Part 3

He eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää -- he tointuvat järkiinsä. Nyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he pysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla pelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien puolesta.

Ja lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä -- raskaasti, alakuloisesti.

* * * * *

Nuo monet pitkät odotuksen yöt -- kuinka ne pitävätkään valveilla! Kuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin että meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata vuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään sinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä täyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se uudistuneekin -- sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä hukkumaisillaan.

* * * * *

Niin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin kalastuspaikoilta.

Ilma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei olisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja hyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli valkoista hiedikkoa.

Naiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat kädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat -- tai suruviestin niistä, jotka jäävät tulematta.

He näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus valtaa heidän sydämensä.

Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat riemusta, nähdessään turskakasat veneissä... Nyt tulee jälleen tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille.

Levottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat nähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin raskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, -- he tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin repaleinen kuin se onkin...

Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin palanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, -- ne, jotka ovat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet vanhuudenturvansa.

Niillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä uudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat kirkkoon, vakavina ja hiljaisina.

Jos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet lapsetkin.

Ja niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä -- ja rukoillaan kenties -- --

* * * * *

Kevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen. Liristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on tulossa. Onhan nyt kevät!

Lämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa. Harmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen varovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle.

Siintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset, jotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja keltakukkaista maailmaa.

Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa teroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea, ne kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen.

Kaikkialla on eloa ja liikettä.

Kaikkialla tuntuu ruskoleväin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan voimakas, raaka lemu.

Toinen venekunta toisensa jälkeen on laskenut maihin Herön kartanon rantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat ankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten kulkevat ketjut ylös ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua, kun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille.

Tiheät lintuparvet liitävät yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetäjät veneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettä, nähdäkseen onko silli tulossa, niin että sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lähteä syvälle vedelle pitkää siimaa laskemaan.

Mutta nyt on tullut viesti, että silliparvi on tulossa, ja että on jo saatu muutamia apajia.

Ja Herön pakkahuoneet ovat täynnä tynnöreitä, jotka odottavat kalasaalista.

6.

Elämä kulkee tavallista kulkuansa Herön kartanossa. Siellä vallitsee jälleen rauhalliset olot. Ympäristön asujamisto saa siellä työtä. Yhä useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta.

Kun joku puhuu tästä Elin rouvalle, arvellen että hän se on, joka on saanut kaikkeen vauhtia, silloin hän nyökkää tyyneen tapaansa: -- Käy juuri, kuten Gunvor ennusti. Hän se järjesti kaikki ennen lähtöänsä.

Ja Herön kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja rauhallista, -- järjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa emännyyttä tarmokkaasti kuten ennen, -- hän pitää päänsä pystyssä. Ja hänen laskelmillaan on yhä vieläkin se ominaisuus, että ne ovat järkkymättömät.

Jotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden hirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa. Enimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton tunkea tänne.

Yhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä ovat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat olleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata.

Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen, jäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen.

Elin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen kiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille.

Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena, seisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin ihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet tapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja raskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet pois talosta ja pantanneet, -- ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin entisille paikoilleen.

Gunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä, että ne olivat tulleet takaisin.

Elin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua tuollaisten ajatusten valtaan! --

Hän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät vihaisesti, turve on, alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo korkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä pitkin.

Hän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa ääreen.

Tähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin rouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä.

Hellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä, järkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla arvonantoa.

Istuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä arvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen, kasvot tarmokkaat, -- mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi.

Täti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen.

Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka.

Vaikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut viime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset eikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi.

Elin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille tämä osoitti hyvyyttä.

Sentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen, -- melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat.

Täti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt koittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän ei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat tulleet hänen osaksensa.

Nyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan hänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa tietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille.

Että Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen mitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia katkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan mietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, -- se ei oikeastaan häiritse tätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen päiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä muuanne oppimaan jotain muuta.

Tuomarilla on näet nykyisin tässä suhteessa ikäänkuin suurin sanavalta. Oli varsin ihmeellistä, että tyttö siitä päivästä saakka, jolloin Gunvor kannettiin pois, alkoi kutsua häntä isäksi.

Herön kartanossa on hänellä melkein kuin isännän asema. Siitä saakka kun hän muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt päivääkään ilman että hän on käynyt Herössä jos hän vain on kotosalla.

Joka aamu hän tulee tervehtimään ja katsomaan kuinka kaikki voivat. Ja joka ilta ovat he yhdessä, jos se suinkin käy päinsä. Jos hän on toisaalla toimessa, voi tapahtua että Elin rouva siirtää ruoka-aikaa ja odottaa -- minkä täti ei muista tapahtuneen kenenkään muun tähden.

* * * * *

Nyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee häntä vastaan. Hän vie hänet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hänen kanssaan eräästä rantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan.

Täti jää seisomaan, katsoen heidän jälkeensä.

Hänestä ei kukaan enää vedä vertoja tuomarille. Hän ei näet enää ole sama mies kuin muinoin.

Hänessä on jotain, jota täti ei ole tavannut kenessäkään muussa: hänen omituisen kylmähkö katseensa voi syttyä niin lämpöiseksi! Ja kun tuo hienopiirteinen suu hymyilee -- silloin ei kukaan voi häntä vastustaa, silloin hän hurmaa kaikki ihmiset. Väliin voi pelkkä hänen äänensä vaikuttaa tätiin niin, että hänen katseensa kadottaa lempeän tyyneytensä. On kuin sen sointi toisi viestejä hänen oman tuskansa syvyyksistä, ja se voi hänessä herättää muistoja, niin että menneisyydessä kestetyt kärsimykset jälleen heräävät eloon hänen mielessänsä.

Niin ihmeelliseltä soinnahtaa hänen äänensä väliin, että tädin täytyy koota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensä.

* * * * *

Vaikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin -- ei edes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi. Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset silmät, -- niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti enää pelkää niitä, -- niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin.

Ja nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka koskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, -- niin että hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua haaveisiin.

Väliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä venematkoilla, kun hän käräjiltä palatessaan on väsynyt, kun kolea tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon... Ja kun sumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman näyn.

Sumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor -- -- hän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän, Gunvor, joka pitää valtikkaa täällä? -- --

Ja Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä siitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä... Niin täytyy hänen koettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi työskennellä.

-- -- Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain aikaan.

Herössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon hymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana.

Ja sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran vuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa -- -- ja sitten voi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen.

Gunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan. Hän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän väliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä, uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen.

Mutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä ääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun -- -- varsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa vaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa -- kuten silloin.

Silloin voi muisto Gunvorin viime käynnistä täällä esiintyä niin selvästi, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hänen kasvonsa jäykistyivät, käyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hän nousi paikaltansa ja käyskenteli levotonna sinne tänne talossansa... Ja laineet huuhtelivat rantaa pitkinä hyökyinä ja luoteistuuli tempoi ja tärisytteli akkunanpuitteita, oven lennähtäessä pamahtaen auki -- kuten silloin.

Silloin valtasi tuomarin jälleen entinen kiihkeä levottomuus. Silloin tapahtui väliin että hän teki kuten tuona iltana: kävi muukalaisen tavoin omassa huoneessaan istumaan oven ääreen, odotellen eikö hän palaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hänen otsaansa, voi hän tuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttä povessansa. Ja hän istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ääniä, odotellen eikö Gunvor palaisi -- --

Kun hän sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, käsitti tämä että vanha tuska oli jälleen saanut hänet valtoihinsa, -- että hän kerta kerralta yhä selvemmin oivalsi, että hän itse oli tehnyt elämänsä niin köyhäksi.

Silloin hymyili Elin rouva hänelle vakavaa hymyänsä, lohduttaen häntä sillä, että niinhän melkein kaikki ihmiset tekivät. Ja sitten oli heidän tyytyminen pirstaleisiin -- --

Mutta hänen piti muistaa, että työtä oli yllinkyllin, enemmän kuin kukaan ehti suorittaa -- ja että täytyi pysytellä rohkeana ja reippaana.

Elin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck näkee että hän on oikeassa: työtä on yllinkyllin. Hän on alkanut uskoa, että hän voi tulla paremmaksi, ja että Gunvor oli oikeassa siinä, että kaikki voi kääntyä ja oli kääntyvä parempaan päin.

* * * * *

Oli helppo huomata, että tuomari oli muuttunut. Hän ei enää istunut kotona "janoisena", kuten hänestä muinoin sanottiin. Tuomarin talossa ei ollut enää väkevän tilkkaakaan. Nyt oli hän alati toimessa. Ellei hänellä ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hän usein kokouksia milloin missäkin. Hänellä oli paljon puhumista kalastajille.

Ja minne hän tuleekin -- kaikkialla tapaa hän sydämissä ja mielissä jälkiä Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hän yhä vielä merellä ja rannikolla. Useat väittävät että Smalsundetin virta on muuttunut Gunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinä enää puhalla niin pahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinä, ettei ainoakaan kalastaja menetä henkeänsä.

* * * * *

Falck oli tullut lähemmäksi kansaa. Hänen mieltään kiinnitti oppia tuntemaan noita ihmisiä -- noita ympäröivän luonnon lapsia, joissa mielikuvitus ja yksilöllisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitä. Usein oli hänestä, kuin olisi luonto muovaellut heidät ulkonaisestikin kaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terävät piirteet, nuo silmät, jotka mielenkiihkeydestä huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo omituisen kiinteät katseet -- kaikki tuo tuntui kuuluvan ympäröivän vaihtelevan äärettömyyden yhteyteen. -- --

Heidän soitannollisuutensa, mielenherkkyytensä muistutti italialaisia, tuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein näki hän voimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hän näki nuoria tyttöjä, joiden tukka liehui hilpeästi, joiden nauru kajahti vallattoman iloiselta; heidän olentonsa uhkui lämpöä -- mutta heidän lapsellisen raikkaassa muodossansa hän näki silmät, joille elämä jo oli paljastanut kauhunsa.

* * * * *

Hän puhuu heille minkä mistäkin. Hän tahtoo saada heidät ymmärtämään yhteenliittymisen merkitystä ja kuinka tärkeätä olisi heille itselleen ja maalle, että työt järjestettäisiin suurpiirteisemmin.

He ymmärsivät kyllä kaikki, että hän oli tullut heidän ystäväksensä.

Sitten hän suuntaa heidän katseensa henkiseen elämään. Oman maan ja kaiken maailman elämään ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan tahtoo hän tutustuttaa heidät.

Varsin huomattavaa oli, että tuomari oli muuttunut. Häneltä riitti nyt aikaa niin monenmoiseen. Siinä hän nyt makaili, merenpohjaa kiikaroiden, ottaen eläimiä ja kasveja, mitaten syvyyttä ja lämpömäärää ja virtoja, -- lämpimiä merivirtoja, jotka jakaantuivat Herön edustalla, ja kylmiä, jotka virtailivat niitä vastaan, -- voihan olla mahdollista, että kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistä. Hänen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin, ja missä turska oleksi silloin, kun sitä ei näkynyt rantavesillä. Olivathan monet muut ennen häntä tehneet tuontapaisia tutkimuksia. Mutta olihan kalastajilla sentään syytä olla hänelle kiitollisia hänen hyvästä tahdostansa.

* * * * *

Muuan, jossa tuomarin merentutkimukset herättivät harrasta mielenkiintoa, oli Pikku-Gunn.

Ei kukaan ollut niin nopsa kuin hän huomaamaan milloin tuomari aikoi vesille. Hänen täytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttämään masto ja laittamaan vene kuntoon, ja hän se myöskin irroitti veneennuoran.

Lopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjälkeen saivat nuo retket hänestä uuden viehätyksen.

Hän tiesi että oppiminen kävi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja että useimmat olivat sitä mieltä että hän oli huonopäinen. Täällä veneessä ei koskaan voinut huomata mitään sellaista. Oikein häntä hämmästytti nähdä, kuinka hyvin tyttönen oli selvillä kaikesta mikä koski merta. Ja kuinka hän voi istua ja tarkata vihureita ja asettaa peräsimen tuulen mukaan! Sen oli hän varmaankin oppinut Andersilta.

Kun hän kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lähtiessään pyydystämään lohenmulloja, silloin tiesi tyttönen kertoa kaikenmoista tuosta veden riistasta. Lydrik oli kertonut, missä suuret kalat pitivät asuntoa; hän tiesi, että niitä oli aina yhdeksän samassa kuopassa. Ne olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki, jotka yrittelivät sinne. Jos joku niistä joutui pois kuopasta, niin että paikka jäi vapaaksi, silloin päästivät ne yhden sisään, mutta ei useampia -- --

Niin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltä kuin olisi Pikku-Gunn luottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin, kuin kasvatusisänsä tekemiin.

Falckia huvitti käyskennellä tyttösen seurassa, kun tämä asiantuntijan vakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikä koski merta ja rantaa. Sisäoloista ja koulusta ei hän koskaan puhunut -- niistä ei hänellä ollut mitään sanottavaa.

Pian ei Falck enää tullut toimeen ilman häntä. Hänelle oli jotain aivan uutta saada tällä tavoin pitää tyttöstä luonansa, nähdä hänen kehkeytyvän kukkasen tavoin, valon ja keväimen ilmiönä, yksin pimeän talven keskelläkin. Hänen sielunelämänsä kehityksen seuraaminen -- se tuotti suloista onnea.

Ja sittenhän tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn komeudessa upeileva puu, yhä vielä voimaa täynnänsä -- edustaen vanhuuden ihanuutta, saattaen hänet ja kaikki muut kunnioittamaan sitä valtaa, jonka elämän eläminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhä pysyi tarmokkaana, ja myöskin kaikkea, mikä väsyneenä ikävöi lepoon.

Voida elää elämänsä niin, ettei tarvitsisi sitä hävetä noiden kahden parissa -- se oli nyt käynyt tuomarin kunnianhimon päämääräksi.

7.

Pikku-Gunn on tullut siksi suureksi, että hänen täytyy mukaantua joltisenkin säännölliseen opetukseen.

Mutta hiljaisessa mielessänsä hän on peräti ihmeissään siitä, että hänen nyt on istuttava sisässä.

Täti puolestansa ihmettelee, että se Gunnista on niin vaikeata. Usein hän muistelee, millaista oli, kun hän ensi kerran otti Gunnin mukaansa kirkkoon.

Kun hän sitten koetti saada tyttösen sanomaan, miksi hän oli ollut niin levoton, sanoi tämä puolustuksekseen että se oli siksi, että Jumala oli ulkona. Hän istui rannassa odottamassa.

Täti oli tehnyt parastansa saadaksensa hänen käsitteensä oikaistuiksi. Mutta oli ollut vaikea saada häntä ymmärtämään, että Herra voi olla sisässäkin, vieläpä kouluhuoneessakin.

Täti koettaa saada hänet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin ahtaa hän hänen päähänsä piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta lapsuudenajoiltaan hän muistaa, että niitä ei voi koskaan lukea liiaksi.

Ja on kyllä tarpeen, että hän ahdistelee tyttöä, sillä häntä ei voi koskaan saada lukemaan läksyjänsä.

Nyt viime aikoina on hän alkanut pelotella häntä sillä, että pappi ei päästä häntä ripille.

Mutta se ei tee mitään vaikutusta Pikku-Gunniin.

Tyttö katsoo vain häneen tummansinisillä silmillään, katsoo häneen niin lempeästi -- sillä hän rakastaa tätiä, vaikka lukeminen hänestä onkin kauheinta mitä hän tietää.

Mutta täti ei voi saada häntä kertomaan, miksi hän ei koskaan lue läksyjänsä. Hän pysyy järkkymättömästi vaiti, sillä hän tietää että täti ei ymmärtäisi häntä.

Nyt hänen pitää oppia neulomaan jotain, jota täti sanoo viiniköynnöksen lehdiksi sileällä pohjalla.

Pikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta että hän oppisi koskaan tuon taidon. Mutta täti on niin kärsivällinen, vaikka neuleen silmät putoilevatkin, että Pikku-Gunnin täytyy rakastaa häntä yhä enemmän -- huolimatta siitä että täti kiusaa häntä niin kauheasti.

Hän ei käsitä, miksi täti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa oppilaita vedetään tukasta ja ajetaan ulos luokasta.

Mutta täti itse käsittää sen kyllä. Kun Pikku-Gunn kohottaa häneen katseensa mitään puhumatta -- silloin ei hän voi tehdä sitä.

Hän on vakuutettu, että lapsi on huonopäinen.

Kun hän sanoo sen Elin rouvalle, ei tämä vastaa mitään. Jos hän taas valittaa tuomarille, että Gunn istuu liian vähän kirjansa ääressä, hymyilee hän vain tuumiskellen että kaiketi hän tutkii sen uutterammin luonnon suurta kirjaa.

Apua ei täti siten saa mistään.

* * * * *

He istuvat yläkerrassa, täti ja lapsi.

Viinilehtien kimpussa siinä nyt jälleen aherretaan. Sehän nyt ei voinut olla niin vaikeata.

Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä sisällä.

Meri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee, kuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet liitävät yli hohtoisain laineiden.

Toisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo ja varjot vaihtelevat, -- näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat kaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan...

Milloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita...

Pihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos -- --

Kärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee hajalle -- --

-- -- Kaukana ha'assa on Pedersenin koira -- senkin tiikeri! Pää ojossa se hiipii suoraan tuulta vastaan... hitaasti, ikäänkuin kyyristyen pienemmäksi... Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna...