Part 12

"Pojat." Kuolonhiljaisuus. "Tiedättekö, mitä minun on tehtävä pysyäkseni voimissani?" Tähän saakka järkähtämättömät katseet vilhuivat levottomasti. "Minun on syötävä pieni poika joka ilta ennen maatapanoa. Nyt en ole vielä varsin päättänyt, kuka teistä olisi parhaiten makuuni; mutta jos yksikään tulee askeleenkaan kauemmaksi, niin syön _hänet_. Niin että mars matkaanne." Ja hän viskasi rahat melkoisen matkan päähän. Syntyi huuto ja rynnäkkö, ja Cashel ja Lydia jatkoivat matkaansa ilman saattajia.

Lydia oli käyttänyt poikien karkoitusta hyväkseen irtautuakseen Cashelin käsivarresta. Hän virkkoi nyt, puhutellen Cashelia ensi kertaa sen jälkeen kuin hän oli lausunut sanansa Teddyn puolesta:

"Olen pahoillani, että olen tuottanut teille niin paljon vaivaa, herra Cashel Byron. Kiitän teitä siitä, että puutuitte asiaan suojellaksenne minua; mutta minä en ollut missään todellisessa vaarassa. Olisin kernaasti sietänyt joitakin raakoja sanoja välttääkseni häiriötä."

"Kas niin!" huudahti Cashel. "Tiesinhän sen. Te soisitte mieluummin, että olisin pitänyt huolta omista asioistani enkä puuttunut juttuun. Te olette pahoillanne sen mies-paran puolesta, jota pitelin niin kovakouraisesti: ettekö olekin? Se on niin kauttaaltaan naisen tapaista."

"Enhän ole sanonut mitään tuollaista."

"No, en ymmärrä mitä muutakaan tarkoitatte. Ei minulle ole mikään nautinto tapella satunnaisten miesten kanssa kaduilla tyhjän vuoksi: enhän minä sillä tavalla leipääni ansaitse. Ja nyt kun olen sen tehnyt teidän tähtenne, niin te annatte minun ymmärtää, että minun olisi tullut pysyä rauhassa."

"Ehkä olen väärässä. Minä tuskin ymmärrän, mitä siinä tapahtui. Te näytitte putoavan kuin pilvistä."

"Ahaa! Te olitte siis iloinen nähdessänne minut rinnallanne, huolimatta puheestanne. Sanokaahan: ettekö ollut iloinen nähdessänne minut?"

"Tunnustan sen: olin tosiaan hyvin iloinen. Mutta millä taikakeinolla te niin äkkiä lannistitte tuon miehen? Ja oliko tarpeellista tahrata käsiänne kuristamalla häntä?"

"Se tuotti minulle tyydytyksen; ja se oli hänelle parahiksi."

"Perin vaivainen tyydytys! Panitteko merkille, että joku joukosta huusi nimenne, ja että se näytti pelästyttävän miestä kauheasti?"

"Todellakin. Omituista, vai mitä? Mutta te sanoitte näyttäneen siltä kuin olisin pudonnut taivaasta. Minähän olin seurannut teitä jo viisi minuuttia! Mitäs siitä arvelette? Jos sain ottaa vapauden kysyä, niin kuinka jouduitte kävelemään ympäri Soho'ta sellaiseen aikaan päivästä pienen pojan kanssa?"

Lydia selitti. Kun hän oli lopettanut, oli melkein pimeä. He olivat saapuneet Oxford-kadulle, missä Lydia, kuten Lucian Regent's Parkissa samana iltapäivänä, huomasi seuralaisensa olevan monien kulkijain uteliaisuuden esineenä, erittäinkin ajurien ja omnibusin kuljettajien.

"Alice luulee varmaan minun eksyneen", sanoi Lydia antaen merkin ajurille, joka pani hevosensa äkkisyöksyllä tottelemaan sitä. "Hyvästi; ja paljon kiitoksia. Olen aina kotona perjantaisin, ja minulle on oleva suuri ilo nähdä teitä."

Hän ojensi Cashelille kortin. Tämä otti sen, luki sen ja katsoi sen taakse nähdäkseen oliko sinne mitään kirjoitettu, ja virkkoi sitten epävarmasti:

"Otaksun, että siellä tulee olemaan paljon ihmisiä."

"Kyllä, te tulette tapaamaan koko joukon ihmisiä."

"Hm! Toivon, että sallisitte minun saattaa teitä kotiin nyt. En pyydä päästä kauemmaksi kuin portille."

Lydia nauroi. "Te olisitte hyvin tervetullut", sanoi hän; "mutta minä olen hyvässä turvassa, kiitos vain. Teidän ei tarvitse vaivautua."

"Mutta entä jos ajuri koettaa säikyttää teiltä kaksinkertaista ajomaksua", pitkitti Cashel. "Minulla on asiaa Kilburnin suunnalle, ja teidän asuntonne on aivan tien varrella sinne mennessä. Kunniani kautta, minulla on", lisäsi hän, peläten Lydian epäilevän häntä. "Käyn joka tiistai-ilta St. John's Wood'in Cestus-klubissa."

"Minulla on nälkä ja kiire päästä kotiin", sanoi Lydia. "Minun on mentävä henkeni edestä. Tulkaa jos tahdotte, mutta lähtekäämme joka tapauksessa heti." Hän astui vaunuihin, ja Cashel seurasi häntä, lausuen jonkun huomautuksen, joka Lydialle jäi osittain hämäräksi, siitä, että oli liian pimeä, jotta kukaan voisi tuntea häntä. He eivät puhelleet paljoa ajomatkan aikana, joka loppuikin pian. Bashville oli seisomassa avoimella ulko-ovella, kun he saapuivat talon eteen. Kun Cashel astui ulos vaunuista, katsoi lakeija häneen mielenkiinnolla ja hiukan hämmästyneenä. Mutta kun Lydia laskeutui alas, ällistyi hän niin, että jäi töllöttämään suu auki, vaikka hänet oli harjoitettu näyttelemään tunteettomuutta kaikelle paitsi omille asioilleen ja tekemään se niin automaattisesti kuin mahdollista. Cashel sanoi Lydialle hyvästi ja kätteli häntä. Mennessään sisään kysyi Lydia Bashvilleltä, oliko neiti Goff kotona. Hänen hämmästyksekseen Bashville ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan tuijotti poistuvain vaunujen jälkeen. Lydia toisti kysymyksen.

"Kyllä", sanoi Bashville, säpsähtäen tajuihinsa. "Hän on kysynyt teitä neljä kertaa."

Lydia, vapauduttuaan siitä vastenmielisestä epäluulosta, että hänen tavallisesti nuhteeton lakeijansa olisi juovuksissa, kiitti häntä ja meni yläkertaan.

VIII LUKU.

Eräänä aamuna ilmestyi komea, hienosti puettu nuori mies rahaministeriön taloon Downing Street'in varrella ja pyysi saada tavata hra Lucian Webberiä. Hän kieltäytyi lähettämästä sisään korttiaan, pyytäen ilmoittamaan hänet vain yksinkertaisesti "Bashvillenä". Lucian antoi hänen heti tulla sisään ja hänen saavuttuaan kehoitti häntä alentuvasti istuutumaan.

"Kiitos, sir", sanoi Bashville istuutuen. Lucianin mieleen johtui silloin, vieraansa käytöksessä ilmenevän jännittyneen päättäväisyyden johdosta, että hän oli saapunut jollakin omalla asiallaan eikä emäntänsä lähettämänä.

"Olen tullut, sir, omalla vastuullani tällä kertaa. Toivon, että suotte anteeksi ottamani vapauden."

"Varmasti. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, Bashville, niin älkää pelätkö pyytää. Mutta olkaa niin suppea kuin mahdollista. Minulla on niin kiire, että jokainen sekunti, minkä suon teille, tulee luultavasti vähennettäväksi yölevostani. Riittääkö kymmenen minuuttia?"

"Riittää yllinkyllin, sir, kiitos vain. Haluaisin tehdä vain yhden kysymyksen. Myönnän, että tuo kysymys on sopimaton asemalleni, mutta rohkenen kuitenkin tehdä sen. Tietääkö neiti Carew, mikä se herra Cashel Byron on, jonka hän ottaa vastaan joka perjantai muiden tuttaviensa mukana?"

"Epäilemättä hän tietää", sanoi Lucian, muuttuen heti kylmäksi käytökseltään ja katsoen Bashvilleen ankarasti. "Mitä se teihin koskee?"

"Tiedättekö _te_, mikä hän on, sir?" kysyi Bashville vastaten järkähtämättä Lucianin tuijotukseen.

Lucianin ilme muuttui, ja hän nosti paikoilleen kynän, joka oli solahtanut alas hänen pulpetillaan olevalta telineeltä. "Hän ei ole minun tuttaviani", sanoi hän. "Tunnen hänet vain loordi Worthingtonin ystävänä."

"Sir", sanoi Bashville äkillisellä kiihkolla, "hän ei merkitse loordi Worthingtonille enempää kuin juoksijahevonen, josta hänen armonsa lyö vetoa. Yhtä hyvin voisin _minä_ väittää olevani hänen armonsa ystävä, koska voin sanoa tavallani tuntevani hänet. Byron on tavallinen ammattinyrkkeilijä!"

Lucian muisti mitä oli tapahtunut rouva Hoskynin luona ja uskoi väitteen heti. Mutta hän teki heikon yrityksen vastustaa vakaumusta. "Oletteko varma siitä, Bashville?" sanoi hän. "Tiedättekö, että väitteenne on hyvin vakavaa laatua?"

"Siitä ei ole mitään epäilystä, sir. Menkää mihin Lontoon urheilukapakkaan hyvänsä ja kysykää, kuka on nykypäivän parhaiten tunnettu nyrkkeilijä, niin teille vastataan: Cashel Byron. Minä tiedän hänen kaikki vaiheensa, sir. Ehkä olette kuullut puhuttavan Ned Skenestä, joka oli tietääkseni mestari siihen aikaan kun te olitte koulussa."

"Luulen kuulleeni tuon nimen."

"Aivan niin, sir. Ned Skene löysi tämän Cashel Byronin Melbournen kadulta, missä hän oli tavallisena laivapoikana, ja harjoitti hänet nyrkkeilijäksi. Olette ehkä nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä, sir. Urheilulehdet ovat täynnään kirjoituksia hänestä; ja hänet mainittiin Times'issakin kuukausi sitten."

"En lue koskaan sen aiheisia kirjoituksia. Minulla on tuskin aikaa silmäillä läpi ne, jotka koskevat minua."

"Samoin on jokaisen ihmisen laita, sir. Neiti Carew'nkaan mieleen ei johdu koskaan lukea sanomalehtien urheilutietoja, ja niin tuo Byron voi esiintyä hänelle hänen vertaisenaan. Hän on hyvin tunnettu halustaan esiintyä herrasmiehenä, sir, sen vakuutan teille."

"Olen huomannut hänen käytöksensä kylläkin omituiseksi."

"Omituiseksi, sir! Hyvänen aika, lapsikin voisi nähdä hänen lävitsensä, sillä hänellä ei ole järkeä oman salaisuutensa säilyttämiseen. Viime perjantaina hän oli kirjastossa ja sattui katselemaan sitä uutta elämäkertateosta, johon neiti Carew kirjoitti esityksen Spinozasta. Ja mitä luulette hänen sanoneen, sir! 'Onpas tämä siunattu kirja', sanoi hän. 'Tässä on kymmenen sivua Napoleon Bonapartesta eikä yhtään ainoaa Jack Randallista; ikäänkuin ei yksi tappelija olisi yhtä hyvä kuin toinenkin!' Ymmärsin siitä tavasta, millä neiti Carew vastasi tuohon puheeseen ja johti hänet, niin sanoakseni, perusteellisesti esittämään ajatuksensa, ettei hän tiennyt kuka hänellä oli talossaan; ja silloin minä päätin kertoa asian teille, sir. Toivon, ettette luule minun tulleen tänne hänen selkänsä takana mistään pahansuopuudesta häntä kohtaan. Tahdon vain rehellistä peliä. Jos minä esiintyisin neiti Carew'lle herrasmiehenä, ansaitsisin tulla paljastetuksi petturina; ja kun hän koettaa ottaa itselleen etuja, jotka eivät hänelle kuulu, niin arvelen, että minulla on oikeus paljastaa hänet."

"Aivan oikein, aivan oikein", sanoi Lucian, joka ei vähääkään piitannut Bashvillen vaikuttimista. "Otaksun, että tämä Byron on vaarallinen mies, jos joutuu hänen kanssaan mieskohtaisiin epämieluisuuksiin."

"Hän tuntee ammattinsa, sir. Minä olen parempi painin arvostelija kuin puolet näistä Lontoon ammattimiehistä, mutta en ole koskaan nähnyt miestä, joka kykenisi saamaan hänestä otteen. Niin yksinkertainen kuin hän onkin, on hän nyrkkeilyssä nero, ja hän on lyönyt kaiken kokoiset, painoiset ja väriset vastustajat. On eräs hiiliseuduilta tullut uusi mies, nimeltään Paradise, joka väittää voittavansa hänet; mutta sitä minä en usko ennenkuin näen."

"Hyvä", sanoi Lucian nousten, "olen hyvin kiitollinen teille, Bashville, tiedonannostanne; ja tulen pitämään huolen, että neiti Carew saa tietää, kuinka te olette --"

"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Bashville; "mutta jos tahdotte olla hyvä, niin älkää tehkö sitä. En tullut suosittaakseni itseäni toisen miehen kustannuksella; ja ehkäpä neiti Carew ei pitäisikään sitä minään suurena suosituksena." Lucian katsahti häneen nopeasti ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Bashville jatkoi: "Jos Byron kieltää asian, saatte kutsua minut todistajaksi, ja minä sanon hänelle suoraan naamaan, että hän valehtelee -- ja sen tekisin, vaikka hän olisi vielä kaksi vertaa vaarallisempi; mutta, tällaista tapausta lukuunottamatta, pyytäisin teitä, sir, osoittamaan minulle sen suosion, ettette mainitsisi minun nimeäni neiti Carew'lle."

"Kuten haluatte", sanoi Lucian, ottaen esiin kukkaronsa. "Ehkä olette oikeassa. Kuitenkaan ette saa jäädä aivan ilman korvausta vaivoistanne."

"Siihen en todellakaan voi suostua, sir", sanoi Bashville, peräytyen askeleen. "Olette varmasti samaa mieltä kanssani siitä, että tällaisesta asiasta ei miehen sovi ottaa maksua. Se on minun ja Byronin välinen persoonallinen asia, sir."

Paheksuen sitä, että palvelijalla voi olla persoonallisia tunteita mistään asiasta, saatikka sellaisesta, joka koski hänen emäntäänsä, pisti Lucian kukkaron takaisin taskuunsa pitemmittä selityksittä ja kysyi: "Onko neiti Carew kotona tänään iltapäivällä kolmen ja neljän välillä?"

"En ole kuullut mistään vastakkaisistakaan aikomuksista, sir. Voin sähköttää teille, jos hän menee ulos -- jos haluatte."

"Ei ole väliä. Kiitos. Hyvästi."

"Hyvästi, sir", sanoi Bashville kunnioittavasti ja poistui. Oven ulkopuolella hänen käytöksensä muuttui. Hän pani käsiinsä kaneelinruskeat hansikkaat, otti hopeahelaisen kävelykepin, jonka hän oli jättänyt käytävään, ja käveli Downing Streetiltä Whitehalliin. Eräs seurue maaltatulleita, joka seisoi siinä katsellen rakennuksia, arvasi hänen olevan rahaministeriön nuorempia loordeja.

Hän odotti turhaan sinä iltapäivänä Lucianin ilmestymistä Regent's Parkissa olevaan taloon. Ketään vieraita ei käynyt; ja hän kulutti aikaansa yrittämällä, neiti Carew'n järjestämän palvelija-kirjaston avulla, tunkeutua Spinozan filosofian syvyyksiin. Tunnin kuluttua, tuntien tyytyväisenä päässeensä selvyyteen tuon kirjailijan näkökannoista, hän ryhtyi pitkän kesäpäivän yksitoikkoisuuden vaihteluksi kiillottamaan Lydian pöytähopeita.

Sillävälin mietti Lucian, millä tavoin hän voisi parhaiten saada Lydian ei vain epäämään Cashelin tuttavuuden, vaan lisäksi tuntemaan perinpohjaista häpeää siitä, että oli antanut tälle yllykettä, sekä terveellistä epäluottamusta omaan arvostelukykyynsä vast'edes. Hänen sihteeritehtävänsä olivat opettaneet hänet varustautumaan joillakin hyvinjärjestetyillä asiaa koskevilla tosiseikoilla, ennenkuin hän ryhtyi vaikuttamaan toisten mielipiteisiin missään asiassa. Hän ei tiennyt ammattinyrkkeilystä enempää kuin että se oli raaka ja laiton tapa, samaa sukua kuin kukkotappelu, ja että sen, samoinkuin viimeksimainitunkin, otaksuttiin yleensä jo jääneen pois käytännöstä. Tietäen, kuinka taipuvainen Lydia oli pitämään kaikkia muilta saatuja mielipiteitä ennakkoluuloina, tunsi hän olevansa velvollinen hankkimaan yksityiskohtaisempia tietoja. Hän hämmästytti loordi Worthingtonia ei ainoastaan pyytämällä häntä päivälliselle seuraavana iltana, vaan lisäksi kuuntelemalla innokkaasti hänen laveaa esitystään mieliaiheestaan, nyrkkeilykilpailuista.

Kun päivät kuluivat, kävi Bashville hermostuneeksi ja arveli toisinaan, oliko Lydia ehkä tavannut serkkuaan ja kuullut tältä hänen käynnistään Downing Streetillä. Hän kuvitteli Lydian käytöksen häntä kohtaan muuttuneen ja oli kerran tai pari kysymäisillään miellyttävimmältä sisäköltä, oliko tämä sitä huomannut. Keskiviikkona hänen jännityksensä loppui. Lucian saapui ja keskusteli pitkään Lydian kanssa kirjastossa. Vaikka Bashville oli liian kunniallinen kuunnellakseen oven takana, niin hän miltei toivoi, että tuo miellyttävä sisäkkö olisi vähemmän arkatuntoinen. Mutta neiti Carew'n oli onnistunut herättää palvelijoissaan jonkunverran itsekunnioitusta, ja Lucianin paljastus tapahtui täysin kahdenkeskisesti.

Astuessaan kirjastoon hän näytti niin totiselta, että Lydia kysyi häneltä, oliko hänellä hermosärkyä, joka häntä toisinaan vaivasi. Hän vastasi hiukan pahastuneena, ettei hänellä sitä ollut, ja että hänellä oli tehtävänä Lydialle eräs tärkeä ilmoitus.

"Mitä! Taaskin!"

"Niin, taaskin", sanoi Lucian, happamesti hymyillen; "mutta tällä kertaa se ei koske minua itseäni. Saanko varoittaa sinua erään vieraasi maineesta ylittämättä oikeuksiani?"

"Varmasti. Tarkoitatko Cheffskyä? Jos niin, niin olen täysin tietoinen siitä, että hän on henkipatto nihilisti."

"En tarkoita monsieur Cheffskyä. Toivoakseni ymmärrät, etten hyväksy häntä enkä sinun omituista mieltymystäsi nihilisteihin, anarkisteihin ja muihin epäilyttäviin henkilöihin; mutta arvelen, että sinäkin voisit kuitenkin vetää rajan ammattinyrkkeilijään nähden."

Lydia vaihtoi väriä ja virkkoi, miltei kuulumattomasti: "Cashel Byron!"

"Siis sinä _tiesit_!" huudahti Lucian kauhistuen.

Lydia odotti hetkisen toipuakseen, istuutui levollisesti tuolilleen ja vastasi tyynesti: "Tiedän vain sen, mitä sinä sanot minulle -- en enempää. Ja tahtoisitko nyt selittää minulle tarkoin, mikä ammattinyrkkeilijä on?"

"Hän on yksinkertaisesti se, mitä hänen nimensä ilmaisee. Hän on mies, joka tappelee palkan edestä."

"Niinhän sotapäällikkökin tekee. Ja kuitenkaan ei yhteiskunta aseta heitä samaan luokkaan -- ei ainakaan minun luullakseni."

"Ikäänkuin voisi olla epäilystä siitä, mitä yhteiskunta tässä tekee! Eihän noiden kahden tapauksen välillä ole minkäännäköistä rinnakkaisuutta. Salli minun koettaa avata silmiäsi hiukan, jos se on mahdollista, mitä joskus olen taipuvainen epäilemään. Ammattinyrkkeilijä on tavallisesti rajuluontoinen mies, joka seuralaistensa kesken on hankkinut itselleen jonkunlaisen öykkärin maineen, ja joka alituisesti riidellen on saanut jonkunverran harjaannusta tappelussa. Tämän maineensa nojalla hän voi tavallisesti löytää jonkun uhkapelurin, joka on halukas lyömään vetoa jonkun rahasumman siitä, että hän voittaa jonkun taatussa maineessa olevan nyrkkitaistelijan yhdessä ottelussa. Vetoja lyödään noiden molempien miesten ihailijain välillä; kootaan palkinto, johon kumpikin puolue antaa osansa; taistelijoita treenataan kuin juoksijahevosia, tappelukukkoja tai muita sen vertaisia; he kohtaavat toisensa ja iskevät toisiaan hurjasti, kunnes jompikumpi on niin pahoin ruhjoutunut, ettei voi jatkaa taistelua. Tämä tapahtuu keskellä väkijoukkoa, jonka muodostavat tämänlaatuisista näytöksistä nauttivat henkilöt: se on, raaimmat lurjukset, mitä suuri kaupunki voi sietää vapaalla jalalla, ynnä monet sellaisetkin, joita se ei voi sietää. Koska kilpailupalkinto, jonka molemmat puolueet ovat keränneet kokoon, nousee usein yli tuhannenkin punnan, ja koska voittoisa nyrkkitaistelija saa paljon runsaammat palkkiot antaessaan opetusta nyrkkeilyssä, kuin yliopiston opettaja saa opetustunneistaan, niin ymmärrät, että sellainen mies, niinkauankuin hänen nuoruutensa ja hyvä onnensa kestää, voi olla hyvissä varoissa ja voipa vielä, apinoimalla niiden herrasmiesten käytöstä, joita hän opettaa, pettää huolettomia ihmisiä -- varsinkin erikoisuuksien ihailijoita -- harhauttaviin luuloihin maineestaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan."

"Mikä on sitten hänen yhteiskunnallinen asemansa? Tarkoitan, ennenkuin hänestä tulee nyrkkitaistelija."

"No, hän voi olla jonkunlainen ammattityöläinen: teurastajan, nahkurin, räätälin tai leipurin sälli. Mahdollisesti eronsaanut sotilas, merimies, palvelija tai muu sellainen. Mutta tavallisesti hän on raaka työmies. Satamain seudut vilisevät sellaisia sankareita."

"Eivätkö he koskaan tule korkeammasta säätyluokasta?"

"Eivät koskaan edes oman luokkansa paremmista piireistä. Rappeutuneilla herrasmiehillä ei ole juuri menestymisen mahdollisuuksia työssä, joka vaatii härän voimia ja sitkeyttä ja teurastajan julmuutta."

"Mutta mitä heistä lopulta tulee? Eiväthän he voi jatkaa sellaista työtä koko ikäänsä."

"Eivät voikaan. Kun joku nyrkkitaistelija vuosien vaikutuksesta joutuu useamman kerran perättäin häviölle, ei kukaan halua enää lyödä vetoa hänen puolestaan eikä avustaa palkinnon keruussa hänelle. Tai jos hän voittaa aina poikkeuksetta, niin ne, mikäli niitä on, jotka uskaltavat käydä otteluun hänen kanssaan, huomaavat olevansa samassa kadotuksessa. Kummassakin tapauksessa hänen uransa on lopussa. Jos hän on pannut rahaa säästöön, avaa hän urheilukapakan, missä myy kelvottominta lajia väkijuomia entisille kilpailijoilleen ja heidän joukkokunnalleen, ja ennenpitkää juo itsensä kuoliaaksi tai vararikkoon. Jos hän sitävastoin on ollut eteensäkatsomaton tai huono-onninen, kerjää hän entisiltä suosijoiltaan ja antaa opetusta. Lopulta, kun suojelijat kyllästyvät häneen ja oppilaat loppuvat, hän sortuu työläisluokan pohjamutaan terveys murtuneena, naama ruhjoutuneena, luonne raaistuneena ja maine tahraantuneena."

Lydia jäi tämän selityksen jälkeen äänettömäksi niin pitkäksi aikaa, että Lucianin esivaltamainen ankaruus ensin syventyi, sitten horjui, ja lopulta vaihtui loukkautumisen tunteeksi; sillä Lydia näytti unohtaneen hänet. Hän oli lausumaisillaan paheksumisensa tästä kohtelusta, kun Lydia jälleen katsoi häneen ja sanoi: "Minkätähden loordi Worthington esitteli minulle siihen luokkaan kuuluvan miehen?"

"Koska itse pyysit häntä tekemään sen. Arvattavasti hän ajatteli, että jos katsoit sopivaksi esittää sellaisen pyynnön ilman ennakkotiedusteluja, et voisi moittia häntä, jos huomaisit saaneesi niskoillesi epämieluisan tuttavuuden. Muista, että pyysit esittelyä Wiltstokenin asemasillalla, itse miehen läsnäollessa. Sellainen raakalainen kykenisi nostamaan häiriön paljon pienemmästäkin loukkauksesta, kuin minkä selitys ja kieltäytyminen olisi hänelle tuottanut."

"Lucian", sanoi Lydia, "minä pyysin tulla esitellyksi vuokralaiselleni, jonka kunniallisuudesta sinä olit mennyt takuuseen vuokraamalla Metsämajan hänelle." Lucian punastui. "Miten loordi Worthington selittää herra Byronin ilmestymisen rouva Hoskynin luo?"

"Se oli typerä pila. Rouva Hoskyn oli kiusannut Worthingtonia tuomaan hänen luokseen jonkun kuuluisuuden, ja kostoksi hän toi nyrkkeilijäsuojattinsa."

"Hm!"

"En puolusta Worthingtonia. Mutta hienotunteisuutta voi tuskin odottaakaan häneltä."

"Hänellä on kyllin hienotunteisuutta ymmärtääkseen tällaisen asian täydellisesti. Mutta olkoon se sinään. Olen ajatellut sitä, mitä kerroit minulle noista omituisista ihmisistä, joiden olemassaolosta tuskin tiesin ennen. Lueskellessani, Lucian, olen kohdannut tuomitsevia arvosteluja kaikista roduista ja toimialoista auringon alla. Hyvin arvossapidetyt ja oppineet miehet ovat väittäneet, että juutalaiset, irlantilaiset, kristityt, ateistit, juristit, lääkärit, valtiomiehet, näyttelijät, taiteilijat, lihansyöjät ja viininjuojat ovat kaikki ehdottomasti rappeutuneita olentoja. Sellaiset väitteet voidaan helposti todistaa ottamalla musta lammas kustakin laumasta ja esittämällä se tyypiksi. Tuntuu järkevältä tehdä johtopäätös ihmisen luonteesta hänen toimialansa perusteella; mutta kuka ottaisi käytöksensä ojennusnuoraksi yksinomaan tähän perustuvan mielipiteen? Sota on julmaa, mutta sotilaat eivät ole poikkeuksellisen verenhimoisia ja epäinhimillisiä olentoja. En ole aivan varma siitäkään, että nyrkkitaistelija on väkivaltainen ja vaarallinen mies, koska hän harjoittaa väkivaltaista ja vaarallista ammattia -- otaksun, että he kutsuvat sitä ammatiksi."

Lucian yritti sanoa jotakin, mutta Lydia keskeytti hänet jatkaen:

"Mutta tuo ei kuitenkaan minua liikuta tällä hetkellä. Oletko saanut selville jotakin herra Byronista persoonallisesti? Onko hän tavallinen luokkansa edustaja?"

"Ei. Ennemmin luulisin -- ja toivoisin -- että hän on hyvin epätavallinen luokkansa edustaja. Olen seurannut hänen historiaansa taaksepäin aina siihen aikaan asti, jolloin hän oli laivapoikana. Kun hän ei nähtävästi onnistunut toimimaan päällystönsä tyydytykseksi siinä virassa, tuli hän asiapojaksi jonkunlaiselle miekkailukoulun pitäjälle Melbourneen. Siellä hän keksi lahjojensa laadun, ja ennen pitkää hän ilmestyi nyrkkeilypiiriin jonkun onnettoman Ducket-nimisen nuoren miehen kanssa, jonka leuan hän murskasi. Se laski perustuksen hänen maineellensa. Hän taisteli useita otteluja poikkeuksettomalla menestyksellä; mutta vihdoin hän salli rohkeutensa päästä siinä määrin voitolle harkitsevaisuudesta, että tappoi erään englantilaisen, joka taisteli häntä vastaan epätoivoisella itsepintaisuudella kaksi tuntia. Olen kuullut, että sitä iskua, jolla hän kaatoi tuon mies-poloisen viimeisen kerran, nimitetään nyrkkeilypiireissä 'Cashelin surmaniskuksi', ja että hän on koettanut uudistaa sitä kaikissa seuraavissakin otteluissaan, saamatta kuitenkaan aikaan samaa turmiollista tulosta. Epäonnistuminen on arvattavasti ollut hänelle ankara pettymys. Hän pakeni Austraaliasta ja ilmestyi Amerikkaan, missä hän ryhtyi jatkamaan voitollista uraansa, kunnostautuen erikoisesti heittämällä erään jättiläismäisen vastustajan maahan jollakin heidän lajisilleen ominaisella kauhealla tavalla, ja tehden hänestä elinkautisen ramman. Sitten hän --"

"Kiitos, Lucian", sanoi Lydia jokseenkin heikosti. "Siinä on aivan tarpeeksi. Oletko ihan varma, että tuo kaikki on totta?"