Part 13

"Tietoni ovat peräisin loordi Worthingtonilta ja urheilulehtien palstoilta. Byron itse tulee arvatenkin olemaan ylpeä saadessaan antaa sinulle täyden vakuutuksen näiden asiain paikkansapitävyydestä. Tehdäkseni hänelle oikeutta on minun kai lisättävä, että häntä pidetään nyrkkeilijän esikuvana, mitä tulee raittiuteen ja yleiseen hyvään käytökseen."

"Muistatko, että joitakin päiviä sitten erään toisen asian yhteydessä huomautin, kuinka merkityksettömiä havaintomme ovat, ennenkuin saamme oikean langan, mihin voimme ne pujottaa?"

"Muistan", sanoi Lucian, hiukan hämillään viittauksesta.

"Tuttavuuteni tämän miehen kanssa on juuri kuvaava tapaus. Hän on tyrkyttänyt minulle tuota kauheaa ammattiaan joka kerta kun olemme tavanneet. Olenpa suorastaan nähnyt julkisesti hurrattavan hänelle nyrkkeilijäsankarina. Ja kuitenkin, kun en ollut asian jäljillä enkä edes tiennyt sellaisen ammatin olemassaolosta, olen katsellut kaikkea näkemättä mitään."

Lydia kertoi sitten seikkailunsa Sohossa ja kuunteli välinpitämättömyyden täydellä kärsivällisyydellä Lucianin nuhteita hänen varomattomuudestaan, kun hän kulki jalan kaupungilla yksinään.

"Saanko kysyä", lisäsi Lucian, "mitä aiot tehdä tässä asiassa?"

"Mitä sinä tahtoisit minun tekevän?"

"Lopettavan tuttavuutesi hänen kanssaan heti paikalla. Kieltävän häneltä pääsyn taloosi mitä selkeimmin sanoin."

"Miellyttävä tehtävä!" sanoi Lydia ivallisesti. "Mutta minä teen sen -- enkä niin paljon siitä syystä, että hän on nyrkkitaistelija, kuin siitä, että hän on harjoittanut petosta. Mene nyt kirjoituspöydän luo ja summittele minulle sovelias kirje hänelle lähetettäväksi." Lucianin naama venähti. "Luulen", sanoi hän, "että voit tehdä sen paremmin itse. Se on hieman arkaluontoinen asia."

"Niin. Se ei ole niin helppo kuin mitä äskeinen kehoituksesi antoi ymmärtää. Muuten en olisi pyytänyt sinun apuasi. Niin ollen --" Hän viittasi jälleen pöytään.

Lucian ei keksinyt välttävää estettä. Hän istuutui vastahakoisesti pöydän ääreen ja hetken mietittyään kyhäsi seuraavan luonnoksen:

Neiti Carew lähettää kohteliaan tervehdyksen hra Cashel Byronille ja pyytää ilmoittaa hänelle, ettei hän tule olemaan kotona jäljelläolevana seurustelukautena kuten tähän saakka. Sentähden on hänen valitettavasti luovuttava ilosta nähdä häntä luonaan perjantai-iltana.

"Luullakseni pidät tämän riittävänä", sanoi Lucian.

"Kyllä kai", sanoi Lydia, hymyillen lukiessaan luonnosta. "Mutta mitä minun on tehtävä, jos hän loukkaantuu, tulee tänne, särkee ikkunat ja pieksää Bashvillen? Sellaista tekemään tällainen kirje ärsyttäisi ainakin _minua_."

"Ei hän uskalla ruveta rettelöimään. Mutta tahdon kyllä ilmoittaa poliisille, jos tunnet itsesi levottomaksi."

"Ei millään muotoa. Meidän ei tule osoittautua häntä huonommiksi rohkeudessa, joka, kuten otaksun, on hänen päähyveensä."

"Jos kirjoitat kirjeen nyt, niin vien sen postiin."

"Ei, kiitos. Lähetän sen muitten kirjeitteni mukana."

Lucian koetti odottaa, mutta Lydia ei tahtonut kirjoittaa hänen läsnäollessaan. Lucian lähti siis pois, suurin piirtein katsoen tyytyväisenä käyntinsä tuloksiin. Hänen mentyään Lydia merkitsi hänen luonnoksensa siististi ja pani sen laatikkoon. Sitten hän kirjoitti Cashelille seuraavasti:

Arvoisa hra Cashel Byron. Olen juuri saanut selville salaisuutenne: Olen pahoillani, mutta Te ette saa tulla enää. Jääkää hyvin.

Teidän vilpitön _Lydia Carew_.

Lydia säilytti tämän kirjeen seuraavaan aamuun, jolloin hän luki sen läpi huolellisesti. Sitten hän lähetti Bashvillen viemään sen postiin.

IX LUKU.

Cashelin oppilaat pyysivät häntä toisinaan iskemään heitä kovaa -- jättämään leikittelyn -- totuttamaan heidät oikeaan kursailemattomaan toden-perästä iskemiseen eikä tyhjään joutavaan. Hän oli sellaiseen vain suostuvinaan, sillä hän tiesi, että jos joku saisi sinimarjan silmäänsä tai hampaan kurkkuunsa ottelussa kuuluisan nyrkkitaistelijan kanssa, kerskailisi hän siitä ylenpalttisesti ja saisi kaikki tuttavansa päättämään itsekseen välttää noin raakamaista opettajaa. Mutta neiti Carew'n kirjelipun saatuaan hän teki poikkeuksen tavastaan tässä suhteessa. Eräs nuori kaartilainen, jonka oppitunti alkoi vähän aikaa postin saapumisen jälkeen, huomautti Cashelin olevan tavallista hajamielisemmän ja kehoitti häntä heräämään ja käymään asiaan toden teolla. Silmänräpäyksessä isku sydänalaan lennätti hänet miltei tajuttomana lattiaan. Hänen naamansa oli tuntuvasti vaalennut, kun hänet nostettiin jälleen jaloilleen, ja pian hän esitti itsellään olevan jonkun tärkeän menon ja poistui, selittäen vavahtelevin äänin, että juuri sellaisesta ottelusta hän todella nautti.

Hänen mentyään Cashel käveli hajamielisenä edestakaisin, kiroillen ja aika-ajasta seisahtuen lukemaan kirjettä. Hänen levottomuutensa vain lisäsi hänen kiihtymystään. Ranskalaisen saapuminen, jonka hän oli pestannut antamaan miekkailutunteja, teki paikan hänelle sietämättömäksi. Hän muutti vaatteensa, meni ulos, kutsui ajurin ja antoi kiroten määräyksen ajaa Lydian talolle niin kovaa kuin hevonen pääsi. Mies hoputti menoa parhaansa mukaan, saaden hetken perästä kärsimättömän huomautuksen, ettei ollut mitään kiirettä. Tottuneena tämänkaltaiseen epäjohdonmukaisuuteen ei hän hämmästynyt, kun, heidän lähestyessään taloa, hän sai käskyn olla pysäyttämättä ja ajaa hitaasti ohi. Sitten hän, uuden ohjeen saatuaan, käänsi ympäri ja sivuutti talon toiseen kertaan. Tällöin ilmestyi joku nainen silmänräpäykseksi ikkunaan. Samassa hänen kyydittävänsä päästi raivon ja pelon sekaisen ähkäisyn, hyppäsi alas liikkuvista ajopeleistä, syöksyi ylös talon portaita ja soitti kiivaasti kelloa. Bashville, moitteettomasti puettuna ja ilmeettömästi käyttäytyen, avasi oven. Vastaukseksi Cashelin epäselvään kysymykseen hän sanoi:

"Neiti Carew ei ole kotona."

"Se on valhe", sanoi Cashel, silmät äkkiä laajentuen. "Minä näin hänet."

Bashville punastui, mutta vastasi kylmästi: "Neiti Carew ei voi ottaa teitä vastaan tänään."

"Menkää kysymään häneltä", vastasi Cashel tuimasti, astuen kohti.

Huulet yhteen puristettuina tarttui Bashville oveen sulkeakseen hänet ulos; mutta Cashel työnsi sen takaisin häntä vastaan ja astui sisään, sulkien oven jälkeensä. Hän kääntyi sitä tehdessään silmänräpäykseksi poispäin Bashvillestä, ja ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, heitettiin hänet jalkakampilla kumoon pitkin pituuttaan eteishallin mosaiikkilattialle. Kun Bashvilleä sanottiin valehtelijaksi ja sysättiin takaperin oven taakse, niin se kiihtymys, jota hän oli tukahduttanut Lucianin luona käynnistään saakka, räjähti. Hän oli heittänyt Cashelin kumoon cornilaistempulla ja odotti nyt hurjana seurausta.

Cashel nousi jaloilleen niin äkkiä, että näytti siltä kuin olisi hän kimmahtanut lattiasta. Bashville kyyristyi vaistomaisesti hänen hyökätessään kohti, välttyen parahiksi hänen oikealta nyrkiltään, ja hänestä tuntui kuin olisi se temmannut mukaansa hänen sydämensä suhahtaessaan hänen korvansa sivu. Hän kääntyi ja pakeni hurjana yläkertaan.

Lydia oli budoaarissaan Alicen kanssa, kun Bashville syöksähti sisään ja lukitsi oven. Alice nousi ylös ja kirkaisi. Lydiakin säpsähti, vaikka vähemmän tuota tavatonta toimenpidettä kuin muutosta tutuissa kasvoissa, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tunnekiihoituksen vallassa, mutta hän istui kuitenkin hiljaa ja kysyi rauhallisesti, mistä oli kysymys. Bashville hillitsi itsensä hetkiseksi. Sitten hän puhui jotakin sekavaa, meni ikkunan luo ja avasi sen. Lydia arvasi, että hän aikoi huutaa apua kadulta.

"Bashville", sanoi hän käskevästi: "olkaa hiljaa, ja sulkekaa ikkuna. Minä menen itse alas."

Bashville juoksi silloin estämään häntä avaamasta ovea, mutta Lydia ei piitannut hänestä. Bashville ei uskaltanut vastustaa häntä väkivoimalla. Hän alkoi tointua kauhustaan ja tuntea ensimmäisiä häpeän pistoksia siitä, että oli antautunut sen valtoihin.

"Neiti", sanoi hän: "Byron on alhaalla ja tahtoo itsepäisesti tavata teitä. Hän on vaarallinen, ja hän on liian voimakas minulle. Olen tehnyt parhaani: kunniani kautta, sen olen tehnyt. Antakaa minun kutsua poliisia. Seis", lisäsi hän, kun Lydia avasi oven. "Jos jompikumpi meistä menee, niin se olen minä."

"Tahdon puhutella häntä kirjastossa", sanoi Lydia rauhallisesti. "Sanokaa hänelle se ja käskekää hänen odottaa siellä minua -- jos voitte puhua hänelle joutumatta vaaraan."

"Ooh, anna hänen kutsua poliisi", yllytti Alice. "Älä yritäkään mennä sen miehen luo."

"Lorua!" sanoi Lydia hyväntuulisesti. "En ole vähintäkään peloissani. Meiltä ei pidä puuttua rohkeutta, kun olemme tekemisissä nyrkkitaistelijan kanssa." Valkoisena ja saaden hädin tuskin estetyksi polvensa kolisemasta yhteen, mutta epäröimättä silmänräpäystäkään, meni Bashville sankarillisena alas portaita ja tapasi Cashelin nojaamassa porraskaidetta vastaan huohottaen ja pyyhkien hämmentyneen näköisenä tahrautunutta otsaansa. Bashville pysähtyi kolmannelle askelmalle ja sanoi:

"Neiti Carew tahtoo puhutella teitä kirjastossa. Tulkaa tätä tietä, olkaa hyvä."

Cashelin huulet liikkuivat, mutta mitään ääntä ei niiltä lähtenyt; hän seurasi Bashvilleä äänettömänä. Kun he tulivat kirjastoon, oli Lydia jo siellä. Bashville poistui virkkamatta sanaakaan. Sitten Cashel istuutui ja Lydian hämmästykseksi painoi päänsä käteensä ja puhkesi hysteeriseen nyyhkytykseen. Ennenkuin Lydia ehti ratkaista, miten hänen oli meneteltävä, kohotti Cashel katseensa häneen, kasvot vääntyneinä ja värittöminä, ja koetti puhua.

"Olkaa hyvä älkääkä itkekö", sanoi Lydia. "Minulle sanottiin, että tahdoitte puhua kanssani."

"En tahdo puhua kanssanne koskaan enää", sanoi Cashel käheästi. "Te käskitte palvelijanne heittää minut alas portaita. Se riittää minulle."

Lydiaankin tarttui nyyhkytyksen tarve, jonka kanssa Cashel taisteli; mutta hän tukahdutti sen ja vastasi lujasti: "Jos palvelijani on tehnyt itsensä syypääksi pienimpäänkään epäkohteliaisuuteen teitä kohtaan, herra Cashel Byron, on hän mennyt yli määräystensä."

"Sillä ei ole väliä", sanoi Cashel. "Hän voi kiittää onneaan, että hänellä on vielä päänsä paikallaan. Mutta _hänestä_ ei ole väliä. Odottakaahan vähän -- minä en voi puhua -- minun täytyy saada -- henkeni takaisin -- ja sitten --" Cashel nosti päänsä pystyyn omituisen asiallisin ilmein, heittäytyi rentonaan tuolinsa selustaa vasten ja lepäsi siinä asennossa päättäväisesti, kunnes uskoi voivansa puhua. Vihdoin hän kohentautui ja virkkoi: "Minkätähden tahdotte hylätä minut?"

Lydia järjesti ajatuksensa taistelukuntoon ja vastasi: "Muistatteko keskusteluamme rouva Hoskynin luona?"

"Muistan."

"Te myönsitte silloin, että jos toimialanne laatu tulisi minun tietooni, niin tuttavuutemme lakkaisi."

"Se oli kyllä hyvin hyvä sanoa tekosyyksi, kun en tahtonut sanoa sitä teille. Mutta huomaan, kuten moni muukin mies koetukselle jouduttuaan, että en tarkoittanut mitä sanoin. Kuka kertoi teille, että olen nyrkkitaistelija?"

"Olisin mieluummin sanomatta sitä teille."

"Ahaa!" huudahti Cashel, äänessään voitonriemua, jota hysteerisen puuskauksen jäännös vielä pyrki tukahduttamaan. "Kukas nyt koettaa olla salamyhkäinen, tahtoisin tietää?"

"Minä teen sen tässä tapauksessa, koska pelkään saattaa erästä ystävääni alttiiksi katkeruudellenne."

"Ja minkätähden? Hän on mies, arvatenkin: muuten ette pelkäisi. Te luulette, että menisin päätäpahkaa ja murhaisin hänet. Ehkä hän sanoi teille, että olisi varsin luonnollista minunlaiselleni miehelle -- minunlaiselleni raakalaiselle -- mennä ja iskeä hänet mäsäksi. Sellainen johtuu miehen pelkuruudesta. Ihmiset halventavat ammattiani, ei siksi, että siinä on pari kolme kehnoa miestä -- onhan koko joukko kehnoja piispojakin, mitä siihen tulee -- vaan siksi, että he pelkäävät meitä. Voitte olla rauhallinen ystävänne vuoksi. Minä olen tottunut saamaan hyvän maksun löylytyksistä, joita annan; ja pitäisihän terveen järkenne sanoa teille, että jos joku on tottunut saamaan maksun jostakin tehtävästä, on hän viimeinen mies tekemään sitä ilmaiseksi."

"Olen huomannut asianlaidan olevan päinvastoin ensiluokkaisiin taiteilijoihin nähden", sanoi Lydia.

"Kiitän", vastasi Cashel purevasti. "Tuo ansaitsisi minulta kumarruksen."

"Mutta", sanoi Lydia vakavasti, "minusta näyttää, että teidän taiteenne on kokonaan yhteiskunnan-vastainen ja taantumuksellinen. Ja minä pelkään, että tämä väkisin hankkimanne keskustelu on teille hukkayritys."

"En tiedä, onko se yhteiskunnan-vastainen vai ei. Mutta minusta on kovaa, että minut työnnetään pois säädyllisestä seurasta, silloinkuin siinä suvaitaan miehiä, jotka tekevät paljon pahempaa kuin minä. Kenet näin täällä viime perjantaina, kaikkein kunnioitetuimpana vieraittenne joukossa? No, sen ranskalaisen, jolla oli kultasankaiset silmälasit. Mitä luulette minulle kerrotun, kun kysyin, mikä hänen pikku harrastuksensa oli? Paistaa koiria uunissa, nähdäkseen kuinka kauan koira voi elää hehkuvan kuumana! Tahtoisinpa tavata hänet tekemässä sitä minun koiralleni. Niin, ja pistellä rotta täyteen nauloja, nähdäkseen saiko kipu rotan hikoilemaan. Sehän on kerrassaan kuvottavaa. Luuletteko, että minä olisin lyönyt kättä sellaisen miehen kanssa? Jos hän ei olisi ollut teidän vieraanne, olisin opettanut hänelle, miten ranskalainen pannaan hikoilemaan pistelemättä häneen lainkaan nauloja. Ja _hänet_ otetaan vastaan ja pidetään kuin kultaa kämmenellä, samalla kuin minut potkaistaan ulos! Katsokaahan vielä, miten suhtaudutte kenraaliinkin! Mitä hän on muuta kuin tappelija, tahtoisin tietää? Eikö hän suorastaan ylvästele ja kersku sillä, että niinkauankuin hänelle maksetaan sen-ja-sen verran päivältä, ei hän kysele, onko sota oikea vai väärä, vaan marssii esiin ja panee tuhannet miehet parhaansa mukaan tappamaan ja tapattamaan itseään -- pysytellen itse tarkoin taampana kaiken aikaa, huomatkaa se. Viime vuonna hän oli korviaan myöten joidenkin neekeri-poloisten veressä, jotka olivat yhtä kyvyttömät vastarintaan hänen aseellisille joukoilleen kuin joku höyhensarjalainen olisi minulle. Niin huono kuin olenkin, en kävisi höyhensarjalaisen kimppuun, enkä seisoisi syrjästäkatsojana, jos joku toinen raskaansarjan mies sen tekisi. Monet teidän ystävistänne kulkevat Hurlinghamissa kyyhkysiä ampumassa. On siinäkin inhimillinen ja miehekäs tapa kuluttaa lauantai-iltapäivää! Loordi Worthington, joka käy luonanne milloin mieli tekee, on tosin liian hyvä mies tai liian huono ampuja tappaakseen kyyhkysiä, mutta ketunajoa hän ei pidä minään. Luuletteko, että ketuista on hauskaa olla ajettuina, tai että miehillä, jotka niitä ajavat, on niin hienot tunteet, että heidän kannattaa antaa haukkumanimiä nyrkkitaistelijoille? Katsokaahan, kuinka monta miestä kuolee tai rampautuu joka vuosi esteratsastuksessa, ketunajossa, krikettipelissä ja jalkapallo-otteluissa! Kymmeniä! Katsokaa, kuinka monta tuhatta kuolee sodassa! Oletteko koskaan kuullut kenenkään kuolleen nyrkkeilyottelussa? Hyvänen aika, alusta loppuun asti koko sen vuosisadan aikana, jolloin tämä taistelutapa on ollut käytännössä, ei ole ollut puolta kymmentäkään tuhoisaa tapaturmaa todella kunniallisissa otteluissa. Se on turvallisempaa kuin tanssiminen: moni nainen on tanssinut helmansa tuleen ja palanut. Kerran ottelin miehen kanssa, joka oli turmellut ruumiinrakenteensa huonolla elämällä, ja hän näännytti itsensä niin perinpohjin pitkittämällä yhä edelleen vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli joutunut häviölle, että kuoli siitä ja oli vähällä tehdä lopun minustakin. Jos olisitte kuullut sitä melua, mitä vanhat veteraanitkin siitä pitivät, niin olisitte luullut viattoman lapsen kuolleen kätkyestä pudotessaan. Hyvä selkäsauna tekee miehelle enemmän hyvää kuin pahaa. Ja jos kaikki nuo kirotut koiranpaistajat, sotilaat, kyyhkysten-ampujat, ketun-ajajat ja muu sellainen joukko ovat tervetulleita tänne, niin miksi minut suljetaan ulos niinkuin jokin petoeläin?"

"Todellakaan en tiedä sitä", sanoi Lydia ymmällään; "jollei se johdu siitä, että teidän ammattinne harjoittajat eivät tavallisesti ole lähtöisin meidän säädystämme."

"Myönnän, etteivät nyrkkeilijät yleensä ole herrasmiehiä. Eivät myöskään maalarit eivätkä runoilijat ennenmuinoin olleet. Mutta tämän minä tahtoisin tietää: jos joku nyrkkeilijä osaisi käyttäytyä yhtä hyvin kuin teidän ystävännekin ja olisi yhtä hyvää syntyperää, minkätähden hän ei saisi seurustella heidän parissaan ja tulla kohdelluksi heidän vertaisenaan?"

"Erotus näyttää mielivaltaiselta, sen tunnustan. Mutta ehkäpä asia korjautuisi oikeammin, jos suljettaisiin pois myös vivisektorit ja sotilaat, sensijaan että avattaisiin pääsy nyrkkitaistelijoille. Herra Cashel Byron", lisäsi Lydia muuttuneella sävyllä: "en voi keskustella kanssanne tästä asiasta. Yhteiskunnalla on teitä vastaan ennakkoluulo. Niin on minullakin, enkä voi sitä voittaa. Ettekö voi löytää jalompaa elinkeinoa kuin nuo rajut ja kamalat ottelut, joilla alennutte ansaitsemaan toimeentulonne?"

"En", sanoi Cashel masentuneesti. "En voi. Sepä siinä juuri onkin."

Lydia näytti totiselta eikä sanonut mitään. "Ettekö ymmärrä sitä?" sanoi Cashel. "No minäpä kerron teille elämäkertani alustapitäen, niin saatte sitten itse tuomita. Saanko istua siksi aikaa kun puhun?" Hän oli noussut seisoalleen tehdessään huomautuksiaan Lydian tieteellisistä ja sotilaallisista tuttavuuksista.

Lydia viittasi lähellään olevaan tuoliin. Tuossa eleessä oli jotakin, mikä sai värin nousemaan Cashelin poskille.

"Uskon, että olin poikana onnettomin olento maan päällä", aloitti hän. "Äitini oli -- ja on vieläkin -- näyttelijätär, ja vieläpä kaikkein etevimpiä ammatissaan. Kaikkein ensimmäisiä muistojani on se, että istuin lattialla huoneen loukossa, ja huoneen suuren peilin edessä äitini liehui ottaen asentoja ja ryöpyttäen Shakespearea kuin mieletön. Minä pelkäsin häntä, kun hän oli niin tarkka käytöksestäni ja ulkoasustani, eikä sallinut minun mennä koskaan lähelle teatteria. Hänen omaisistaan en tiedä mitään, sillä hän antoi minua korville kerran, kun kysyin kuka isäni oli, ja minä varoin tarkoin kysymästä uudelleen. Hän oli aivan nuori silloinkuin olin lapsi, ja ensin minä luulin häntä jonkinlaiseksi enkeliksi. Olisin pitänyt hänestä kovasti, luulen, jos hän olisi sen sallinut. Mutta hän ehkäisi sen jotenkuten, ja minun oli kohdistettava kiintymykseni palvelijoihin. Siinä suhteessa minulla oli runsaasti vaihtelua, sillä hän antoi potkut koko väelleen noin joka toinen kuukausi, paitsi erästä tyttöä, joka uhmaili häntä ja antoi minulle sen ainoan hoidon, mitä koskaan sain. Luulen, että itkuni jonkun palvelustytön poismenon johdosta antoi hänelle ensimmäisen aiheen haukkua minua alhaisista taipumuksista -- mikä haavoitti minua sydänpohjia myöten ja mitä hän jatkoi aina siihen päivään asti, jolloin jätin hänet myötyri. Me olimme ihana pari: minä juro ja itsepäinen, hän häilyvä ja tuittupäinen. Hän saattoi usein aloittaa aamiaisen lähettämällä minut läimäyksellä huoneen toiseen laitaan ja lopettaa sen kutsumalla minua poju-kultasekseen ja lupaamalla minulle kaikenlaiset lelut ja kapineet. Pian lakkasin yrittämästäkin olla hänen mielikseen ja pitää hänestä, ja minusta tuli niin epämiellyttävä nuori vekara kuin ikinä voi toivoa. Ainoana ajatuksenani oli saada häneltä niin paljon kuin suinkin, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, ja murjottaa ja niskoitella silloinkuin hän oli äkäpäissään. Eräänä päivänä heitti muudan poika kadulla mutaa päälleni, ja minä juoksin sisään itkien ja kannellen hänelle. Hän sanoi, että minä olin pieni pelkuri. En ole antanut sitä hänelle anteeksi vielä tänä päivänäkään - ehkä siksi, että se oli yksi niitä harvoja totuuksia, joita hän minulle koskaan sanoi. Elin alituisessa ärtymyksen tilassa, ja usein ihmettelen, etten myrtynyt siihen aikaan koko iäkseni. Vihdoin minusta tuli niin kiukkuinen pikku paholainen, että kun hän löi minua, niin torjuin hänen iskujaan ja näytin niin häijyä naamaa, että luulen hänen ruvenneen pelkäämään minua. Sitten hän pani minut kouluun, sanoen minulle, että olin vailla sydäntä, ja sanoen johtajalle, että olin hillitön ja pahankurinen vesa. Minä itkin kuin pieni hullu erotessamme, ja hän itki vastaan kuin iso hullu -- huomatkaa, juuri sen jälkeen kuin hän oli sanonut johtajalle kuinka häijy olin -- ja niin hän meni pois, jättäen poju-kultasensa ja rakkaan lapsukaisensa ulisemaan sille hyvälle onnelleen, että pääsi eroon hänestä.

"Minä olin kerrassaan oiva poika kouluun pantavaksi. Osasin puhua yhtä hyvin kuin joku näyttelijä, mitä ääntämiseen tulee, mutta lukea osasin tuskin yksitavuisiakaan sanoja; ja mitä kirjoittamiseen tulee, en osannut edes kunnollisesti alkeitakaan. Tänä päivänäkään en osaa oikeinkirjoitusta paremmin kuin Ned Skene. Mutta pahemmanlaatuista tietämättömyyttä oli se, ettei minulla ollut aavistustakaan suorasta käytöksestä. Luulin, että kaikki palvelijat pelkäisivät minua, ja että kaikki aikuiset sortaisivat minua. Minä pelkäsin jokaista; pelkäsin, että pelkuruuteni keksittäisiin; ja olin yhtä kiukkuinen ja julma suuttumuksen-puuskissani kuin pelkurit aina ovat. Teidän on vaikea uskoa minua, kun sanon sen, mutta kokonaan kunnottomaksi kehittymästä minut pelasti se, että huomasin pystyväni tappelemaan. Isommat pojat olivat samanlaisia kuin täysikasvuisetkin siinä suhteessa, että heistä oli hauskaa katsella kun toiset tappelivat; ja heillä oli tapana panna meidät nuoremmat tappelemaan, tahdoimmepa tai emme, säännöllisesti joka lauantai-iltapäivä, todistajineen, tuomareineen ja kaikkineen, köysipiiriä lukuunottamatta. Alussa, kun minut pantiin tappelemaan, puristin silmäni kiinni ja itkin; mutta siitä huolimatta minun onnistui saada vastustajani lujasti kiinni vyötäisistä ja heittää hänet kumoon. Senjälkeen tuli suosituksi hauskuudeksi panna minut tappelemaan, minä kun itkin aina. Mutta lopputuloksena oli, että minä opin pitämään silmäni auki ja iskemään kohti. Tappeleminen ei silloin ollutkaan minulle mikään vaikea konsti. Jollakin tavoin minä älysin vaistomaisesti, milloin toinen aikoi iskeä, ja minä iskin aina ensimmäiseksi. Sama on laitani nytkin kilpaotteluissa: minä tiedän mitä vastustajani aikoo tehdä, ennenkuin hän tietää sitä oikein itsekään. Voima, jonka tämä minulle antoi, sivistytti minut. Lopulta se teki minusta koulun kukon, ja kukkona en voinut olla halpamainen tai lapsekas. Ei mikään vetäisi vertoja tappelemiselle poikien luonteen kehittäjänä, jos kaikki voisivat olla kukkoja; mutta kaikki eivät voi, joten siitä taitaa olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä.