Part 2

Hän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin silmin.

Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he selkäsaunan Thorer Brantelta.

Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyliänsä tällaisesta elämästä. Hän tuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä tiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä.

Mutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin kuoliaaksi.

Eräänä iltana oli hän yksin rannassa.

Mereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo valaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten niin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla.

Mutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen -- varmaankin kaikesta siitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä.

Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta, jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta.

Tuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran oli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä.

Samassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös.

-- Taivaan urut soivat, sanoi hän.

Mutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan.

Ja Sissel muori tuli hänen luoksensa.

-- Joutsenparvi siellä liitää talon ylitse, sanoi hän. Sen piti ennustaa onnea.

Hesekiel tuijotti myöskin ilmaan.

Hän näki viisitoista joutsenta lennossa. Hän näki niiden valkoiset, ylväät kaulat kurotettuina eteenpäin kirkkaassa ilmassa.

Lintujen kadotessa näkyvistä menivät muut sisään. Mutta Hesekiel jäi paikoilleen, kuunnellen voisiko vielä kuulla jotakin.

Siinä seisoskellessaan tunsi hän äkkiä omituista tyhjyyttä povessansa. Hänet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja lempeätä ja vienoa... hän kaihosi sellaista oloa, ettei hänen isänsä löisi häntä.

Hän alkoi juosta, -- minne, sitä hän ei tiennyt, sisäinen tunne pakotti hänet siihen.

Seuraavana päivänä matkusti Thorer Brante jonnekin.

Silloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hän puki yllensä parhaat pukimensa ja läksi kotoa.

Hänessä oli herännyt epämääräinen kaiho nauttia elämästä. Sinä päivänä tahtoi hän pitää hauskaa, ja hän tiesi että kun ihmiset halusivat huvitella, pukivat he yllensä pyhävaatteet ja menivät vierailulle.

Hän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi että hänen oli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä.

Hänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel.

Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja hänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä.

Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli turvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan.

Tämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen kirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet punaisiksi.

Hän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli niin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa.

-- Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä... oli oikein kiltisti, että tulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua...

Poika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen.

-- No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä? Poika käännähti häneen päin.

-- Ei, en minä tahdo mitään.

Että Marika tarjoaisi hänellekin kahvia, sehän ei ollut ajateltavissakaan. Eikä hän tarjonnutkaan. Hän kävi vain istumaan ja alkoi särpiä kahviansa.

-- Vai niin, ettei sinulle pidä kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin myrkkyä sille, joka ei siitä välitä!

Sitten ei puhuttu sen enempää.

Istuttuaan hetkisen nousi poika, nyökkäsi ja sanoi hyvästit.

Ja niin hän meni.

Hän oli erittäin tyytyväinen retkeensä. Olihan hänkin nyt kerran ollut kylällä huvittelemassa.

Mutta kun hän tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hän oli juovuksissa ja vaelteli talossa piiska kädessä.

Hesekiel juoksi tiehensä, piiloutuakseen häneltä.

* * * * *

Tämä kesä toi mukanaan muutoksen poikasen elämään.

Vanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin Herön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi järjestys.

Näin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus.

Kun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa mukaansa. Lydrikin otti hän myöskin.

3.

Herön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle. Hän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin rouvan oikea käsi.

Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin olisi ollut hänen äitinsä.

Nyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia asukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi, mutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut muiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen, varsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä.

Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut kokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias.

Niinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo.

Mutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli nimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut tälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä nimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin syytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun poikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa kertomuksilla suvun komeudesta.

Janine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle. Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan valtakuntaan.

Hänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän kutsua Hesekieliä isäksi.

Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan tietää tämän.

Ensi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta riippui sinikelloja ja päivänkakkaroita.

Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä poikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa.

Mutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin paljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja päässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä. Häntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi.

Silloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin.

Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia pyörteitä ja pieniä putouksia.

Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni neljännestunnin -- veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan. Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja läksivät matkaan liian aikaiseen.

Nyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä.

Hesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa.

Hän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi veden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan.

Ja mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä pitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä sellaisina -- --

Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä.

Eräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän havaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä oli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä kalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka ne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän myöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään. Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa, ja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät niiden yritykset onnistuneet.

Thorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne onneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja pieksivät vettä vihoissaan -- ja sitten oli tullut pyörre, joka oli vienyt ne mukanaan syvyyteen -- --

Toisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja lennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen poimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena.

Ihmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel tiesi että kaikki oli totta.

Thorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden.

Kerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden parrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine.

Hän oli joka päivä käynyt poikasta etsiskelemässä. Mutta tämä ei ollut koskaan löydettävissä, ei ruoka- eikä maatapanoaikaan.

Nyt tästä piti tulla loppu. Janine ei pitänyt siitä, että hän oleskeli tuon ilkeän virran lähettyvillä.

Samaa mieltä oli isäkin.

Mutta muutaman päivän kuluttua oli poika jälleen kadoksissa.

Kun hän tuli kotiin, oli hänen takkinsa rikki, ja toisessa silmässä oli mustelma.

Ei kukaan saanut häntä sanomaan, niissä hän oli ollut.

Tämä uudistui päivä päivältä. Ja aina palasi hän yhtä kurjassa kunnossa. Pian ei hänen puvussansa enää ollut yhtään ehyttä paikkaa.

Silloin päätti Janine kerran seurata hänen jälkiänsä.

Hän seurasi häntä aina harjulle saakka, missä Sören asui.

Siellä näki hän, kuinka kaksi Sörenin pojista tuli ulos. He laskeutuivat harjua alas navetan taakse.

Sinne meni Pikku-isä myöskin. Ja sitten he alkoivat tapella.

Janine ei ollut elämässään nähnyt mitään sellaista -- niin uljaasti puristi Pikku-isä kätensä nyrkkiin ja kävi toisten kimppuun. Ja kumminkin oli hänellä kaksi vastustajaa, ja molemmat häntä itseään suuremmat.

Toinnuttuaan hämmästyksestään meni Janine tappelevien väliin ja vei Pikku-isän mukanaan kotiin.

Nyt täytyi poikasen pysytellä muutamia päiviä sisässä. Kaikki hänen vaatteensa olivat korjauksen tarpeessa.

Isä Hesekiel nauroi. -- Meidän täytyy keksiä jotain muuta huvia, sanoi hän.

Eräänä päivänä toi hän hänelle pienet merisaappaat ja veti ne hänen jalkaansa. Sitten hän vei hänet mukanaan Heröhön.

He kulkivat rantaa pitkin.

-- Voit olla täällä, sanoi hän, viitaten siihen suuntaan, missä Pikku-Gunn hääriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kärsivällisenä kivellä, häntä katsellen.

-- Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hän, jatkaen matkaansa suolaamoon.

Pikku-Gunn oli nähnyt isä Hesekielin ja juoksi hänen luoksensa, tarrautuen hänen käsivarteensa.

Sitten tulivat sekä hän että Grimm Pikku-isän tykö.

Tämä seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasäärin, kuten Thorkelin oli tapana.

Tulija oli kaiketi tuo Herön tyttö, oli parasta esiintyä arvokkaasti.

Hän katsoi merelle, ennustaakseen päivän säätä.

Pikku-Gunn tuli suoraa päätä hänen luoksensa.

Poikanen käännähti hiukan hänestä poispäin ja katsoi jälleen merelle.

-- Näyttää siltä, kuin saisimme sumua.

Jotainhan hänen täytyi sanoa.

Silloin meni Pikku-Gunn aivan lähelle häntä. -- Kukas sinä olet?

Poika ei vastannut, käännähti vain ja tuijotti häneen.

-- Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, -- ja Pikku-isä. -- Hän nauroi.

-- Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi.

Tyttö hymyili. Sitten sanoi hän: -- Emmekö voisi mennä venehuoneeseen; näytän sinulle jotain.

Siihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas.

Tyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti itsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli vene.

Venehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa.

-- Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen vesille.

Ja sen he tekivät.

Mitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan. Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin valkoiset lokinsulat, pilkku päässä.

Mutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman mitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut muuta alusta kuin tuo kurja proomu.

Hän mietiskeli, eikö hänkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten Pikku-Gunn.

Kun he palasivat maihin, jäi hän katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti veneen.

Tuntien voimakasta halua näyttää kuntoansa, otti hän kiven, tähtäsi, kumartui taapäin ja singahutti sen menemään.

Kivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkän matkan päähän.

-- Koetapas sinäkin! sanoi poika ivallisesti.

-- Sitä ei minun tarvitse tehdä, sanoi tyttö tyynesti. -- Tämä on minun rantani.

Sitten he erosivat. Tyttö läksi tiehensä Grimmin seurassa. Poikanen laskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin että se räiskähteli hänen ympärillään.

-- Pidä varasi ettet huku, huusi tyttö nauraen hänen jälkeensä.

Hän pysähtyi. Hänestä tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut hänet.

Se tunne ei ollut miellyttävä.

Hän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi merisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat ja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten miesten tavoin.

Hän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa alas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat seuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla matalikolta avovedelle.

Tuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi.

Toisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku -- pienikasvuinen mutta tanakka, -- -- ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin askelin, uudet merisaappaat jalassa!

Mutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa ylöspäin.

Nyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen.

Hän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä pikku särkiä.

-- Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti.

Tyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen.

Silloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse.

-- Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta on olla poika!

Silloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen toisiaan kiireestä kantapäähän.

-- Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn arvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä.

Päästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään. Tädin oli mahdoton saada häntä sanomaan syytä.

Kului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön rannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei luonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon oli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana.

Eräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori kahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa olivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta täynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla. --

Mutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä tiehensä.

Silloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta.

Hän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän välinsä olivat hiukan kireät.

Hän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa kätensä.

-- Nyt teistä pitää tulla ystävykset!

Silloin täytyi myös Pikku-Gunnin kurottaa kätensä esiin.

Hesekielin syvää, soinnukasta ääntä noudatettiin näet rannassa empimättömämmin kuin kenenkään muun käskyjä. Pikku-Gunn ei voinut kuvaillakaan muuta kuin että kaikkien täytyi tehdä mitä Hesekiel tahtoi.

Ja he ottivat toisiaan kädestä. Silloin kyyneltyivät kummankin silmät.

4.

Eräänä päivänä keskikesällä tuli Pikku-Gunn soutaen pienessä veneessään Hesekielin talolle.

Hesekiel seisoi laiturilla ja näki hänen tulevan. Tuo näky saattoi hänet hymyilemään. Kun tyttönen pisti pienet, sirot aironpäät veteen, oli näet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari.

-- Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni!

Nyt oli niin, että joka ikinen kevät tuli suuri kalalokki asustelemaan hänen venehuoneessansa.

Ja nyt tahtoi Pikku-Gunn mennä katsomaan, oliko se siellä.

Isä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta.

Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan.

Nyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän oli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa. Nyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä.

Pikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla.

He aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran keväällä.

Tyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti kuin eristetyn järven, -- niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori sulki näköalan.

Rannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana veden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen.

Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä ja hiljaista, -- ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi liikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista solinaa.

He olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti.

Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa.

-- Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti.

Hän katsoi ympärilleen arvostelevasti.

-- Minusta tämä muistuttaa Bergeniä!

Hän halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevämmyyttään. Hänhän oli jo alkanut käydä koulua.

Mutta tyttö nauroi hänelle. Sen tiesi hän hyvin, että Bergen oli kaupunki.

Se harmitti Hesekieliä. Hän loi jälleen katseen ympärilleen.

-- Minusta tämä on huono paikka. Eihän täältä saisi ruokaa edes yhdellekään lehmälle -- --

Pikku-Gunn käännähti ja katsoi häneen hetkisen.

-- Oletpa sinä aika kummallinen, sanoi hän.

Sitten veti hän poikasen mukaansa.

Mutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät. Hän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa.

Hän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota keltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut kultavyö.

Kauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut niin kauan, että se jo oli sammaltanut. Vesi pulppusi esiin vanhoista suluista hienoina suihkuina.

Hesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän hiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn ollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He voivat säilyttää sen aivan vain itsellensä.

Ja monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne yhdessä.

Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia. He kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa -- ehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä -- mutta he löysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen toisillensa... tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä... ja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen.

Sitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä pursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät joillekin salaisille väylille... siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin silkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa -- --

Lapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat suljetut muilta.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa ulkosalle.

Rannalla seisoivat näet Herön lehmät odotellen veden laskemista. Ne halusivat Grönholmenille. Siellä kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivät.

Pikku-Gunn ja Grimm löysivät pari kiveä, joilla sopi istua. He seurasivat jännittyneinä rantanäytelmää. Pikku-Gunn tahtoi että Hesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatähti voi juosta rantaa pitkin. Se ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin syvälle, että se nousi sille yli polvien.

Mutta poikanen ei katsonut lehmiä eikä käynyt istumaan.

Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella.

Ulkona merellä kävi valoa välkkyviä teitä. Hän mietiskeli, mahtoivatko ne viedä aina Enkelantiin saakka -- --

Serianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hän oli opettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hänelle hyödyksi, kun hän tuli suureksi ja läksi merille -- -- Nyt eilen illalla, kun Serianna povasi kahvinporoista, sanoi hän Pikku-Gunnista että hän joutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin -- --

Siitä ei poikanen ollut pitänyt. Hän seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena.

Nyt tuli kotka liitäen. Se kävi istumaan luodolle häntä vastapäätä.

Hän tuskin huomasi sitä.

Hän meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hän oli hetken vaiti, mutta lopuksi täytyi hänen saada se sanotuksi.

-- Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin että joudut Enkelantiin?

Gunn ei kuunnellut häntä. Kultatähti kahlata luntusteli niin rohkeasti ja oli joutunut vesikuoppaan.

Hesekielin täytyi toistaa kysymyksensä. Silloin olivat sanat aivan katketa hänen kurkkuunsa.

-- Sillä muutoin voisimme ainiaan olla täällä yhdessä, lisäsi hän.

Silloin kääntyi Gunn häneen päin ja katsoi häneen syvällisellä lapsenkatseellaan.

-- Sen lupaan sinulle, sanoi hän. Ja hän vahvisti lupauksensa kädenlyönnillä.

Niin oli se siis päätetty varmasti ja järkkymättömästi. Niin käsittivät he sen molemmat.

II

5.

Pitkän pitkä oli viime talvi ollut.

Sillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista luotojen toisella puolen, -- tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä ja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu, kierteli kaikkialle, -- siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä ulkona merellä että kotosalla.

Sellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa.

Rajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen vallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa mereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä.

Sitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui, kiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa, missä vain saivat.

Myrsky läheni maata, sekin, -- ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne harmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse.

Mutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin kootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja harjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi kuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat, hätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki, jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä pitkänä valkoisena saattueena.

Kun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut; silloin kummittelevat kaikki hukkuneet.

Mutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät veneenlaudat uivat maihin.

Niistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen noidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon. Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän mielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä.

Usein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla että vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on kuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät valkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa...