Part 4

Se on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja. Jospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi...

Mutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä katkismusta.

-- Mitä kaste on?

Auttaaksensa häntä tolalle, hän alkaa: -- Kaste ei ole paljas vesi -- --

Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hänen katseensa kiintyi rantaan: siellä tervasi Anders Halskar paraikaa hänen venettänsä...

Keskellä mäkeä odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi leväten toisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa -- heräsi sitten ja alkoi pureksia, mutta sulki heti jälleen silmänsä ja nukahti pää riipuksissa. -- Pikku-Gunnin valtasi äkkiä niin tavaton väsymys. Hän loi tutkivan katseen tätiin.

-- Voisit kertoa minulle jotain!

Tädin oli mahdoton vastustaa häntä. Vaikka katkismus kävi päivä päivältä yhä polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hän kumminkin kertoa seuraavan päivän läksyä piplianhistoriasta.

Hän kertoi Josefista ja hänen veljistänsä.

Mutta kun hän ehti siihen, että he riisuivat hameen hänen yltänsä ja heittivät hänet kaivoon, silloin oli Gunnin kärsivällisyys lopussa.

-- En jaksa kuulla enempää tuosta -- etkö tiedä mitään joutsenista?

Täti näytti huolestuneelta.

Samaten oli myös Pikku-Gunnin laita. Hän oli oikeastaan luvannut auttaa Andersia veneen tervaamisessa. Jokohan hän oli lopettanut työnsä? -- --

Silloin laski täti hänet menemään -- poikkeuksen vuoksi -- -- olihan sää niin kaunis.

Hän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä alas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle -- oli ihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla.

Tuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten hänen oli tapana -- --

Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan vuoristoon.

Täti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa. Hän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa.

Ne eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin kummalliset hänen palatessaan, -- eivät ollenkaan kuin lapsensilmät.

Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin selvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin hänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi synkkiin lehtiin Herön suvun historiassa.

Hän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa, mitä häntä vastaan oli rikottu.

Monta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä hyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi.

Nyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli Gunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut.

Aluksi oli täti ollut hyvillään siitä että poikanen meni pois, sillä eihän hänenkään seuransa ollut lapselle mitenkään hyödyksi. Mutta nyt olisi hän toivonut hänet takaisin, sillä Tobinen kanssa seurusteleminen oli vieläkin hullumpaa.

Mutta Pikku-isän paluusta ei ollut mitään toiveita. Isä Hesekiel oli huomannut, että hänen tappeluretkensä vuoren luo olivat alkaneet uudelleen, ja niistä ei näyttänyt tulevan loppua, sillä Pikku-isä ei antanut hevillä perään. Oli aina jotain, joka oli jäänyt kostamatta.

Mutta isä Hesekiel ei tahtonut että pojasta tulisi tappelupukari. Kun ei hänellä itsellään ollut aikaa pitää häntä silmällä, oli hän lähettänyt hänet erään opettajan luo Indvikeniin. Tämä oli ankara mies, jonka sanottiin pystyvän istuttamaan lapsiin sekä järkeä että ihmistapoja.

Janine arveli hänen jäävän opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten siitä nyt ei ollut apua, jos täti olisikin ollut taipuisa ottamaan hänet jälleen armoihin.

Täti kävi yhä huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa siitä puhua. Olivathan kaikki hänelle hyviä, mutta ei kukaan -- ei edes lapsi itse -- ottanut hänen puheitaan korviinsa.

Elin rouva oli tosiaankin kummallinen, -- hän oli niin tyyni, kuin olisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. --

Eräänä yönä heräsi täti hiljaiseen äännähdykseen. Gunn seisoi hänen vuoteensa ääressä. Tädin mieli kävi aivan oudoksi tuosta näystä; hänestä oli kuin näkisi hän enkelin.

-- Jumalan tähden, lapsi, minne sinä aiot? Nyt meidän pitää nukkua, ystäväiseni!

-- Et saa nukkua, täti! Tobine on tänään ollut vedessä. Hän aikoi lopettaa itsensä, sanoi hän, ja meni noutamaan leviä päänsä alle... Mutta siellä oli sitten niin kylmä! Hän istui vavisten vuorella... Mutta pian täytyy hänen koettaa uudelleen, sanoi hän. Millaista on elämä silloin, täti, kun sen takia täytyy hukuttautua?

Täti nousi ja houkutteli hänet menemään vuoteeseen. Hän koetti sanoa hänelle mitä arveli sellaisten pienten tyttöjen tarvitsevan tietää elämästä. Sitten hän rukoili hänen vuoteensa ääressä Herran rukouksen. Pian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen.

Mutta täti ei saanut sinä yönä enää unta silmiinsä.

Aamulla kertoi hän Elin rouvalle ja tuomarille mitä oli tapahtunut. Molemmat kävivät hiukan vakaviksi.

Falck arveli että olisi parasta lähettää tyttö kaupunkiin kouluun. Silloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hän ei sanonut mitään.

Joitakuita päiviä myöhemmin lähetettiin väkeä muutamille kalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman päässä merelle päin.

Siellä oli paljon tehtävää, niin ettei heidän arveltu palaavan niin pian.

Lähtevien joukossa oli myöskin Saapas-Tobine.

8.

Pikku-isä oli palannut Indvikenistä. Hänellä oli lupa koulusta ja hänen piti jäädä kotiin muutamaksi ajaksi.

Ensi päivinä hän käyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja.

Pikku-isästä oli nyt tullut pitkä poika. Hän asteli lujin, pitkin askelin, aivan kuin vanha kalastaja.

Sadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle mieleen.

Muuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi Janine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan säteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen. Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä.

Mutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että hän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla ihmisiksi.

Hän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen mieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä.

Isä Hesekiel oli kärsivällinen.

-- Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. -- Hänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi.

Oliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa, mutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui hänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin lapsenkasvoihinsa.

Janinen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen ilmeen.

* * * * *

Oli kulunut parisen viikkoa.

Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla.

Mutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko päiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin suureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta Pikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan.

Hänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana miehenä, ja se loukkasi häntä...

Pikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, -- mutta kun tyttönen vain tuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen Pikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä olla oikein suuttunut itselleen.

Gunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan.

Niin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä ettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään.

Mutta Gunn ei tullut.

Olikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa, josta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin vankilassa! -- --

Odotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti nyörin kädestään -- --

Kuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!...

Nyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää siimaakin... nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja rannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä suoriutuisi... äänestä tunsi hän eri putoukset... Gunn ei varmaankaan edes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä -- --

Nyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan -- --

Tietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta mihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä -- siellä oli ruokaa kaikille -- heidän ei tarvinnut olla siitä kiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi Thorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja vapaa mies...

Ja Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel jäisi elelemään maalle -- ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi kyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos joutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä silloin menettivät ne voimansa...

Nykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja siksi niin monet hukkuivat... ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut vaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen...

Mutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen, jolta hän oli oppinut ne...

Ainakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle...

Hänen katseensa kulki rantaa pitkin.

-- -- Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene.

Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen... Vaalea se oli, ja köydet olivat aivan uudet...

Joku istui siinä ja nosti purjeet... kuinka kevyesti ja kauniisti alus liukui eteenpäin! -- --

Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä katsomaan -- --

Tuolla tuli raikas vihuri etelästä! -- --

Pikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta.

Silloin äkkiä -- hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli -- sillä hän alkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän ei tiennyt, mitä se oli.

Hän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen kyyneleitään.

Ja kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä halu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse... oi, hän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan kapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden saarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän...

Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta aina hän siitä pelastuisi -- --

Ja Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä!

Anders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella, tuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi hän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä koskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän.

Pikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti pystyyn -- aivan poissa suunniltaan -- otti kiven ja singahutti sen Andersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän tähtäsi väärin -- mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja makasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty.

Kuin tietämättään tarttui hän vielä toiseen. -- --

Silloin otti joku häntä ranteesta.

Pikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. -- En minä pelkää sinua, sanoi hän hiljaa, -- päästä kivi!

Mutta Pikku-isä ei päästänyt sitä.

Silloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni tiehensä.

Pikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat, itkettyneet kasvonsa.

Juuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet.

-- Mikä sinun on, Pikku-isä?

Poika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan, rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä.

Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin.

-- Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota kiivautesi minulle tuottaa!

Ja muori jätti hänet yksin.

Nyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä. Mitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä!

Isä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen nähdä että hän oli sairas.

Mutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja huomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi kuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä.

Pikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti.

-- En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. -- Tai olisin kyllä voinut, oikaisi hän kiivaasti, -- mutta en minä tee enää koskaan sillä tavoin!

Janine torui: -- Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla!

Hänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille.

Sitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä sydämessään oli hyvä.

* * * * *

Seuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta ruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja, mitä hän tiesi.

Janine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta kun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei hän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään.

Pikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tuijotti pyörteisiin ja mietiskeli.

Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden salmen kautta ulos lahdesta.

Ryöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa... pyörteet tempaisivat hänen ajatuksensa mukaansa -- häntä huimaisi -- mutta hän tuli jälleen järkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta.

Mutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin koskessakin.

Nyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen povessansa -- ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko hänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut.

Ja hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt tietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne. Täytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän tahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla -- --

Hän muisteli elämäänsä Jarlsvikissä ja isäänsä, ja väristys kävi hänen lävitsensä... Ja isoisäänsä hän myöskin muisteli, vanhaa Hesekieliä... Joku oli sanonut että hänellä oli ollut niin hurja luonto, ettei kukaan pystynyt häntä hillitsemään, ja Herran tietä ei hän suinkaan ollut vaeltanut... Lydrik oli sanonut että Pikku-isä tulisi hänen kaltaiseksensa...

Ei, ei, se ei saanut tapahtua! Hän voihki kuin tuskissaan. Nyt tuli Thorkel ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä poikanen näytti hiukan miettiväiseltä. Hän halusi huvittaa häntä.

Niin kertoi hän sitten keväällä tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver oli ollut veljineen vesillä. He olivat nähneet aavelaivan, niin että he kyllä tiesivät mitä oli odotettavissa. Oli pikimusta yö. Pian istuivat he kaikki kuusi aavalla merellä kumoonkaatuneella veneellänsä. Toinen toisensa jälkeen päästi otteensa. Silloin tuli hyöky ja käänsi veneen jälleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui päästä siihen. Illalla kolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jälkeen kulki Iver verta syljeksien -- niin että olihan siinä tullut miehen osaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitä sanoi Hesekiel siihen?

Poikanen ei saanut sanaakaan suustansa.

Thorkel loi häneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta haaksirikosta. Täytyihän poika saada hyvälle tuulelle.

Mutta Pikku-isä nousi ja läksi tiehensä.

Tultuaan ylös mäelle täytyi hänen pysähtyä. Hänestä tuntui että hän oli tullut vanhaksi, järkeväksi mieheksi. Niin, hänestä oli, kuin olisi hän suorastaan vanhentunut rannassa istuessaan.

Kun hän tuli sisään, otti isä Hesekiel hänet mukaansa huoneeseensa. Siellä hän puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen.

Sillävälin oli Janine ottanut esiin uudet öljyvaatteet, jotka Elin rouva oli lähettänyt Pikku-isälle. Isä Hesekiel oli aamulla ollut kartanossa ja silloin oli päätetty että Pikku-isä saisi seurata nuottakuntaa, joka läksi pyydystämään silliä.

Tietysti oli Pikku-isä siitä mielissään! Mutta hän oli äkkiä käynyt epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ja hänen iloansa häiritsi ajatus että Elin rouva sillä tavoin tahtoi toimittaa hänet pois, -- hän ei saanut seurustella Pikku-Gunnin kanssa.

Mutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja pitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli enää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen jälkeensä, kun hän läksi. Iltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta tyttönen ei ollut rannassa.

Pikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin -- mutta Pikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan.

9.

Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli Pikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli jäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli mielellään jäänyt sinne.

Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen -- niin vilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla.

Eräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo tulossa kotiin pappilasta.

Taivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä... siellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen loisketta ja puhelua.

Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan rajuilma tulossa?

Hän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon suolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä tanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä alas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet.

Ja hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli!

"Kärsimys se säästä ei miestä, naistakaan! Varhain jos sen kestää, varhemmin rauhan saa vaaroilta väijyviltä polulla elämän."

Oliko Tobine palannut?

Tobine oli myöskin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi häntä vastaan. He kohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella.

Tobine niiasi ja sanoi hyvää päivää sekä kiitti viimeisestä.

Sitten hän heittäytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hänen helmaansa ja suuteli sitä.

-- Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kävelemässä... Kuljeksin täällä niin haaveissani ja matkasta väsyneenä, mutta sitä en voinut ajatella, että sinä olisit niin lopen hyvä ja tulisit tänne.

Pikku-Gunn peräytyi hiukan ja jäi katsomaan häneen. Tobine oli hänestä käynyt niin kummalliseksi.

Hän oli noussut jälleen ja astui muutaman askeleen.

-- Näetkös että minä osaan tanssia näin hienossa paikassa. Osaatko sinä kotiljonkia?

Pikku-Gunn meni hänen luoksensa ja otti häntä käsivarresta.

-- Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan!

Tobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi.

-- Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt!

Hän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä.

-- Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla on sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin Jörgenille muutamia aimo suukaloja -- hän ei näet olisi antanut minun lähteä... Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa taivuttaa minun niskaani!

Hänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja nauroi.

-- Olen aina ollut utelias maailmaan nähden... ja aina halunnut puhella miesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin.

Pikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin perin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana ja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne.

Gunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli hänen olonsa ollut tuolla kaukana?

Tobine oikaisihe.

-- Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä. Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä minun oli siellä hyvä olla -- --

Hän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä:

-- Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki minulle veristä vääryyttä... arvaapas, ken se oli?

Tobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin.

Sitten hän mainitsi erään nimen.

Pikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut jotain tuontapaista -- se oli Gunnin isän nimi.

Tobine nauroi.

-- Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lähteä", sanoin minä, "sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois..." Mutta kun hän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä. Ei ole helppo pitää järkeänsä kurissa.

Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään.

Tobine silmäili häntä uteliaasti:

-- Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä eikä yhtään sielua!

-- Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin saamme oikein hyvää kahvia -- niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää -- --

-- Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli -- mutta niin hyvää kahvia, kuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut -- eikä sellaista kallista viiniä... Mutta sydämen rauhaa en ole saanut... Nyt kulki joku hautani ylitse, -- on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan, joka meidät on luonut!

Hän nousi ja katsoi ulos merelle.

-- Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin -- -- Odota hiukan, sydänkäpyseni... Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan, onko aaltojen alla rauhallista?

Pikku-Gunn veti häntä käsivarresta. -- Nyt me lähdemme, Tobine!

Tobine kävi istumaan.

-- Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan myrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia -- minun pitää kuolla!

Pikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun.

Tobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle.

-- Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa minun mennä -- olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös... etkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa?

Hän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni.

-- Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä sinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni!

Hän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi tuulessa.

-- Näetkö, nyt nostan purjeet!

Hän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Katsos, tuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt kaiken ikäni!

-- Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti...

-- Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy, silloin saan minä seurata sitä.

Hän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen jälkeensä ja veti hänet takaisin.

-- Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin! Tobine säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia.

Hän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan onkaloon.

-- Tule, kuiskasi hän, -- autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon rukoilemaan minun puolestani!