ja sentään olitte minulle niin hyvä."

"Yksinäistä on myös olla hyvin rikas nainen. Ihmiset pelkäävät rikkauttani ja sitä, mitä he sanovat oppineisuudekseni. Meillä kahdella on ainakin yksi yhteinen kokemus. Tehkää nyt minulle se suuri ystävällisyys, että menette. Meillä ei ole enää mitään sanottavaa toisillemme."

"Menen kahden sekunnin päästä. Mutta minä en usko paljon tuohon teidän yksinäisyyteenne. Se on vain kuvittelua."

"Ehkä on niin. Useimmat sen laatuiset tunteet ovat vain kuvittelua."

Seurasi jälleen vaitiolo. Sitten Cashel sanoi:

"En tunne itseäni puoleksikaan niin katkeraksi kuin hetki sitten. Onko varmaa, ettette ole vihainen minulle?"

"Ihan varmaa. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi."

"Ja enkö saa nähdä teitä koskaan enää? Enkö ihan koskaan? -- maailman loppuun, Amen?"

"Ette koskaan kuuluisana nyrkkitaistelijana. Mutta jos tulee päivä, jolloin herra Cashel Byron on jotakin, mikä paremmin vastaa hänen syntyperäänsä ja luonnonlaatuansa, niin en tahdo unohtaa vanhaa ystävää. Oletteko nyt tyytyväinen?"

Cashelin kasvot alkoivat hehkua ja hiusten juuret kihistä. "Yksi asia vielä", sanoi hän. "Jos te tapaatte minut sattumalta kadulla sitä ennen, niin suotteko minulle katseen? En pyydä oikeata päännyökkäystä, vaan ainoastaan silmäystä pysyäkseni käynnissä?"

"Minulla ei ole aikomusta kieltää tuttavuuttamme", sanoi Lydia vakavasti. "Mutta älkää asettuko tahallanne tielleni."

"Kunniani kautta, sitä en tee. Tyydyn kävelemään sen Sohossa olevan kadun kautta silloin tällöin. Nyt lähden: tiedän, että teillä on kiire päästä eroon minusta. Siis hyv-- Seis vähän, sentään. Ehkäpä te, kun se aika tulee, josta puhuitte, olettekin jo naimisissa."

"Se on mahdollista; mutta ei ole todennäköistä, että menisin naimisiin. Kuinka monta asiaa teillä on vielä sanottavana, joita teillä ei ole oikeutta sanoa?"

"Ei ainoatakaan", sanoi Cashel nauraen niin, että talo kajahti. "En ole ollut koskaan eläessäni onnellisempi, vaikka itkenkin sisällisesti koko ajan. Saan tehdä vielä yrityksen saavuttaakseni teidät. Hyvästi. Ei", lisäsi hän, kääntyen pois Lydian ojennetun käden edestä: "en uskalla koskea siihen: voisin syödä teidät jälkeenpäin." Hän lähti ovelle, mutta kääntyi kynnyksellä sanoakseen kuuluvasti kuiskaten: "Muistakaa, että olen kihloissa teidän kanssanne. En sano, että te olette kihloissa minun kanssani, mutta minun puoleltani se on kihlaus." Ja hän riensi ulos huoneesta.

Eteishallissa oli Bashville, kalpeana ja päättäväisenä, valmiina ryntäämään emäntänsä avuksi ensimmäisestä kutsusta. Hänellä oli hiilihanko piilotettuna saataville. Kuultuaan juuri äänekkään naurun ja nähdessään Cashelin tulevan portaita alas erinomaisella tuulella seisoi hän liikahtamatta, tietämättä mitä ajatella.

"No, vanha veikko", sanoi Cashel äänekkäästi, taputtaen häntä olalle: "olette siis elossa vielä. Onko ketään ruokasalissa?"

"Ei", sanoi Bashville.

"Siellä on paksu matto, jolle on pehmeä kaatua", sanoi Cashel, vetäen Bashvillen mainittuun huoneeseen. "Tulkaahan. Näyttäkää nyt minulle se pikku temppunne uudelleen. No! Älkää pelätkö: en minä lyö teitä. Kaatakaa minut maahan. Varokaa vain lyömästä päätäni pesänristikkoon."

"Mutta --"

"Hiiteen mutta. Olittepa varsin vikkelä siihen joku hetki sitten. No!"

Epäröityään hetken kävi Bashville käsiksi Casheliin, joka heti tuli vakavaksi ja tarkkaavaiseksi ja pysyi sellaisena järkähtämättä sen aikaa kuin Bashville taitavasti heitti hänet kumoon. Hän istui miettiväisenä liesimatolla hetken aikaa, ennenkuin nousi ylös. "Ymmärrän", sanoi hän sitten, nousten jaloilleen. "Tehkää se nyt uudelleen."

"Mutta siitä syntyy sellainen kolina", vastusti Bashville.

"Yhden kerran vain. Ei siitä synny mitään kolinaa tällä kertaa."

"No, itsekullekin makunsa mukaan", sanoi Bashville myöntyen. Mutta sen sijaan että olisi kaatanut vastustajansa kumoon, huomasikin hän joutuneensa Cashelin käsivarsien muodostamaan silmukkaan, jonka vähäisinkin kiristys olisi kuristanut hänet. Cashel nauroi jälleen niin että raikui, päästäessään hänet irti.

"Niin se on tehtävä, vai mitä?" sanoi hän. "Ette voi saada vanhaa kettua menemään kahdesti samaan loukkuun. Osaatteko muita kaatotemppuja?"

"Osaan", sanoi Bashville; "mutta en todellakaan voi näyttää niitä teille täällä. Joutuisin ikävyyksiin melun vuoksi."

"Tulkaa minun luokseni, kun teillä on vapaailta", sanoi Cashel, ojentaen hänelle kortin, "tällä osoitteella, ja näyttäkää minulle mitä osaatte, niin minä katson mitä voin tehdä teistä. Teissä on miehen ainesta."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bashville, pistäen kortin irvistäen taskuunsa.

"Ja nyt sallikaa minun antaa teille neuvo, josta teillä tulee olemaan hyötyä niin kauan kuin elätte", sanoi Cashel painokkaasti. "Te teitte hiivatin typerästi tänään. Heititte kumoon miehen -- ja vielä nyrkkitaistelijan -- ja jäitte sitten seisomaan ja katsomaan kuin hupsu, odottaen että hän nousisi ylös ja tappaisi teidät. Jos joskus teette sen tempun uudelleen, niin pudottautukaa hänen päälleen niin raskaasti kuin voitte siinä silmänräpäyksessä kuin hän on poissa jaloiltaan. Taivuttakaa kyynärpäänne hyvin koukkuun allenne ja katsokaa, että se osuu pehmeään paikkaan. Jos hän tarttuu siihen ja vääntää teidät ympäri, niin käyttäkää takaraivoanne. Jos hän on kerrassaan liian voimakas teille, niin pankaa polvenne hänen kurkulleen ikäänkuin vahingossa. Mutta älkää millään muotoa seisoko toimetonna. Se on sallimuksen härnäämistä."

Cashel terästi jokaista neuvoaan painaltamalla ponnekkaasti etusormellaan Bashvillen nutun nappia. Lopuksi hän nyökkäsi, avasi ulko-oven ja asteli pois kevein mielin.

Lydia seisoi kirjaston ikkunan vieressä ja näki hänen kävelevän pitkin etupuutarhaa, pannen merkille kuinka hänen kevyt, ripeä astuntansa ja jonkunlainen uljas varmuus ryhdissä erotti hänet hienosti käyskentelevästä keski-ikäisestä herrasmiehestä, raskaasti talsivasta työmiehestä ja tarmokkaasti harppovasta nuorukaisesta, jotka samaan aikaan kulkivat ulkopuolella. Rautasäleikkö, joka erotti hänet heistä, sai Lydian ajattelemaan niitä kauniita ja vaarallisia eläimiä, jotka astelivat edestakaisin rauta-aitauksien takana läheisessä puistossa. Mutta hän riemuitsi, rauhalliseen tapaansa, siitä ajatuksesta, että niin vaarallinen kuin hän olikin, ei hänen, Lydian, tarvinnut häntä pelätä. Kun Cashelin ajuri oli löytänyt hänet ja vienyt hänet pois, meni Lydia eräälle pulpettinsa lukitulle laatikolle ja otti esiin isänsä viimeisen kirjeen. Hän istui jonkun aikaa katsellen siihen avaamatta sitä.

"Olisipa omituista, isä", sanoi hän, ikäänkuin isä todella olisi ollut hänen lähellään, "jos sinun verraton tyttäresi päätyisi oppimattoman nyrkkitaistelijan vaimoksi. Tunsin epätoivon viiltoa, kun hän vastasi neljänkymmenen tuhannen punnan vuosituloihini vastustamattomalla hyvästillä. Ja nyt hän on kihlautunut minulle."

Hän lukitsi jälleen isänsä, niin sanoakseni, pulpettinsa laatikkoon ja soitti kelloa. Bashville ilmestyi, hiukan hämmentyneenä.

"Jos herra Byron tulee toiste, niin laskekaa hänet sisään, jos olen kotona."

"Kyllä, neiti."

"Kiitos."

"Suokaa anteeksi, neiti, mutta saanko kysyä, onko minun suhteeni tehty mitään valitusta?"

"Ei ole." Bashville oli vastahakoisesti vetäytymässä pois, kun Lydia lisäsi: "Herra Byronin puheesta ymmärsin, että te koetitte väkisin estää häntä tulemasta sisälle. Te antauduitte siten tehdessänne alttiiksi tarpeettomalle vaaralle; ja vastedes voitte pitää sääntönä, että kun ihmiset ovat tungettelevia eivätkä tahdo poistua pyydettäessä, niin on parasta antaa heidän tulla sisälle siksi kunnes saatte erikoiset ohjeet minulta. En suinkaan moiti teitä: päinvastoin tahdon lausua tunnustukseni päättäväisyydestänne saamienne määräysten täyttämisessä; mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa voitte käyttää omaa harkintaanne."

"Hän sysäsi oven minulle vasten naamaa, ja minä toimin hetken yllykkeestä. Toivon, että annatte minulle anteeksi sen vapauden, jonka otin lukitessani budoaarin oven. Hän on vanhempi ja raskaampi kuin minä, ja hänellä on lisäksi se etu, että hän on ammattilainen. Muuten olisin pitänyt puoleni."

"Olen täysin tyytyväinen", sanoi Lydia kylmähkösti poistuessaan huoneesta.

"Kuinka kauan olet viipynyt!" huusi Alice miltei hysteerisenä, kun Lydia astui sisään. "Onko hän mennyt? Mitä ne kamalat äänet olivat? Onko jostakin kysymys?"

"Tanssimisesta ja myöhään valvomisesta on kysymys", sanoi Lydia. "Huvittelu näkyy käyvän liian rasittavaksi hermostollesi, Alice."

"Ei se huvittelun syy ole, vaan tuon miehen", sanoi Alice nyyhkyttäen.

"Vai niin? Minä olen keskustellut sen miehen kanssa enemmän kuin puoli tuntia, ja Bashville on suorastaan otellut hänen kanssaan, emmekä kuitenkaan ole hysteerisiä. Sinähän olet istunut täällä täydessä rauhassa, eikö niin?"

"Minä en ole hysteerinen", sanoi Alice suuttuneena.

"Sitä parempi", sanoi Lydia vakavasti, pannen kätensä Alicen otsalle, mihin Alice mukautui tuhahtaen.

X LUKU.