Part 5

Hän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle.

-- Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin mennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää palata sieltä takaisin!

Pikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden.

-- Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös!

-- Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku lapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta tuskasta!

Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta.

-- Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa, mitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni! Minä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla Tobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit!

Hän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena.

Silloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää lainetta kohden.

Silmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä -- sitten hän kiipesi äkkiä kiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa alas.

-- Tobine, odota, nyt Jumala tulee!... Tartu pakraan, niin vedän sinut maalle!

Hän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta.

Joku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi hänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka oli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt Tobinen... Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa hänet.

Elin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen myrskyn puhkeamista.

Elin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty. Virta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana hietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet.

Ylhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia. Eräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa. Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin.

Tyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen.

"Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä, missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä koskaan. Terveisiä lähettää

Gunvor Elinintytär, (Herön kartanosta)."

Kukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille valahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta.

Seuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta ystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli sairas koti-ikävästä.

Nytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä että lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina tuntunut tyhjältä.

Tällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka Pikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki tiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin.

Täti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa.

Elin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket kävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi.

Silloin rauhoittui Elin rouva. -- Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän.

Mutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta hankkia hänelle kotiopettajatar.

Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö... ja täti parka -- ja hän itse -- ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi.

III

10.

Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.

Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään että hän tulisi hänen luoksensa.

Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää häntä kauemmin luonansa... tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille, niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle -- --

Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei jaksanut kuulla niitä loppuun.

-- No, lähdetään nyt matkaan!

He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari aavistikaan, olivat he jo perillä.

Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.

Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat ymmärsivät, että taloon tuli vieraita.

Sören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään.

Sekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju -- kattohirsien välille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa.

Juuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään.

Venäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei maistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään.

Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti olla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan.

Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän hänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi. Hän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin norjankieltä.

Tämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan maanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet monta vuotta Norjassa.

Sören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff kuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa vastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana sieltä.

Falck tarkkasi häntä.

Hän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen täytyi tuomarin katsoa häneen.

Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät -- mutta ne herättivät aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi... Tumma tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää, perinnäistä hienostumista.

Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut mitään yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näytäkään istuessaan siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynä!

Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.

Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.

Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.

Luettiin iltarukous ja laulettiin.

Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.

Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.

Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia...

Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.

Hän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet.

Rouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja poltellen paperossiansa.

Falck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä häntä häiritsemään.

Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti siipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä seurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä kotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan katseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä räpytellen -- --

Kotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen toista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi nokkaansa -- --

Nyt katsahti rouva Baranoff Falkiin, joka lähestyi häntä.

-- Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on yhtäläistä...

Hän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen silmissään välähti jotain salaman tapaista.

Falck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan.

Rouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä.

Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.

Rouva Baranoff käännähti häntä kohden.

-- Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta...

Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.

Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.

Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen. Tuo matala otsa, lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi tarmoa...

Miksikähän hän sitten oli jäänyt tänne niin pitkäksi aikaa? -- --

Maanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties hän jälleen oli maanpaossa...

Falck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän puhella.

-- Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken kuluttua, kääntyen häneen päin. -- Ne muistuttavat merta. Minusta on miellyttävää katsella merta -- ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella kellojen sointia... ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja virsikirja kädessä.

Falck katsoi häneen ihmeissään. Hänen apunsa ei siis tässä ollut tarpeen. Sen parempi!

-- Minua ilahduttaa että te viihdytte täällä niin hyvin! Niin, kaikkialla voi olla onnellinen!

Rouva Baranoff hymyili. -- Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa -- odotellessaan.

Falck käsitti sen pilaksi. -- Ja mitähän me sitten oikeastaan odotamme?

-- Oikeuden voittoa! Rouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

-- Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Näettekö, mikä pimeys nyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintä pimeyttä seuraa päivänkoitto.

Hän läksi nopeasti pois. Falck jäi seisomaan paikoilleen. Hänen mielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle.

Oli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hänen eteensä Venäjän veripunaisen taivaanrannan.

* * * * *

Aurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa -- ja laskeutuivat lepoon.

Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren. Luonnon surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. -- --

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna.

Hän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä tapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta.

Hän istui jälleen silmäillen ulos merelle.

Falck odotteli -- hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään, sillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna.

Silloin meni Falck hänen luoksensa. -- Te olette tyyniluontoinen ihminen, se minun täytyy sanoa!

Rouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin.

-- Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat.

-- Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada lausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa ja lähteä täältä.

Rouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä -- pitkän, notkean kätensä, jonka ote oli niin tarmokas.

-- Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta tuossa naurussa oli haikea sävy.

Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin pulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän ilolla.

-- Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, -- mutta minulla on kyllä rahaa!

Ja kumartaen jäähyväisiksi hän poistui.

* * * * *

Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin käydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören.

Tuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota vierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut täältä pois, mikäli hän voi käsittää... Parasta olikin, ettei hänen tarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, -- -- ken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? --

Kun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa.

Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan ollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä.

-- Ottakaa minut mukaanne! -- Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä oli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni hillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä oli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden?

-- Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdä työtä hyväksenne, lisäsi hän hiljaa.

Hänen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva.

-- Tietysti, mielihyvällä, vastasi tuomari kohteliaasti ja lähetti miehet noutamaan hänen tavaroitansa.

Ne vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lähdettiin matkaan.

Auringonpaisteessa kimmelsi tiheä sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he sivuuttivat saariston, heräsivät lokit ja lensivät merelle päin pitkin, veltoin siivenlyönnein.

Falck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Näin varhain aamulla ei hän ollut puhelutuulella.

Kului pari tuntia -- sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpäin pitkin laineita niin että vaahto pärskyi. Tuomarin uusi vene oli ensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeä siitä: nopealiikkeinen ja keveä se oli kuin kala, ja verraton purjeilla kuljettaessa.

Aavalla ulapalla aaltoili vahvasti.

Falck silmäili seuralaistansa. Tämä istui kuin vaipuneena omaan itseensä. Valohohteen ympäröimänä hän siinä istui ikäänkuin tummaan huntuun verhottuna.

Lopuksi tuomarista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.

Hän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta.

Hän saikin vastauksen, -- omituisen, ilottoman hymyilyn.

Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta? Tietystikin oli niin! -- --

-- -- Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan jotakin.

-- Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus ilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa -- sillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata.

Rouva Baranoff ei vastannut mitään.

Tuomari jatkoi: -- Toivottavasti teidän ei ole ikävä!

Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: -- Minun ei ole koskaan ikävä!

Hymyillen hän jatkoi: -- Ikävystyminen lienee -- onnellisten etuoikeus.

-- Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa.

Tuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin. Vasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät luottamusta hänen mielessänsä.

-- Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa.

Tuomari hymyili. -- En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä mitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei voi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te sitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle?

-- Minä odotan. -- Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: -- En valita mistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa.

-- Niin, elämä suo lepohetkiäkin!

Rouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne.

Falck katui sanojansa.

Mutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja hänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi.

-- Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla?

Hänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka Falckiin vaikutti kammottavalta.

Sitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista laulua.

-- -- Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin kernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa äskeistä keskustelua.

-- Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva Baranoff nyt. -- Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta...

-- Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä aina noudattaa oikeaa järjestystä... Kuinka nukuitte viime yönä?

-- Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen maahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa pelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hän, "tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?" Ei, sitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että hän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi tietää se -- --

Hän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen.

Seurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi.

-- Pelkäättekö te?

Rouva Baranoff pudisti päätänsä.

-- Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. -- Hän viittasi Utholmenille päin. -- Oleskella tuolla öiseen aikaan ja kuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon -- se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta -- --

Tuli vihuri, ja tuomarilla oli täysi työ pidellessä peräsintä.

Rouva Baranoff muuttautui lähemmäksi ja sanoi hiljaisella, nöyrällä äänellä: -- Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdä työtä hyväksenne -- mutta älkää tiedustelko koskaan mitään minusta itsestäni!

Falck kertoeli Herön kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista, sitten Lehtolasta ja itsestänsä. Hän ehdotti että rouva Baranoff lukisi Pikku-Gunnin kanssa, opettaisi hänelle ranskaa ja paljon muuta -- --

Hän ei ollut koskaan aavistanut että voisi olla niin puhelias näin varhain aamulla.

Ja ennenkuin he tulivat perille, oli hän tehnyt jotain, mihin ei ollut luullut kenenkään voivan häntä taivuttaa -- hän oli puhunut Gunvorista.

Hän ei itsekään käsittänyt, kuinka oli voinut sen tehdä. Hän kävi äkkiä äänettömäksi ja suljetuksi.

Kun he olivat tulleet perille ja nousseet mäkeä ylös, tuli Elin rouva pihassa heille vastaan.

Hän pysähtyi katsoen vuoroon heitä kumpaakin. Hän oli jo hiukan kuullut asiasta.

Falck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi tarjonneensa hänelle toistaiseksi asunnon luonansa.

Rouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, läpitunkevin katsein.

Sitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasta -- On niin kauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä.

Elin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi, tietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka saattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi Gunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne.

-- Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. -- Jäätte minun luokseni; on parempi niin!

11.

Oli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet menojaan.

Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään mieliä -- mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi heidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä.

Yksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä. Kaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon.

Elin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan päästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa, vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se rauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi.

Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia luonnosta, joka työskentelee hätiköimättä.

Falckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevästi Elin rouva vaikutti Veraan.

Totta puhuen oli Veran salaperäinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut tuomaria. Hän oli myöskin hieman laskenut leikkiä hänen varastoon kokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka vaikutti levottomalta kuin meri eikä näyttänyt voivan väsyä eikä kulua, oli hänestä hiukan hankala ja käsittämätön.

Nyt oli tuomarista huvittavaa nähdä, kuinka Vera keskustellessaan Elin rouvan kanssa hetkiseksi voi käydä tavallisten järkeväin ihmisten kaltaiseksi, jotka tyytyvät etäisyydestä ja ylimalkaisesti harrastamaan vapautta ja edistystä.

Elin rouvan olennossa oli näet jotakin, joka vaikutti siltä kuin saisi hän itse merenkin tyyntymään.

Rouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin kävi hänestä jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa.

Rovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin häntä kristilliseltä näkökohdalta. Kummankin mielestä hän tuntui liian köykäiseltä. Rovastin mielestä täytyi Elin rouvan hänelle osoittamaa hyvyyttä katsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hän epäili, että rouva Baranoff oli karannut miehensä luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin epäilyksiä, että hän juuri oli miestä pyydystämässä. Hän toivoi että Jumala auttaisi tuomaria pysymään kylmäkiskoisena.

Mitä muissa piireissä lienee hänestä ajateltukin -- joka tapauksessa hänestä pidettiin, ja tuntui aina virkistävältä, jos kenellä oli jotain hänestä kerrottavaa.

Ihmeellisintä oli, että hän ikäänkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten kanssa. Hän oli aina samaa mieltä kaikkien kanssa, ja se tuntui jokaisesta miellyttävältä. Että tämä ei johtunut mistään itsekkäistä laskelmista, siitä oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman, että hänen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, että siinä oli tilaa kaikelle, mitä kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hän oli niin selvillä kaikesta, sekä hyvästä että pahasta. Hän ei hämmästynyt mistään; hän voi aivan rauhallisesti keskustella mitä kammottavimmista seikoista -- oli aina kuin hän olisi tiennyt paljonkin vielä pahempaa. Se tuntui jossakin määrin helpottavalta. Kuormat kävivät kuin kevyemmiksi ja pimeys vähemmän synkäksi.

Ainahan oli niitäkin, joista rannikon talvi kävi pitkäksi. Adventin alkaessa valtasi heidät helposti synkkämielisyys.

Kun tämäntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hänen kanssaan, ajattelivat he: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nähdä sinusta!

Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan kesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui aivan kuten heistäkin.

Näihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että kukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän tuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan, tuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä. Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten loimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin ihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin, melkeinpä olemattomiin.

Mutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä niin hyvin.

* * * * *

Säännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten täti.