Part 7

-- Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. -- Siitä tulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa _tarpeeksi_ rakkautta ainoaltakaan sielulta... Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta liikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta tyhjyyttä -- -- näen sen nyt edessäni!

-- Ei, ei, mumisi hän, -- en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata itseänsä!

Hänen katseensa harhaili sinne tänne.

-- Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko joku ulkona?

Pikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin piirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi.

-- Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi! kuiskasi hän.

Hän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista.

Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan Torgerseniä.

Sinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä.

Hänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi. Hän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti hän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle mitään syötävää.

Mutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt työtä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa hänelle.

Pikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista sairaanhoitajatar.

Viikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä edelleen suljettuna.

Pikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että hänen _täytyi_ päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen itsellensä.

Hän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina -- varsinkin kaikelle surulliselle.

Yöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä.

Hän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten. Hän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä ylös.

Tyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen viereiseen kamariin.

Siellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin luo.

Tämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän hengittikään.

Silloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin surulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä.

-- Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan kiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai... Hiljaa, lapsi, etkö kuule kelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi ihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla!

Gunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen kasvonsa tädin polttavaan käteen.

-- Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä. Se ei saa tapahtua enää toiste -- nyt tahdon sanoa sen sinulle -- --

-- Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko, että Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö, paistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä -- --

-- Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, -- tiedän että se tulee kaipaamaan minua.

Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin kintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin olisi tiennyt mistä oli kysymys.

Täti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin.

-- Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo hengittää. Miksikä sinä itket, lapseni?

Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensä.

-- Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, -- tahdon iloita siitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi!

Äkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan tuskan vallassa. -- Minkätähden tulee niin pimeä... miksi käy myrsky yli maan!... minne voin piiloutua?

Pikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä.

-- Sen tiedät kyllä, täti!

-- Kuinka käy murheellisten sydänten?

-- Heillä on Kristus!

Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma asiastaan.

Täti katsoi häneen pelästyneenä. -- On kammottavaa pimeällä tiellä! kuiskasi hän. -- Rukoile armoa -- minä olen ollut syntisraukka, kun olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle!

Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili:

-- Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja pidä meistä huolta!

Hän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että Jumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi levollisemmaksi.

-- Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä... Miksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni?

Hän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja.

Gunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä.

Täti hymyili hänelle. -- Sano jotakin, joka levittää loistetta -- --

-- Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä olet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole enää koskaan tunteva nälkää tai janoa!

Täti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät syttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä.

-- Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. -- Näen että istut odottamassa!

Hän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde.

Lydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten noussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli niin kauheata -- melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä kuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt enää ketään.

Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään.

Silloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä.

Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin kasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa kuoleman syvyyksiin.

Kului tunti.

Silloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen silmänsä olivat tummat ja suuret.

-- Täti, kuiskasi hän, -- näen sinut, sinä elät!

Sitten hän vaipui tiedotonna maahan.

Mutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi.

13.

Jonkun aikaa tädin kuoltua täytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja alkoi käydä rippikoulua rovasti Thymannin tykönä.

Pikku-isä oli ollut talven ajan kalastusretkellä, mutta oli palannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hänen piti myöskin suorittaa rippikoulunsa. Hän oli lykännyt sen tavallista myöhempään. Se johtui siitä että hän tahtoi käydä Pikku-Gunnin kanssa yhdessä.

Hesekielistä oli tullut pitkä, solakka poika. Veneessä kävi hän jo täydestä miehestä. Nyt ei kukaan enää saanut kutsua häntä Pikku-isäksi -- ei ainakaan kukaan muu kuin Janine.

Kun hän tuli kotiin ja näki Pikku-Gunnin, tuntui hän hänestä muuttuneen paljon. Hän oli kasvanut suuremmaksi ja käynyt hienoksi kuin mikäkin neiti.

Pikku-isää ilahdutti että hänkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas ja kaunis -- kuten ihmiset sanoivat hänen olevan; -- Pikku-Gunnin takia se häntä ilahdutti.

Mutta eipä hänestä juuri näyttänyt siltä, että Gunn olisi sitä huomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isä olisi tykkänään häipynyt hänen muististansa.

* * * * *

Muutkin olivat huomanneet, että Pikku-Gunn oli äänettömämpi ja suljetumpi kuin ennen.

Falck oli huolissaan hänestä. Ilmeisesti oli Tobinen juttu synkistyttänyt hänen mieltänsä, ja nyt tuli lisäksi suru tädin kuolemasta.

Tuomarin mielessä heräsivät jälleen entiset epäilykset, oliko Veran seura hänelle niin erikoisen sopivaa.

Hän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta. Tyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan.

Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina.

-- Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän, -- mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut meille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää.

-- Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, -- hän sanoo että Jumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta jättää hänet omiin valtoihinsa.

Pikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi saadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa isoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen käyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa luottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä -- turvassa kaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata.

Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano tarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema pyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien voimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun rannan ja meren perussävelten kanssa.

Totta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa. Tobine oli pyytänyt häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän oli luvannut Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä.

Mutta hän ei ollut nähnyt häntä.

Niin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle levon.

Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta. Tuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää elämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat saattaneet siihen synkemmän värityksen.

Hänessä oli herännyt harras halu sovittaa mitä voi. Hän tahtoi saada varman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan.

Tuo ajatus täytti hänen mielensä. Aina oli hänellä ollut se käsitys, että kun hän tuli suureksi, määräisi Jumala itse hänelle hänen työalansa.

* * * * *

Sillävälin hän kasvoi ja yleni, kävi solakaksi ja siroksi, miellyttäväksi ja raikkaaksi kuin meren kesytön lintu.

Kun hän sai onnen kasvaa yksinäisyydessä, ei hän aavistanutkaan, millä sädekehällä nuoruus ympäröi häntä.

Mutta isä Hesekiel havaitsi sen. Hän oivalsi noiden syväkatseisten silmien ilmeen. Hän näki että Gunvor palasi jälleen heidän luoksensa. Kun Pikku-Gunn tuli ja laski käsivartensa hänen kaulaansa niin omituisella tavalla, tuntui hänestä että se oli kuin joutsensiipi.

Hänen täytyi muistella sitä aikaa, jolloin hän itse oli nuori ja ensi kerran näki Gunvor Torintyttären.

Kun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hän lahden ympäri eteläänpäin, pitkää rantakaistaletta pitkin. Eihän hän halunnut täältä pois -- mutta keväästä saakka oli hän kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan.

Merellä oli ollut niin paljon laivoja. Hän oli nähnyt niiden tulevan ja menevän.

Ja kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herättivät hänessä levottomuutta -- pikimmiten toivomuksen että hänellä olisi siivet, millä lentää pois.

Hän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta, tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja samalla arkuus -- hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja viipyä siellä kauan -- --

Joka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä oli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen pimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen sisimpänsä tuleen.

Usein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut siitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta oli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti jokaisesta pienestä varpusesta.

Nyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen kaiketi piti tulla toimeen omin päin.

Hänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella anteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että Vera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä.

Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja juomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle. Hänessä oli jotain meren kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään, se muistutti myöskin merta. Siksi rakasti hän häntä.

Kerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja laski leikkiä. -- No, kuinkas käy, kysyi hän, -- saatteko te hänet totutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen.

Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti:

-- Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa -- opetan hänet taistelemaan, ampumaan jousella -- ja puhumaan totta.

Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja.

* * * * *

Rippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi.

Rovasti oli sanonut että se oli paras aika koko elämässä.

Pikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä. Varmaankin hän oli syntisempi kuin muut.

Oli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon.

Mutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli näet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala, joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille.

Ja lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren Jumalan tykö.

Usein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta. Todelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut pieneen ummehtuneeseen kirkkoon.

Sitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin että kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että jos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty, niin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa muodostivat. -- - Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät kirjat esillä... jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään kuten niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä.

Gunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita. Nuo nuorekkaat ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui syvyyksiin, jotka pelästyttivät häntä.

Hän alkoi katsella ympäristöään toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli oikein ihmisten laita? -- --

Hänen käsitteensä kristitystä eivät soveltuneet ihmisiin, sellaisina kuin ne enimmäkseen olivat. Siellä oli joitakuita, jotka olivat niin tavattomasti heränneitä. Mutta niillä oli virheitä ja heikkouksia, joista ne eivät vähääkään välittäneet. Eikö sen, mikä oli suurinta kaikesta, pitänyt suoda ihmiselle enemmän ylevyyttä ja voimaa? Eihän toki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut että ihmiset olisivat niin viheliäisiä? -- --

Mutta eihän hän itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan!

Tuo ajatus sai hänet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivät tienneet millaisia olivat. Mitähän Jeesus ajattelikaan kaikesta tästä maailman itsetyytyväisestä synnillisyydestä, hän, joka oli tullut sytyttämään tulen, hävittääkseen kaiken halpamaisen -- --

Gunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut näkönsä, mutta rukoillut Jumalaa, että saisi tulla jälleen sokeaksi.

Oliko hänkin saanut näkönsä hetkiseksi?

Tänä talvena oli niillä seuduin perustettu uusi lahko. Sillä oli nimenä "Sionin lapset". Perustajat olivat kaksi etelästä tullutta jumalanmiestä. He puhuivat joka ilta.

Pikku-Gunn oli käynyt kerran heitä kuulemassa. Silloin tapasi hän Irmildin.

Seuraavana iltana tuli Irmild noutamaan häntä.

Mutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyväinen oloonsa. Siellä oli niin paljon ihmisiä, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidän luoksensa, ne saivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa.

Kun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lähteä mukaan.

* * * * *

Rovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hänellä ollut koskaan ollut parempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hänen tosin olikin vaikea oppia läksynsä, voi rovasti sentään huomata että Jumalan käsi oli koskenut häneen.

Sitäpaitsi oli Gunn aina ollut hänen lemmikkinsä. Hän oli istunut hänen polvellaan, vetänyt häntä parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut hänelle pieniä totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa.

Yhä edelleenkään ei ollut ketään, joka olisi välittänyt niin vähän hänen arvoasemastaan kuin Gunn. Hän sinutteli häntä yhä edelleen ja sai tehdä sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittäinkin rouva Thymannille.

* * * * *

Pikku-Gunn oli säilyttänyt lapsellisen kiintymyksensä rovastiin, mutta sitä mukaa kuin aika kului, oli hänen ihailunsa vähenemistään vähennyt.

Ripillepääsyn lähetessä oli hän alkanut toivoa että rovasti tekisi pienen matkan kaupunkiin. Hän olisi mieluummin tahtonut että kappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen.

Mutta siitä ei tietysti tullut mitään.

* * * * *

Muutamia päiviä ripillepääsyn jälkeen juoksi Pikku-Gunn eräänä iltapäivänä alas sillalle, sen sijaan että olisi mennyt piirustustunnille Veran luo.

Hän irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hän halusi tietää jotakin, ja hänen piti tiedustella sitä kappalaiselta.

Kun hän tuli sisään, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen juomassa teetä.

Jeanette rouva oli ihastuksissaan hänen tulostansa.

Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä, hän halusi vain puhua kappalaisen kanssa.

Kuullessaan että hän oli lähtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi, sai hän kyyneleet silmiinsä. Hän oli luullut niin varmasti, että Jumala tahtoi antaa hänen puhella kappalaisen kanssa.

Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä.

Rouva Jeanette ja herra Vig silmäilivät ihmeissään hänen nuoria, kiihtyneitä kasvojansa.

Herra Vig kävi melkein itse hiukan liikutetuksi, nähdessään Gunnin seisovan siinä niin kevyenä ja raikkaana, yksinkertainen sininen liinapuku yllään ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina.

Kun Jeanette rouva aikoi hilpeästi vetää hänet teepöydän luo, niiasi hän ja juoksi tiehensä.

He seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi alas sillalle.

Herra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein mielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se.

Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana.

Tultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen.

Siellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi silmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan? Nähdessään tulijan hän hymyili leppyneenä.

-- No, sydänkäpyseni, mitä nyt?

-- Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä.

Rovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin tuolin.

-- Istukaamme, lapsi, istukaamme!... Olen kuullut että sinä olet ollut Sionissa... mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se ei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi parannella -- --

Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. -- Et ymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme!

-- Tosinhan on hyvä, lapseni, että tunnustat maailmassa olevan synnillisyyttä. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, -- tuollaista ei sinun pidä kysyä.

-- Kyllä, pappi, tahdon ymmärtää Jumalaa, sillä silloin voin paremmin uskoa.

Nyt rovasti heräsi täysin valveille.

-- Lapsi, tule tänne, -- synnintuntosi on sittenkin liian heikko. Oletko unohtanut, että järkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitä olet oppinut synnistä ja armosta?

Gunn pyrki kokoamaan ajatuksensa.

-- Niin, mutta sinun täytyy sanoa, miksi on käynyt niin kauheaksi elää täällä maan päällä.

Rovasti joutui niin ihmeisiinsä, ettei ensi hetkenä tiennyt, mitä vastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hänestä ollut niinkään hullua täällä maailmassa.

Hän pani silmälasit nenälleen ja silmäili kiinteästi Pikku-Gunnia. -- Ystäväni, sanoi hän ystävällisesti, -- se, mistä sinun ennen kaikkea on huolehdittava, on että pidät järkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy lukemaan Luteruksen pientä...

Gunn keskeytti hänet.

-- Nyt luulen tietäväni mistä se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja, -- eiväthän kristitytkään ole mitään kristittyjä -- - Vasta silloin olemme kristittyjä, kun olemme hyviä!

Nyt kävi rovastin ääni ankaraksi.

-- Voin huomata että sinä olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut maallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin vastenmielinen.

Hän nousi ja laski kätensä hänen päähänsä.

-- Se on rikkaruoho, joka on pidettävä loitolla Herran viinitarhan taimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava.

Hän taputti hänen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti huomasi hänen koettavan pidättää jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin.

Rovasti kävi miettiväiseksi. Hän ei voinut sietää kyyneleitä. Hän halusi lohduttaa Gunnia.

-- Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittävä voitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmäsi auki havaitsemaan että ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut...

-- Pappi, minä en usko että olen perinpohjin turmeltunut. Uskon että Jeesus on veljeni.

Nyt kävi rovasti vakavasti asiaan käsiksi.

-- Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinähän olet joutunut luterilaisen uskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minä, ja usko puustavillisesti kaikki mitä olen sinulle opettanut. On niin äärettömän vaarallista kajota tuollaiseen; sinähän joudut pois autuudentieltä -- --

Pappi katui nähdessään tyttösen seisovan edessään lapsellisesta kiihkeydestä vavisten.

Hän huomasi olleensa liian kiivas. Hän hillitsi nyt äänensä: -- Tämä pahoittaa mieltäni, lapsukaiseni... sinä olet elävänä esimerkkinä siitä, mihin joudutaan tällä tavoin... Tuo on seuraus ratsionalismista, ja sitä tulee erikoisesti varoa meidän päivinämme...

Gunn tyrskähti jälleen itkuun. -- Mutta ethän sinä ymmärrä minua! Mehän olemme kaikki pappeja... Minä tahdoin että selittäisit minulle, miksi ihmisten on niin vaikea elää. Jeesus on sanonut: "Seuraa minua!" sille, joka kuulee hänen äänensä. Minä olen kuullut sen, minusta on hän sanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hänen äänensä, tahtoo nousta ja seurata häntä teoissa, silloin _täytyy_ tulla maan päällä parempaa. Minä tahdonkin tehdä sen, ja minä luulin sinun voivan auttaa minua -- mutta sinä et voi!

Hän nyyhkytti.

Rovasti Thymann laski pois piippunsa. -- Jumala varjelkoon sinua harhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun mielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidät papit viralta!... Katso nyt, pieni ystäväni, tuo ei ole mitään muuta kuin uudenaikaista uskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata suvaitsemattomuutta... kuinka ihmeessä olet voinut saada tuollaista päähäsi? Varmaankin se on lähtöisin rouva Baranoffista? Hän on pahentanut yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, jos -- --

Rovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysähtyi jälleen.

Hän oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistä suuttumusta ja melkein närkästystä siitä ettei lapsi heti hellittänyt.

Ei ollut tapahtunut vielä koskaan että joku seurakunnan jäsen olisi uskaltanut puhua noin rohkeasti hänelle.

Ja nyt oli lisäksi kysymyksessä lapsi, pieni naisolento.

Hän kulki jälleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian.

Tämä oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava noudattamaan kirkon kuria.

Hän rykäisi ja alkoi jälleen puhua. Hän ei huomannut heti että Pikku-Gunn oli lähtenyt tiehensä.

Sitten hän istuutui ja kirjoitti pitkän kirjeen Elin rouvalle.

* * * * *

Kun Pikku-Gunn jälleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isä ottamassa vastaan venettä. Hän tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen.

Hän loi nuhtelevan katseen Gunniin.

-- Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua!

-- Miksikä sitten? Minun oli parasta olla yksin.