Part 8

Hän juoksi siltaportaita ylös. He jäivät seisomaan rinnakkain. Molemmat katsoivat taivaanrannalle päin, mistä nousi pieniä, harmaita pilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi, vyöryivät pois ja liittyivät yhteen seinäksi, joka loittoni merelle päin.

-- Se on jäämeren sumua, sanoi Pikku-isä. -- Lämpömittari on laskenut monta astetta.

-- Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei ollut ketään, joka voisi auttaa häntä.

Pikku-isä seisoi katsoen häntä -- sillä hänen tukkansa kaartui niin miellyttävästi kasvojen ympäri... mutta silmät näyttivät itkettyneiltä.

Silloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys.

-- Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois... et koskaan menisi naimisiin, niin lupasit.

Gunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti.

-- Annoinko sellaisen lupauksen... no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä ole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti.

Pikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä kaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle selvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin Gunnista.

Häntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut sanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että Gunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn voisi hiukan ajatella häntä.

Mutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä mereen.

Kalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn huomannut.

Äkkiä tunsi Pikku-isä että oli tullut kylmä.

-- Sinun pitäisi mennä sisään, sanoi hän alakuloisesti.

-- Olet oikeassa. -- Gunn nyökkäsi lempeästi ja meni. Pikku-isä jäi paikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vyöryivät lähemmäksi, täyttäen koko ilman.

Nyt saapuivat ne hänen luoksensa. Hän tunsi sen ja vavahti. Hänestä ne hautasivat alleen koko hänen elämänsä.

-- Niin, mumisi hän, -- samaten kävi myöskin isä Hesekielin, -- aikoinaan...

Kyyneleet pimittivät hänen katseensa. Janine oli kertonut siitä hänelle.

Lopuksi huomasi hän värisevänsä kylmästä. Hän puri hampaansa yhteen ja läksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpäin.

Veräjällä kohtasi hän Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hän esiin ja avasi hänelle veräjän.

Muori katsoi häneen ihmeissään. Sellaisia tapoja ei täällä noudatettu eikä Pikku-isä ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta.

Ei hän ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän teki sen nyt. Hän ei ollut vielä tietoinen siitä, että hänessä oli herännyt aivan uusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidän kauttansa olisi ollut omistettu Gunnille.

14.

Falck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella kävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa.

Hän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään.

Falck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella.

-- Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, -- olette jo pitkät ajat pelotellut meitä kaikkia.

Vera pudisti päätänsä. -- Yö on samettia, sanoo muuan runoilija... se on armelias ja sääliväinen... mutta sellainen en minä ole.

Hän katsahti Falckiin. -- Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta se oli kaameata... Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani -- kerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista kuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa kaukaa?... Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen, tunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen.

-- Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi arki-ihmiseksi, kuten me muut!

Vera hymyili. -- Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on mahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi sitä ymmärtää!

-- Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää juoda hapanta maitoa.

Vera nauroi. -- Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi... niinhän muinoiset kreikkalaiset väittivät.

Hän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten hän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan puutarhan käytävää pitkin.

Äkkiä Vera pysähtyi. -- Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan haltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä iltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa sen pyhästä leivästä... ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä! -- Sanokaa nyt jotakin!

Hän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen edestakaisin käytävissä.

Falck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo ja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen Jeanette rouvan kauneilla silmillä. -- Sellaisia me miehet olemme, lopetti hän.

Vera nauroi. -- _Miehet_, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä on epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen nähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta sitä meidän suhteemme!... Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän merkitsevästi.

-- Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette haavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja... Silloin ei myöskään näe selvästi!

Veran ilme muuttui. -- Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?... Jos näkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, -- ei voisi odottaa mitään, ja odottaa _täytyy_!

-- No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin... Mutta minähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. -- Hän otti sen esiin.

Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä.

-- Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten Kristuksen, -- se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden koko elämä on pelkkää rikollisuutta!... Mutta minulle tuottaa onnea tieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri tilinteonpäivä on tullut...

Hän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä vyöhön, putosi maahan.

Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili sen hienotekoista kultasilausta.

Mutta siinä oli ruma ruostepilkku -- sen aikoi hän hieroa pois. Vera tempaisi tikarin hänen kädestänsä. -- Ei se jouda pois -- se on verta!

Sitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. -- Istukaa, sanoi hän, -- kerron teille jotakin.

-- On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui kumminkin Veran viereen.

-- Rakkaus on kärsimystä -- tiedättekö sen? kysyi hän.

-- Tiedän, vastasi tuomari, -- tiedän kyllä.

Vera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi.

-- Minä olen rakastanut... ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä. Niin kohtasin Mishka Vladigan... ketään en ole rakastanut kuten häntä. Tulin hänen vaimoksensa...

-- Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys johon kuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme siihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, -- hänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset rääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta ilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt.

-- Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle ja vannoin kuolemanvalan.

-- Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme olin saanut tietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin hänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä oli varattuna paperilla ja kynällä, kirjoittaakseen muistun kaikkien nimet.

-- "Sinäkö siellä olet, Mishka?" kuiskasin minä.

-- Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut kiinni.

Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla.

-- Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken maailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni. Hän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen viereensä. "Pikku Mishka, sydämeni lemmitty", sanoin minä hänelle, "kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän viatonta verta!..." Hän ei tehnyt sitä -- hän käytti ne muutamat minuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja haavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja.

Hän kääntyi tuomariin päin ja nauroi -- heleästi ja tyynesti.

-- Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti.

-- Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa sydäntä -- ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua.

Hän oli noussut. Hänen ylväs ylähuulensa vapisi.

-- Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. -- Suurinta, mitä olen tehnyt maan päällä, oli että pelastin hänet jatkamasta rikoksiansa.

Tuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeä mielenahdistus, ajatellessa millaista seuraa hän oli hankkinut Pikku-Gunnille.

-- Sepä oli inhottava juttu, sanoi hän vihdoin. -- Ettehän toki kerro sitä Pikku-Gunnille.

-- En, koska se teistä on niin inhottava... Minulla oli kerran itselläni pieni tyttö, lisäsi hän surumielisesti.

-- Tapoitteko te hänetkin?

Vera vastasi pelkällä katseella.

-- Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja läksi.

* * * * *

Seuraavana aamupäivänä keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa. Silloin oli jo rovasti käynyt hänen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva ja tuomari yhtä mieltä.

Sitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hänet käsittämään, että hänen pitäisi lähteä pois kotoa, oppiakseen vielä lisää, koska hänen kerran piti hallita ja vallita Herön kartanossa.

Elin rouva olisi tahtonut panna hänet kauppakouluun. Falck tahtoi toimittaa hänet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erästä hampurilaista opistoa. Hän voi saada hänet täysihoitoon erään ystävänsä perheeseen. Hän tarjoutui itse viemään hänet sinne.

Parin päivän kuluttua olivat he valmiit lähtemään matkaan.

Pikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvästit ja pyytämässä anteeksi. Isoäiti oli tahtonut että hän tekisi sen. Sitten oli hän ollut myöskin isä Hesekielin tykönä. Mutta Pikku-isä oli ollut niin kummallinen. Hän ei tahtonut uskoa, että Gunn todella matkustaisi. Ei hän myöskään tahtonut antaa hänelle kättä. Lopuksi täytyi Gunnin siitä huolimatta lähteä tiehensä.

Matkapäivä tuli. Heidän täytyi lähteä varhain matkaan, ehtiäkseen laivaan ennenkuin virta kääntyi. Heidän piti lähteä suurella höyrylaivalla etelään. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan taivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo.

Isä Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan tuomaria.

Elin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille. Grimm seisoi myöskin hiljaisena ja liikkumatonna, ikäänkuin olisi tiennyt mikä oli kysymyksessä.

Tuomari tuli ja he lähtivät liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku.

Kaikki seisoivat katsoen heidän jälkeensä, kunnes vene katosi niemen taa. Nuorempi Hesekiel katsoi myöskin katsomistaan, seisoen suorana, mutta katse huolestuneena, ihmettelevänä.

Kun vene työnnettiin vesille, vavahti hän ja alkoi väristä. Kaikki himmeni ja mustui hänen silmissänsä.

Hän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin.

Janine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän ja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden.

-- Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, -- ja hän kulki aivan sinun ohitsesi.

-- Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, -- ei se ollut hyvä. Kulkiessaan ohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua...

-- Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin uskollisen katseen...

Pikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois.

Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa.

Siellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin.

Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun.

IV

15.

Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli jäljellä niin paljon opittavaa.

Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä -- se täytyi kaikkien myöntää -- kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.

Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.

Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna tuli tyyni talvi -- ja yöt olivat pitkät ja pimeät.

Aika ei ollut sopiva lähtöön.

Mutta sitten -- kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa, pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen kevään saapuneen -- silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho. Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään -- sen aika ei ollut vielä käsissä.

Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista. Ja päivät menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen alusta.

Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin noutaa hänet kotiin.

Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran sivurakennuksessa.

Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei Hesekiel olisi ollut niin neuvokas.

Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään tuomarin levottomuudesta.

-- Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. -- Valkea vainoaa minua. Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin uudistunut monta kertaa... Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua kintereilläni...

-- Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet, jotka tarun mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan -- ne soinnahtelevat juuri tulessa -- -- --

Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän läksi hänen luotansa.

Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon. Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden rytinää.

Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi.

Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.

Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.

Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan.

Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi Veran lempitiet.

Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa, makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.

Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja lausui: -- Se on kuollut!

Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta. Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin unissakävijällä.

-- Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. -- Hän oli ihana... Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa metallia ja siivet mahtavia liekkejä... ja niitä ympäröi kauhun myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli kaiken maailman... sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan...

Hän nousi. -- Lähtekäämme täältä! sanoi hän.

Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän vahingoittumaton.

Vera nyökkäsi.

Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.

Silloin nauroi Vera. -- Te tahtoisitte että minä läksisin.

Hän pysähtyi. -- Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria vastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin.

-- Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. -- Olen teissä tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta, jota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut teissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut polvistua sen eteen... lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. -- Mutta te olette aina sulkenut tien. On ollut mahdotonta päästä teitä lähelle.

Falck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine, josta hän ei pitänyt... hän halusi lähteä.

Mutta Vera ei sallinut hänen puhua. -- Istukaa, sanoi hän. -- Nyt tahdon siitä puhua, enkä sitten enää koskaan toiste.

-- Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, -- että te olette pelkurimainen ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin kyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin tuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä.

Nyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. -- Olisin tosiaankin voinut saada teidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli pyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei tunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset... Tiedän erään etevän, lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä kyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin kukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!... Tuollaiselle minä nauran, sillä sehän on hullunkurista...

-- Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi.

-- Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä porrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette -- mutta te ette voinut kohota niin korkealle!

Vera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. -- Olisin tahtonut osoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa puolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä -- tai rakkautta, jos niin tahdotte, -- jota ihmiset eivät vielä tunne, jalompi ehkä kuin mikään muu -- ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi ettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa.

Hän hymyili lempeästi. -- Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho siihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää ihmisyyttä -- sellaista, että toinen tuntee toisensa.

Falck hymyili väkinäisesti. -- Te näette, etten minä halua ryhtyä puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?

-- Lähtekäämme vain... Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä sydämessänne te säilytätte muistoanne -- siellä ette tiedä kenestäkään muusta kuin _hänestä_... Kuinka te kaikki olette heikkoja!

Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.

-- Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi hän, -- mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!

Vera nauroi. -- Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, -- nyt olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.

-- Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin... mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt. Te istutte ja nyitte lankojanne... Mitä arvelette, saatteko maailman järkiinsä?

Vera pudisti päätänsä. -- Järki on jotain, jota ei vielä ole olemassa... mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, -- se tulee myös toteutumaan.

-- No, lähdemme nyt! -- Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä muuttui, silmät säihkyivät.

-- Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?"

Hän viittasi kohden taivaanrantaa.

-- Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva -- -- --

Hän nousi pienelle kalliolle.

-- Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien herättäminä -- sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä, jotka sanovat että kaikki jo on ohitse.

Hän vaipui ajatuksiin.

Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia ääniä.

-- Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck. Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella, lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.

-- Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he vahvistavat käsiämme ja sydäntämme...

-- Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina, mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät maailman kumoon...

-- Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt _ihmisten_ asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että _ihmisten_ on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä -- -- --

Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli ihmeellinen, outo sointu.

Falck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä kädestä.

-- Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta nyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne.

Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen.

-- Niin, lähtekäämme, lausui hän.

* * * * *

Falck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen.

Mutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt, että hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa.

Samana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja harvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön.

Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo sovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti hän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja Italiaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan.

Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä matkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen valppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki.

Mutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli Elin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan toista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää lapsukaiselle.

Niin suostui siis Elin rouva siihenkin.

Entistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa.

Eräänä aamuna läksi Falck matkaan.

Vera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta, ennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina.

16.

Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan.

Hänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle.

Sen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää!

-- Mutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, -- ei isänsä eikä oman itsensä tähden.

Nythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki perehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana.