Part 6

Mutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä suuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan.

Vera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin oppia muutamia kuvaustansseja, -- venäläisiä kansantansseja, joissa oli pääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet.

Tämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia.

Väliin pidettiin harjoitukset pihalla.

Eräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera heidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet esiin.

Tämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa.

-- Tule sinä mukaan, sanoi Vera, -- opetan sinutkin tanssimaan!

Pikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui kernaasti ja oppiminen kävi helposti.

Toisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt isommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi.

Elin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella viimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik tanssivat yhdessä.

Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän järjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja. Pimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin kaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan, ei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin. Kerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut toimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi näet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti pureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut kajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu voi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten porsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan karkeloansa.

Lisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista matkalippaista.

Niiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen.

Pikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat etelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan.

Ja hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän ääressä Veran maalaustelineitten vieressä.

Siellä oli niin paljon katseltavaa.

Kirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua gasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia ne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet.

Pöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi aina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella. Pikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin.

Mutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan kaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen kuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä vastaan, pelastaen Andromedan.

Kuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei koskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö!

Kaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden.

Ihmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet merta kuolleinensa.

Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla katsomatta.

Silloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa. Hänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita.

* * * * *

Eräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät kävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia.

Kun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja kolkutti ovea.

Noudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi päästäen hiljaisen huudahduksen.

Vera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut nähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki, purppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani, ja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat.

Tuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän ihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja suurenmoiselta hän vaikutti.

Vera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka kiihkeä niiden katse oli -- ja täynnä tuskaa.

-- Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. -- Olen pukenut ylleni muinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun -- käytin sitä kerran eräässä juhlassa... ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloinen haaveeni.

Falck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera keskeytti hänet.

-- Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia -- tulevia aikoja varten!

-- Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne täytyy jälleen repiä maahan. Eikö s e käy raskaaksi?

Tuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, -- liikkuihan hän tutulla alalla.

Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen. -- Puhukaa kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat todellisuuden!

Falck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan ja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja aallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili kuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden, revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valonvälkettä.

Vera tuli hänen luoksensa.

-- Tuollainen huvittaa minua!

Tuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri, auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä -- pitkähköt laineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita... siinä sinivihreitä gletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen... Rannalla komeili puutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin kuuluivat kuolleille kuin eläville.

-- Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. -- Ettehän toki näyttäne näitä Gunnille...

Hän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle hyödyksi.

Rouva Baranoff nauroi. -- Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne rauhoittavat minuakin... Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me itsekään vai emme.

Tuomari loi häneen tutkivan katseen.

-- Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman? kysyi hän.

Veran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa kuvastui tuskaa.

-- Oli kerran mies... näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee minua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni... ja seuraavana päivänä mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista... Ettekö voi ymmärtää sitä?

Hän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen.

Falck ei vastannut.

Vera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen valo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät piirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa väriloisteessa.

Ilmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu, jota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan viehättävää...

Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera laski kätensä hänen käsivarrellensa.

-- Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta sitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain olisi aikaa siihen...

-- Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana?

-- Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala... Kerran täytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa, silloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni... Koston kauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan!

Falck tuijotti häneen.

-- Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi tuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt antako minun kauemmin häiritä itseänne.

Hän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut.

Vera pidätti hänet jälleen.

-- En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on tuli... katsokaa tänne -- -- syvät vedet ovat sammuttaneet sen sydämet eivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se on?... Ymmärrätte kylläkin, -- olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte sen.

Falck nauroi ja kohautti hartioitaan.

-- No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta...

-- Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua hyvyyttä, unohdettuja ajatuksia...

-- Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen...

-- Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää...

Vera polki jalkansa maahan.

-- Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä! -- -- Huomaan teidän pelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla levollinen, -- sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö ei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää... Teräväpäinen hän tosin ei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se merkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana. Häntä ei mikään voi vahingoittaa.

Tuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä totta. Hän seisoi kynnyksellä.

Vera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta hymyään.

Lähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä lammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia.

Vera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun tuomari kulki avoimen akkunan ohitse.

-- Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin ulkona puutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää vaienneet soinnut.

-- Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. -- Mutta sitä useimmat eivät käsitä, -- he eivät kuule noita sointuja.

Falck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki hänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei voinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi pitää oman itsensä rauhassa muilta.

Hän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän kuluessa oli tapahtunut.

Hän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja varovasti hän niitä kosketteli! Monenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä.

-- -- Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan lähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa... tuo ihmeellinen -- kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia seikkoja -- --

Elin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään. Mitä tuo kaikki häntä liikutti -- hän tahtoi elää elämänsä rauhassa. Mutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera koskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen... Oikeastaan oli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva, olla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla varuillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi hänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi. Oli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta. Hän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta että Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat hänen tietoisuuteensa... Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä hänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan hämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera uskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista asioista.

Sitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste. Mutta nyt tuntui tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu oikeastaan hyödyllistä Pikku-Gunnille.

Elin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin voi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran tykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin.

Falck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi jo ymmärtää monenmoista -- hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta.

Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva.

-- Jopa nyt kannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. -- Ei lapsella ole mitään hätää.

Elin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta tuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan vartioimassa hänen lastansa.

Hänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli suloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden.

Niinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset raukeamaan tyhjiin.

Ei myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä pois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan, äreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia.

Iltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja Pikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta.

Pikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti hänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi hän vuoroonsa opastaa opettajaansa.

Mutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa. Kun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien tarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista, silloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa.

Kun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva -- --

Eikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa -- vaan riemua, joka oli tuleva, jotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava kaikelle maailmalle.

Ja haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse kiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan.

12.

Täti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa. Tiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä ei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut itsestänsä että hän kävi vanhaksi.

Nyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt, oliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua.

Ainoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin. Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin kaltaiseksi.

Opetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin opetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta eikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit siihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä.

Mutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi, Pikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin kernaasti tuon lepohetken -- eihän siitä koitunut mitään haittaa.

Kukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi ja hengitti aina vaivaloisemmin.

Hän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia olivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon eläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä jotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää jollekin.

Siksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla.

Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia kärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli.

Siksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli varma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa.

Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla ja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen kirjeisiinsä nähden.

Kun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata, kirjoitti hän uudelleen.

Hänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat matkoilla.

Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin.

Tädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen puoleensa, -- tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron. Yksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas.

Mutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi sairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla toisin.

Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän kesken opetustuntien tädin luo. -- Täti, en voi olla Veran luona, hän on niin pahalla tuulella -- hän on saanut kirjeen... istun sinun luonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta kuinka onkaan laitasi, täti?

-- Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni... Ehkäpä nukahtaisin hiukan...

-- Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua vuoteeseen.

Täti näytti pelästyneeltä.

-- Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina kauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa.

-- Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla.

Täti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan.

Niin nukahti hän sitten hetkiseksi.

Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä tädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn verhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä vaivasi kuiva, kiihkeä yskä.

Pikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori Torgersenille.

Mutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi.

-- Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että ihmiset saisivat vaivaa minun tähteni... nyt minä nousen -- --

Samassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan sairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa.

Ei, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti.

Hänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se ehkä oli lievää keuhkokuumetta.

Se kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui jatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä rasitti vain väsymys ja unettomuus.

Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän valvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket yksiksensä.

Hän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän lähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin luonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja navettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä kaikenmoisia huolia elukkoihin nähden.

Hän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa milloinkin oli tekeillä -- --

Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan... Ja Ruusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen... eikä sen pitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut sietää -- --

Illoin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen.

Silloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat -- -- hän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella uteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys jostakin toisesta.

Tohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli heikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä, vaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois.

Kaikista tuntui että täti oli muuttunut -- ikäänkuin käynyt henkisesti voimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen silmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne olivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta.

Elin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että "hitunen kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" -- sillä tuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä.

Häntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä menneitä.

Kun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi -- sillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät.

Mutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana, niin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin rouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut kehkeytyä ennenkuin nyt -- hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa.

Hän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat huomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat.

Elin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan.

Hän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli siitä aina tieto edeltäpäin.

* * * * *

Tullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan vuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti eteensä vilkkain, jännittynein katsein.

-- Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi sen mitä odotat... Siinähän näen sinut jälleen... Kuljet kulkemistasi ja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen... Niin, niin, -- näen sinut hyvin... nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella -- sillä nyt on kaikki lopussa!

Kuiskaten jatkoi hän: -- Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta siitä mitä odotit?

Nyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: -- Minähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot, jotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten... Minä läksin liikkeelle liian varhain, -- niin, niin...

-- Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan... Tässä tulee kahvia ja mukana oikea makupala...

-- Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea... Helppoa ei se ollut, -- ei todellakaan -- -- ja eihän saa koskaan unohtaa mitään...

Hänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä noutamaan isoäitiä.

Mutta täti otti häntä kädestä.

-- Et saa mennä... ei, sinun pitää nyt kuunnella... sillä näetkö, kun aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi... kaikki ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta...

Hän mumisi hiljaa, lempeästi.

-- Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän palannut luokseni?... Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän olisi päässyt sisään... "Rakkaani, jää sinne", sanoin minä, "sillä kun olit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni, silloin näin että olit minusta kaukana... Mutta kerran pitää sinun palata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä."

Hän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen vaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin kiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään.

Hän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä.