Part 9

He matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät lehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen katoksiksi, -- hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään valonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia kuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut.

Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden soinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden.

Ja kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi valon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli tyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu. Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi kauneuden virraksi.

Hän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja suurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle!

Hän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten mielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden loistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa.

Hän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden.

Sulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas, kullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla...

Hänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta -- --

* * * * *

Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt yllätystä.

Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.

Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana, hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen suun ympärillä luja piirre.

Ja hänen puheensa -- kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.

Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.

Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn -- hän oli vanhan Herön suvun vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, -- hänen koko olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.

Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin sanottiin.

Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja, ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, -- siksi ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään, katse häneen luotuna, hän itse... Herön nuori Gunvor.

Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset väistymään tieltä.

* * * * *

Kierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat viipyä jonkun aikaa.

Gunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian nopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut olevansa valmis sitä jättämään.

Falckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla. Hotellissa tutustui Falck erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli hänen ystävänsä. He huomasivat harrastavansa samoja asioita.

Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla.

Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa pitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään asuvan tanskalaisen kreivittären huomaan.

Mutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut hänestä niin tarpeelliselta.

Gunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin juhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin.

Ja lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet kyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli tuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta olikaan elämällä tarjottavana? -- -- --

* * * * *

Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.

Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai peruutuksen.

Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä huomaisi.

Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.

Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi laakson läpi johtavalle tielle.

Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.

Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä, luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.

Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän olla yksin!

Ei, ei yksin -- hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden ihanuudesta.

Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi kasvaa niin monenlaisia kukkia.

Hän ei voinut muuta -- hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.

-- Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka tavattoman paljon!

Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät...

Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä tuntureita.

Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.

Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja, jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.

Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia -- mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua lentää yhdessä niiden kanssa -- -- --

Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.

Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.

Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen tuoksua, kuten viiniä -- hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut ylettää.

Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin vedenputous.

Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu tunki hänen sydämeensä... Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna...

Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.

Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja kaikesta mitä ruusut sanoivat -- - --

Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja kiiruhti pois.

Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.

Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten keskitse kirkon ihanan holvin alle.

Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti korkeat holvit.

Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma. Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.

Hän tyrskähti itkuun.

Hänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa merellä.

17.

Kesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli tulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta.

Tänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma erilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista ääristä.

Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja hänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan.

Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei voinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset.

Hänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista huvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti pysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden.

Vielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut sille mitään arvoa.

Hänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti suuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä -- samaten kuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin miellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi.

Muutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet ystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori tyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa parissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei ollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin voittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu nuorisosta.

Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin keveitten siipien liidätteleminä. Hänen seuraansa haettiin, huolimatta hänen umpimielisyydestänsä. Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän iloitsi siitä ja palkitsi sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä ei kenenkään onnistunut päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun sävyn kaikkialla missä oli mukana.

Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut...

Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin komeilevia ihmisiä.

Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään, sillä varmaankaan se ei ollut oikein -- mutta hänestä tuntuivat kaikki vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että _hän_ omisti ainoan todellisen ylhäisyyden -- luonnon suoman -, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään ulkonaisia välikappaleita.

Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.

Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin käsiksi.

Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja uhkui ihmisrakkautta.

Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä, että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti rypistettyinä.

Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä, voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.

Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.

Hänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut perehtynyt.

Väliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti uutuuden koko voimalla.

Kreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi leikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai hämmästyttämään.

Mutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki.

Nyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se oli tuottanut hänelle tuskaa.

Eräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu lukemattomia ilkeyksiä. Gunn oli istunut sitä kuunnellen. Alettiin muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja heikommasta sukupuolesta.

Kreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen lähestyi hän Gunnia.

-- No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta?

Gunn katsoi häneen vakavasti. -- En minä tiedä mitä se onkaan, -- ei meillä tiedetä sellaisesta...

Kreivitär nauroi. -- Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme se pois maailmasta! Siis -- heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa! Mitä tahdotte vielä sanoa?

Gunnin silmät kyyneltyivät. -- Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki tyyni.

Hän nousi ja läksi huoneesta.

Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.

Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.

* * * * *

Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger. Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli hänessä jotain kuuran tapaista, -- jotain vielä heräämätöntä.

Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuonkauriita, oli hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa ilme oli.

Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin. Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene nähnyt. --

Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin kuin hän?

Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. -- -- --

* * * * *

Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset kädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä hohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä sanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen. Täsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus elostelusta. Tämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi.

Ei kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli leikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä naisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi olennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään muuta.

Jokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme voi olla.

Mutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina eniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin.

* * * * *

Hotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se välinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä käsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä.

Kreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli tällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä, että moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo olisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen.

Hotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas kuningattarinensa.

Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta hoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan ihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin jokaista muuta.

Kreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla ihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, -- ei, vallankumoukselta!

Falck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä politiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta. Kun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään.

Tuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin.

Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla hänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen hymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan.

Kreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä näytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin Mariettaa, joka kaupusteli oransseja.

Gunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: -- Mutta hyvainen aika, hänhän on vanha nainen!

Ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui ymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä.

Liikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla.

-- Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan päällä useampiakin -- -- --

Holger nauroi. -- Mutta ei vain liian monta!... Muutoin ei hän olekaan ihminen, hän on villijoutsen.

Myöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. -- Sanon sinulle, mistä tuo kaikki johtuu, äiti. Hän on niin jalosyntyinen, että hänen sopii halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä.

Kreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän puhui.

Sitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen jälkeensä.

Kreivi Holger meni puutarhaan.

Yksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten saksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa muotikankaissa.

Silloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa.

18.

Gunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan kreivittären kaukainen sukulainen.

-- Tule, huusi hän, -- sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet luvannut!

Aiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin oikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa.

Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.

He tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät loistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista.

Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä.

Nyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle kauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, -- hän näki ainoastaan hänet.

Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi. Asianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen tyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä.

Gunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen silmänsä kyyneltyivät -- hän ei itsekään tiennyt miksi.

Hän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden. Luoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli kuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili.

-- Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen nauharuusukkeeseensa.

Paronitar Ida oli jälleen kalvennut.

Myöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina.

Naiset olivat yksimielisiä siitä että hän oli vielä kauniimpi piukassa mustassa samettipuvussaan, baretteineen, missä höyhentöyhtö hoippueli.

Gunn kuunteli.

Hennon soinnukas kitaran säestys liittyi kreivi Holgerin väräjävään tenoriin, seuraten sitä poluille, mitkä laulun tenho loi tiettömään maaperään.

Veri kohosi Gunnin poskille hänen kuunnellessaan.

Ja kun kreivi Holger seisoi virittäen soitintaan, jonka ääni oli laskenut, täytyi hänen katsoa häneen uudelleen ja aina uudelleen.

* * * * *

Sitten seurasi itämainen yö.

Käveltiin puutarhoissa ja niittyjä pitkin. Kreivitär kulki edellä Gunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitä, tapansa mukaan kiistellen.

Ida väitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eiköhän olisi mahdollista käyttää hienompaa?

Holger puolusti miehiä, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hänen täytyi katsoa häntä, joka kulki heidän edellänsä, ihailla hänen siroa kasvuansa... kuunnella hänen matalaa, sulavan soinnukasta ääntänsä. Ja kun Gunn kerran käännähti heihin päin, näki hän hänen suunsa, jonka hymyily oli niin ilmehikäs -- -- --

Holger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä Gunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta.

Hänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa.

Gunn nauroi heille, -- sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan.

Holger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä kuin kreivi ei olisi pitänyt siitä.

Yö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi yksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten seurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena.

Kaikki pysähtyivät katsomaan. Gunn kulki muutaman askeleen eteenpäin.

Kreivi Holger seurasi häntä.

-- Toivokaa, sanoi hän hillitysti, -- toivokaa sitä, joka teitä lähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave... Toivokaa sitä, ja se toteutuu!

Gunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä.

-- En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin miettien.

Kun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni ja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta, mutta väistyi jälleen.

Sitten hymyili Gunn. -- Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. -- En toivo koskaan itselleni mitään.

Toiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa.

Ilma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu, joka vaikutti melkein huumaavasti.

Kreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea kullanvälke.

Gunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa oli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti hohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä.

Kullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän ylitsensä.

Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata sen nyt juuri -- mutta hänen toiveensa ei täyttynyt.

-- Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. -- Lähdemme ehkä kotiin.