Part 10
Erottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä ja tyrskähti itkuun -- mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili hänelle.
-- Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän. -- Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä tietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee?
Gunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua tuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta.
-- Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, -- ja sitten sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta.
Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa. Ida pudisti päätänsä. -- Se on viehättävä -- kuin joutsenpuku... mutta en minä tarkoittanut sitä.
Surumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi.
Kun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa. Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle... Nyt näki hän, että se oli kreivi Holger... He kulkivat yhdessä. Heitä ympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin...
Seuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti tiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli pitkää alppisauvaansa heilutellen.
Siitä ei huume parantunut.
Sitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä.
Nuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta hän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään.
* * * * *
Pieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittären jokaviikkoisille kutsuille puutarhaan.
Hän piti niitä Holgerin ja Idan tähden, hiukan myös omaksi huviksensa. Hän viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hän kernaasti myöntänyt sitä.
Kuinka kaikki hänen nuoret ystävänsä olivat iloisia tänä iltana ja kuinka he esiintyivät eduksensa kaikki tyyni!
Holger oli kuin muuttunut. Silmien väsynyt, ivallinen ilme oli kadonnut. Hän oli täynnä tulta ja innostusta. Kreivitär oli saanut jälleen poikansa, sellaisena kuin tämä oli ensi nuoruudessaan.
Ja kuinka raikkaan viehkeä olikaan Gunn! Oli kuin hänestä olisi säteillyt salattua päivänpaistetta!
Tuo kaikki ilahdutti kreivitärtä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää.
Kun Holger kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän hänelle: -- Oletko tarkannut Gunnia tänään? Hän on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen!
Teenjuonnin jälkeen menivät he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja kuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa.
Gunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jäi hetkiseksi paikoilleen. Kun hän nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki häneltä tien.
-- Istukaamme täällä hetkinen!
Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin että hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa.
-- Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän.
Auringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut verhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa.
Holgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut.
-- Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille? Täyteläisimmän, punaisimman kaikista?
-- Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen. Veri kohosi hänen poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi.
Holger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan kunnioituksen tunne -- sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen kokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa, yhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi ilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin.
Teepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon päiviksi vuoristoon.
Se ei saanut tapahtua.
Gunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät haaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan.
Holger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua muutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle ennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut tyytyä siihen.
Rakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat Gunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa.
He istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas levottomuus.
Silloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn tiennyt, -- hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki syvälle hänen sydämeensä.
Hän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas.
Silloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen tyttösen suuntaamaan katseensa häneen.
Gunn koetti hymyillä, mutta ei voinut.
Päivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella.
Gunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoimia syvään henkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä.
Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli jälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän lausui vaatimuksen.
-- Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, -- sehän on mahdotonta!
Gunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi. Holger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni.
-- Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja sen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet riistänyt sen minulta, -- sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon, kuninkaallisesti!
Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan. Holger pidätti hänet.
-- Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua... ja soittoa. -- Hänen äänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa.
-- En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta kuin sinua.
-- Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä!
Hänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille.
-- Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano!
Hänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei Gunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä.
Pelästyneenä virkkoi Gunn: -- Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan teitä täältä...
-- Ei kukaan voi löytää minua... Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr, vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut sinulle kysymyksen -- sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata minulle?...
-- Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se lentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni!
-- Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä katseeseesi ja huulillesi?
-- Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?... Kohtasitko kesyttömän haukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja toi sinut herrallensa?...
Gunn ei voinut vastata sanaakaan. Hänen sydämensä sykki kuultavasti. Koko hänen olentonsa valtasi riemu niin huumaava, että se tuntui kuin tuskalta.
Hänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: -- Onko tämä onnea? Luulin kokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt!
-- Älä matkusta pois! rukoili Holger.
Gunn ei vastannut.
Holger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui kyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa ja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: -- Sinä... sinä et rakasta minua kylläksi... olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua näkemättäkään -- ja nyt et rakasta minua kylläksi!
Silloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman, kiihkeän tunnustuksensa. -- Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän hiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa. Ehdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen -- silloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa.
Kreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet.
Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä hänen povellensa.
-- Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän.
Holger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään.
Hän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan -- ei ainakaan näin äkkipikaa.
Mutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo.
Turhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta -- mutta tuo oli niin hänen äitinsä tapaista.
* * * * *
Tuo tapahtuma oli ollut kreivittärelle suuri yllätys. Hän ei ollut aavistanut mitään, ja eihän täällä tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta lähemmin asiaa punnittuaan hän piti sen hyvänänsä ja oli lopuksi aivan ihastuksissaankin. Epäilemättä siitä oli koituva Holgerille pelkkää hyvää. Viime vuosina oli äiti ollut huolissaan hänestä -- hän oli joutunut ikäviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydäminen nuori tyttö vapauttaisi hänet niistä, lahjoittaisi kenties äidille takaisin hänen muinoisen kunnon Holgerinsa.
Että liitto ehkä ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikään pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli huolestunut äiti. Hän mietti vain mikä olisi parasta Holgerille.
Tuomarille oli asia _hyvin_ suuri yllätys.
Hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei ollut miellyttänyt häntä. Hänen tarkka katseensa oli tunkenut tuon nuoren miehen sisimpään -- ja nuori mies ei ollut vastannut hänen vaatimuksiansa.
Hän kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hänelle mitään. Hän meni tyttösen luo, laski kätensä hänen leukansa alle ja katsoi hänen kasvoihinsa. Silloin käsitti hän, ettei ollut tehtävissä mitään.
Mutta vaikea hänen oli kuvailla mielessänsä, että Gunn tulisi koskaan pois Herön kartanosta. Se seikka antoi kyllä Gunnillekin paljon ajattelemisen aihetta, sillä käsittämättömältä se hänestäkin tuntui.
Mutta eihän hän yleensä voinut ollenkaan kiinnittää ajatuksiansa siihen eikä tähän. Jättäen kaikki taaksensa, hän liiti onnen maille. Haavesiivet kantoivat hänet sinne.
19.
Oli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut kotimatkan. Mutta oli sovittu että hän ja Gunn seuraisivat kreivitärtä ja Holgeria heidän maatilallensa ja viipyisivät siellä jonkun aikaa.
Kreivitär alkoi puhua häistä, Falck vastasi kartellen. Hänestä tuntui koko asia aivan mahdottomalta.
Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Gunn viime päivinä oli näyttänyt hieman miettiväiseltä. Hän oli siitä hyvillään ja ajatteli että Gunnin olisi terveellistä tulla jälleen järkiinsä. Niin ei hän päästänyt käsistään mitään tilaisuutta antaa hänen nähdä Holgerista vilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltä Gunn häntä tarkkasi.
Eräänä iltapäivänä oli Falck kahden kesken kävelyretkellä Gunnin kanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi että sinne oli saapunut eräs näyttelijäseurue.
Falck oli mielissään, kun sai taas kerran pitää pikku tyttösensä hoteissansa.
He olivat kävelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat mennä sisään.
Mutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena yli meren ja maan.
He päättivät jatkaa kävelyään. Gunn ehdotti että he läksisivät Genovaan päin.
He kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten arveli Falck että heidän pitäisi kääntyä kotiinpäin. Mutta he poikkesivat ensin erääseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan väsyksissäänkin.
Gunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi kertaa poissa hänen luotansa.
Vaunut vierivät hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta herroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu metallijäähdytin samppanjan säilyttämiseksi. Eräs naisista kohotti nauraen lasiansa ja käänsi sen hitaasti niin, että siihen sattui kuun säde. Sitten kilisytti hän sitä erään nuoren miehen lasiin ja joi.
-- Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin näköinen, sanoi Falck välinpitämättömästi. -- Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hän hilpeästi ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin.
Gunn kohotti lasiansa. -- Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän.
He istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen hitaasti niin, että kuun valo sattui siihen...
Äkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi.
He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu verhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän ympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin.
Oli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle.
Hän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut.
Hän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että mikään häiritsi hänen untansa.
Että tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo unohtanut.
Mutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat hänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen jostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin niistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään.
Hänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa. Hänen täytyi nousta.
Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan.
Hän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen, rinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta raikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain sen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen ollut kohdallaan.
Sen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi meren tykö, oli kaikki hyvin.
Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet tänne. Ne uinuivat pää siiven alla...
Hän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän tunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden hyrske, hurja, raikas tohina -- nuo raikkaat, tutut äänet soivat hänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys täytti hänen mielensä.
Hän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä.
Hän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin munkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan unohtaneet San Franciscon [Pyhän Fransiscuksen] ylistyslaulua... Gunn hymyili, kohotti hitaasti kätensä ja mumisi: -- Ole ylistetty ilman ja tuulen ja aavan meren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden!
Hän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen vallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan.
Mutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, -- tuota kukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät, kun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä...
Öljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä. Hiljaa sipisivät sen silkkilehdet -- -- --
Ja entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla. Eläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen ja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne mahtavat käsivartensa, -- tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon ihanan maan!...
Gunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä! Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi hänet...
Hän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa hän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan kuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän ymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi sen ihanuuden!
Hän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana kävelyretkillä istua levähtämässä.
Juuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen, hän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut kuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se oli?
Joku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen:
Et lon lon laire Et lon lon la Oublions tout ça!
[Ja ram tam taa Ja rallalaa Tuon kaiken unho saa!]
Nyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen, naurunsekaisena, hiukan epäselvänä: -- Mais vite, oublions tout ça! [Nopeaan, tuo kaikki unhoon!]
Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle.
Siellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn oli nähnyt vaunuissa.
He nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin.
Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia muuttunein kasvoin.
-- Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. -- Minä saatan sinut kotiin.
Silloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen. Hän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä ilmeen, joka saattoi hänet peräytymään -- omituisen liehakoivan hymyn, jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä.
-- Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä.
Mutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään niin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan...
Mutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi...
-- Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr, puhui hän hymyillen. -- Ole pikku Gunn, -- käsitä nyt, ettei tämä ollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta tuollaiset asiat käsittää.
Gunn nyökkäsi. -- Niin kyllä! Mutta älä koske minuun!
Hänen äänensä sointu oli tuskallinen, siinä kajahti lapsellinen ankaruus. Hänen kasvonsa olivat käyneet värittömiksi.
Holgerista oli hullunkurista käsittää asia tältä kannalta. Mutta hän jäi kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hän Gunnin jälkeen vähän matkaa, nähdäksensä tuliko hän onnellisesti perille. Hän näki hänen saapuvan puutarhaan ja jäävän seisomaan lehtimajan aidan luo.
Kaikki tulisi kyllä huomispäivänä taas ennalleen.
Kreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missä tuo nuori näyttelijätär asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua näistä oloista, kuin hänen äitinsä oli otaksunut!
Gunn oli pysähtynyt seisomaan.
Meri ja tuo ihana maisema ympäiöivät häntä aamun ensi koitteessa.
Laakson puolella näki hän kukat ja puut liikkumattomina kylmähkössä aamuvalaistuksessa.
Niin seisoi hänkin liikkumatonna, ajatukset pysähdyksissä, kylmästä vavisten ja oivaltamatta täysin, kuinka peräti järkytetty hänen mielensä oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen, -- sitä ei kukaan voi estää.
Jospa joku voisi tulla hänelle sanomaan että se, mitä hän oli kokenut, ei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut.
Ja lopuksi tuntui kaikki niin täysin mahdottomalta. Hänestä oli, kuin olisi jotain kuollut hänen povessansa.
Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo ihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat öljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt niitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei tuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina, syvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat ivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä ikävöiden... että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä merkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! -- --
Silloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin sielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei tuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki -- outo Holgerkin. Hän oli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut.
Hän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä...
Silloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän oli antanut häipyä unhoon... Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän näki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka yläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa iloisena maata pitkin... Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine pienine aaltoineen, jotka virta synnyttää... Ne tulevat kuin pienet valkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä...
Ja hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka tulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina -- -- --
Hän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä ei häntä tunne kukaan! -- --
* * * * *
Hän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää pitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli valveilla ja meni sisään.
Hän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä.
Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään.
Gunn riensi hänen luoksensa. -- Isä, tiedätkö sen jo? -- Ja tyrskähtäen kiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa.
Hänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut nähnyt koskaan, -- niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, -- ikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut pääsyä.
Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä ainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain nivelien hiljaa hänen tukkaansa.
Hänen mieleensä oli tullut muisto -- muisto siitä yöstä, jolloin Herön Gunvor läksi hänen luotansa.
Hänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja tarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota ei ollut koskaan ennen voinut sietää.
Ja hänen pikku Gunninsa -- ei, onni suosi häntä sittenkin.
Nyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan otsastaan.
Hän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa. Ei koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt.
Tämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor.
* * * * *
Gunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin eteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä.
-- Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, -- lähtekäämme täältä! Palatkaamme kotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi.
Falck nyökkäsi myöntävästi.
Seuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa, joka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla totta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden.
Eikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista ajatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi jälleen järkiinsä.
Lempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger tosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa.
Että Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli -- jos niin sai sanoa -- melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi salassa...
Gunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, -- eihän hän tahtonut kieltää Holgerin syyllisyyttä... mutta kävihän häntä silti hiukan puolustaminenkin, ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden voitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii ja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin... Vanha ruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta...
Pikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä epäsuotuisaan valoon -- -- --